Gnostilaisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjasta
Gnostilaisuus
Simple crossed circle.svg

Gnosis

Syyrialais-egyptiläinen
gnostilaisuus

Setiläisyys
Tuomaskristityt
Valentinolaisuus
Basilidelaisuus

Persialainen
gnostilaisuus

Mandealaisuus
Manikealaisuus

Kristillisen
gnostilaisuuden isät

Simon Magus
Kerinthos
Markion
Valentinos

Muita ryhmiä
Ofiitit
Barbelo-gnostikot
Kainiitit
Karpokratiaanit
Paulikiaanit
Bogomiilit
Kataarit

Gnostilaisuuden lähteet
Nag Hammadin kirjasto
Codex Tchacos

Gnostilaisuus oli varsinkin 100- ja 200-luvuilla vaikuttanut synkretistinen uskonnollinen liike, jota esiintyi monien ajan uskontojen, muun muassa kristinuskon, yhteydessä Välimeren alueelta Keski-Aasiaan saakka.

Sana ”gnostilaisuus” tulee kreikan sanasta gnosis (γνώσις), joka tarkoittaa tietoa.

Gnostilaisuudella viitataan yleensä sellaisiin uskonnollisiin oppijärjestelmiin ja myytteihin, joiden mukaan kaikkeus on pahan tai tietämättömän alemman luojajumalan luomus, ja pelastus viittaa pelastavaan tietoon ihmisen jumalallisesta alkuperästä ja sielun vapautumiseen ruumiin vankilasta.[1]

Gnostilaiset käsitykset perustuivat juutalaisuuteen, kreikkalaiseen filosofiaan, erityisesti platonismiin, sekä varhaiseen kristinuskoon. Nykyisin gnostilaisuus nähdään usein varhaisen kristinuskon kanssa kilpailleena uskontona, joka irtaantui kristinuskosta tai kehittyi sen rinnalla. Gnostilaisuuden synnystä ei kuitenkaan ole yhtä kaikkien hyväksymää teoriaa.[1]

Gnostilaisuuden todellisuuskäsitys oli jyrkän kaksijakoinen. Luominen kuvattiin gnostilaisissa myyteissä usein hyvän ja pahan voimien taistelun tai jumalallisen lankeamisen lopputuloksena. Käsitys maailman luomisesta sisältää useampia jumaluuksia. Aineellisen todellisuuden luoja oli alempi jumalolento, demiurgi, joka on syntyisin jumalallisessa maailmassa tapahtuneesta häiriöstä. Tämä luojajumala halusi luoda täydellisen maailman, mutta epäonnistui. Luojajumalan täydellinen maailma olisi ollut kuolematon ja katoamaton. Luomisen epäonnistumisen vuoksi gnostilaiset pitivät aineellista maailmaa toisarvoisena tai pahana, mutta koska ihmisen sielun alkuperä on kuitenkin jumalallisessa todellisuudessa, kaikkein korkeimman jumalan luona, on aineesta vapautuminen mahdollista gnostilaisten välittämän salaisen, pelastavan tiedon avulla. Pelastavaan tietoon kuului tieto siitä, mistä ihminen on peräisin, missä tilassa hän on nyt, ja mihin hän voi päästä.[2]

Nämä ajatukset pohjautuvat pitkälti platonismiin, erityisesti keskiplatonismiin, sekä juutalaisuuteen. Esimerkiksi ajatus demiurgista pohjautuu Platonin dialogiin Timaios. Näiden lisäksi gnostilaisuuteen vaikuttivat kristinusko sekä babylonialais-iranilaiset uskonnot.[3] Kristillisestä gnostilaisuudesta puhutaan silloin, kun edellä esitettyihin perignostilaisiin ajatuksiin yhdistyy kristillisiä aineksia,[3] kuten Jeesuksen opetuksia ja hänen välittäjäroolinsa pelastavan tiedon tuojana.

Tulee huomata, että termi "gnostilaisuus" on kehitetty vasta 1600-luvulla[4] ja sitä on usein käytetty, osin virheellisesti, kaikista suuntauksista, joihin kuului salattua, vain sisäpiirille tarkoitettua tietoa. Tämän johdosta termin täsmällisyys ja käyttökelpoisuus on usein myös kyseenalaistettu. Yleensä termiä "gnostilaisuus" käytetään kuitenkin melko tarkkaan rajatussa merkityksessä viittaamaan juuri edellä mainittuihin suuntauksiin. Näin gnostilaisuus voidaan erottaa esimerkiksi erilaisista esoteerisistä suuntauksista, mystiikasta ja New Age -liikkeistä.

Nykyisin gnostilaisuus nähdään usein historialtaan kristinuskon kanssa kilpailleena uskontona. Usein on katsottu, että gnostilaisuus olisi syntynyt kristinuskosta erillisenä, esimerkiksi juutalais-hellenistisestä taustasta, ja myöhemmin "tunkeutunut" osaksi kristinuskoa. Tämä näkemys ei kuitenkaan ole ongelmaton, koska antiikin lähteet eivät puhu gnostilaisuudesta erillisenä uskontona, eivätkä gnostilaiset kirjoitukset tue ajatusta ainakaan yhdestä yhtenäisestä uskonnosta. Toiset tutkijat katsovatkin, että gnostilaisuus olisi syntynyt kristinuskon myötä, saanut siitä vaikutteita ja erkaantunut myöhemmin. Tämän teorian ongelmana on se, ettei varhaisimmassa gnostilaisessa kirjallisuudessa ole juurikaan kristillisiä piirteitä.[5]

Timothy Freke ja Peter Gandy väittävät kirjassaan The Jesus Mysteries: Was the Original Jesus a Pagan God ("Jeesus-mysteerit: Oliko alkuperäinen Jeesus pakanajumala", 2003), että gnostilaisuus olisi ollut kristinuskon alkuperäinen muoto. Heidän mukaansa Palestiinasta löytyi gnostilaisia kristittyjä, kun Rooman paavi lähetti Palestiinaan ihmisiä etsimään alkuseurakuntaa.

Gnostilaisuuden määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanan 'gnostilaisuus' alkuperä ja merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaiverrus abraxas-kivestä.
Pääartikkeli: Gnosis

Sana 'gnostilaisuus' on kehitetty vasta 1600-luvulla, vaikkakin se perustuu antiikin ajalta peräisin olevaan käsitteistöön: se tulee kreikan kielen 'tietoa' merkitsevästä sanasta gnosis (γνώσις). Gnosis itsessään viittaa kuitenkin hyvin erikoistuneeseen tiedon lajiin, joka on sukua sekä kreikankielisen sanan alkuperäiselle merkitykselle että sen käytölle erityisesti platonistisessa filosofiassa.

Päinvastoin kuin jotkut nykyiset kielet, muinaiskreikka kykeni erottamaan erilaisia tietämisen lajeja tai tasoja. Näitä voidaan kuvata toisaalta propositionaaliseksi tiedoksi, jossa henkilö tietää jotakin, minkä on saanut tietoonsa epäsuorasti toisten antamien kuvausten perusteella, kuten "Tiedän että Berliini on Saksassa", ja toisaalta tiedoksi, jonka henkilö on saanut suoran osallistumisen kautta, kuten "Tunnen Berliinin, olen käynyt siellä monesti".

Gnosis viittaa kuitenkin vielä toisenlaiseen tietoon. Jos joku on uskonnollisessa merkityksessä 'gnostilainen', se ei tarkoita, että hänellä olisi tietoa tavanomaisessa merkityksessä, vaan että hän on tietyllä tavalla vastaanottavainen mystiselle tai esoteeriselle kokemukselle jumaluudesta. Suurimmassa osassa gnostilaisia järjestelmiä tämä 'tieto' jumaluudesta on itsessään pelastuksen aikaansaava tekijä. Tämä 'tieto' yhdistetään yleisesti sisäiseen 'tietämykseen' tai itsetutkiskeluun, jota muun muassa Plotinos korosti filosofiassaan. Ennen uskonnollista merkitystä termiä 'gnostilainen' käytettiin kuitenkin filosofisessa merkityksessä useissa antiikin filosofisissa perinteissä, mikä täytyy pitää mielessä termin uskonnollista käyttöä tutkiessa.

Viimeisen parin sadan vuoden aikana on alkanut kehittyä uusia liikkeitä, jotka viittaavat muinaiseen gnostilaisuuteen. Ne perustuvat usein 1800-luvulla syntyneeseen okkultistiseen liikkeeseen. Näin sanaa gnostilaisuus käytetään usein virheellisesti viitatessa erilaisiin lahkoihin, joissa vain vihityillä on pääsy tiettyihin "salattuihin tietoihin". Tiukassa merkityksessään termi on kuitenkin historiallinen ja viittaa ainoastaan joukkoon tiettyjä muinaisia uskonnollis-filosofia liikkeitä.

Erimielisyydet 'gnostilaisuuden' määritelmästä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1966 Messinassa, Italiassa järjestettiin gnostilaisuutta käsitellyt konferenssi. Sen tärkeimpinä tavoitteina olivat Nag Hammadin löytöjen käännöstyön järjestäminen ja pääseminen sovintoon gnostilaisuuden täsmällisestä määritelmästä.[3]

Aikojen kuluessa termiä 'gnostilainen' oli alettu käyttää yhä useammissa eri merkityksissä ja sen alkuperäinen tarkoitus oli hämärtynyt. Esimerkiksi vuonna 1835 Uuden testamentin tutkija Ferdinand Baur määritteli gnostilaisuuden niin, että se huipentui G. W. F. Hegelin ajatteluun. Harold Bloom etsi gnostilaisia aineksia Yhdysvaltain nykyaikaisista uskonnoista ja Eric Voegelin tutki totalitarismia gnostilaisuuden näkökulmasta.

Konferenssin aikaansaama ”varovainen ehdotus” 'gnostilaisuuden' ja 'gnosiksen' määritelmiksi kuului seuraavasti:

»Messinan konferenssin yhteenvedossa ehdotettiin 'historiallisten ja typologisten menetelmien yhtäaikaiseen käyttöön perustuen' määritellä 'tietty joukko toisen vuosisadan järjestelmiä' 'gnostilaisuudeksi', ja käyttää 'gnosista' tarkoittamaan sellaista aikakaudesta riippumatonta käsitystä tiedosta, joka on ollut 'eliitille tarkoitettua tietoa jumalallisista mysteereistä'.»
(Markschies, Gnosis: An Introduction, 13)

Konferenssi siis päätti, että termi 'gnostilaisuus' rajattaisiin historiallisesti merkitsemään ensimmäisten vuosisatojen gnostilaisia liikkeitä, kun taas termi 'gnosis' olisi yleinen nimitys kaikelle parhaimmistolle rajatulle etuoikeutetulle tiedolle.[3] Tämä aiheutti kuitenkin uusia ongelmia, koska historialliseksi tarkoitettu 'gnostilaisuus' oli täysin nykyaikainen nimitys, kun taas yleiseksi tarkoitettu 'gnosis' oli aidosti historiallinen termi. Tutkijat siis kutsuivat 'gnostilaisuudeksi' jotain sellaista, jota antiikin teologit olivat kutsuneet nimellä 'gnosis'.

Markschies on kirjoittanut, että tutkijat päätyivät näin luomaan gnostilaisuuden käsitteen, joka oli lähes käyttökelvoton historiallisessa merkityksessä.[6] Antiikin aikana kaikki myönsivät, että tieto oli keskeistä elämässä, mutta ei ollut yksimielisyyttä siitä, mistä tieto koostui. Messinan konferenssin tiedolle antamaa määritelmää ei ollut tuolloin olemassa. Tästä syystä gnostilaisuuden tarkkaan määritelmään liittyvät ongelmat ovat säilyneet. Messinan konferenssissa päätetyt käytännöt termien suhteet ovat silti yleisessä käytössä.

Termin 'gnostilaisuus' rajaaminen kuvaaman ensimmäisten vuosisatojen uskonnollisuutta on kuitenkin sekin kyseenalaistettu. Michael A. Williams vertasi teoksessaan Rethinking Gnosticism: An Argument for the Dismantling of a Dubious Category gnostilaisuudelle annettuja määritelmiä ja gnostilaisuuteen luettuja kirjoituksia, erityisesti Nag Hammadin tekstejä. Williams katsoi, että gnostilaisuuden luokka perustuu edelleen harhaoppien vastustajien luomaan pohjaan. Termin käytössä on laitettu liikaa painoa kaksijakoiselle todellisuuskäsitykselle, ainetta ja ruumista kohtaan tunnetulle inholle ja antikosmismille, ilman että nämä oletukset olisi testattu itse tekstejä vasten. Nykyiset tutkijat ovat omaksuneet määritelmät harhaoppien vastustajilta, vaikka nykyään olisi mahdollista myös selvittää, kuinka pätevä määritelmä itse asiassa on. Williams ehdotti termin korvaamista kokonaan toisella nimityksellä, hänen oma ehdotuksensa oli "raamatullinen demiurginen perinne" ("the Biblical demiurgical tradition"),[7] joka ei ole kuitenkaan saanut laajaa kannatusta.

Gnostilaisuuden suuntaukset ja pääkoulukunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gnostilaisuus voidaan jakaa hyvin moneen erilaiseen suuntaukseen. Sen pääsuuntaukset ovat syyrialais-egyptiläinen gnostilaisuus sekä persialainen gnostilaisuus, johon lukeutuvat sellaiset uskonnot kuin manikealaisuus ja mandealaisuus. Manikealaisuus ja mandealaisuus ovat kuitenkin hyvin omanlaisiaan uskonnollisia perinteitä, ja niitä käsitellään yleensä omina uskontoina niiden omilla nimillä, kun taas gnostilaisuudella viitataan lähinnä syyrialais-egyptiläiseen gnostilaisuuteen. Sen pääsuuntauksia olivat setiläinen gnostilaisuus ja valentinolainen kristillisyys. Setiläinen gnostilaisuus saattoi olla muiden gnostilaisten suuntausten pohjana. Valentinolainen kristillisyys omaksui enemmän aineksia kristinuskosta.[2]

Gnostilaiset koulukunnat voidaan jakaa pääosin kahteen luokkaan. Nämä ovat itäinen tai persialainen koulukunta ja syyrialais-egyptiläinen koulukunta. Ensin mainitussa on keskeisenä osana voimakas kaksijakoinen todellisuuskäsitys, ja sen myyteissä esiintyy selvä jako valon ja pimeyden maailmaan. Luominen nähdään näiden kahden voiman yhteistoiminnan tai taistelun tuloksena. Vaikka voimat ovatkin tasaväkisiä, luomisen lopullisena tarkoituksena on varmistaa valon voimien voitto.

Syyrialais-egyptiläinen gnostilaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyrialais-egyptiläinen koulukunta on saanut enemmän platonistisia vaikutteita. Se esittää luomisen tyypillisesti sarjana emanaatioita eli virtauksia ensisijaisesta monadisesta täydellisen ykseyden lähteestä, mikä johtaa lopulta aineellisen maailman luomiseen. Tämän seurauksena koulukunta näkee aineen yleensä 'pahana', kaikkea jumalaista ja aineetonta huonompana. Koulukunnan käsitteistössä 'hyvä' ja 'paha' kuvaavat ensisijaisesti etäisyyttä jumalaisesta hyvän lähteestä ja periaatteesta, eivät asioiden sisäsyntyistä hyvyyttä tai pahuutta.

Setiläisyys eli klassinen gnostilaisuus kunnioitti Setiä, Aadamin ja Eevan kolmatta poikaa, erityisen tiedon omistajana ja välittäjänä.

Setiläisyys ja valentinolaisuus vaikuttivat ensimmäisinä vuosisatoina, viimeistään toiselta vuosisadalta alkaen. Bentley Layton on hahmotellut erilaisten gnostilaisten liikkeiden välisiä suhteita teoksessaan The Gnostic Scriptures. Hänen mallissaan "klassinen gnostilaisuus" eli setiläisyys ja "Tuomaan koulukunta" edelsivät Valentinosta ja vaikuttivat häneen.

Monet tutkijat ovat olettaneet juuri setiläisyyden olleen muiden gnostilaisten suuntausten lähtökohtana.[8] Setiläisyys on saanut selviä vaikutteita juutalaisesta ajattelusta ja kirjallisuudesta, ja on ajateltu, että se on saattanut alun perin irtaantua juutalaisuudesta. Suuressa osassa setiläisistä kirjoituksista on myös kristillisiä vaikutteita, mutta osasta ne puuttuvat kokonaan.[9] Tämän vuoksi on mahdollista, että setiläisyys on syntynyt juutalaisuuden pohjalta, ja setiläisiin kirjoituksiin on myöhemmin liitetty kristillisiä aineksia. Teorian ongelmana on se, että setiläisyys suhtautuu hyvin negatiivisesti juutalaisuuden perusteisiin: luojajumalaan, joka tulkittiin Vanhan testamentin Jahveksi, ja tämän antamaan lakiin.

John D. Turner on esittänyt setiläisyydelle hypoteettisen historian, jonka mukaan se perustuu ennen kaikkea juutalaisuuteen. Hänen mukaansa klassinen gnostilaisuus sai alkunsa kahden juutalaistaustaisen ryhmän, Barbelo-gnostikoiden ja setiläisten, sulautuessa yhteen 100-luvulla. Barbelo-gnostikot pitivät Barbeloa jumalallisen kolminaisuuden yhtenä osana, ja tähän metafysiikkaansa he olivat saaneet mahdollisesti keskiplatonilaisia vaikutteita. He harjoittivat upotuskastetta, joka liitti heidät jumalalliseen viisauteen. Setiläiset juutalaiset puolestaan katsoivat olevansa osa Setistä saakka periytyvää sukukuntaa, jolla oli salattua tietoa ihmiskunnan alkuperästä.[10]

Turnerin mukaan ensimmäisessä vaiheessa Barbelo-gnostikot saivat vaikutteita samoin kastetta harjoittaneilta kristityiltä, ja tulkitsivat Kristuksen Barbelon itsesyntyiseksi pojaksi. Toisessa vaiheessa Barbelo-gnostilaisten ja setiläisten lahkojen yhteensulautuminen muodosti gnostilaisen setiläisyyden. Tällöin Kristus ja Set identifioitiin samaksi persoonaksi. Seuraavassa vaiheessa, toisen vuosisadan loppua kohden, setiläisyys alkoi loitontua kristinuskosta, koska kristinuskon valtavirta hyökkäsi sen tulkintoja vastaan. 200-luvulle tultaessa apostolinen kristinusko oli hylännyt setiläisyyden kokonaisuudessaan, mutta samalla siitä tuli houkutteleva tuon ajan platonilaisille. Seurauksena gnostilaisuus sai lisää platonilaisia vaikutteita ja otti etäisyyttä juutalaiseen taustaansa. 200-luvun loppupuolella myös platonilaisuus alkoi torjua gnostilaisuutta, ja sitä kohtaan hyökkäsivät Plotinoksen ohella monet muut platonilaiset. Seurauksena gnostilaisuus hajaantui useiksi pieniksi lahkoiksi, joista osa säilyi keskiajalle saakka.[10]

Valentinolaisuus on saanut nimensä kristillisestä opettajasta Valentinoksesta.

Valentinos perusti 100-luvulla oman gnostilaisen koulunsa sekä Aleksandriaan että Roomaan. Layton kutsuu Valentinosta "suureksi gnostilaiseksi reformaattoriksi" ja gnostilaisen kehityksen "polttopisteeksi". Aleksandriassa Valentinos oli mitä todennäköisimmin tekemisissä gnostilaisen opettajan Basilideen kanssa ja saattoi saada vaikutteita tältä. Valentinoksen oppilaat kehittelivät Valentinokselta saamiaan opetuksia ja aineistoa edelleen, vaikkakaan ei tiedetä, kuinka paljon muutoksia he todellisuudessa tekivät.

Valentinolaisuutta voidaan pitää kaikkein kehittyneimpänä ja filosofisimpana syyrialais-egyptiläisen gnostilaisuuden koulukunnista. Sen keskeisistä myyteistä tunnetaan useita eri muunnelmia, ja siihen viitataan useissa ulkopuolisissa kirjoituksissa. Se oli usein harhaoppeja vastustaneiden kirkkoisien hyökkäysten pääasiallinen kohde. Valentinolaisuus sai setiläisyyttä enemmän vaikutteita kristinuskosta ja valentinolaiset elivät pitkään osana yhteiskristillisiä seurakuntia. Koulukunnan tiedetään olleen hyvin suosittu. Näistä syistä se esiintyy kirkkoisien gnostilaisuutta vastustaneissa kirjoituksissa usein päävastustajana.[11]

Valentinolaisuuden suosio ei kuitenkaan estänyt myös muita koulukuntia saamasta oppilaita. Myös Basilideen koulukunta oli suosittu ja säilyi Egyptissä ainakin 300-luvulle jaa. Valentinoksen seuraajia oli olemassa ainakin vielä vuonna 388, jolloin tehtiin luettelo lahkolaisista ja harhaoppisista, joita vastaan keisari Konstantinus suuntasi toimenpiteitä. 300-luvulle tultaessa gnostilaiset kristityt olivat joutuneet katolisen kristinuskon ulkopuolelle ja edustivat sen näkökulmasta harhaoppia, jota vastaan alettiin taistella keisarin tuella. Seurauksena gnostilaisuuden asema heikkeni vähitellen samalla kun yleinen eli katolinen kristinusko saavutti yhä vankemman jalansijan Rooman valtakunnassa ja kohosi lopulta Rooman valtauskonnoksi.[12]

Tuomaskristillisyys viittaa apostoli Tuomaan koulukuntaan.

Basilidelaisuus puolestaan on saanut nimensä koulukunnan perustajasta Basilideesta.

Persialainen gnostilaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Persialainen gnostilaisuus eroaa syyrialais-egyptiläisestä gnostilaisuudesta siinä, ettei sisällä näkyviä kristillisiä aineksia

Mandealaisuutta harjoitetaan edelleen vähäisessä määrin eteläisessä Irakissa ja Iranin Khuzestanissa. Mandealaisuus syntyi todennäköisesti ensimmäisellä vuosisadalla.

Manikealaisuus edustaa täysin itsenäistä uskonnollista perinnettä, mutta on nykyään hävinnyt Manikealaisuuden perusti profeetta Mani 200-luvulla. Se alkoi hiipua Persiassa 400-luvulla, mutta levisi sitä ennen sekä itään että länteen. Lännessä manikealaisuuden opetukset siirtyivät Syyriaan, Arabiaan, Egyptiin sekä Pohjois-Afrikkaan, jossa muun muassa kirkkoisä Augustinus oli koulukunnan jäsen vuosina 373382. Syyriasta se eteni edelleen Palestiinaan, Vähä-Aasiaan ja Armeniaan. Manikealaisia tiedetään Roomasta ja Dalmatiasta 300-luvulla sekä Galliasta ja Espanjasta. Manikealaisuutta vastaan hyökättiin keisarillisilla säädöksillä ja poleemisilla kirjoituksilla, mutta uskonto säilyi 500-luvulle saakka ja vaikutti vielä keskiajalla paulikiaaneihin, bogomiileihin ja kataareihin.

Idässä manikealaisuus kukoisti, koska islam oli murtanut zarathustralaisuuden ja kristinuskon monopoliaseman. Arabivalloituksen varhaisina vuosina manikealaisuus löysi uudelleen seuraajia Persiasta ennen kaikkea koulutetuimmista piireissä. Se menestyi kuitenkin parhaten Keski-Aasiassa, johon se oli levinnyt Iranin kautta. Vuonna 762 manikealaisuudesta tuli Uiguurien valtakunnan valtionuskonto. Tätä kautta manikealaisuuden vaikutus levisi yhä laajemmalle, ja sen vaikutusta voidaan havaita Tiibetissä ja Kiinassa asti. Manikealaisten perinteiden on esitetty säilyneen vainoista huolimatta 1600-luvulle saakka.

Kristillinen gnostilaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Riippumatta siitä, missä järjestyksessä kristinusko ja gnostilaisuus ovat syntyneet ja kehittyneet, monien gnostilaisuuden muotojen opit ovat joka tapauksessa enemmän tai vähemmän yhteydessä kristinuskon opetuksiin. Kristillisessä gnostilaisuudessa Jeesus oli pelastavan tiedon tuoja. Hänellä oli tieto ihmisen jumalallisesta alkuperästä. Gnostilaisilla kristityillä oli käytössään kanonisten evankeliumien ohella kirjoituksia, joiden väitettiin sisältävän Jeesuksen salaisia sanoja. Gnostilaisuudessa ei uskottu Jeesuksen olleen ihminen vaan pelkästään jumalallinen olento joka ei myöskään ollut kuollut ristillä (doketismi).

Kristillisessä gnostilaisuudessa ajateltiin usein heidän uskonsa olevan korkeampaa ja hienompaa kuin tavallisten kristittyjen. Eräs varhainen gnostilainen kristitty määritteli pelastavan tiedon näin:

»Meitä ei tee vapaaksi pelkkä kaste, vaan tieto siitä,
keitä me olimme ja mitä meistä on tullut,
missä olemme olleet tai mihin olemme joutuneet,
minne olemme matkalla ja mistä meidät on vapautettu,
mitä on syntymä ja mitä jälleensyntyminen.»
(Klemens Aleksandrialainen, Katkelmia Theodotokselta, 78.2.)

Yleinen eli katolinen kristinusko piti gnostilaisuutta harhaoppina, mutta monien varhaisten kristillisten vaikuttajien, kuten Origeneen ja Klemens Aleksandrialaisen ajattelussa on kuitenkin nähtävissä selviä gnostilaisia piirteitä. Origenes tosin tuomittiin itsekin jossain vaiheessa harhaoppiseksi.

Muita koulukuntia ja gnostilaisuutta lähellä olevia liikkeitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Simon Magus ja Markion, jotka kummatkin olivat saaneet gnostilaisia vaikutteita, ja joita voidaan pitää eräänlaisina pseudo- tai esignostilaisina. Kummallakin oli paljon seuraajia.
  • Kerintit eli Kerinthoksen seuraajat, ensimmäisen vuosisadan lopun ja toisen vuosisadan alun kultti, joka uskoi alempaan luojajumalaan, mutta piti seremonioita gnosista tärkeämpänä.
  • Ofiitit eli nahasilaiset (hepr. nahash, "käärme"), jotka palvoivat Ensimmäisen Mooseksen kirjan käärmettä tiedon tuojana.
  • Barbelo-gnostikot, jotka on kuvattu seksuaalisten riittien suorittajina.
  • Kainiitit, jotka kunnioittivat Kainia, Eesauta, Koorahia ja sodomalaisia. Ryhmästä on vain vähän tietoja, mutta he pitivät syntiinlankeemusta oleellisena pelastukselle, koska ruumis, jota pidettiin pahana, tuli tahrata pahoilla teoilla.
  • Karpokraatit
  • Bogomiilit
  • Kataarit eli albigenssit olivat keskiaikainen lahko, joka nähdään yleisesti gnostilaisten jäljittelijöinä, mutta ei ole varmuutta siitä, saivatko he suoria historiallisia vaikutteita gnostilaisuudesta. Kataareilta voidaan löytää kaksijakoinen käsitys ja usko alempaan, pahaan luojajumalaan. He eivät kuitenkaan vaikuta pitäneen gnosista tärkeänä pelastukselle.

Gnostilaisuuden pääpiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka gnostilaisuudelle on vaikea antaa yhtä tarkkaa määritelmää, sitä voidaan lähestyä typologisella mallilla niistä antiikin filosofis-uskonnollisista koulukunnista, joita yleensä kutsutaan gnostilaisiksi. Seuraava malli on peräisin Christoph Markschiesin teoksesta Gnosis: An Introduction.

Keskeisiä ajatuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leijonanpäinen jumaluus gnostilaisesta jalokivestä Bernard de Montfauconin teoksessa L'antiquité expliquée et représentée en figures. Kuva esittää mahdollisesti demiurgia.

Gnostilaisia järjestelmiä luonnehtivat tyypillisesti:

  1. Korkein jumala: Ajatus kaukaisesta, korkeimmasta ja tuntemattomasta monadisesta jumaluudesta. Tämä jumaluus tunnetaan useilla eri nimillä, kuten Pleroma ("Täyteys"") ja Bythos ("Syvä").
  2. Emanaatiot: Alempien jumaluuksien esiintulo korkeimmasta jumaluudesta emanaatioiden eli eräänlaisten virtaamisten välityksellä. Alemmat jumaluudet ovat kuitenkin tunnistettavissa korkeimman jumaluuden osiksi, sitä kuvaaviksi luonteenpiirteiksi. Ne esitetään yleensä asteittaisesti etääntyviksi korkeimmasta lähteestä. Emanaatioiden sarja aiheutti samalla epävakautta jumalallisen luonnon kudelmassa.
  3. Lankeemus: Jumaluudessa itsessään lopulta tapahtuva lankeaminen inhimillisen lankeamisen sijaan. Lankeaminen liittyy yleensä gnostilaiseen Sofian ("Viisaus") hahmoon. Sen esiintyminen useissa gnostilaisissa kirjoituksissa on merkki hahmon keskeisestä roolista.
  4. Demiurgi: Ajatus erillisestä, alemmasta luojajumalasta, jota kutsutaan platonilaisen perinteen mukaan demiurgiksi. Demiurgi kuvataan kuitenkin hyvin erilaiseksi kuin Platonin Timaioksessa esiintyvä luojajumala. Platonilla demiurgi oli hyväntahtoinen käsityöläinen, joka muokkasi parhaan mahdollisen maailman ennalta olemassa olleesta aineesta, ja kaikki paha johtui ainoastaan aineen huonolaatuisuudesta. Gnostilaisuudessa demiurgi on tietämätön korkeimmasta jumaluudesta ja luulee olevansa ainoa jumala. Usein hänet kuvataan myös aidosti pahantahtoisena. Tämä johtaa luomisen epäonnistumiseen. Demiurgi luo tyypillisesti joukon voimia ja valtiaita, arkhonit, jotka johtavat materiaalista maailmaa ja pyrkivät estämään ihmisen sielua pakenemasta aineellisesta maailmasta.
  5. Paha maailma: Luomisen epäonnistumisen vuoksi maailmaa pidetään epäonnistuneena ja virheen tuloksena, ei niin hyvänä kuin mitä sen muodostavasta aineesta olisi saanut aikaan, tai jopa suoranaisen pahana, sen asukkaiden eli sielujen aineellisena vankilana.
  6. Pelastuminen: Monimutkainen mytologis-kosmologinen selitys maailman tilasta draamana, jossa joku jumalallinen ainesosa (henki, valo tms.) joutuu aineelliseen maailmaan ja majoittuu ihmisiin, ts. luo ihmissielun ytimen. Se voidaan palauttaa jumalalliseen maailmaan heräämisen tai pelastumisen kautta. Näin inhimillinen pelastus samalla peilaa jumalallisen luonnon palauttamista alkuperäiseen tilaan. Gnostilaisuus teki näin henkilökohtaisesta pelastuksesta kosmisessa mittakaavassa merkittävän tapahtuman.
  7. Pelastava tieto ja pelastaja: Ajatus tiedosta keskeisenä tekijänä tässä pelastuksessa tai alkuperäisen tilan palauttamisessa. Tieto saadaan lunastajahahmon, kuten Kristuksen, Setin tai Sofian, välityksellä.

Tämä malli kuvaa lähinnä syyrialais-egyptiläistä gnostilaisuutta ja muun muassa Williams on kyseenalaistanut sen. Tästä huolimatta yllä esitetty malli on edelleen yleisessä käytössä ja on hyödyllinen, jotta gnostilaisuudesta voidaan keskustella jotakuinkin merkityksellisesti.

Dualismi ja monismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gnostilaiset järjestelmät määritellään yleensä löyhästi todellisuuskäsitykseltään dualistisiksi eli kaksijakoisiksi. Tämän määritelmän sisältä voidaan löytää eri tasoja manikealaisuuden "äärimmäisestä" tai "jyrkästä” kaksijakoisesta todellisuuskäsityksestä perinteisen gnostilaisuuden "heikkoon" tai "medioituun” kaksijakoiseen todellisuuskäsitykseen. Valentinolaisten näkemykset lähestyvät monismia eli yksiperusteisuutta, joka kuitenkin ilmaistiin aiemmin dualistisella tavalla käytetyillä termeillä.

  • Radikaali dualismiManikealaisuus katsoi kahden aiemmin yhdessä olleen maailman, valon ja pimeyden maailmojen, joutuneen ristiriitaan jälkimmäisen kaoottisten tekojen seurauksena. Seurauksena osa valosta joutui vangituksi pimeyden sisään. Lopulta valon valtakunta voittaisi pimeyden. Manikealaisuus todennäköisesti omaksui tämän kaikkeuden kaksijakoisuuden myytin zarathustralaisuudesta, jossa ikuista henkeä Ahura Mazdaa vastustaa sen vastakohta Angra Mainyu. Nämä kaksi osallistuvat kosmiseen taisteluun, joka päättyy Ahura Mazdan voittoon. Mandealaisuuden luomismyytti kuvaa Valon Korkeimmasta Olennosta tapahtuvia emanaatioita, joista kukin taso on vuorotellen yhä turmeltuneempi, niin että lopulta syntyy Ptahil, pimeyden jumala, joka loi aineellisen maailman ja siksi toimii myös sen hallitsijana.
  • Medioitu dualismi – Klassinen gnostilaisuus, kuten setiläisyys, katsoi, että aineellisen maailman oli luonut korkeampaa Jumalaa, joka oli heidän palvontansa kohde, alempi jumalolento eli demiurgi. Henkisen maailman katsottiin olevan radikaalisti erilainen kuin aineellinen maailma, sijaitsevan todellisen Jumalan luona ja olevan ihmiskunnan tiettyjen valaistuneiden yksilöiden todellinen koti. Siksi nämä järjestelmät kokivat täydellistä vieraantumista aineellisesta maailmasta ja heidän päämääränään oli mahdollistaa sielun karkaaminen fyysisen maailman aikaansaamista rajoituksista.
  • Monismi – Jotkin valentinolaisen gnostilaisen myytin versiot osoittavat, että sen käsitys maailmankaikkeudesta oli enemmän yksiperusteinen kuin kaksijakoinen. Näissä myyteissä demiurgin pahansuopuutta on lievennetty: vaikka aineellinen kaikkeus oli epäonnistunut, se ei johtunut demiurgin moraalisista puutteista, vaan sen aidosta tietämättömyydestä sen yläpuolella olleesta hengellisestä todellisuudesta. Tämän seurauksena valentinolaisilla oli syy suhtautua fyysiseen todellisuuteen myönteisemmin kuin setiläisillä.

Moraali ja rituaaliset käytännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähdetekstien antaman todistuksen mukaan gnostilainen moraali on ollut perusluonteeltaan hyvin askeettista ja nautintokielteistä, mikä näkyi ennen kaikkea seksuaalikäyttäytymisessä ja ruokavaliossa. Tämä tuotti ongelmia gnostilaisuudesta kirjoittaneille harhaoppien vastustajille, sillä se oli myös heidän suosimansa elämäntyyli. Näin he olisivat joutuneet myös tukemaan vastustajiensa jumaluusoppia. Harhaoppien vastustajat välttivät ongelman yleisesti jättämällä asian mainitsematta ja sen sijaan panettelivat gnostilaisia syyttäen heitä vapaamielisyydestä tai sanoen heidän askeesinsa perustuvan kirjoitusten väärään tulkintaan tai petollisuuteen.

Nykyajan gnostilaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet merkittävät liikkeet ja henkilöt ovat saaneet vaikutteita gnostilaisuudesta, muiden muassa Carl Jung, William Blake ja Eric Voegelin. Gnostilaisuuden vaikutus näyttää lisääntyneen Nag Hammadin teosten kääntämisen ja leviämisen myötä. Suomessa toimivat esimerkiksi Gnostilainen seura[13] ja Helsingin gnostilainen seurakuntayhdistys ("Gnostilainen kirkko")[14].

Gnostilaisuuden kirjalliset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiskristillisen gnostilaisuuden luonteesta ja opetuksista ei voida olla täysin varmoja, koska gnostilaisuuden opetukset ovat monimutkaisia ja koska suuri osa gnostilaisuutta käsittelevästä aineistosta on tullut pitkään sitä arvostelleilta oikeaoppisen kristinuskon puolustajilta. Irenaeus kuvasi teoksessaan Harhaoppeja vastaan useita erilaisia toisen vuosisadan gnostilaisia koulukuntia halventavaan sävyyn ja usein sarkastisen yksityiskohtaisesti ja vertasi gnostilaisuutta kristinuskoon ensin mainitun tappioksi. Näistä ongelmista huolimatta gnostilaisuuden tutkimus on nojannut kauan ennen kaikkea Irenaeuksen ja muiden harhaoppien vastustajien kirjoituksiin, mikä on saanut aikaan sen, että harhaoppeja vastustava sävy on tunkeutunut kauan myös nykyaikaisempaan tutkimukseen. Alkuperäisistä gnostilaisista teoksista tunnettiin pitkään vain joitakin yksittäistapauksia, kuten Pistis Sofia.

Asioiden tila muuttui kuitenkin vuonna 1945, kun Egyptistä Nag Hammadin läheltä löydettiin sattumalta joukko 300-luvulta peräisin olevia koptinkielisiä käsikirjoituksia, joista monet perustuvat todennäköisesti varhaisempiin kreikankielisiin teksteihin. Nämä kirjoitukset tunnetaan nykyään Nag Hammadin kirjastona. Löydön tunnetuimpia tekstejä ovat muun muassa Tuomaan ja Filippuksen evankeliumit. Löytö on antanut tutkijoille ensimmäisestä kertaa mahdollisuuden päästä käsiksi autenttiseen tietoon gnostilaisuudesta. Kirjoituksia on käännetty nykykielille laajemmin 1970-luvulta alkaen.

Myöhemmin löydettyihin teksteihin lukeutuu esimerkiksi Juudaksen evankeliumi.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Mitä gnostilaisuus oli? Helsingin yliopiston eksegetiikan laitos. Viitattu 5. marraskuuta 2007.
  2. a b Dunderberg, Marjanen 2005, s. 16-21
  3. a b c d Marjanen, Antti: ”What Is Gnosticism? From the Pastorals to Rudolph”, ss. 45-47, teoksessa Marjanen 2005.
  4. Dunderberg, Marjanen 2005, s. 16.
  5. Dunderberg, Marjanen 2005, s. 27–29.
  6. Markschies 2001, s. 14–15.
  7. Williams, Michael A.: ”Was There a Gnostic Religion? Strategies for a Clearer Analysis”, ss. 55-79, teoksessa Marjanen 2005.
  8. Dunderberg, Marjanen 2005, s. 22.
  9. Dunderberg, Marjanen 2005, s. 24.
  10. a b Turner 2001, s. 257-260.
  11. Dunderberg, Marjanen 2005, s. 25-26.
  12. Dunderberg, Marjanen 2005, s. 11–12.
  13. Gnostilainen Seura ry
  14. Gnostilainen Kirkko Helsingin Gnostilainen Seurakuntayhdistys ry.
  • Wolfgang Kosack: Geschichte der Gnosis in Antike, Urchristentum und Islam. Texte, Bilder, Dokumente. 525 Seiten. Verlag Christoph Brunner, Basel 2014. ISBN: 978-3-906206-06-6 [[1]]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeksi

  • Dunderberg, Ismo & Marjanen, Antti (toim.): Nag Hammadin kätketty viisaus: Gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä. 3. uusittu painos. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-26043-6.
  • Dunderberg, Ismo: Gnostilaisuus kristinuskon "toisena". Teologinen aikakauskirja, 2005, nro 6.
  • Marjanen, Antti & Dunderberg, Ismo (toim.): Juudaksen evankeliumi: Johdanto, käännös ja tulkinta. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-32399-3.
  • Pagels, Elaine: Gnostilaiset evankeliumit. (The gnostic gospels, 1979.) Suomennos Outi Lehtipuu. Helsinki: Art House, 2006. ISBN 951-884-416-X.

Englanniksi

  • Jonas, Hans: The Gnostic Religion. Boston: Beacon, 1963.
  • Layton, Bentley (toim.): The Rediscovery of Gnosticism. Leiden: E. J. Brill, 1981.
  • Layton, Bentley: The Gnostic Scriptures. Lontoo: SCM Press, 1987. ISBN 0-334-02022-0.
  • Marjanen, Antti (toim.): Was There a Gnostic Religion?. Publications of the Finnish Exegetical Society 87. Helsinki: The Finnish Exegetical Society, 2005. ISBN 951-9217-42-8.
  • Markschies, Christoph: Gnosis: An Introduction. Käännös John Bowden. Lontoo: T & T Clark, 2001.
  • Robinson, James McConkey: The Nag Hammadi Library in English. HarperSanFrancisco, 1990. ISBN 0-06-066934-9.
  • Rudolph, Kurt: Gnosis: The Nature & Structure of Gnosticism. Edinburgh: T&T Clark, 1983. ISBN 0567086402.
  • Turner, John D.: Sethian Gnosticism and the Platonic Tradition. Québec: Les Presses de l'Université Laval, 2001. ISBN 2-7637-7834-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]