Kongressi-Puola
Wikipedia
Puolan kuningaskunta (Królestwo Polskie, Królestwo Kongresowe), joka puhekielessä tunnetaan myös nimellä Kongressi-Puola erotukseksi ensimmäisestä Puolan kuningaskunnasta (1320–1569), oli Venäjän keisarikuntaan liittynyt autonominen valtiomuodostelma vuosina 1814–1915.
Puolan kuningaskunnalla oli vuoden 1831 kapinaan saakka Suomen suuriruhtinaskuntaa vahvempi autonomia, koska maalla oli säännöllisesti kokoontuvat valtiopäivät sekä 30 000 ammattisotilaan armeija.
Puolan toisen Venäjän vastaisen kapinan jälkeen 1867 tuli Puolan kuningaskunnasta perustuslaillisesti Venäjän keisarikuntaan kuuluva maakunta. Näin ollen sen korkein hallintoviranomainen ei ollut enää venäläinen varakuningas, vaan Venäjän keisari suoraan personaaliunionissa aina vuoteen 1867, ja sen jälkeen se oli erikoishallinnon maakunta. Puolan sulauttamisesta elimelliseksi osaksi Venäjän keisarikuntaa 1905 alkaen seurasi, että puolalaisilla oli myös valtiopäiväedustus Venäjän valtakunnanduumassa.
[muokkaa] Historia
Kongressi-Puola perustettiin Wienin kongressissa Napoleonin puolella sotineen Varsovan suurherttuakunnan pohjalle. Se oli alueellisesti hieman Varsovan suurherttuakuntaa pienempi ja sen hallitsijana oli Venäjän keisari.
Valtiolla oli Suomen suuriruhtinaskuntaa laajempi autonomia, koska sillä oli muun muassa itsenäinen sotalaitos, joka käytti 1/3–2/5 valtionmenoista. Se oli palkka-armeija, jolla oli 30 000 sotilasta. Armeijan lippuna oli Puolan lippu, univormut puolalaiset sekä komentokielenä puola. Kongressi-Puolan virallinen nimi oli Puolan kuningaskunta.
Puolan kuningaskunta ajautui ristiriitoihin Venäjän kanssa 1820, kun Puolan valtiopäivälaitos sejm kieltäytyi hyväksymästä hallitsijan, Venäjän keisari Aleksanteri I:n esittämiä lakeja. Aleksanteri I vastasi tähän lykkäämällä sejmin koolle kutsumista vuoteen 1825.
Puolalaisten Venäjän vastainen oppositio ryhmittyi vapaamuurariliikkeeseen, jonka Aleksanteri I kielsi 1821 koko Venäjän keisarikunnassa ja siihen kuuluvilla alueilla. Tämän jälkeen majuri Walerian Łukasiński perusti Kansallisen vapaamuurariliikkeen (Wolnomularstwo Narodowe), jonka tarkoituksena oli itsenäistää Puolan kuningaskunta Venäjän keisarikunnasta täysin. Liike paljastui ja Lukasinski vangittiin. Wolnomularstwo Narodowen työtä jatkoi uusi oppositioliike, eversti Seweryn Krzyżanowskin johtama isänmaallinen seura (Towarzystwo Patriotyczne). Tämänkin seuran jäsenet vangittiin. Koska Puolan oppositio oli ollut yhteydessä dekabristeihin, Aleksanteri I:n veli Nikolai I suhtautui myös Puolaan epäluuloisesti.
1827 määräsi Nikolai I Towarzystwo Patriotycznen jäsenet vangittaviksi, mihin sejm ei suostunut. Nikolai I julisti puolalaisen tuomioistuimen päätöksen mitättömäksi ja karkotti vangitut salaliittolaiset kahleissa kuljetettaviksi Siperiaan.
1829 uusi, kolmas salaseura suunnitteli Nikolai I:n Puolassa Puolan kuninkaaksi tapahtuvien kruunajaisten yhteyteen hänen murhaamistaan.
Puolalaisten upseereiden suunnitellessa attentaatteja ja itsenäisyystaistelua Venäjää vastaan, Suomessa oltiin lojaaleja. Suomalainen kapteeni Johan Munck oli valvonut viiden dekabristijohtajan teloituksen Pietari-Paavalin linnoituksessa.
Vuoden 1830 Ranskasta ja Yhdistyneistä Alankomaista alkunsa saaneet liikehdinnät johtivat Ranskassa Bourbon-sukuisen kuninkaan Kaarle X pakenemiseen ulkomaille ja Orleansin herttuan Ludvig Filipin valitsemiseen Ranskan kuninkaaksi. Belgiassa radikalisoituminen johti kapinaan Hollannin kuningashuonetta vastaan ja Belgian itsenäistymiseen.
Venäjä pelkäsi radikalismia, koska se horjutti Wienin kongressin 1815 aikaansaamaa haurasta tasapainoa ja valmistautui vanhan vallan palauttamisen tukemiseen asevoimin Wienin kongressin laillisuusperiaatteen mukaisesti. Puolalaiset upseerit pelkäsivät joutuvansa taistelemaan vuoden 1807–1813 liittolaisiaan ranskalaisia vastaan Venäjän puolesta ja nousivat kapinaan.
 |
Tämä artikkeli tai osio loppuu kesken ja tarvitsee laajennusta. Tarkennus: |
