Kagaali

Kagaalin jäseniä Espoossa, Träskändan kartanossa 10.4.1903. Eero Erkko toisena oikealta, P. E. Svinhufvud takana oven edessä, Theodor Homén edessä kädet taskussa ja Ernst Estlander kädet puuskassa.

Kagaali oli ensimmäisellä sortokaudella (1899-1905) syntynyt suomalainen vastarintajärjestö. Se vastusti venäläistämistoimia ja niitä toteuttanutta valtakoneistoa, etenkin kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia. Järjestön tärkein ase oli propaganda.

Sana kagaali tulee heprean sanasta kahal, seurakunta tai yhteenliittymä. Se oli pilkkanimi, jolla Venäjän konservatiivilehdet ilkkuivat hallituksenvastaiselle toiminnalle Suomessa. Kagaali tarkoitti alkujaan Venäjän juutalaisten seurakuntien keskuselintä.

Asevelvollisuuskysymys vedenjakajana

Suomen venäläistämistoimenpiteet jakoivat suomalaiset myöntyväisyyspolitiikan kannattajiin sekä venäläistämispolitiikan vastustajiin eli perustuslaillisiin. Suomen oman sotaväen lakkauttamisen jälkeen tsaari antoi 12. heinäkuuta 1901 julistuksen yleisvaltakunnallisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa. Ensimmäinen elokuuta 1901 Suomen myöntyvyyspolitiikkaa kannattava senaatti päätti – Kustaa III:n aikaisen "Suomen perustuslain" mukaan laittomasti – annetun lain liittämisestä Suomen suurruhtinaskunnan asetuskokoelmaan.

Kagaalin perustaminen

Perustuslaillisten ensimmäinen järjestäytyneeseen passiiviseen vastarintaan tähdännyt kokoontuminen pidettiin 3. elokuuta 1901 entisen tsaarin kenraalin Jacob Julius af Lindforsin luona Tuurholman kartanossa Helsingin Laajasalossa. Kokouksen johtajana oli Leo Mechelin ja osallistujina lähinnä vanhoja valtiopäivämiehiä – myös Yrjö Sakari Yrjö-Koskista oli pyydetty mukaan, mutta hän ei osallistunut. Kokouksessa päätettiin lähinnä asevelvollisuuskutsuntoja vastustaneen adressin keräämisestä, mutta sen innoittamina joukko nuorempia perustuslaillisia päätti perustaa salaisen keskusjärjestön. Näin syntyi kagaali, jonka toiminta alkoi elo–syyskuussa.

Kagaalin varsinainen perustamiskokous pidettiin 15. päivä syyskuuta vuonna 1901 varatuomari Arne Cederholm asianajajatoimistossa, joka sijaitsi Helsingissä Pohjois-Esplanadin ja Unioninkadun kulmauksessa. Kokouksessa olivat läsnä Arne Cederholm, Ernst Estlander, Th. Homen, Adolf von Bonsdorff, Carl Mannerheim, F. von Wright ja lyhyen hetken Eugen Wolff. Tätä tilaisuutta pidetään Kagaalin varsinaisena perustavana kokouksena.

Myöhemmin pidettiin uusia kokouksia tässä samassa paikassa. Kagaali perusti Helsinkiin keskustoimikunnan ja jakoi maan 45 piiriin. Kagaalilla oli noin 500 kirjeenvaihtajaa, jotka huolehtivat paikkakunnillaan työn järjestämisestä ja hankkivat avukseen paikallisia asiamiehiä, jotka heidän kanssaan jakoivat salaisia painotuotteita ja tekivät muita tehtäviä

Mechelin laati kansalaisadressin, johon kertyi noin 500 000 nimeä. Tsaarille adressi toimitettiin syyskuussa, mutta vastaanotto oli jyrkkä. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov reagoi adressiin uhkaamalla aseistakieltäytyjiä opiskelupaikkojen menetyksillä ja virkakielloilla. Kagaalin järjestämät kutsuntalakot saivat tsaarin lopulta kuitenkin luopumaan asevelvollisuuden toimeenpanosta.

Naiset toiminnassa

Vuoden 1902 toukokuussa perustettiin myös naiskagaali, jonka toimintaan kuului muun muassa kiellettyjen painotuotteiden salakuljetus ja jakelu, salaisten viestien välittäminen sekä varojenkeruu. Naiskagaali oli kagaalin sisarjärjestö. Sen johtajia oli muun muassa nuorsuomalainen tohtori Tekla Hultin, joka myös tuki aktivisti- ja jääkäriliikkeitä. Naiskagaali muun muassa levitti kiellettyä poliittista kirjallisuutta kuten maanalaista Vapaita lehtisiä (Fria Ord) -lehteä.

Keskeiset toimijat

Passiivisen vastarinnan keskushahmo oli entinen senaattori Leo Mechelin, mutta hän ei kuulunut kagaalin varsinaiseen keskusjohtoon, jonka muodostivat Carl Mannerheim (marsalkan vanhempi veli), Adolf von Bonsdorff, Ernst Estlander, J. N. Reuter, Adolf Törngren ja Wilhelm Zilliacus ruotsalaisesta puolueesta sekä nuorsuomalaiset Eero Erkko, Th. Homén, Heikki Renvall ja P. E. Svinhufvud. Keskeisiä johtajia olivat myös Kustavi Grotenfelt, Edvard Polón, Harald Neovius, Edvin Castrén, Theodor Schwindt ja Mauno Rosendal.

Muita tunnettuja Kagaalin jäseniä olivat Th. Rein, R. A. Wrede, K. F. Ignatius ja Otto Donner, Lennart Gripenberg, Wilhelm Chydenius, K. J. Ståhlberg ja K. G. Söderholm.

Naiskagaalissa vaikuttivat muun muassa Dagmar Neovius, Tekla Hultin, Katri Bergholm, Maissi Erkko, Helmi Setälä ja Cely Mechelin.

Toiminta ja sen loppuminen

Bobrikovin saatua diktaattorin valtuudet 29. maaliskuuta 1903, hän karkotti maasta kagaalin johtohenkilöt, sen jälkeen Kagaalin toimintaa johdettiin Tukholmasta käsin. Maanalaiset lehdet Fria Ord, Vapaita Sanoja, Vapaita lehtisiä kirjoitettiin ja painettiin useimmiten Tukholmassa. Enemmistö pysyi Mechelinin väkivallattoman vastarinnan linjalla, mutta kirjailija Konni Zilliacuksen vähemmistösiipi perusti aktiivisen vastustuspuolueen, ja aktivistit muun muassa murhasivat Venäjän vallan edustajia, salakuljettivat aseita sekä oikeistolaisuudestaan huolimatta solmivat liittoja muun muassa Venäjän sosialistivallankumouksellisten kanssa. Professori Mechelin puolestaan teki yhteistyötä Venäjän liberaalien (kadettipuolue) kanssa.

Diktatuuriasetuksen jälkeen kagaalin toiminta vaikeutui, mutta vielä vuoden 1904 säätyvaltiopäivävaaleissa se onnistui vaikuttamaan passiivista vastarintaa kannattavien voittoon. Kagaali hajaantui vuoden 1905 suurlakon jälkeen, kun marraskuun manifesti lopetti yhtenäistämistoimet. Kagaalia ei koskaan virallisesti lakkautettu, mutta käytännössä sen toiminta päättyi yhteiseen lounaaseen 18. marraskuuta 1905.

Kagaalin toiminnan vastustaminen

Y. S. Yrjö-Koskisen johtama Suomalainen puolue 17.10.1901 perusti kolmijäsenisen valiokunnan, jonka jäseniä olivat Yrjö-Koskinen, J. R. Danielson-Kalmari ja Viktor Löfgren, sekä varamiehenä K. A. Brander. Branderin tehtäväksi oli annettu lukea Kagaalin julkaisemat lentolehtiset ja tarvittaessa tehdä niitä vastustavia lehtisiä. Kagaalin vastustaessa laittomia kutsuntoja v. 1903, kolmijäseninen valiokunta lähetti omia edustajiaan, usein raittiuspuhujiksi naamioituneina, pitämään puheita kutsuntoihin osallistumisen puolesta. Kirkkoherra Elis Bergroth, kirkkoherra J. Hollmén, pastori K. R. Kares, kirkkoherra Blomberg ja maisteri Akseli Järnefelt kiertelivät "raittiuspuhujina" vastustamassa Kagaalin toimintaa.

Venäjä-Japani-sota tuo mullistuksia

Venäjä kärsi vuonna 1905 sodassa nöyryyttävän tappion Japanille, mikä laukaisi yhteiskunnallisia levottomuuksia, ja lopulta tsaari luopui itsevaltiudestaan parlamentin (duuma) hyväksi. Suomalaisetkin perustuslailliset jatkoivat vastarintaansa sosialistien tuella, jolloin tsaari antoi Mechelinin muodostaa hallituksen (senaatin) ja tuoda Suomeen yleisen ja yhtäläisen ääni- ja vaalioikeuden sekä ihmisoikeudet (1906). Tähän päättyi ensimmäinen sortokausi (1899-1905).

Aiheesta muualla

• Paavo Haavikko, Suuri keinottelu, Art House, 1977, ISBN 951-884-212-4
• Kagaalin muistokivi Laajasalossa

Lähteet

• Parmanen, Eino I.:, Taistelujen kirja I-II, Wsoy, 1936, 1937
• Reuter, J.N.:, Kagalen I, Svenska Litteratursällskapet, 1928
• Leino-Kaukiainen, Pirkko: ”Rajamaa 1890-1917”, Suomi kautta aikojen, s. 338-339. (toimittaneet Allan Tiitta ja Seppo Zetterberg). Keuruu: Valitut Palat, 1992. ISBN 951-8933-60-X.
• Koskimies, Rafael: Y. S. Yrjö-Koskisen elämä. III : Taipuako vai taittua,Historian ystäväin liitto, 1974, ISBN 951-1-01179-0
• Oravala, Aukusti: M. Rosendal, Porvoo, Wsoy, 1922