Nikaian uskontunnustus
Wikipedia
Nikaialais-konstantinopolilainen (Nikealais-konstantinopolilainen) uskontunnustus (tai lyhyemmin Nikaian (Nikean) uskontunnustus) on yksi kolmesta ns. vanhan kirkon uskontunnustuksesta. Se on laadittu tarpeesta ilmaista käsitteellisesti kristillisten seurakuntien yhteinen usko näiden järjestäytyessä vuonna 325 järjestetyssä Nikaian ensimmäisessä kirkolliskokouksessa, ja sitä täydennettiin Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381. Nikaian uskontunnustus perustuu Apostoliseen uskontunnustukseen. Kristillisten kirkkojen mukaan Nikaian uskontunnustuksessa Raamatun keskeinen oppi kootaan tiivistettyyn muotoon, ja sen keskeinen periaate on kertoa Jumalan teoista Kristuksessa.
Nikaian uskontunnustusta käytetään pääsääntöisesti kaikissa Katolisen kirkon ja Ortodoksisten kirkkokuntien jumalanpalveluksissa. Katolisessa messussa Nikaian uskontunnustus lauletaan, ja se muodostaa messun Credo-osan (credo, "minä uskon", latinankielisen uskontunnustuksen ensimmäinen sana). Evankelisluterilaisessa kirkossa se on käytössä juhlallisimmissa jumalanpalveluksissa; tavallisissa jumalanpalveluksissa käytetään apostolista uskontunnustusta.
Eri kirkkokuntien käyttämissä versioissa on pieniä eroja sanamuodoissa. Lisäksi on huomattava, että ortodoksisen sanamuodon mukaa Pyhä Henki "lähtee Isästä", kun taas läntisten kirkkokuntien piirissä Pyhään "lähtee Isästä ja Pojasta". Kyseinen ns. filioque -lisäys (lat. filio "pojasta"; -que "sekä") tuli yleisesti käyttöön lännen kirkossa 600-700 -luvuilla. Tarkoituksena oli korostaa ylösnousseen Pojan läsnäoloa Pyhän Hengen kautta maailmassa. Lisäys syvensi eroja idän ja lännen kristillisyyden välillä, ja oli yksi ortodoksisen ja katolisen kirkkokunnan eron syistä vuonna 1054.
