Ismailiitit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjaa
Šiialaisuus
Basmala
Suuntaukset
12-šiialaisuusIsmailiitit
Zaidilaisuus
Talonväki
Muhammad
Ali ibn Abi Talib
Fatima Zahra
HasanHusain
Uskomukset ja tavat
Šiialaiset imaamit
TaqiyaGhulat
Ghadir Khumm
Karbalan taistelu
Katso myös
Šiialaisuuden historia
 n  k  m 

Ismailiitit eli ismaililaiset tai seitsemänšiialaiset on šiiamuslimien toiseksi suurin ryhmä – suurin on etenkin Iranissa vaikuttava kaksitoistašiialaisuus.

Ismailiitit elävät Etelä-Aasiassa, Syyriassa, Saudi-Arabiassa, Jemenissä, Kiinassa, Tadžikistanissa, Afganistanissa ja Itä-Afrikassa. Viime aikoina heitä on emigroitunut myös Amerikkaan ja Eurooppaan.

Sekä ismailiitit että kaksitoistašiiat hyväksyvät kuusi ensimmäistä imaamia, jotka periytyvät Muhammadin tyttären Fatiman kautta. Suunnat ovat keskenään eri mieltä seitsemännestä imaamista, joka ismailiittien mukaan oli kuudennen imaamin Ja’far al-Sadiqin vanhin poika Isma’il ibn Ja’far, kaksitoistašiiojen käsityksen mukaan hänen nuorempi poikansa Musa al-Kazim. Ismailiitit ovat jakautuneet useisiin suuntauksiin, joista muutama on säilynyt nykypäivään.

Tausta ja suuntauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Šiialaisten kuudes imaami Ja’far al-Sadiq nimitti poikansa Isma’ilin seuraajakseen, mutta tämä kuoli ennen isäänsä vuonna 755, ja imaamiksi tuli Musa al-Kazim. Kun tämä imaamilinja oli menettänyt kannatustaan ja yhdestoista imaami vuonna 873 tai 874 kuollut ilman perillistä, oli kahdestoista imaami ensimmäinen, joka oli "kätkeytynyt". Osa šiialaisista alkoi pitää kätkeytyneenä imaamina Isma’ilia, jonka maanpäällisenä edustajana esiintyi Abdullah al-Akbar. Tätä vanhakantaista ismailiittiryhmää nimitettiin myöhemmin karmaateiksi. Karmaatit, joita heidän vastustajansa pitivät erityisen fanaattisina, tekivät ryöstöretken Mekkaan ja pitivät vuosikymmeniä hallussaan Kaaban pyhää kiveä. Karmaattivaltio hävisi 1300-luvulla. Monet ismailiitit ovat panenteisteja.

Vuonna 899 ismailiittiliikkeen johtaja julistautui kätkeytyneeksi imaamiksi, Abdullah al-Mahdiksi, mikä johti välirikkoon karmaattien kanssa. Imaamin seuraajat siirtyivät Pohjois-Afrikkaan, missä Abdullah al-Mahdi julistautui koko muslimiyhteisön hallitsijaksi vuonna 910. Hänen perustamansa ismaililainen fatimidien kalifaatti valloitti Abdallahin seuraajien aikana suurimman osan Pohjois-Afrikasta ja laajoja alueita Lähi-idästä, sekä uhkasi vakavasti abbasidien sunnalaista kalifikuntaa. Fatimidit kukistettiin vuonna 1171.

Fatimidien aikana syntyi useita erillisiä ismailiittiliikkeitä. Osa ismailiiteista ryhmittyi vuonna 1021 kadonneen kalifin al-Hakimin taakse. He siirtyivät Libanoniin ja Syyriaan, missä liike on säilynyt nykypäiviin asti lähes omaksi uskonnokseen eriytyneenä druusilaisuutena.

Kruununperillinen Nizarin syrjäyttäminen ja murha vuonna 1094 sai puolestaan monet Iranin ismailiitit liittymään Nizarin imaamiuden taakse. Nizarit perustivat Iraniin ja Syyriaan puoli-itsenäisiä kaupunkivaltioita, joista tunnetuin oli Hasan-i Sabbahin Alamut. Sen asukkaista, assassiineista, on Euroopassa kerrottu erilaisia legendoja. Mongolikaani Hülegün hyökkäys vuonna 1256 tuhosi Alamutin ja suuren osan nizarien kirjallisuudesta, mutta liike on jatkanut olemassaoloaan nykyaikaan saakka lähestyen islamin valtavirtaa. Liikkeen johdossa ovat 1800-luvulta saakka olleet perinnöllistä Agha Khan -titteliä käyttävät imaamit, joiden katsotaan polveutuvan Alamutin imaameista.

Kalifi al-Amirin murha ja hänen yksivuotiaan poikansa Tayyibin katoaminen vuonna 1130 olivat alkuna tayyibi-liikkeelle, joka pitää Tayyibia kätkeytyneenä imaamina. Tayyibien merkittävin ryhmä da'ubit, jolla on jäseniä noin puoli miljoonaa, elää nykyisin Intiassa. Lisäksi on pienemmät ryhmät Jemenissä ja Itä-Afrikassa.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin monimuotoisuus. Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-749-8.