Alkuseurakunta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pyhän Hengen vuodatus apostoleille, helluntai-ikoni, Novgorodin koulu.

Alkuseurakunta tai alkukirkko oli ensimmäinen, Palestiinassa toiminut kristillinen yhteisö. Se syntyi, kun Jeesuksen opetuslapset kokivat Galileassa ilmestyksiä, joiden perusteella he vakuuttuivat Jeesuksen kuolleista heräämisestä ja ylösnousemuksesta. Alkuseurakunnan keskuspaikka oli Jerusalem, mutta samantapainen yhteisö lienee toiminut myös Galileassa. Alkuseurakunta piti itseään osana juutalaisuutta. Sen hengellisyydessä painottui lopun aikojen odotus ja siksi keskittyminen pelkästään hengellisiin asioihin. Yhteisö koki Jerusalemissa voimakkaan ilmestyksen, jota kristillisessä traditiossa kutsutaan Pyhän Hengen vuodatukseksi ja joka on Apostolien teoissa sijoitettu juutalaisten helluntaijuhlan yhteyteen. Tämän ilmestyksen yhteydessä ja sen jälkeen alkuseurakuntaan liittyi kreikkaa puhuvia juutalaisia paluumuuttajia, joiden ensimmäinen johtaja oli Stefanos. Näiden ja arameankielisten välille syntyi teologisia erimielisyyksiä. Vainoamisen takia kreikankieliset hellenistikristityt siirtyivät Syyriaan ja alkoivat julistaa uskoaan pakanoille eli muille kuin juutalaisille.[1]

Alkukirkon ihannekuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkukirkosta on olemassa hyvin useita laajallekin levinneitä väärinkäsityksiä, jotka eivät kestä tieteellistä tarkastelua. Ihannekuvissa kirkko on esimerkiksi alun perin ollut yhtenäinen yhteisö, jossa kaikki kristityt harjoittivat kirkollista yhteyttä keskenään ja jakautunut kristikunta on verrattain uusi asia. Ihannekuvan mukainen kirkollinen ykseys voidaan nähdä velvoittavana esikuvana, johon pitää pyrkiä takaisin.[2]

Tutkimuksen antama kuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teologian tohtori Juha Molarin mukaan Jeesuksen päivien jälkeinen "alkuseurakunta" oli mainettaan rajumpi uskonnollinen lahko.[3]

Alkuseurakunnan luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskinäinen jakaminen ja huolenpito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuseurakunnassa pelastus ja uusi rakkauden täyttämä elämä kuuluivat yhteen. Seurakunta sulki huolenpitoonsa niin jokaisen jäsenensä kuin myös ne kärsivät, jotka muut olivat hylänneet.[4] Jarmo Sormusen mukaan alkuseurakunnassa koettuun läheiseen yhteyteen, koinoniaan liittyi keskinäinen huolenpito myös taloudellisissa asioissa. Historioitsijat Josefus ja Plinius nuorempi kirjoittavat molemmat, että kristittyjen tiedettiin pitävän erityisellä tavalla huolta toisistaan. Sen lisäksi he auttoivat kaikkia ihmisiä rotuun, kansallisuuteen ja uskontoon katsomatta.[5]

Evankeliumien synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jeesuksen silminnäkijät kertoivat siitä, mitä Jeesus oli puhunut ja tehnyt. Tätä suullista perimätietoa opetettiin uusien seurakuntien opettajille. Pian kuitenkin huomattiin, että kohta tämä silminnäkijäsukupolvi kuolisi pois. Tämän seurauksena syntyi tarve saattaa suullinen perimätieto kirjalliseen muotoon. Aluksi kirjalliseen muotoon siirtyi todennäköisesti jonkinlaisia Jeesuksen tekojen tai puheiden kokoelmia ja muistelmia, joita levitettiin eri seurakunnissa. Käytännön syistä Jeesuksen puheita käännettiin tässä vaiheessa arameasta kreikaksi. 60-luvun lopulla näitä suullisia ja kirjallisia lähteitä kerättiin yhteen ja kirjoitettiin ensimmäinen evankeliumi eli Markuksen evankeliumi. Tutkijat kiistelevät siitä syntyikö Markuksen evankeliumi 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa. UT:n neljä evankeliumia kirjoitettiin suurin piirtein vuosina 65–100.

Evankeliumit syntyivät eri seurakunnissa eri puolilla silloista tunnettua maailmaa. Markuksen evankeliumin arvellaan syntyneen Roomassa ja Matteuksen evankeliumin taas Antiokiassa. Evankeliumit tulivat nopeasti tunnetuksi eri seurakunnissa, ja todennäköisesti toisen vuosisadan alussa kaikki neljä evankeliumia olivat jo saavuttaneet keskeisen roolin seurakuntien uskon elämässä.

Evankeliumien lähteistä puhuttaessa tulee toistuvasti esille ns. kaksilähdeteoria ja Q-lähde (”Q-evankeliumi”). Kaksilähdeteorian ydinajatus on se, että Matteus ja Luukas ovat käyttäneet lähteinään nimenomaan Markuksen evankeliumia ja Q-lähdettä. Ajatus Q-lähteestä perustuu siihen, että Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista löytyy paljon yhteistä materiaalia, jota ei kuitenkaan löydy Markuksen evankeliumista. Monet tutkijat olettavat, että tämä Matteusta ja Luukasta yhdistävä Markuksesta puuttuva kertomusaines periytyy olemassa olleesta lähteestä, jota on ryhdytty kutsumaan Q-lähteeksi.

Juha Molarin mukaan varhaisimman evankeliumin synty heijastaa lahkojen johtajien hyvin tunnettua menetelmää joukkojensa hallitsemiseksi. Q-evankeliumi velvoitti kuulijansa Jeesuksen kiusauskertomuksesta alkaen alistuvaan ryhmäorjuuteen. Lahkon johtajat tekivät kertomuksen avulla Jumalan Pojasta absoluuttisen ihanteen, jotta ihmiset valitsisivat nälissäänkin Jumalan sanan, so. ryhmään kuulumisen.[6]

Kokoontumiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juhani Kuosmasen mukaan alkuseurakunnassa kokoonnuttiin sekä pienryhminä että koko seurakuntana. Alkuseurakunnalla oli aluksi kaksi kokouspaikkaa: pyhäkkö ja kodit. Pyhäkössä sekä julistettiin evankeliumia kääntymättömille että opetettiin uskovia, joiden kokouspaikaksi pyhäkössä muodostui Salomon pylväskäytävä. Ehtoollista ei vietetty pyhäkössä, koska siellä kulki kaikki kansa, vaan pienemmät suljetut tilaisuudet pidettiin kodeissa. Raamatunopetus tapahtui sekä pyhäkössä että kodeissa. Myöhemmin alkuseurakunta ajettiin ulos pyhäköstä.[7] Esa Nenosen mukaan alkuseurakunnassa ihmiset elivät lähellä toisiaan.[8] Olavi Kokkosen mukaan alkuseurakunnissa kokoonnuttiin kodeissa. Nuorilla kotiseurakunnilla ei ollut pastoreita tai saarnaamaan pystyviä henkilöitä. Heidän oli omin avuin tultava keskenään toimeen. Siksi siellä vallitsi periaate, että jokaisen jäsenen tuli kykyjensä mukaan rakentaa seurakuntaa – laulaen, profetoiden, kertomalla jonkin opettavan asian tai ilmestyksen ja selittämällä kieliä. Kaikki paikalla olijat saattoivat profetoida eli Pyhän Hengen innoittamina puhua rakennukseksi, kehotukseksi ja lohdutukseksi. Alkuseurakuntien aikoina suuremmissa kokoontumisissa sekä puhujavierailujen yhteydessä oli julistamaan kykenevillä selkeästi keskeinen osa. Jumalanpalveluksen esittävä ja ohjelmallinen eteneminen oli silloin muutaman henkilön vastuulla.[9] Väinö Hottin mukaan alkuseurakunta käsitti kaikki paikkakunnan uskovat.[10]

Jumalan valtakunnan odotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuseurakuntaa innoitti usko Jumalan valtakunnan pikaiseen toteutumiseen, jossa Jumalan tahtoma hyvä elämänjärjestys toteutuisi. Seurakunta ennakoi sitä omassa elämässään.[11] Ilmestyskirja on yksi todiste varhaisten kristittyjen voinakkaasta apokalyttisestä suuntautumisesta ja heidän lujasta uskostaan lopunaikoihin ja niiden läheisyyteen.[12]

Rukoilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petri Viinikkalan mukaan alkuseurakunnan yhteiseen elämään kuului rukoileminen olennaisena ja luovuttamattomana osana. Apostolit myös opettivat seurakuntaa rukoilemaan jatkuvasti vastuunkantajien puolesta. Vanhimmat olivat seurakunnan johtajia, eivät vain vanhempia kristittyjä. Ja näiden vanhimpien tehtäviin kuului alkuseurakunnassa sairaiden puolesta rukoileminen. Sairastuminen oli niin vakava asia, että sairas saattoi kutsua vanhimmat luokseen saadakseen rukousapua.[13]

Jumalan asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petri Viinikkalan mukaan erilaisissa tärkeissä henkilökysymyksissä ja tehtävään asettamisissa, alkuseurakunnan uskovat luottivat Jumalan johdatukseen. Jumala puhui Pyhän Hengen kautta heille ja he olivat kuuliaisia Pyhälle Hengelle. Siksi Jumalan siunaus ja Hengen voitelu oli tehtäviin asetettujen uskovien elämässä konkreettisesti läsnä.[13]

Jumalanpalvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristittyjen ensimmäinen sukupolvi oli kasvanut yhteydessä synagogajumalanpalvelukseen ja he jatkoivat sen rakenteiden käyttämistä omassa jumalanpalvelusmuodossaan ainakin vuoteen 70 asti. Myöhemmät sukupolvet ovat unohtaneet nämä juuret.[14]

Alkuseurakunta palvoi Jumalaa.[15] Rooman keisarikunnassa turvauduttiin usein itämaisiin mysteeriuskontoihin, joissa luvattiin ikuista elämää eksoottisia menoja tarkasti noudattamalla. Tällaiset kultit eivät kuitenkaan olleet yleensä universaaleja sen enempää maantieteellisesti kuin yhteiskunnalisestikaan.[16]

Sakramentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roger Petterssonin mukaan alkukirkossa oltiin hyvin tarkkoja siitä, kenen kanssa oltiin sakraalisessa yhteydessä. Werner Elertin mukaan todellinen alkukirkko sulki hereetikot ulkopuolelleen ja piti kiinni suljetusta kommuuniosta (ehtoollisesta).[17]

Kaste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuseurakunnassa kaste oli sinetti, jolla ympärileikkauksen tavoin vahvistettiin seurakunnan jäsenyys.[10] Kaste korvasi ympärileikkausen ja synnytti uuden tasa-arvoisten opetuslasten yhteisön. Tämä todennäköisesti vetosi erityisesti syrjittyihin ihmisiin kuten naisiin ja orjiin lisäten kristinuskon suosiota heidän keskuudessaan.[18]

Sunnuntain vietto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkukirkko jo vietti yleisesti sunnuntaita jumalanpalveluspäivänään ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien - kristillisen vapauden hengessä (esim. Apt.20:7; 1 Kor.16:2). Hyvin varhaiset alkukirkon dokumentit todistavat, että alkukirkko vietti sunnuntaita Kristuksen ylösnousemuksen juhlapäivänä ja nautti sinä päivänä ehtoollista.[19]

Opillinen hajanaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkukirkon aikana oli useita eri suuntauksia. Mitään vallitsevaa katolista eli yleistä kirkkoa ei ollut.[20] Kristinuskon historiassa on jo hyvin varhaisessa vaiheessa mahdollista erottaa kaksi kirkkoa. Toinen oli apostolien johtama ja perinteisempi, toinen Stefanuksen, Filippuksen ja muiden diakonien johtama hellenistinen kirkko.[21] Myös evankeliumit ovat syntyneet neljän erilaisen tradition pohalta.[22] Varhaisessa kirkossa pyrki syntymään ryhmiä, jotka edustivat kukin omaa erityistä kristinuskon suuntausta. Näiden joukosta erottuivat selvimmin juutalaiskristityt ja hellenistit. Näiden ohella on vaikuttanut myös muita ryhmiä.[23]

Alkukirkon harhaopit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Apostoliset isät näkivät tärkeäksi painottaa oikeaa oppia ja ottaa etäisyyttä harhaopettajiin. Tästä todistaa muun muassa Athanasioksen uskontunnustus, joka syntyi harhaopin vastustamisen seurauksena.[20]

Harhaoppeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aejmelaeus, Lars: Kristinuskon synty, s. 88–100. Helsinki: Kirjapaja, 2007.
  • Walsh, Michael: Kristinuskon syntyhistoria. Lontoo: Weilin+Göös, 1988. ISBN 951-35-4256-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]