Nikolai Bobrikov

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nikolai Bobrikov.jpg
Suomen kenraalikuvernööri
18981904
Edeltäjä Stepan Gontšarov vt.
Seuraaja Ivan Obolenski
Tiedot
Syntynyt 27. tammikuuta 1839
Strelna, Venäjä
Kuollut 17. kesäkuuta 1904 (65 vuotta)
Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta
Puoliso Olga Petrovna Leontjev (1867 -1895†)
Elisabet Staël von Holstein
Ammatti sotilas
Uskonto ortodoksi

Nikolai Ivanovitš Bobrikov (ven. Николай Иванович Бобриков; 27. tammikuuta (J: 15. tammikuuta) 1839 Strelna17. kesäkuuta (J: 4. kesäkuuta) 1904 Helsinki) oli venäläinen kenraali ja Suomen kenraalikuvernööri vuosina 1898–1904. Hänet muistetaan päättäväisestä yhtenäistämispolitiikan ajamisesta ja hän oli yksi ensimmäisen sortokauden pääarkkitehdeista. Bobrikovin toiminta nostatti Suomessa voimakasta vastarintaa, jonka nujertamiseksi hän vaati itselleen diktaattorin valtuudet keväällä 1903. Lopulta hän joutui aktivisti Eugen Schaumanin surmaamaksi ja lienee siten Suomen historian tunnetuin poliittisen murhan uhri.

Bobrikovin elämänvaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bobrikovin isä Ivan Vasiljevitš Bobrikov (1798–1883) oli sotilaslääkäri, joka oli kohonnut todelliseksi valtioneuvokseksi ja valtakunnan sotilaslääkintöhallituksen tieteellisen neuvoston jäseneksi. Hänen äitinsä oli baltiansaksalainen Alexandra Seeland. Bobrikov syntyi Pietarin lähellä Strelnan kylässä 1839. Bobrikov valmistui upseeriksi vuonna 1858.[1][2] Hänet ylennettiin everstiksi 1869,[1] ja hän siirtyi Pietariin kaartin joukkojen erikoistehtäviin, jolloin hän pääsi keisarin lähipiiriin.[3]

Bobrikov meni naimisiin Kazanissa 1867 Olga Petrovna Leontjevan kanssa, jonka kanssa sai viisi lasta. Vaimon kuoltua 1895 Bobrikov meni uusiin naimisiin kenraalintytär Elisabet (Jelizaveta Ivanovna) Staël von Holsteinin kanssa, jonka kanssa sai vielä tyttären. Ainut eloon jäänyt poika Nikolai Nikolajevitš (1882–1956) seurasi isänsä jälkiä ja yleni everstiksi.

Bobrikov oli luonteeltaan harvinaisen tarmokas ja työkykyinen ja mielipiteiltään jyrkästi venäläiskansallinen.[4]

Bobrikovin sotilasura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boris Kustodijev, Nikolai Bobrikov, 1902-03.

Käytyään kadettikoulun Bobrikov nimitettiin upseeriksi vuonna 1858. Sen jälkeen hän suoritti tutkinnon Nikolain yleisesikunta-akatemiassa. Sitten hänet nimitettiin Kazanin sotilaspiirin esikuntaan. Vuodesta 1867 lähtien hän oli 22. jalkaväen divisioonan esikuntapäällikkönä Novgorodissa. Vuonna 1869 hänet ylennettiin everstiksi.[1][4]

Vuonna 1876 hänet lähetettiin Venäjän sotilasvaltuutetuksi Romanian Bukarestiin.[5]

Bobrikov ylennettiin kenraalimajuriksi 1878 Turkin sodan aikana.[6]

Aleksanteri II nimitti hänet vuonna 1880 Mihail Loris-Melikovin johtamaan erityiskomitean, Verhovnaja Rasporjaditelnaja Komissijan jäseneksi. Komitean tehtävänä oli taistella vallankumouksellisia vastaan. Hän oli aktiivisesti mukana Talvipalatsissa 1880 järjestetyn pommi-iskun selvittelyssä.[7]

Vuonna 1884 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hänestä tuli kaartijoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö. Jalkaväen kenraaliksi hänet ylennettiin v. 1897.[8][9][4]

Bobrikovin tulo Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pilalehti Matti Meikäläisessä 30.9.1898 ilmestynyt Kaarlo Karin pilapiirros, jossa vastikään kenraalikuvernöörinä aloittaneelle Bobrikoville annetaan lukemiseksi Suomen perustuslaki.

Kenraali Nikolai Bobrikov nimitettiin Venäjän sotaministerin, kenraali Kuropatkinin esityksen johdosta Suomen kenraalikuvernööriksi, ja hän saapui Suomeen 12. lokakuuta 1898.[10]

Hän piti 12. lokakuuta 1898 kenraalikuvernöörin palatsissa puheen Suomen senaatille ja muutamille korkeimmille virkamiehille. Puhe julkaistiin seuraavana päivänä lehdissä, ja se herätti suurta hämmästystä sekä suuttumusta.[11][12]

Hän oli puheessaan kutsunut Suomea rajamaaksi eikä ollut tunnustanut Suomen erityisasemaa valtiona. Se loukkaus sisälsi vakavan uhkauksen ja sai ihmiset ymmärtämään että Bobrikovin tehtävänä oli Suomen erityisaseman hävittäminen ja suomalaisten venäläistäminen.[13][12]

Puheessaan hän ilmoitti Venäjän olevan yksi ja jakamaton ja että oli olemassa vain yksi alamaisuus ja rakkaus yhteiseen Venäjä-isänmaahan.[14][12]

Bobrikovin ohjelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen kuin Bobrikov lähti Suomeen, hän esitteli 30. elokuuta 1898 ohjelmansa Venäjän hallitsijalle Nikolai II:lle, joka hyväksyi sen.[15][12] Bobrikovin ohjelman pääkohdat olivat:

  • Suomen sotaväen sulauttaminen Venäjän armeijaan.
  • Suomen valtiosihteeriviraston lakkauttaminen.
  • Valtakunnanlainsäädännön saattaminen voimaan Suomessakin.
  • Venäjän kieli viralliseksi kieleksi senaattiin, virastoihin ja kouluihin.
  • Helsingin yliopisto ja oppikoulut tarkemman valvonnan alaisuuteen.
  • Venäjän kansalaisille annetaan oikeus virkoihin Suomessa.
  • Suomen rahan poistaminen.
  • Venäjän ja Suomen tullirajan poistaminen, sekä tullilaitoksen yhdistäminen Venäjän tullilaitokseen.
  • Venäläisiä lehtiä piti perustaa Suomeen levittämään hallituksen mielipiteitä.
  • Valtiopäivien juhlamenot on uudistettava.
  • Kenraalikuvernöörin ohjesääntö on uudistettava.

Bobrikovin ohjelmassa korostettiin sitä, että Suomen valtiolliset olot ja autonominen asema ovat Venäjän etujen vastaisia. Tavoitteena oli Suomen alistaminen täysin Venäjän hallitusviranomaisten johtoon.[16]

Bobrikov ja Helmikuun manifesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bobrikov oli ollut mukana laatimassa Helmikuun manifestia, josta tuli järjestelmällisen venäläistämisohjelman peruskivi.[17] Sen johdosta suomalaiset kokosivat Suuren adressin, johon oli kerätty n. 500 000 kansalaisen nimet. Adressi yllätti täysin Bobrikovin, ja hän julmistui siitä, että tuollaiseen tekoon oli ryhdytty; lisäksi hän piti koko adressia laittomana.[18][12]

Bobrikov totesi manifestin julkaisun jälkeen: Kaikki ajattelevat ihmiset Suomessa ovat tyytyväisiä keisarin manifestiin.[19]

Äänenkannattajakseen Suomessa Bobrikov perusti vuonna 1900 suurta valtionapua nauttineen venäjänkielisen Finljandskaja Gazeta -lehden, joka ilmestyi alkuvuosina myös suomenkielisenä painoksena.[20]

Venäläiset kulkukauppiaat ja maanjakohuhut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämän lisäksi Suomen kenraalikuvernöörinä Bobrikov sivistyneenä ja älykkäänä upseerina [14] pyrki saamaan Suomen tilattoman ja maattoman väestön sekä köyhälistön puolelleen. Suomalaiset eivät kuitenkaan suuremmin uskoneet näihin Bobrikovin lupauksiin, vaan pitivät lupausta pirullisena juonitteluna.[21]

Pitkin maata kierteli n. 1000-2000 laukkuryssiksi sanottuja vienankarjalaista kulkukauppiasta, he levittivät huhuja siitä, miten erinomaisesti Venäjällä on järjestetty maattomien ja maanviljelijöiden asiat. Lupasivat että pian alkaa ilmainen maan jakaminen. Helmikuussa v. 1899 alkaen maanjakopuheita alkoi kuulua yhä vain enemmän. Tätä toimintaa vastaan työväenliike, nuorisoseurat ja ylioppilaat, kuten myös Eugen Schauman, aloittivat valistustyön, joka osoitti millaiset olosuhteet olivat todellisuudessa Venäjällä.[22]

Huhujen alkuperäiseksi levittäjäksi sanottiin mm. Porvoolaisessa Uusimaa-lehdessä, Moskovskije Vedomosti -lehden Suomessa olevaa salaista kirjeenvaihtajaa P. I. Messarošia. Hän oli julkaissut vuonna 1897 kirjan, jonka mukaan Suomi oli sulatettava keisarikuntaan. Hän toimi Bobrikovin tiedonhankkijana. Hän lähti Suomesta keväällä 1900.[23]

Ruotsalainen lehtimies Valfrid Spångberg kertoi, että venäläiset olivat lähettäneet tilattomien keskuuteen asiamiehiä, samalla tavalla kuin aiemmin Itämeren valtioihin, kun siellä houkuteltiin väestöä kääntymään ortodoksiseen uskoon. Juristiprofessori Wilhelm Chydenius kirjoitti, että Bobrikov oli vastuussa huhujen levittämisestä.[24][25]

Bobrikovin v. 1899 perustama venäjänkielinen lehti Suomen sanomat kertoi v. 1900 kansalle, että vain venäläiset viranomaiset olivat suomalaisten torpparien ystäviä.[26]

Senaattori Gripenbergin käsityksen mukaan venäläisten kulkukauppiaiden harjoittama kiihotustoiminta oli tarkoituksellista kiilan lyömistä Suomen eri yhteiskuntaluokkien välille.[27]

Suomessa venäläisiin kulkukauppiaisiin suhtauduttiin useimmiten melko kielteisesti, paitsi maaseutuväestön taholta. Bobrikov laati 2.7.1900 määräyksen kulkukauppiaiden laillistamisesta ja teki sen vastoin Suomen lakien järjestystä.[28]

Bobrikovin haastattelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalainen lehtimies Valfrid Spångberg kävi 1.3.1899 Bobrikovin luona, esittämässä muutamia kysymyksiä Helmikuun manifestin johdosta.

Spångberg: "Minkälaisiksi on Teidän ylhäisyytenne havainnut suomalaiset ja Suomen olot, paremmiksi vai huonommiksi kuin olitte odottaneet ?"

Bobrikov: "En kumpaisiksikaan. Se käsitys, jonka olin tässä suhteessa ennen muodostanut, on yleensä vahvistunut. Sisällinen järjestys täällä Suomessa on kyllä monin kohdin erinomainen, ja suomalaiset itse ovat lainkuuliaista ja isänmaallista kansaa, jota minä korkeasti kunnioitan, samoin kun pidän suuressa arvossa sen senaattia ja säätyjä. Mutta heidän käsityksensä ja se jota minä edustan, ovat monessa suhteessa erilaiset. Niin pian kuin he ovat tulleet käsittämään, että Venäjän hallituksen toimet tarkoittavat heidän omaa parastansa, olen vakuutettu, että me sovimme täydellisesti yhteen."

Spångberg: "Mitenkä Suomen sanomalehdistö hoitaa tehtävänsä?"

Bobrikov: "Ei niin, että se minua täysin tyydyttäisi. Minä olen sanomalehdistön ystävä, mutta Suomen sanomalehdet ovat tottuneet käyttämään puhetapaa, jota en voi hyväksyä, ja esittävät ajatuksia, jotka varmistuneen vakaumukseni mukaan eivät muuta kuin synnyttävät levottomuutta ja tuottavat vahinkoa. Sanomalehdistön asia ei ole lausua moitteita korkeimman vallan toimista."[29]

Diktatuuriasetus 1902[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diktaattorin valtuuksien myöntämisestä Bobrikoville oli käyty keskustelua salaisessa venäläisessä konferenssissa helmikuussa 1902, jolloin todettiin, että hänen on tultava toimeen vastustuksen kukistamisessa väliaikaisin toimin ja asetuksin.[30]

Bobrikoville annettiin hänen omasta pyynnöstään diktaattorin valtuudet 29. maaliskuuta 1903 annetulla asetuksella Suomen rauhoittamiseksi.[31] Diktaattorin valtuuksilla hän pystyi karkottamaan ja pidättämään kenet tahtoi ja sai myös laillisen oikeuden puuttua useimpiin maan asioihin.[32]

Vähitellen Bobrikovin politiikkan tuloksia alettiin arvostella myös Pietarissa, ja sisäministeri von Plehwe oli jo periaatteessa päättänyt panna Bobrikovin eläkkeelle, kun 65-vuotias kenraalikuvernööri murhattiin.

Bobrikovin murha 1904[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuntemattoman tekijän piirros Eugen Schaumanista ampumassa Bobrikovia.
Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin hautajaissaattue 20. kesäkuuta 1904 Uspenskin katedraalista Helsingin rautatieasemalle, josta ruumis kuljetettiin erikoisvaunulla Pietariin.

Senaatin virkamies Eugen Schauman (1875–1904) ampui Bobrikovia senaatin toisen kerroksen portaikossa 16. kesäkuuta 1904 vastalauseeksi venäläistämispolitiikalle. Bobrikov haavoittui laukauksista ja Schauman teki välittömästi kenraalikuvernöörin ampumisen jälkeen aseellaan itsemurhan. Bobrikov aiottiin viedä ensiapua varten lähellä olevaan sotilassairaalaan Unioninkatu 38:aan. Bobrikov kuitenkin vaati että hänet viedään Kirurgiseen sairaalaan.

Kirurgisessa sairaalassa suoritettiin leikkaus, mutta Bobrikov menehtyi seuraavana yönä ampumavammoihinsa. [33]

Bobrikovin murha oli ensimmäisen sortokauden vastarinnan huipentuma. Myöhempinä tapahtumina voitaneen mainita ainakin prokuraattori Soisalon-Soinisen murha 6. helmikuuta 1905. Soisalon-Soinisen murhaaja oli Eugen Schaumanin aatetoveri Lennart Hohenthal. Ensimmäinen sortokausi päättyi varsinaisesti vasta vuoden 1905 Venäjän vallankumoukseen ja Suomen suurlakkoon.

Venäläiset viranomaiset lakkauttivat Päivälehden kesäkuussa 1904 sen viitattua epäsuorasti, mutta hyväksyvästi kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaan. Lehteä kuitenkin alettiin pian julkaista nimellä Helsingin Sanomat.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blomstedt, Kaarlo: Kansallinen elämänkerrasto. Osa 1, Wsoy, Porvoo, 1927
  • Cederberg, A. R.: Suomen uusinta historiaa 1898-1942. WSOY, Porvoo, 1943.
  • Helge Pohjolan-Pirhonen yms.: Kansakunnan historia. 2, Autonomian aika. WSOY, Helsinki 1984. ISBN 951-0-12234-3
  • Ignatius, Hannes: Sortovuosista itsenäisyyteen, Otava, 1927.
  • Juva, Einar W.: Suomen kansan historia. Otava, Keuruu, 1967.
  • Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat VIII. Otava, 1935.
  • Klinge, Matti: Keisarin Suomi. Schildts, 1997. ISBN 978-951-500-682-0
  • Korhonen, Arvi (toim.): Suomen historian käsikirja II. WSOY, 1949.
  • Spångberg, Valfrid: Valtiokaappaus Suomessa vuonna 1899. Muutamia muistiinpanoja, Tukholma, 1899
  • Tommila, Päiviö: Suuri adressi 1899. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23454-0
  • Tommila, Päiviö (toim.): Venäläinen sortokausi Suomessa. WSOY, 1960.
  • Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12660-8
  • Paasikivi, Juho Kusti:Paasikiven muistelmia sortovuosilta 1–2. WSOY, 1957.
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja I–II. WSOY 1936, 1937.
  • Pohjolan-Pirhonen, Helge, Aalto, Teemu, Virtanen, Kari O.: Kansakunnan historia 2: Autonomian aika.,Wsoy, 1984
  • Zetterberg, Seppo: Viisi laukausta senaatissa , Otava, 1986. ISBN 951-50-0398-9
  • Wegelius, K. A: Routaa ja rautaa 1. WSOY, Porvoo, 1926.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Valtakunta ja rajamaa, s. 67
  2. Juva, s. 15; Spångberg, s. 94-95
  3. Valtakunta ja rajamaa, s. 68; Suuri adressi, s. 43.
  4. a b c Kaarlo Blomstedt, s. 273
  5. Valtakunta ja rajamaa, s. 68.
  6. Valtakunta ja rajamaa, s. 67,69
  7. Valtakunta ja rajamaa, s. 69
  8. Valtakunta ja rajamaa, s. 70
  9. Juva, s. 15
  10. Valtakunta ja rajamaa, s. 95
  11. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 78–79; Juva, 8, s. 541; Klinge, Keisarin Suomi, s. 336, 341; Cederberg, s. 45; Juva, s. 17; Suuri adressi, s. 45; Meinander, s. 144; Korhonen, s. 300;Zetterberg, s. 159-160
  12. a b c d e Kaarlo Blomstedt, s. 274;Kansakunnan historia 2, s. 442
  13. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 80; Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 14–15; Paasikiven muistelmia sortovuosilta 1, s. 98; Korhonen, s. 301
  14. a b Suuri adressi, s. 46
  15. Tommila, s. 27, 51-54; Suuri adressi, s. 44.
  16. Juva, s. 17; Tommila, s. 27–29;Zetterberg, s. 160-161;Kansakunnan historia 2, s. 443
  17. Juva, s. 20; Suuri adressi, s. 57–58
  18. Juva, s. 24; Tommila, s. 55–56;Korhonen, s. 300;Zetterberg, s. 165-167
  19. Spångberg, s. 63
  20. Tuomo Polvinen: Bobrikov, Nikolai Ivanovitsh (1839–1904) (maksullinen artikkeli) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 11.10.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  21. Wegelius 1, s. 21; Zetterberg, s. 181-182
  22. Suuri adressi, s. 246–252;Zetterberg, s. 182–187;>Kaarlo Blomstedt, s. 276;Kansakunnan historia 2, s. 464
  23. Suuri adressi, s. 253
  24. Suuri adressi, s. 254
  25. Spångberg, s. 126–131
  26. Suuri adressi, s. 255
  27. Suuri adressi, s. 256
  28. Suuri adressi, s. 255–256.
  29. Spångberg, s. 97–98
  30. Cederberg, Suomen uusinta historiaa, s. 69–70
  31. Maa kansa valtakunta II, s. 31; Jaakkola, Suomen historian ääriviivat, s. 178; Parmanen, Taistelujen kirja 2, s. 57; Korhonen, Suomen historian käsikirja 2, s. 338; Paasikiven muistelmia sortovuosilta 1, s. 137.
  32. Juva, 9, s. 162-163;Kansakunnan historia 2, s. 476; Korhonen, s. 337-341; Kaarlo Blomstedt, s. 277
  33. Juva, s. 50; Tommila, s. 31; Korhonen, s. 342

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikolai Bobrikov.


Suomen suuriruhtinaskunta Edeltäjä:
Stepan Gontšarov vt.
Suomen kenraalikuvernööri
18981904
Seuraaja:
Ivan Obolenski