Eugen Schauman

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eugen Schauman
Eugen Schauman
Eugen Schauman
Syntynyt 10. toukokuuta 1875[1]
Harkova, Venäjän keisarikunta[1]
Kuollut 16. kesäkuuta 1904 (29 vuotta)[1]
Helsinki[1]
Kansallisuus Suomi

Eugen Schauman (10. toukokuuta 1875 Harkova, Venäjän keisarikunta16. kesäkuuta 1904 Helsinki) oli suomenruotsalainen virkamies ja sortovuosien aktivisti, joka ampui vuonna 1904 Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja välittömästi sen jälkeen itsensä. Kyseessä on Suomen yksi tunnetuimmista poliittisista murhista.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eugen Schauman syntyi Harkovassa nykyisessä Ukrainassa everstiluutnantti Waldemar Schaumanin ja Elin Maria Schaumanin perheen toisena lapsena. Hänen vanhempansa olivat pikkuserkkuja keskenään, molemmat kuuluivat Schaumanin tunnettuun ja arvostettuun aatelis- ja upseerisukuun. Äidinpuoleinen isoisä oli Porvoon piispa Frans Ludvig Schauman. Eugen Schaumanin isoveli Rafael oli syntynyt kaksi vuotta aikaisemmin ja nuorempi sisar, taiteilija Sigrid Schauman syntyi vuonna 1877. Isä Waldemar Schauman yleni myöhemmin sotilasurallaan kenraaliluutnantiksi ja hänet nimitettiin 1894 Vaasan läänin kuvernööriksi ja 1898 senaattoriksi.[2][3][4]

Isän sotilaspalveluksen vuoksi perhe joutui asumaan eri puolilla keisarikuntaa. Schaumanin isänmaallisuus heräsi jo pikkupoikana, kun hänen äitinsä luki hänelle ääneen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita.[2] Teoksesta muodostui kotiinkaipuusta kärsivän pojan tärkein side etäiseen isänmaahansa. Ulkomaille Schaumaneille kuitenkin tihkui kirjeissä tietoja Suomessa harjoitetuista venäläistämis- ja sortotoimista. Schauman lähetti jo 8-vuotiaana Puolan Radomista Suomeen kirjeen, jossa luki: "Var god och emottag detta lilla bidrag (en rubel) till minnesstoden vid Juutas, Eugen Schauman, Radom 24 Maj 1883" (suom. "Olkaa hyvä ja vastaanottakaa tämä pieni avustus (yksi rupla) Juuttaan muistomerkkiä varten, Eugen Schauman, Radom 24. toukokuuta 1883"). Schauman oli kuullut, että Uudessakaarlepyyssä kerättiin varoja muistomerkkiä Suomen sodan Juuttaan taistelussa venäläisistä saadun voiton kunniaksi. Vänrikki Stoolin tarinoista kiinnostuneena ja innostuneena hän halusi ehdottomasti osallistua suunnitelmaan.[5]

Äiti kuoli syksyllä 1884[3] Schaumanin ollessa 9-vuotias, jolloin hän joutui lähtemään oppikouluun Helsinkiin muun perheen jäädessä asumaan Puolaan. Äidin muisto säilyi hänelle tärkeänä lopun iän. Schaumanin koulunkäyntiään vaikeutti huonokuuloisuus.[2] Hän kirjoitti ylioppilaaksi Nya svenska läroverketistä vuonna 1895, suoritti Helsingin yliopistossa ylemmän hallintotutkinnon vuonna 1899 ja sai seuraavan vuoden tammikuussa viran senaatin valtiovaraintoimituskunnan ylimääräisenä kopistina. Vuodesta 1901 hän työskenteli kouluylihallituksen apukamreerina, aluksi väliaikaisena ja vuoden 1903 alusta vakinaisessa virassa.[2][1][6]

Schauman harrasti innokkaasti urheilua: purjehdusta, hiihtoa ja varsinkin ammuntaa, jonka kaikenlainen edistäminen oli hänelle tärkeää. Hän kävi ahkerasti harjoittelemassa Suomen Metsästysyhdistyksen ampumaradalla Helsingin Oulunkylässä.[6][2]

Poliittinen aktivoituminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielimanifesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schauman joutui läheltä seuraamaan ja kokemaan laittomina pidetyt venäläistämistoimet. Schaumanin isä Waldemar Schauman erosi kesällä 1900 senaattorin tehtävistään vastalauseeksi kielimanifestille, joka teki venäjän kielestä pakollisen oppiaineen kouluissa. Tämä tapahtuma herätti nuoren Eugen Schaumanin vihan venäläisiä ja heidän harjoittamiaan sortotoimia vastaan. Aluksi Schauman vastusti sortotoimia kuten muutkin ylioppilaat: osoittamalla mieltään Runebergin patsaalla, levittämällä taistelutahtoa ja venäläisvastaisuutta nostattavia julkaisuja sekä toimimalla Suuren adressin nimien kerääjänä Uudellamaalla.[7]

Ampumaharjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schauman ja hänen metsästyskoiransa Lucas, joka oli lahja maanviljelysneuvos Georg Borgströmin perheeltä. Kuva on tiettävästi viimeisiä Schaumanista otettuja.[6]

Vähitellen Schauman alkoi muiden ylioppilaiden ja aktivistien tavoin taipua passiivisen vastarinnan sijaan aktiivisen vastarinnan kannalle. Hän järjesti ulkomailta asehankintoja toimittaen Suomen Metsästysyhdistyksen avulla maahan amerikkalaisia kivääreitä, joita sitten jaettiin ylioppilasosakunnan jäsenille. Tämän lisäksi hän järjesti Helsingin seudulla ampumaseuroja, joissa opetetettiin ylioppilaille ja muille nuorille ampumataitoja. Schauman sopi kouluttajaksi urheilu- ja ampumaharrastuksensa vuoksi. Pian Schauman alkoi yhdessä muiden aktivistien kanssa suunnitella aseellista kansannousua. Bobrikovin murhan jälkeen kenraaliluutnantti Waldemar Schaumanin kotoa löydettiinkin kotietsinnässä suunnitelma yleisten ampumaseurojen perustamiseksi. Isänsä eron ohella Schaumanin mieltä kuohutti hänen setänsä, eversti Theodor Schaumanin erottaminen Suomen Rakuunarykmentin komentajuudesta joulukuussa 1901. Bobrikov ei ollut tyytyväinen tähän lappeenrantalaiseen joukko-osastoon tehtyään epäonnistuneen vierailun sen luona.[7]

Kutsuntamellakka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schauman joutui henkilökohtaiseen yhteenottoon venäläisen esivallan kanssa 18. huhtikuuta 1902 kutsuntalakkoihin liittyneen Helsingin kasakkamellakan yhteydessä. Tuhansia suomalaisia osallistui Senaatintorilla mielenosoituksiin Kaartin maneesilla järjestettyjen kutsuntojen yllyttäminä ja Uudenmaan läänin kuvernööri Mihail Kaigorodov lähetti kasakat hajottamaan mielenosoitusta. Schauman oli palannut työstänsä kotiinsa Koulukadulle, mutta lähti katsomaan mitä Senaatintorilla tapahtui. Muutaman kasakan ryhmä tuli Schaumania vastaan Hallituskadulla, ahdisti hänet seinää vasten ja alkoi hakata häntä piiskoillaan päähän. Yksi kasakoista hamusi jo sapeliansa, jolloin Schauman otti puukkonsa ja löi häntä rintaan. Puukko vääntyi sen osuttua univormun metalliseen osaan. Kasakka suistui hevosen selästä ja Schauman pakeni yliopiston kemian laboratorion porraskäytävään. Erään silminnäkijän mukaan hän tärisi kiukusta.[8]

Kagaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläisten sortotoimien tiukennuttua Eugen Schauman samoin kuin passiivisen vastarinnan maanalainen organisaatio Kagaali katsoivat vuonna 1903, että olisi siirryttävä voimakkaampiin taistelukeinoihin. Bobrikov oli kasakkamellakan jälkeen vakuuttunut, että Suomessa oli meneillään kramola eli salainen kapina. Tämän takia hän sai diktaattorin valtaoikeudet, kun tsaari sääti hänelle niin sanotun diktatuuriasetuksen vuonna 1902. Passiivinen vastarinta ei enää purrut: Esimerkiksi vuonna 1902 suomalaisille pakollisiksi tulleet Venäjän armeijan kutsunnat oli jättänyt väliin yli puolet ikäluokasta. Keväällä 1903 kutsuntalakko ei enää tehonnut yhtä paljon, ja vain 22 prosenttia jätti tulematta. ”Hätävarjelu” eli salamurhat hyväksyttiin uudeksi toimintatavaksi voimistuvaa venäläistämistä vastaan. Tuolloin oli moni kagaalin johtohenkilöistä jo karkotettu maanpakoon. Aluksi päätettiin iskeä suomalaisia venäläismielisiä myöntyväisyyspoliitikkoja vastaan, mutta pian aktivistit, kagaali ja Schauman totesivat, että voimakkainta olisi iskeä itse sortopolitiikan johtajana ja päätoteuttajana pidettyä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia vastaan.[7]

Bobrikovin murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Murhasuunnitelman taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraalikuvernööri Bobrikovissa katsottiin henkilöityvän Venäjän Suomen autonomiaa vastaan harjoittama sortopolitiikka. Bobrikov oli vankka isovenäläinen panslavisti ja Suomen venäläistämispolitiikan tukija. Kaiken lisäksi tsaari Nikolai II oli antanut hänelle Suomen diktaattorin valtaoikeudet. Tämän katsottiin olevan räikeässä ristiriidassa Suomen lakien kanssa. Hän oli tehokkaana ja päättäväisenä miehenä päättänyt yhdenmukaistaa Suomen suuriruhtinaskunnan osaksi Venäjää. Bobrikov oli onnistunut toimissaan paremmin kuin edeltäjänsä, minkä takia hänet pian nähtiin Suomen kansan silmissä itse pääpaholaisena. Bobrikovin murhaaminen ei ollut vain Schaumanin oma ajatus, vaan se oli yleinen suunnitelma ja puheenaihe Suomen 1900-luvun alun aktivistipiireissä.[7] Bobrikovin surmaamisen toivottiin lopettavan sortopolitiikan tai ainakin kiinnittävän keisarin huomion Suomen asemaan.[6]

Schaumanin teko oli henkilökohtainen ratkaisu, jonka hän teki jo kuukausia etukäteen. Helmikuussa 1904 hän kirjoitti testamenttinsa ja anteeksipyyntökirjeen isälleen sekä luovutti ystävälleen tärkeimmät paperinsa ja tohtori Gunnar Castrénille kaksi kirjettä, jotka saisi avata vasta sitten "kun aihetta siihen ilmenee". Toinen oli henkilökohtainen kirje ja toinen suoraan keisari Nikolaille osoitettu pitkä kirjelmä, joissa kummassakin hän perusteli tekoaan.[6] Schauman piti hankkeen salassa eikä paljastanut sitä sukulaisilleen tai tuttavilleen. Henkilökohtaisena vaikuttimena oli Schaumanin juuri kokema henkilökohtainen kriisi: Schaumanin jo kymmenen vuotta rakastama nainen oli jättänyt hänet kylmästi[7] ja lisäksi hän oli joutunut eroamaan virastaanlähde? kuuroutumisen takia. Kuuroutuminen oli edennyt jo 25-vuotiaasta lähtien asteittain koko ajan. Schauman päätti olla vielä jotenkin hyödyksi isänmaalleen ja osoittaa kykynsä ja päättäväisyytensä.

Schauman kuuli eri teitä aktivistien suunnittelevan Bobrikovin murhaa. Hän ei itse kuulunut aktivistiryhmiin tai -liikkeisiin, mutta oli näihin yhteydessä eri teitse ilmeisesti välillisesti. Maisteri Herman Gummeruksen johtaman, Gummeruksen ryhmänä tunnetun aktivistiryhmän jäsen, ylioppilas Lennart Hohenthal otti yhteyttä reippaasta toiminnasta kasakkamellakassa muistamaansa Eugen Schaumaniin ja kertoi ryhmän suunnitelmista. Aikansa keskusteltuaan Hohenthal antoi Schaumanille juhannuksen alusviikolle asti aikaa toimia, muuten Gummeruksen ryhmä aloittaisi oman suunnitelmansa täytäntöönpanon.[7] Merkittävin ero aktivistien ja Schaumanin suunnitelmien välillä oli se, että hän ei aikonut paeta, vaan tehdä itsemurhan. Aktivistipiirit nimittäin katsoivat olevansa totaalisessa sodassa Venäjää vastaan, joten turhia tappioita haluttiin välttää.[7] Schauman uskoi itsemurhan sovittavan hänen tekonsa; keisarille osoitetussa kirjeessään hän kirjoitti:

»On hirveää ottaa toinen ihminen hengiltä. Omalla elämälläni olen minä sovittava rikokseni. Tehtyäni tämän päätöksen olen minä saanut rauhan; tyynenä ja iloisena menen nyt kuolemaan[5] »

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov.

Suunnitelman toteuttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schauman oli päättänyt valita murhan toteuttamispaikaksi senaatin päärakennuksen, jossa hänellä oli entisenä virkamiehenä oikeus liikkua vapaasti. Schauman ilmeisesti käytti suunnitelmansa pohjana huhtikuussa 1902 tapahtunutta Suomen venäläistämistä kannattaneen sisäministeri Dmitri Sipjaginin murhaa. Schaumanin pyynnöstä hänen Pietarissa asunut serkkunsa Mary Junnelius oli raportoinut kirjeissään kaikista kaupungin tapahtumista, kuten myös seikkaperäisesti kyseisestä valepukuisen sosialistivallankumouksellisen Stepan Balmašovin tekemästä murhasta. Kyseisestä murhasta oli keskusteltu Schaumaneilla, ja se oli jäänyt Eugenin mieleen. Schauman ei kuitenkaan isänsä tapaan pitänyt ajatuksesta murhaajan sonnustautumisesta valepukuun. Lennart Hohenthal taas kopioi sittemmin kyseisen murhan toteutustavan tyyliä myöten kokonaan.[7]

Entisenä senaatin virkamiehenä Schauman tiesi, että Bobrikov johtaisi puhetta Senaatin talousosaston istunnossa joka torstai kello 11 aamulla.[2] Hän aikoi alun perin toteuttaa murhan jo torstaina 9. kesäkuuta, mutta ei onnistunut livahtamaan senaatin taloon. Suunnitelman toteutuminen lykkääntyi näin viikolla – seuraava torstai olisi viimeinen ennen Bobrikovin kesäloman alkamista.[6]

Keskiviikkona 15. kesäkuuta Schauman oli jälleen harjoittelemassa metsästysyhdistyksen ampumaradalla. Hän antoi paikalla liikkuneelle nuorukaiselle Edvard Ellmanille tehtäväksi liikuttaa pitkän nuoran avulla maalitaulua, johon oli kuvattu parrakas ”ryssä” sydän piirrettynä rinnan kohdalle. Schauman lähti ampumaradalta pois tyytyväisen näköisenä saatuaan mielestään tarpeeksi osumia tauluun Browningillaan. Ellman kysyi Schaumanilta syytä erikoiseen maalitauluun, mihin tämä vain vastasi: ”Huono vihollinen se, joka pysyy ammuttaessa paikallaan!”.[5]

Keskiviikkona Schauman tapasi myös ystävänsä, kagaalin Helsingin kanslian esimiehen, filosofian kandidaatti – myöhemmin kauppaneuvos – Walter Rydmanin, joka oli ulkoiluttamassa koiraansa Kaisaniemessä. Ystävykset istahtivat penkille ja alkoivat keskustella venäläisten sortopolitiikasta. Rydman oli ärsyyntynyt siitä, että kansan mieliala oli niin lamaantunut, että se alistui vastarinnatta sortoon. Lopulta Rydman tuhahti: ”Tuskin on miestä, jolla olisi rohkeutta surmata Bobrikov”. Tähän Schauman vastasi: ”Kyllä semmoisia miehiä on. Ole rauhallinen vaan!”[9]

Bobrikovin ampumista esittävä tuntemattoman tekijän piirros.

Torstaina, 16. kesäkuuta 1904 aamupäivällä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov oli tulossa johtamaan senaatin istuntoa. Hän käveli seurueineen poikki Senaatintorin. Eugen Schauman seurasi Bobrikovia senaatin ylimmän kerroksen ikkunasta ja kuuli, kuinka tämä astui ovesta yksin sisään ja lähti univormuun ja päällystakkiin pukeutuneena, salkkua ja kävelykeppiä kädessänsä kantaen kulkemaan hitaasti ylös portaita. Schauman vetäytyi ikkunasta ja alkoi laskeutua portaita alas kohti Bobrikovia. He kohtasivat toisen kerroksen porrastasanteella. Schauman oli kysynyt aiemmin lääkäriystävältään, kagaalin jäseneltä Birger Runebergiltä, mihin tulisi ampua, jotta laukaukset olisivat tappavia. Schauman otti esiin FN Browning M1900 -pistoolin, astui Bobrikovin eteen ja ampui kolme laukausta lääkäriystävänsä antamien ohjeiden mukaisesti kohti Bobrikovia. Ensimmäinen laukaus kimposi univormun napista ja toinen jykevästä rintapielen Pyhän Vladimirin I luokan rististä kaulaa naarmuttaen. Kolmas, tappava luoti osui vyönsolkeen, joka murskaantui. Luoti ja soljen kappaleet tunkeutuivat Bobrikovin vatsaan. Tämän jälkeen Schauman astui pari askelta taaksepäin ja ampui kaksi laukausta sydämeensä. Schauman kuoli heti, mutta Bobrikov pysyi pystyssä ja hoippui senaatin istuntosaliin, josta hänet kiidätettiin ensin kotiinsa ja sieltä Ullanlinnassa sijaitsevaan Kirurgiseen sairaalaan. Bobrikov oli kieltänyt venäläisiä saattajiaan viemästä häntä Senaatintorin reunalla sijainneeseen venäläiseen sotilassairaalaan. Bobrikovin leikkauksesta vastasi nuori, lahjakas ja lupaava kirurgi Richard Faltin. Schaumanin lääkäriystävän neuvojen mukaisesti ammuttu luoti oli tuhonnut Bobrikovin sisäelimet niin pahasti, ettei häntä kyetty monituntisella leikkauksellakaan pelastamaan. Bobrikov kuoli seuraavana yönä.[7] Schaumanin ruumis raahattiin Senaatintalon portailta pihaan.

Uutiset kenraalikuvernöörin kuolemasta kiirivät pian läpi Helsingin ja Suomen. Bobrikovia leikanneen Richard Faltinin väitetään sanoneen olleensa tässä tapauksessa tyytyväinen epäonnistumiseensa leikkauksessa, vaikka olikin tehnyt parhaansa. Tilanneselvitystä kansalle annettiin sairaalan ikkunoista. Eugen Schaumanista tuli yhdessä yössä kansallissankari, ja hänen kuviansa alkoi näkyä esteettömästi pitkin kaupunkia. Kansa juhli avoimesti kostotoimia pelkäämättä.

Pian tuli julkisuuteen Schaumanin keisarille ja suuriruhtinaalle osoittama kirje, jossa hän perusteli tekoaan sanomalla Bobrikovin olleen syypää laittomuuksiin sekä halusi samalla kiinnittää keisarin huomion koko valtakunnassa, kuten Puolan ja Itämeren maissa, rehottaviin epäkohtiin. Hän korosti näin olevansa pikemminkin keisarin uskollinen alamainen kuin kapinallinen ja säilyttäneensä uskonsa hallitsijan perimmäiseen hyvyyteen.[6][2] Schauman korosti myös toimineensa yksin ja etenkin sitä, ettei hänen perheellään ollut mitään tekemistä hänen henkilökohtaisen ratkaisunsa kanssa.

Schaumanilta löydettiin monia filosofisia kirjoituksia ja pohdiskeluja, jotka kertoivat ajattelevasta miehestä. Yhdessä, muutamia päiviä ennen murhaa tehdyssä kirjoituksessa selviää paljolti Schaumanin motiivi:

»Vapaus on itse oma päämääränsä. Tietyin ja varsin pienin rajoituksin se on jokaisen ihmisen luovuttamaton etuoikeus, jota ei mikään ulkonainen mahti voi häneltä riistää. Ihmisellä ei ole oikeutta luopua siitä omalta osaltaan, vielä vähemmän lastensa puolesta. Vapaus on itsekunnioituksen perusta, ja ilman sitä suuri oppi ihmisen siveellisestä vastuusta olisi pelkkää valhetta ja petosta. Vapaus on pyhä asia ja vapaudenrakkaus sydämeemme syvään juurtunut luonnonvietti. Rakastatko maatasi? Hyvä, pidä mielessäsi Ibsenin sanat: ’Vaikka antaisit kaiken, mutta et elämääsi, et ole antanut mitään’[5] »

Schaumanin uudelleenhautajaiset Porvoossa toukokuussa 1906 muodostuivat suureksi kansanjuhlaksi.

Viranomaisten määräyksestä Schauman haudattiin Malmin hautausmaalle nimettömään köyhäinhautaan vain lähiomaisten läsnäollessa. Haudalla oli alkuun venäläinen sotilasvartio kunnianosoitusten estämiseksi. Olojen muututtua hänen ruumiinsa siirrettiin Schaumanien sukuhautaan Porvoon Näsinmäen hautausmaalle. Hänen uudelleenhautajaisensa Porvoossa 10. toukokuuta 1906 muodostuivat suureksi kansalliseksi surujuhlaksi.[6][10] Ne osoittivat, kuinka suuren vaikutuksen Schaumanin teko oli suomalaisiin tehnyt.[7]

Reaktiot ja murhan merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset näkivät teon kansallisena urotyönä, ja Schauman korotettiin kansallissankariksi.[5] Riemu maassa oli niin suuri, että jotkut varovaisuuden unohtaen uskalsivat jopa liputtaa. Yliopiston sijaiskansleri, valtioneuvos Thiodolf Rein julisti, että murha oli ”kaikkien puolesta suoritettu itsepuolustusakti”.[11] Teko koettiin yhteiskunnalliseksi hätävarjeluksi ja uhrikuolemaksi. Suomalaiset odottivat vapauden koittavan, kun suomalaisten oikeuksia kovasti polkenut Bobrikov oli poissa tieltä. Syntyi Eugen Schauman -kultti, joka yhtenäisti suomalaisten vastarintaa sortotoimia kohtaan. Bobrikovin jälkeen virkaan tulikin suomalaisia suosiollisemmin kohdellut Ivan Obolenski. Tämän jälkeen Suomen aktivistit vakuuttuivat, että venäläiset ymmärtäisivät samoja keinoja kuin he käyttivät, kuten Suomen aktiivisen vastustuspuolueen Eugen Schauman -muistokirjasessa kirjoitettiin.[5]

Vanhasuomalainen Uusi Suometar -lehti sen sijaan tuomitsi teon kirjoittamalla siitä otsikolla ”Rikos”: ”Rikos on aina rikos, mitkään tarkoitukset eivät voi sitä muuksi muuttaa – Suomen kansa haluaa rauhaa, sen pyrkimyksenä on päästä jälleen oloihin, joissa hallitsija ja kansa täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä työskentelevät samojen ja oikeiden päämäärien eteen. Sen vuoksi tahdomme tämän kansan päältä poistorjua osallisuuden siihen inhottavaan ja törkeään rikokseen, joka täällä eilen tapahtui –”[12] J. K. Paasikivi kirjoitti lehteen teon tuominneen pääkirjoituksen. Vanhasuomalaiset ja papisto tuomitsivat murhan julkisuudessa yleisesti sekä poliittisista että eettisistä syistä.[2] Kun Paasikivi kutsui pääkirjoituksessaan Bobrikovin murhaa ”inhottavaksi ja törkeäksi rikokseksi”, hän sai osakseen paheksuntaa sanavalinnan vuoksi.[7] Myöhemmin hän totesi muistelmissaan, että itsekin piti Bobrikovin surmaamista urotekona ja ymmärsi sen merkityksen, muttei ollut uskaltanut sanoa tätä ääneen pelätessään Venäjän kostotoimenpiteitä.[5]

Kahdeksan kuukautta Bobrikovin murhan jälkeen Lennart Hohenthal ampui prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen, myöntyväisyyspoliitikon, jota aktivistit pitivät venäläistämistoimenpiteiden tukijana. Myös Hohenthal oli suunnitellut Bobrikovin murhaamista, mutta Schaumanin ehdittyä ensin hän valitsi kohteekseen Soisalon-Soinisen. Schaumanin ja Hohenthalin esimerkki rohkaisi suomalaisia nuoria aktivisteja käyttämään väkivaltaa venäläisiä viranomaisia ja suomalaisia myöntyväisyyspoliitikkoja vastaan. Teot siis loivat entistä enemmän taistelumielialaa kunnes vuonna 1906 salamurhat sortotoimien vastaisina keinoina koettiin niin sanotusti epämuodikkaiksi. Kolmas ja viimeinen tunnettu aktivistimurha tapahtui erilaisissa oloissa vuonna 1922, kun Ernst Tandefelt ampui sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren. Tandefelt mainitsikin esikuvikseen Schaumanin ja Hohenthalin.[7]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eugen Schaumanin hauta Porvoon hautausmaalla.

Eugen Schauman sai teolleen hyväksynnän niiltä suomalaisilta, jotka sortovuodet olivat vihastuttaneet.[13] Ylioppilaat tekivät hänen haudalleen pyhiinvaelluksia ja käynnistivät keräyksen muistomerkin hankkimiseksi jo ennen ruumiin siirtämistä Porvooseen.[14] Schaumanin kulttia ylläpidettiin varsinkin yliopiston Uusmaalaisessa osakunnassa ja ylioppilaskunta pystytti hänen haudalleen Porvooseen komean hautamuistomerkin.[2] Valter Jungin suunnittelema muistomerkki valmistui vuonna 1910.[6] Myös Schaumanin alkuperäiselle hautapaikalle Malmin hautausmaalle pystytettiin Robert Stigellin suunnittelema muistomerkki, jossa kerrotaan hänen olleen haudattuna siihen 15.6.1904–4.5.1906.[15]

Schaumanin veristä paitaa pidettiin vuosina 1907–1909 näytteillä Porvoon raatihuoneella vuoden 1809 valtiopäiviä esittelevässä näyttelyssä. Toisen sortokauden alettua vaatteet palautettiin hänen isälleen, joka lähetti ne turvaan Tukholmaan. Vuodesta 1924 ne ovat olleet Kansallismuseossa.[14] Schaumanin henkilökulttiin liitettiin jopa hänen metsästyskoiransa, puhdasverinen englanninsetteri Lucas, josta tehtiin uskollisuuden symboli. Omistajaansa etsien harhaillut koira lopetettiin neljä päivää Schaumanin itsemurhan jälkeen ja jopa sen hautajaisista suunniteltiin kansallista surujuhlaa. Schaumania ja Lucasta esittävää valokuvaa myytiin postikortteina suuria määriä.[14][6]

Kyltti Valtioneuvoston linnan portaikossa.

Murhapaikalle, nykyisen Valtioneuvoston linnan eli entisen Senaatinlinnan on toisen kerroksen tasanteen seinään kiinnitettiin elokuussa 1933 presidentti P. E. Svinhufvudin aloitteesta kyltti, jossa lukee: ”Eugen Schauman – 19 16/6 04 – Se Pro Patria Dedit” (suom. ”Antanut itsensä isänmaan puolesta”).[5]

Helsingin Kulosaareen kaupunginosan alkuperäiseen rakennussuunnitelmaan sisältyi Eugen Schaumanin katu, joka kulki Schaumanin entisen hiihtoladun paikkeilla. Koska tämä katu hävisi myöhemmässä asemakaavassa, nimettiin 1958 saaren eteläpään entinen Kluuvipuisto Eugen Schaumanin puistoksi.[16]

Eugen Schaumanin hahmo esiintyi kotimaisissa elokuvissa Kajastus (1930) ja Helmikuun manifesti (1939), joissa molemmissa Schaumania esitti tämän sukulainen Runar Schauman. Myös vuonna 1976 ystävyyden ja yhteistyön hengessä ohjattu suomalais-neuvostoliittolainen elokuva Luottamus esitteli Schaumanin sekä suomalaisena isänmaanystävänä että tsarismin vastustajana. Luottamus-elokuvassa roolin esitti Runar Schaumanin poika Göran Schauman. Sittemmin on kiinnostus Eugen Schaumania kohtaan lisääntynyt. Esimerkkejä tästä ovat Seppo Zetterbergin kirjoittama elämäkerta Viisi laukausta senaatissa – Eugen Schaumanin elämä ja teko (1986) sekä Åke Lindmanin sen pohjalta ohjaama televisiodraama Viisi laukausta senaatissa (Fem skott i senaten, 1992). Yleisradion Suuret suomalaiset -äänestyksessä vuonna 2004 Eugen Schauman äänestettiin kaikkien aikojen 34. suurimmaksi suomalaiseksi[17].

Schaumanin merkitys historiassa jakaa kuitenkin mielipiteitä. Kesällä 2004, jolloin Bobrikovin murhasta oli kulunut sata vuotta, pääministeri Matti Vanhanen tuomitsi teon nimittäen Schaumania terroristiksi. Hänen mukaansa Bobrikovin murhan kaltaisia tapahtumia ei ole soveliasta juhlia terrorismin vastaisen sodan aikakautena.[18] Lausunnosta heräsi keskustelu, jossa Matti Vanhasen kanssa samaa mieltä oli rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen amanuenssi Unto Vesa.[19]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jussi Niinistö: ”Schauman, Eugen (1875 - 1904)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 736–737. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5. Teoksen verkkoversio.
  • Seppo Zetterberg: Viisi laukausta senaatissa: Eugen Schaumanin elämä ja teko. Otava, Helsinki 1986. ISBN 951-1-09266-9

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Eugen Schauman Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899 (koonnut Veli-Matti Autio). Helsingin yliopiston verkkojulkaisu.
  2. a b c d e f g h i Jussi Niinistö: Schauman, Eugen (1875 - 1904) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 11.10.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. a b Schauman, Fredrik Waldemar Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. Veli-Matti Autio: Schauman (1600-) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  5. a b c d e f g h Jussi Niinistö: Suomalaisia vapaustaistelijoita, s. 13–18. Nimox Ky, Helsinki 2003.
  6. a b c d e f g h i j Seppo Zetterberg: Kuka oli Eugen Schauman?, s. 96–97 teoksessa Osmo Apunen: Itsenäisen Suomen historia 1: Rajamaasta tasavallaksi. Weilin+Göös 1991.
  7. a b c d e f g h i j k l Risto Niku: Ministeri Ritavuoren murha, s. 30–42. Edita, Helsinki 2004.
  8. Zetterberg 1986, s. 189–191.
  9. Rydman-suku: Sukulaisia kagaalissa
  10. Eugen Schauman Porvoo. Viitattu 27.8.2012.
  11. Eino Jutikkala: Suomen Historia, sfnet.tiede.historia
  12. Etälukio, Suomen historia
  13. Suuret Suomalaiset, s. 248. Yleisradiossa vuonna 2004 tehdyn Suuret Suomalaiset -äänestykseen perustuva kirja. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19538-7.
  14. a b c Marja Vuorinen: Uusmaalaisia henkilökultteja (kirja-arvostelu) Agricolan kirja-arvostelut 25.2.2005. Viitattu 27.8.2012.
  15. Marja Pehkonen: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta, s. 139–141. Helsingin kaupunginmuseo (Narinkka-sarja) 2008.
  16. Helsingin kadunnimet, korjattu toinen painos, s. 198. Helsingin kaupunki 1981.
  17. [1]
  18. Bobrikovin murha kuohutti Suomea sata vuotta sitten.. Helsingin sanomat, 15.6.2004.
  19. Ruotuväki 8/2006, Joonas Nordman: "Pahat pojat ja tytöt".

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bernhard Estlander: Eugen Schauman: en livsbild ur Finlands kamp mot Ryssland. WSOY, Helsinki 1924.
  • Schauman, Sigrid: Veljeni Eugen Schauman. WSOY, 1965.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Eugen Schauman.