Katolinen kirkko

Wikipedia
Ohjattu sivulta Roomalaiskatolisuus
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee katolista kirkkoa. Katolisuudesta yleisenä käsitteenä katso katolisuus.
Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Christian cross.svg

Historia
Jeesus Nasaretilainen
Apostolit
Apostoliset isät
Kirkkoisät
Ekumeeninen kirkolliskokous
Suuri skisma
Ristiretket
Uskonpuhdistus
Pietismi
Evankelikalismi
Karismaattisuus

Pyhä Kolminaisuus
Isä Jumala
Poika Kristus
Pyhä Henki

Kristillinen teologia
Kirkko
Pelastus
Armo
Sakramentti
Jumalanpalvelus
Armolahja
Kymmenen käskyä
Dogmi

Raamattu
Vanha testamentti
Uusi testamentti
Apokryfiset kirjat

Kristillisiä suuntauksia
Katolinen kirkko
Ortodoksinen kirkko
Protestantismi

n · k · m

Katolinen kirkko eli roomalaiskatolinen kirkko on kristikunnan suurin kirkko, jonka jäsenmäärä on maailmanlaajuisesti noin 1,12 miljardia. Puolet katolisen kirkon jäsenistä asuu Amerikoissa, heitä on erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Vuonna 2002 katolilaisista 26 prosenttia asui Euroopassa (etenkin Keski-, Länsi- ja Etelä-Euroopassa), 13 prosenttia Afrikassa ja 10 prosenttia Aasiassa.[1] Monissa Afrikan maissa sekä muun muassa Filippiineillä väestön enemmistö on katolilaisia. Suomessa katolilaisia on lähes 12 000.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Paaviuden historia

Katolisen kirkon historia ulottuu kahden tuhannen vuoden taakse alkuseurakunnan aikoihin. Seuraavina vuosisatoina kristikunnassa vallitsi yhtenäisen kirkon aika, mutta vuonna 1054 kristityt jakaantuivat lännen katolilaisiin ja idän ortodokseihin.

Katolinen kirkko on historiansa aikana ollut voimakas mahtitekijä varsinkin Euroopassa. Sen historiaan liittyy läheisesti myös paaviuden historia.

Kirkon organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luettelo Pietarinkirkkoon haudatuista paaveista.

Katolinen kirkko katsoo edustavansa alkuperäistä, perinteeltään rikkoutumatonta kirkkoa ajanlaskun alkuun asti ja muiden kirkkojen olevan siitä eronneita. Jo ensimmäisellä vuosituhannella muusta kristikunnasta erosivat eräät nestoriolaiset ja monofysiittiset kirkot, muun muassa Egyptin koptilainen kirkko. Vuonna 1054 katolinen ja ortodoksinen kirkko erosivat toisistaan pääasiassa erään Pyhää Henkeä koskevan oppiriidan (filioque) vuoksi. Protestanttiset kirkot erosivat katolisesta kirkosta reformaation aikana, vuodesta 1517 lähtien.[2]

Katolisella kirkolla on näistä kirkoista parhaat yhteydet ortodoksiseen kirkkoon, jonka kanssa oppierot ovat vähäisiä. Erot 1500-luvulta eteenpäin eronneisiin ”kristillisiin yhteisöihin”, kuten luterilaiseen kirkkoon ovat suurempia, koska niillä ei muun muassa katolisen opin mukaan ole vihkimyksen sakramentissa apostolista suksessiota, eivätkä ne siten ole katolisen kirkon näkemyksen mukaan voineet säilyttää täydellistä eukaristian salaisuuden todellisuutta. Protestanttisilta liikkeiltä puuttuu lisäksi sakramentaalinen pappeus.[3][4]

Katolinen kirkko on yhtenäinen verrattuna protestanttisiin kirkkoihin, ortodoksiseen kirkkoon tai orientaaliortodoksiseen kirkkoon. Yksi keskeisimpiä ajatuksia katoliselle kirkolle on ajatus siitä, että paavius perustuu apostoli Pietarin perinnölle.[5] Yhtenäisyyden tärkeimpänä takaajana on paavi. Vuonna 1870 Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa paavi julistettiin erehtymättömäksi, kun hän puhuu viran puolesta (ex cathedra) uskon tai moraalin asioista. Kirkon oppi, seitsemän sakramenttia ja hallinto ovat kaikkialla samat ja muuttumattomat. Liturgian eli jumalanpalvelustoimituksen luonne kuitenkin vaihtelee maantieteellisesti, ja latinalaista jumalanpalvelusjärjestystä eli riitusta käyttävien paikalliskirkkojen lisäksi katoliseen kirkkoon kuuluu 22 idän katolista kirkkoa, joiden oppi, kirkkojärjestys ja jumalanpalvelukset ovat pitkälti samanlaisia ortodoksisen kirkon kanssa.

Katolinen kirkko jakaantuu yleensä maantieteellisten alueiden mukaan hiippakunniksi, joiden johdossa on piispa. Kirkossa on yli kaksituhatta hiippakuntaa, kymmenkunta patriarkaattia, kuusisataa arkkihiippakuntaa sekä melkein kolmesataa hiippakuntaan rinnastettavaa paikalliskirkkoa. Tavallisesti maassa toimivien hiippakuntien piispat muodostavat piispainkokouksen, joita kirkossa on runsaat sata.[6]

Katolisessa kirkossa on vuoden 2002 tilastojen mukaan 405 058 pappia ja 4 695 piispaa.[1]

Piispanvirkaan liittyy suksessio, jonka mukaan piispat ovat paitsi opetuslasten eli apostolien henkisiä jälkeläisiä, on heistä lähtien säilynyt katkeamaton piispanvihkimysten ketju piispojen suorittaessa uusien piispojen vihkimisen. Kirkon perustuslain mukaan sitä johtaa Pietarin seuraaja ja hänen yhteydessä olevat piispat.[7] Legendan mukaan Pietari kärsi marttyyrikuoleman Roomassa ja hänen erityistehtävänsä on siitä lähtien välittynyt aina seuraavalle Rooman piispalle, jota kutsutaan paaviksi. Paavi ja hänen hallintonsa, Pyhä istuin sijaitsevat Roomassa Vatikaanivaltiossa.

Katolinen kirkko katsoo tunnusmerkeikseen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen. Kirkko katsoo olevansa yksi ainut perustettu kirkko, pyhä, koska se on pyhyyden lähde ja sakramenttien vartija, katolinen (”yleinen”, ”yleismaailmallinen” kreikaksi) ja apostolinen apostolisen perimyksen perusteella.

Sakramentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolisen kirkon usko rakentuu seitsemän sakramentin eli pyhän toimituksen ympärille. Kreikankielinen sana mysterion on käännetty latinaksi sacramentum, josta myös suomenkielinen sana sakramentti periytyy.

Kasteen sakramentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolinen kirkko uskoo kasteen olevan kristillisen elämän perustus, joka avaa oven muille sakramenteille. Kastevesi siunataan pääsiäisyön liturgiassa. Kasteen voi toimittaa piispa ja pappi, sekä latinalaisessa riituksessa myös diakoni. Kirkon opin mukaan myös kaste on välttämätön pelastukselle, mutta esimerkiksi kastamattomina kuolleiden lasten tapauksessa kirkko painottaa luottavansa Jumalan suureen armahtavaisuuteen. Kirkon opin mukaan kaste on myös häviämätön ”Herran sinetti” eli Dominicus character ja siksi kerran toimitettua kastetta ei voida toimittaa uudestaan. Katolinen kirkko katsoo myös muiden kristillisinä pitämiensä yhteisöjen kuten ortodoksisten ja protestanttisten kirkkojen kasteen päteväksi, eikä tällaisen kasteen saanut saa uutta kastetta katoliseen kirkkoon liittyessään.

Vahvistuksen sakramentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Latinalaisessa riituksessa vahvistuksen sakramenttia eli konfirmaatiota vietetään kasteesta erillään, kun taas bysanttilaisessa riituksessa vahvistus vietetään välittömästi kasteen jälkeen. Ennen varsinaista vahvistusta toimitetaan pyhän krisman vihkiminen kiirastorstain krismamessussa. Vahvistuksen sakramentissa uudistetaan kastelupaukset ja tunnustetaan usko. Latinalaisessa riituksessa krismalla voidellaan otsa ja bysanttilaisessa riituksessa otsan lisäksi esimerkiksi silmät ja selkä. Vahvistuksen jakaa ensisijaisesti piispa, kuitenkin joissakin erityistapauksissa myös pappi voi sen toimittaa.

Eukaristian sakramentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehtoollinen eli eukaristia on katolisen elämän keskeisin tapahtuma ja kaikki muut sakramentit ovat sidottuja siihen. Eukaristia on keskeisin osa ehtoollisen sisältävää messua. Katolisessa kirkossa kukin pappi voi viettää messun (ja häntä rohkaistaan viettämään se) päivittäin, eräissä tilanteissa useamminkin, kuitenkin enintään kolme kertaa päivässä.

Katolisen uskon mukaan messu on Kristuksen ainutkertaisen uhrin läsnä olevaksi tekeminen eukaristiassa. Eukaristian uhria vietettäessä tapahtuu niin kutsuttu transsubstantiaatio, eli ehtoollisleipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, vaikka niiden ulkoiset muodot eivät muutu. Eukaristian (ehtoollisen) voivat vastaanottaa armon tilassa (eli ilman kuolemansyntiä) olevat katolilaiset. Kirkko käskee uskovia käymään ehtoollisella vähintään kerran vuodessa. Eukaristian ja ripin (parannuksen) sakramentit liittyvät uskovan katolilaisen elämässä läheisesti toisiinsa. Samoin on laita pappeuden sakramentin, sillä ilman vihittyä pappia ei ole pätevää eukaristian viettoakaan.

Parannuksen ja sovittamisen sakramentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tätä sakramenttia kutsutaan myös ripiksi eli synnintunnustuksen sakramentiksi, koska syntien eli kristillisen moraalin vastaisten tekojen tunnustaminen papille on keskeinen osa tätä sakramenttia. Se on kuitenkin myös anteeksiantamuksen sakramentti, koska pappi antaa ripittäytyjälle ”anteeksiannon ja rauhan”. Tämän sakramentin tarkoitus on tuoda synnin kautta etääntynyt ihminen takaisin Jumalan luo.[8] Rippisalaisuus on ehdoton, eikä katolinen pappi voi missään tilanteessa rikkoa sitä. Tähän sakramenttiin liittyy myös parannuksen tekeminen, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi rukous, paasto ja almujen antaminen. Kirkko korostaa kuitenkin, että pappi ei anna syntejä anteeksi vaan Jumala, ja näin ollen pappia pidetään Jumalan rakkauden välikappaleena. Tähän sakramenttiin liittyvät myös aneet.

Sairaiden voitelun sakramentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sairaiden voitelu

Tämä sakramentti on säädetty vahvistamaan sairaita, ja koska usein tämä sakramentti tulee ajankohtaiseksi vasta kun ihminen alkaa olla sairauden tai iän puolesta kuolemanvaarassa, se tunnetaan usein nimellä ”viimeinen voitelu”. Sakramentti toimitetaan voitelemalla otsa ja kädet erityisesti tätä tarkoitusta varten vihityllä niin kutsutulla sairasten öljyllä. (Sakramenteissa käytettävät pyhät öljyt vihitään krismamessussa Pyhän Viikon torstain eli kiirastorstain aamuna. Suomessa krismamessua vietetään Pyhän Viikon tiistaina, käytännön syistä.) Vain papit ja piispat voivat tämän sakramentin toimittaa. Katolisia suositellaan ottamaan vastaan tämä sakramentti esimerkiksi ennen leikkausta.

Vihkimyksen sakramentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihkimys käsittää kolme astetta: diakonaatin, piispuuden ja pappeuden. Latinalaisessa riituksessa sakramentin voivat vastaanottaa ainoastaan miehet, jotka elävät naimattomina. Kuitenkin pysyvän diakonin vihkimyksen voi saada myös jo naimisissa oleva mies. Kirkossa käytiin keskustelua aiheesta sen jälkeen kun anglikaaninen kirkko oli vihkinyt naisia papeiksi, ja paavi Johannes Paavali II julisti naispappeuden olevan kirkon erehtymättömän opetuksen mukaan mahdotonta kirjeessään Ordinatio sacerdotalis vuonna 1994.[9] Bysanttilaisessa riituksessa myös papit voivat, ortodoksien tapaan, olla naimisissa mikäli ovat solmineet avioliiton ennen vihkimyksen vastaanottamista. Kuitenkin myös bysanttilaisessa riituksessa piispan täytyy olla selibaatin valinnut mies.lähde? Näin ollen selibaattivaatimus perustuu nimenomaan kirkkojärjestykseen.

Avioliiton sakramentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Normaalisti avioliittoon vihkiminen tapahtuu messun yhteydessä. Ennen avioliiton sakramenttia suositellaan aviopuolisoita ottamaan vastaan parannuksen sakramentti. Puolisot jakavat tämän sakramentin toisilleen. Kirkko painottaa, että tämän aviosopimuksen on synnyttävä puolisoiden täysin vapaasta tahdosta eikä esimerkiksi pakosta. Mikäli avioliitto solmitaan vastoin puolisoiden inhimillisestä vallasta vapaata tahtoa sakramentti voidaan katsoa pätemättömäksi. Tämän vuoksi myös kerran sovittu avioliitto on ikuisesti pätevä, eikä pätevästi solmittua avioliittoa voida purkaa. Mikäli katolinen haluaa mennä muuhun uskontokuntaan kuuluvan henkilön kanssa naimisiin tulee hänen saada siihen lupa kirkolliselta auktoriteetilta. Tämän luvan edellytys on lupaus lasten kasvattamisesta katoliseen uskoon.[10]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Vatikaanin tilastot vuodelta 2002 julki: Katolilaisia 1,07 miljardia. Fides, 2004, nro 3. Artikkelin verkkoversio.
  2. Tulen patsas, totuuden pylväs, Katsaus katoliseen uskoon Katolinen kirkko Suomessa. Viitattu 05.11.2007.
  3. Vastauksia joihinkin kysymyksiin, joita on esitetty tietyistä kirkkoon liittyvistä opinkohdista Uskonopin kongregaatio. Viitattu 05.11.2007.
  4. Paavi: Protestantit ja ortodoksit vajavaisia Helsingin Sanomat. 10.7.2007. Viitattu 18.8.2010.
  5. Matt. 16:18
  6. Kirkko Katolinen kirkko Suomessa. Viitattu 05.11.2007.
  7. Lumen gentium Vatikaani. Viitattu 05.11.2007.
  8. Perusteiksi tälle sakramentille kirkko esittää raamatunkohdat Mark. 1:15, Luuk. 15:18, Luuk. 11:4, Matt. 5.24 ja Matt. 16:19.
  9. Paavi Johannes Paavali II:n apostolinen kirje Ordinatio sacerdotalis (Pappisvihkimys) katolisen kirkon piispoille pappisvihkimyksen varaamisesta yksinomaan miehille Catholic.fi. Viitattu 04.02.2008.
  10. Katolisen kirkon katekismus. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 2005. ISBN 952-9627-37-8.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wikisource-logo.svg Lähdeaineistoa aiheesta Katolinen kirjallisuus Wikiaineistossa
  • Katolisen kirkon katekismus. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 2005. ISBN 952-9627-37-8.
  • Kecskeméti, Outi: Katolista terminologiaa: Kirkon liturgiaa, rakenteita ja elämää. Valkeakoski: Amanda-kustannus, 2010. ISBN 978-952-99709-5-7.
  • Orlandis, José: Katolisen kirkon historia. (Historia breve del Cristianismo, 1999.) Kääntäjät: Tuomo Lahdelma, Hannu Kaivonen. Helsinki: Okeanos, 1999. ISBN 952-9804-05-9.
  • Vuorela, Kalevi: Finlandia catholica: Katolinen kirkko Suomessa 1700-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Studium catholicum, 1989. ISBN 952-90-0974-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta katolisuus.