Eugen Schauman

Wikipedia

Eugen Schauman (10. toukokuuta 1875 Harkova, Venäjän keisarikunta – 16. kesäkuuta 1904 Helsinki, Suomi, Venäjän keisarikunta) oli suomalainen kouluylihallituksen apukamreeri, nationalisti, ja aktivisti, joka ampui sortokauden aikana vuonna 1904 kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikovin ja sen jälkeen itsensä. Kyseessä on Suomen historian tunnetuin poliittinen murha.

Sisällysluettelo 1 Schaumanin elämä ja aktivismi 2 Bobrikovin murha 2.1 Murhasuunnitelman taustaa 2.2 Suunnitelman toteuttaminen 2.3 Murhan merkitys 3 Lähteet 4 Aiheesta muualla

[muokkaa] Schaumanin elämä ja aktivismi

Eugen Schauman syntyi kenraaliluutnantti, senaattori ja salaneuvos Waldemar ja Elin Maria Schaumanin perheen toisena lapsena. Hänen isoveljensä Rafael oli syntynyt kaksi vuotta aikaisemmin. Eugen Schaumanin nuorempi sisar, taiteilija Sigrid Schauman syntyi vuonna 1877. Schaumanit olivat tunnettu ja arvostettu aatelis- ja upseerisuku. Eugen Schauman asui suurimman osan lapsuudestaan Puolassa.

Ruotsinkielinen Eugen Schauman työskenteli kouluylihallituksen apukamreerina. Eugen Schaumanin isänmaallisuus heräsi jo pikkupoikana, kun hänen äitinsä luki hänelle kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita. Perhe matkusti paljon ympäri Venäjän keisarikuntaa Waldemar Schaumanin työn takia, joten kyseisestä teoksesta muodostui kotiinkaipuusta kärsivän pojan tärkein side etäiseen isänmaahansa. Ulkomaille Schaumaneille kuitenkin tihkui kirjeissä tietoja Suomessa harjoitetuista venäläistämis- ja sortotoimista. Schauman lähetti jo 9-vuotiaana Puolan Radomista Suomeen kirjeen, jossa luki:

»Var god och emottag detta lilla bidrag (en rubel) till minnesstoden vid Juutas, Eugen Schauman, Radom 24 Maj 1883»

»Olkaa hyvä ja vastaanottakaa tämä pieni avustus (yksi rupla) Juuttaan muistomerkkiä varten, Eugen Schauman, Radom 24. toukokuuta 1883»

Schauman oli kuullut, että Uudessakaarlepyyssä kerättiin varoja muistomerkkiä Juuttaalla venäläisistä saadun voiton kunniaksi. Vänrikki Stoolin tarinoista kiinnostuneena ja innostuneena hän halusi ehdottomasti osallistua suunnitelmaan. Vuotta myöhemmin 1885 Eugen Schaumanin ollessa 9-vuotias hänen äitinsä Elin menehtyi. Äitinsä kuoleman jälkeen Schauman joutui lähtemään oppikouluun Helsinkiin muun perheen jäädessä Puolaan. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1895 hän valmistui ylioppilaaksi. Schaumanin huomattua Suomen poliittisen tilanteen hänen uskonsa kansansa vapauteen ja rakkautensa isänmaatansa kohtaan voimistuivat entisestään. Isänmaanrakkaus korvasi äidinrakkauden menetyksen.^[1]

Schauman joutui läheltä seuraamaan ja kokemaan venäläisten harjoittamat laittomat venäläistämistoimet. Schaumanin isä Waldemar Schauman erosi kesällä 1900 senaattorin tehtävistään vastalauseeksi kielimanifestille, joka teki venäjän kielestä pakollisen oppiaineen kouluissa. Tämä tapahtuma herätti nuoren Eugen Schaumanin vihan venäläisiä ja heidän harjoittamiaan sortotoimia vastaan. Aluksi Schauman vastusti sortotoimia, kuten muutkin ylioppilaat: Osoittamalla mieltään Runebergin patsaalla, levittämällä taistelutahtoa ja venäläisvastaisuutta nostattavia julkaisuja sekä toimimalla Suuren adressin nimien kerääjänä Uudellamaalla vuonna 1899.^[2]

Vähitellen Eugen Schauman alkoi muiden ylioppilaiden ja aktivistien tavoin taipua passiivisen vastarinnan sijaan aktiivisen vastarinnan kannalle. Hyvänä ampujana tunnettu Eugen Schauman järjesti ulkomailta asehankintoja. Schauman järjesti Suomen Metsästysyhdistyksen avulla maahan amerikkalaisia kivääreitä, joita sitten jaettiin ylioppilasosakunnan jäsenille. Tämän lisäksi hän järjesti Helsingin seudulla ampumaseuroja, joissa opetetettiin ylioppilaille ja muille nuorille ampumataitoja. Schauman sopi kouluttajaksi, koska hän oli hyvin urheilullinen: Hän harrasti paljon hiihtoa, purjehdusta ja ampumista niin urheilu- kuin maanpuolustushengessäkin. Pian Schauman alkoi yhdessä muiden aktivistien kanssa suunnitella mahdollista kansannousua Suomen vapauttamiseksi Venäjän vallasta. Bobrikovin murhan jälkeen kenraaliluutnantti Waldemar Schaumanin kotoa löydettiinkin kotietsinnässä suunnitelma yleisten ampumaseurojen perustamiseksi.^[2]

Schaumania vakiinnutti aktiivisen vastarinnan kannalle entistä enemmän hänen setänsä, eversti Theodor Schaumanin mielivaltainen erottaminen Suomen Rakuunarykmentin komentajuudesta vuonna 1901. Bobrikov ei ollut tyytyväinen tähän lappeenrantalaiseen joukko-osastoon tehtyään epäonnistuneen vierailun sen luona. Viimeinen merkittävä Schaumanin tulevaan ratkaisuun vaikuttava tapahtuma oli vuoden 1902 huhtikuun 18. päivän kasakkamellakka kello 16.05, jolloin kasakat pahoinpitelivät ilman syytä lähistöllä kulkeneen Schaumanin. Useita tuhansia suomalaisia osallistui Senaatintorilla mielenosoituksiin Kaartinmaneesilla järjestettyjen kutsuntojen yllyttäminä. Schauman oli palannut työstänsä kotiinsa Koulukadulle, mutta lähti katsomaan, mitä Senaatintorilla tapahtui. Uudenmaan läänin kuvernöörin Kaigorodovin mielenosoitusta piiskoilla hajottamaan lähettämät kasakkajoukot tulivat Schaumania vastaan Hallituskadulla. Kasakat alkoivat hakata häntä piiskoilla päähän. Yksi heistä hamusi jo sapeliansa; tällöin Schauman otti puukkonsa, jolla löi häntä rintaan. Puukko vääntyi sen osuttua kasakan univormun metalliseen osaan. Kasakka suistui hevosen selästä ja Schauman pakeni Laboratorion porraskäytävään. Pelästyneet kasakat pakenivat, mutta Schauman pettyi, kun ei saanut vahingoitettua hänen henkeään uhannutta kasakkaa.^[1]

Venäläisten sortotoimien raaistuttua Eugen Schauman ja passiivisen vastarinnan maanalainen organisaatio Kagaali katsoivat vuonna 1903, että olisi siirryttävä voimakkaampiin taistelukeinoihin. Bobrikov oli kasakkamellakan jälkeen vakuuttunut, että Suomessa oli meneillään kramola eli salainen kapina. Tämän takia hän sai diktaattorin valtaoikeudet, kun tsaari sääti hänelle niin sanotun diktatuuriasetuksen vuonna 1902. Passiivinen vastarinta ei enää purrut: Esimerkiksi vuonna 1902 suomalaisille pakollisiksi tulleet Venäjän armeijan kutsunnat oli jättänyt väliin yli puolet ikäluokasta. Keväällä 1903 kutsuntalakko ei enää tehonnut yhtä paljon, ja vain 22 prosenttia jätti tulematta. ”Hätävarjelu” eli salamurhat hyväksyttiin uudeksi toimintatavaksi voimistuvaa venäläistämistä vastaan. Tuolloin oli moni kagaalin johtohenkilöistä jo karkotettu maanpakoon. Aluksi päätettiin iskeä suomalaisia venäläismielisiä myöntyväisyyspoliitikkoja vastaan, mutta pian aktivistit, kagaali ja Schauman totesivat, että voimakkainta olisi iskeä itse sortopolitiikan johtajana ja päätoteuttajana pidettyä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia vastaan.^[2]

[muokkaa] Bobrikovin murha

[muokkaa] Murhasuunnitelman taustaa

Kenraalikuvernööri Bobrikovissa katsottiin henkilöityvän Venäjän Suomen autonomiaa vastaan harjoittama sortopolitiikka. Bobrikov oli vankka isovenäläinen, panslavisti ja Suomen venäläistämispolitiikan tukija. Kaiken lisäksi tsaari Nikolai II oli antanut hänelle Suomen diktaattorin valtaoikeudet. Tämä oli ristiriidassa Suomen lakien kanssa, jotka keisarit olivat vahvistaneet. Näin ollen Bobrikov oli myös suomalaisen kansanvallan esteenä. Hän oli tehokkaana ja päättäväisenä miehenä päättänyt murskata muusta Venäjästä eroavan Suomen suurruhtinaskunnan kansallisen omaperäisyyden. Bobrikov oli onnistunut toimissaan paremmin kuin edeltäjänsä, minkä takia hänet pian nähtiin Suomen kansan silmissä itse pääpaholaisena. Bobrikovin murhaaminen ei siis ollut vain Schaumanin oma ajatus, vaan se oli yleinen suunnitelma ja puheenaihe Suomen 1900-luvun alun aktivistipiireissä sekä harras toive kansalaisten keskuudessa.^[2]

Schaumanin teko oli kuitenkin henkilökohtainen ratkaisu, jonka hän oli valmistellut testamenttia, pistoolia, keisarille esitettävää vetoomusta ja jäähyväiskirjeitä myöten jo helmikuussa 1904. Kaikki oli siis suunniteltu jo neljä kuukautta ennen varsinaista murhaa. Schauman piti hankkeen salassa, eikä paljastanut sitä sukulaisilleen tai tuttavilleen. Henkilökohtaisena vaikuttimena oli Schaumanin juuri kokema henkilökohtainen kriisi – Schaumanin jo kymmenen vuotta rakastama nainen oli jättänyt hänet kylmästi ja lisäksi hän oli joutunut eroamaan virastaan kuuroutumisen takia. Kuuroutuminen oli edennyt jo 25-vuotiaasta lähtien asteittain koko ajan. Schauman päätti olla vielä jotenkin hyödyksi rakastamalleen isänmaalleen ja kansalleen sekä osoittaa oman kykynsä voimakkaaseen ratkaisuun. Merkittävin ero aktivistien ja Schaumanin suunnitelmien välillä oli se, että hän ei aikonut paeta, vaan sovittaa tekonsa heti sen jälkeen. Aktivistipiirit nimittäin katsoivat olevansa totaalisessa sodassa Venäjää vastaan, joten turhia tappioita haluttiin välttää.^[2]

Schauman kuuli eri teitä aktivistien suunnittelevan Bobrikovin murhaa. Hän ei itse kuulunut aktivistiryhmiin tai -liikkeisiin, mutta oli näihin yhteydessä eri teitse ilmeisesti välillisesti. Maisteri Herman Gummeruksen johtaman, Gummeruksen ryhmänä tunnetun aktivistiryhmän jäsen, ylioppilas Lennart Hohenthal otti yhteyttä reippaasta toiminnasta kasakkamellakassa muistamaansa Eugen Schaumaniin ja kertoi ryhmän suunnitelmista. Aikansa keskusteltuaan Hohenthal antoi Schaumanille juhannuksen alusviikolle asti aikaa toimia – muuten Gummeruksen ryhmä aloittaisi oman suunnitelmansa täytäntöönpanon.^[2]

[muokkaa] Suunnitelman toteuttaminen

Schauman oli päättänyt valita murhan toteuttamispaikaksi senaatin päärakennuksen, jossa hänellä oli entisenä virkamiehenä oikeus liikkua vapaasti. Schauman ilmeisesti käytti suunnitelmansa pohjana huhtikuussa 1902 tapahtunutta Suomen venäläistämistä kannattaneen sisäministeri Dmitri Sipjaginin murhaa. Schaumanin pyynnöstä hänen Pietarissa asuva serkkunsa Mary Junnelius oli raportoinut kirjeissään kaikista kaupungin tapahtumista, kuten myös seikkaperäisesti kyseisestä valepukuisen sosialistivallankumouksellisen Stepan Balmašovin tekemästä murhasta. Kyseisestä murhasta oli keskusteltu Schaumaneilla, ja se oli jäänyt Eugenin mieleen. Schauman ei kuitenkaan isänsä tapaan pitänyt ajatuksesta murhaajan sonnustautumisesta valepukuun. Lennart Hohenthal taas kopioi sittemmin kyseisen murhan toteutustavan tyyliä myöten kokonaan.^[1]

Keskiviikkona 15. kesäkuuta Schauman oli harjoittelemassa Suomen Metsästysyhdistyksen ampumaradalla Oulunkylässä. Hän antoi paikalla liikkuneelle nuorukaiselle Edvard Ellmanille tehtäväksi liikuttaa pitkän nuoran avulla maalitaulua, johon oli kuvattu parrakas ”ryssä” sydän piirrettynä rinnan kohdalle. Schauman lähti ampumaradalta pois tyytyväisen näköisenä saatuaan mielestään tarpeeksi osumia tauluun Browningillaan. Ellman kysyi Schaumanilta syytä erikoiseen maalitauluun, mihin tämä vain vastasi: ”Huono vihollinen se, joka pysyy ammuttaessa paikallaan!”.^[1]

Keskiviikkona Schauman tapasi myös ystävänsä, kagaalin Helsingin kanslian esimiehen, filosofian kandidaatti Walter Rydmanin,^[3] joka oli ulkoiluttamassa koiraansa Kaisaniemessä. Ystävykset istahtivat penkille ja alkoivat keskustella venäläisten sortopolitiikasta. Rydman oli ärsyyntynyt siitä, että kansan mieliala oli niin lamaantunut, että se alistui vastarinnatta sortoon. Lopulta Rydman tuhahti: ”Tuskin on miestä, jolla olisi rohkeutta surmata Bobrikov”. Tähän Schauman vastasi: ”Kyllä semmoisia miehiä on. Ole rauhallinen vaan!”^[4]

Torstaina, 16. kesäkuuta 1904 aamupäivällä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov oli tulossa johtamaan senaatin istuntoa. Hän käveli seurueineen poikki Senaatintorin. Eugen Schauman seurasi Bobrikovia senaatin ylimmän kerroksen ikkunasta, ja kuuli, kuinka tämä astui ovesta yksin sisään ja lähti univormuun ja päällystakkiin pukeutuneena, salkkua ja kävelykeppiä kädessänsä kantaen kulkemaan hitaasti ylös portaita. Schauman vetäytyi ikkunasta ja alkoi laskeutua portaita alas kohti Bobrikovia. He kohtasivat toisen kerroksen porrastasanteella. Schauman oli kysynyt aiemmin lääkäriystävältään, kagaalin jäseneltä Einar Runebergiltä,^[5] mihin tulisi ampua, jotta laukaukset olisivat tappavia. Schauman otti esiin FN Browning M1900 -pistoolin, astui Bobrikovin eteen ja ampui kolme laukausta lääkäriystävänsä antamien ohjeiden mukaisesti kohti Bobrikovia. Ensimmäinen laukaus kimposi univormun napista ja toinen jykevästä rintapielen Pyhän Vladimirin I luokan rististä kaulaa naarmuttaen. Kolmas, tappava luoti osui vyönsolkeen, joka murskaantui. Luoti ja soljen kappaleet tunkeutuivat Bobrikovin vatsaan. Tämän jälkeen Schauman astui pari askelta taaksepäin ja ampui kaksi laukausta sydämeensä. Schauman kuoli heti, mutta Bobrikov pysyi pystyssä ja hoippui senaatin istuntosaliin, josta hänet kiidätettiin ensin kotiinsa ja sieltä Ullanlinnassa sijaitsevaan Kirurgiseen sairaalaan. Bobrikov oli kieltänyt venäläisiä saattajiaan viemästä häntä Senaatintorin reunalla sijainneeseen venäläiseen sotilassairaalaan. Bobrikovin leikkauksesta vastasi nuori, lahjakas ja lupaava kirurgi Richard Faltin. Schaumanin lääkäriystävän neuvojen mukaisesti ammuttu luoti oli tuhonnut Bobrikovin sisäelimet niin pahasti, ettei häntä kyetty monituntisella leikkauksellakaan pelastamaan. Bobrikov kuoli seuraavana yönä.^[2]

Uutiset Suomea johtaneen kenraalikuvernöörin kuolemasta kiirivät pian läpi Helsingin ja Suomen. Bobrikovia leikanneen Richard Faltinin väitetään itsekin olleen tässä tapauksessa tyytyväinen epäonnistumiseensa leikkauksessa, vaikka olikin tehnyt parhaansa. Tilanneselvitystä kansalle annettiin sairaalan ikkunoista. Eugen Schaumanista tuli yhdessä yössä kansallissankari, ja hänen kuviansa alkoi näkyä esteettömästi pitkin kaupunkia. Kansa juhli avoimesti, kostotoimia pelkäämättä.

Kuolleen Schaumanin taskusta löydettiin keisarille osoitettu kirje, jossa hän korosti toimineensa yksin ja etenkin sitä, ettei hänen perheellään ollut mitään tekemistä hänen henkilökohtaisen ratkaisunsa kanssa. Kirjeessä hän perusteli tekoaan myös halulla kiinnittää keisarin huomiota koko valtakunnassa, myös Puolan ja Itämeren maissa, rehottaviin epäkohtiin. Schauman onkin nähty pikemminkin keisarin uskollisena alamaisena kuin vallankumouksellisena.

Keisarille hän kirjoitti näin:

»On hirveää ottaa toinen ihminen hengiltä. Omalla elämälläni olen minä sovittava rikokseni. Tehtyäni tämän päätöksen olen minä saanut rauhan; tyynenä ja iloisena menen nyt kuolemaan^[1] »

Schaumanilta löydettiin monia filosofisia kirjoituksia ja pohdiskeluja, jotka kertoivat ajattelevasta miehestä. Yhdessä, muutamia päiviä ennen murhaa tehdyssä kirjoituksessa selviää paljolti Schaumanin motiivi:

»Vapaus on itse oma päämääränsä. Tietyin ja varsin pienin rajoituksin se on jokaisen ihmisen luovuttamaton etuoikeus, jota ei mikään ulkonainen mahti voi häneltä riistää. Ihmisellä ei ole oikeutta luopua siitä omalta osaltaan, vielä vähemmän lastensa puolesta. Vapaus on itsekunnioituksen perusta, ja ilman sitä suuri oppi ihmisen siveellisestä vastuusta olisi pelkkää valhetta ja petosta. Vapaus on pyhä asia ja vapaudenrakkaus sydämeemme syvään juurtunut luonnonvietti. Rakastatko maatasi? Hyvä, pidä mielessäsi Ibsenin sanat: ’Vaikka antaisit kaiken, mutta et elämääsi, et ole antanut mitään’^[1] »

Schaumanin ruumis raahattiin Senaatintalon portailta pihaan, josta hänet vietiin Malmin hautausmaalle nimettömään köyhäinhautaan. Olojen vapauduttua hänet siirrettiin vuonna 1906 Schaumanien sukuhautaan Porvooseen. Hänen hautajaisensa Porvoossa olivat suuri kansallinen kansanjuhla. Massiiviset Schaumanin toiset hautajaiset osoittivat, kuinka suuren vaikutuksen Schauman oli teollaan suomalaisiin tehnyt.

Nykyään Valtioneuvostonlinnassa eli Senaatinlinnassa on toisen kerroksen tasanteella seinässä kyltti, jossa lukee: ”Se Pro Patria Dedit” (suom. ”Antanut itsensä isänmaan puolesta”). Tämä kyltti asetettiin toisen itsenäisyysmiehen ja samoin sortotoimia vastustaneen Pehr Evind Svinhufvudin aloitteesta vuonna 1933.

[muokkaa] Murhan merkitys

Suomalaiset näkivät teon kansallisena urotyönä, ja Schauman korotettiin kansallissankariksi.^[1] Riemu maassa oli niin suuri, että jotkut varovaisuuden unohtaen uskalsivat jopa liputtaa. Yliopiston sijaiskansleri, valtioneuvos Thiodolf Rein julisti, että murha oli ”kaikkien puolesta suoritettu itsepuolustusakti”. Teko koettiin yhteiskunnalliseksi hätävarjeluksi ja uhrikuolemaksi. Suomalaiset odottivat vapauden koittavan, kun suomalaisten oikeuksia kovasti polkenut Bobrikov oli poissa tieltä. Syntyi Eugen Schauman -kultti, joka yhtenäisti suomalaisten vastarintaa sortotoimia kohtaan. Bobrikovin jälkeen virkaan tulikin suomalaisia suosiollisemmin kohdellut Ivan Obolenski. Tämän jälkeen Suomen aktivistit vakuuttuivat, että venäläiset ymmärtäisivät samoja keinoja kuin he käyttivät, kuten Suomen aktiivisen vastustuspuolueen Eugen Schauman -muistokirjasessa kirjoitettiin. Olisi pantava kova kovaa vastaan.^[1]

Vanhasuomalainen Uusi Suometar -lehti sen sijaan tuomitsi teon kirjoittamalla siitä otsikolla ”Rikos”: ”Rikos on aina rikos, mitkään tarkoitukset eivät voi sitä muuksi muuttaa-Suomen kansa haluaa rauhaa, sen pyrkimyksenä on päästä jälleen oloihin, joissa hallitsija ja kansa täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä työskentelevät samojen ja oikeiden päämäärien eteen. Sen vuoksi tahdomme tämän kansan päältä poistorjua osallisuuden siihen inhottavaan ja törkeään rikokseen, joka täällä eilen tapahtui-”^[6]

Myöntyväisyyspoliitikot ja venäläismielisimmät virkamiehet eivät tuominneet tekoa kovinkaan laajasti. He pääasiassa pitivät tekoa ymmärrettävänä ja vapauttavana. Vanhasuomalainen Juho Kusti Paasikivi uskalsi kutsua tekoa ”inhottavaksi ja törkeäksi rikokseksi”, mutta sai niin kovaa arvostelua, että joutui perumaan sanojaan. Myöhemmin Paasikivi totesi muistelmissaan, että itsekin piti Bobrikovin surmaamista urotekona ja ymmärsi sen merkityksen, muttei ollut uskaltanut sanoa tätä ääneen pelätessään Venäjän kostotoimenpiteitä.^[1]

Kahdeksan kuukautta Bobrikovin murhan jälkeen Lennart Hohenthal ampui prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen, myöntyväisyyspoliitikon, jota aktivistit pitivät venäläistämistoimenpiteiden tukijana. Myös Hohenthal oli suunnitellut Bobrikovin murhaamista, mutta Schaumanin ehdittyä ensin hän valitsi kohteekseen Soisalon-Soinisen. Schaumanin ja Hohenthalin esimerkki rohkaisi suomalaisia nuoria aktivisteja käyttämään väkivaltaa venäläisiä viranomaisia ja suomalaisia myöntyväisyyspoliitikkoja vastaan. Teot siis loivat entistä enemmän taistelumielialaa kunnes vuonna 1906 salamurhat sortotoimien vastaisina keinoina koettiin niin sanotusti epämuodikkaiksi. Kolmas ja viimeinen tällainen aktivistimurha tapahtui vuonna 1922, kun Ernst Tandefelt ampui sisäasianministeri Heikki Ritavuoren. Tandefelt mainitsikin esikuvikseen Schaumanin ja Hohenthalin.^[2]

Eugen Schauman nautti yleistä kunnioitusta puolen vuosisadan ajan.^lähde? Tämän jälkeen, 1960-luvun vasemmistoradikalismin aikaan ei pidetty korrektina puhua venäläisiä vastaan taistelleista aktivisteista. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1990-luvulla Eugen Schaumanin arvostus ja kiinnostus häntä kohtaan ovat kasvaneet. Esimerkkejä tästä ovat Seppo Zetterbergin kirjoittama elämäkerta Viisi laukausta senaatissa – Eugen Schaumanin elämä ja teko (1986) sekä Åke Lindmanin sen pohjalta ohjaama televisiodraama Viisi laukausta senaatissa (Fem skott i senaten, 1992). Yleisradion Suuret suomalaiset -äänestyksessä vuonna 2004 Schauman äänestettiin kaikkien aikojen 34. suurimmaksi suomalaiseksi. ^[7]. Lisäksi Eugen Schaumanin hahmo esiintyi kotimaisissa elokuvissa Kajastus (1930), Helmikuun manifesti  (1939) ja Luottamus  (1976). Kahdessa ensimmäisessä Schaumania esitti Runar Schauman ja viimeisessä tämän poika Göran Schauman. Nämä ovat Eugen Schaumanille kaukaista sukua.

Schaumanin merkitys historiassa jakaa kuitenkin mielipiteitä. Kesällä 2004, jolloin Bobrikovin murhasta oli kulunut sata vuotta, pääministeri Matti Vanhanen tuomitsi teon nimittäen Schaumania terroristiksi. Hänen mukaansa Bobrikovin murhan kaltaisia tapahtumia ei ole soveliasta juhlia terrorismin vastaisen sodan aikakautena.^[8] Lausunnosta heräsi keskustelu, jossa Matti Vanhasen kanssa samaa mieltä oli rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen amanuenssi Unto Vesa.^[9]

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• YLE Elävä arkisto/Arkivet: Fem skott i senaten (drama)