Islamilainen taide

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Islamilainen taide on islamilaisen kulttuurialueen taidetta, josta voidaan käyttää myös nimitystä arabialainen taide. Sen kulttuuripiiriin ovat kuuluneet Etu-Aasian, Egyptin, Pohjois-Afrikan, Espanjan, Indonesian alueita ja osia Albaniasta, Jugoslaviasta, Kiinasta, Filippiineistä ja entisen Neuvostoliiton eteläosia. Koska islamin taide on aina ollut voimakkaasti sidoksissa uskontoon, se on ilmaisultaan sangen yhtenäistä alueesta riippumatta.[1]

Kasveja ei palvota, joten niiden kuvaaminen on sallittua. Koraani kieltää vain kulttipatsaat, kuvia ei mainita. Siksi vain sakraalissa taiteessa on jyrkästi noudatettu kuvakieltoa. Koska islamilaisen kuvataiteen lähtökohta on ympyrä, joka symboloi Allahia, se on mukana kuvioissa abstraktina perustana. Ympyrä jaetaan kuudella tai kahdeksalla ja niin saadaan tähtikuvio. Geometrisistä peruskuvioista kolmiosta ja ympyrästä saadaan viivoja jatkamalla ja väriä lisäämällä toistuvia muotoja.[2]

Islamin kuvataiteen erityispiirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nizami, persialainen, 1539–1943

Eri tulkintojen mukaan Koraani kieltää naturalistiset kuvaesitykset, joten ne puuttuvat islamilaisesta kuvataiteesta kokonaan. Tosin Koraani kieltää vain kulttipatsaat, kuvia ei mainita[2]. Huomattavin piirre on runsas ornamentiikan käyttö. Koristeaiheista tärkeimpiä on arabeski, joka on tyylitellyistä kasvikuvioista ja geometrisistä muodoista sommiteltu ornamentti[2]. Siihen lisätään usein vielä liljoja, ruusuja tai tyyliteltyjä ruusukkeita, granaattiomenoiden kuvia, pinjan käpyjä tai muita kasviaiheita. Näkyvin ilmaisumuoto islamin taiteessa on uskonnollisella arkkitehtuurilla.[1]

Islamilainen arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taj Mahal.

Islamilaisen arkkitehtuurin ensimmäinen kukoistuskausi, Umaijadien aika (661–750) synnytti islamilaisen arkkitehtuurin tärkeimmän rakennustyypin, moskeijan, jonka yläpuolella on kapea ja korkea torni, minareetti.[1]

Abbasidien aikana (750–1258) moskeijat säilyivät miltei samanlaisina.[1]

Mamelukkien ajan (1258–1517) moskeijat muuttuivat korostetun sirorakenteisiksi ja koristeellisiksi. Tältä ajalta on esimerkiksi sulttaani Hasanin mausoleumi Kairossa.[1]

Vuodesta 1300 lähtien osmanien aikana Konstantinopolin valloituksen jälkeen 1453 alkoi kehittyä uusi kupolin hallitsema moskeijamuoto, jonka esikuvana oli Hagia Sofia -kirkko.[1]

Intiassa ja Afganistanissa paikallinen perinne muokkasi islamilaista taidetta. Molemmissa maissa rakennustaide oli hyvin loisteliasta ja kasviaiheisia ornamentteja käytettiin runsaasti rakennusten koristelemiseen.[3]

Intiassa Delhissä ja Lahoressa loistelias ja kallisarvoisten materiaalien käyttö oli ominaista mogulityylisille rakennuksille kuten esimerkiksi Agran Taj Mahal.[3]

Rakennustaiteessa vallitsee yleensä jokin koristelutapa. Se voi olla mosaiikki, esimerkiksi Damaskoksen Umaijadimoskeijan mosaiikki tai stukko kuten Kairon Ibn Tulun -moskeijassa. Stukkokuvioissa käytetään muun muassa kipsiä, kalkkia ja hiekkaa, josta sitten kuviot muotoillaan. Myös puuhun ja kiveen voidaan kaivertaa stukkoreliefejä. Koristelutapa voi myös olla värillinen kivi ja kaakeli kuten Kairouanin (Tunisia) Uqba-moskeijassa.[2]

Mosaiikit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mosaiikkia.

Mosaiikit ovat yleinen koristelutekniikka islamilaisessa taiteessa.

Tekstiilit ja matot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maton kuviointia.

Koska moskeijoiden lattiat on peitetty matoilla, on ilman muuta selvää, että mattojen kudonta muodostui tärkeäksi myös elinkeinona. Matoilla on moskeijoissa myös suuri koristeellinen merkitys. Persiaa pidetään islamilaisen taiteen matonkudonnan huippumaana.[1] Maton kuvioissa on usein mihrab eli rukoussyvennys. Iranin ja muiden itäisten alueiden tekstiileissä on usein metsästysaiheita, lintuja, peuroja ja leijonia. [2]

Katso myös: Itämainen matto

Kirjamaalaus, miniatyyrit ja kalligrafia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sivu noin vuodelta 1425 peräisin olevasta Majma' al-tawarikh.

Persia oli myös islamilaisen kirjamaalauksen kärkimaita. Tämä islamin taiteen muoto saavutti huippunsa 1300–1400-luvulla.[1]. Intiassa islamilainen miniatyyrimaalaus kukoisti hindulaisen miniatyyrimaalauksen ohella 1500–1700-luvulla. Muotokuvilla oli huomattava osuus.[3] Ornamentiikan muodoista arabialainen kalligrafia on islamilaisin. Tyypillisiä ovat myös kalligrammit, kuvanmuotoon tehdyt kirjoitukset.[2]

Kuvasymbolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joskus kuva-aihe on helppo tunnistaa. Se voi olla Fatiman käsi (= Profeetta Muhamedin tyttären pystyssä oleva käsi suojaa pahalta), Kaaba (= Islamin keskus), Medinan moskeija (=Muhamedin hautapaikka), myyttinen ratsu Buraq, jolla Muhamedin kerrotaan lentäneen taivaaseen tai vaikkapa profeetan sandaali (=uskotaan parantavan). Viiniköynnös on myös hyvin yleinen kuvio sekä palmu tai lehtikiehkura, jotka kaikki ovat elämän symboleja. Kruunu, jalokivi ja maljakko ovat vallan merkkejä. Turkoosi väri samoin kuin kukko suojaa pahalta, samoin silmä, käsi tai viisi pistettä. [2]

Kaakelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkin Anatoliassa kehitettiin tiilimosaiikkitekniikka 1200-luvulla, mistä se levisi mm. Iraniin. Lasitettu tiili on islamin taiteessa ollut käytössä rakennusten koristelussa abbasididynastian ajoista saakka (750–1258). Iranissa tiilikoristelu on kehittynyt hyvin hienoksi tekniikaksi.[2]

Islamilainen kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ali Baba.


Islamin kulttuurialueen tärkein kirja on Koraani.

Tuhat ja yksi yötä, Tuhannen ja yhden yön tarinat on tunnetuimpia arabialaisia kertomuksia, jonka persiasta arabiaksi käännetty versio 900-luvulta on nimeltään Hezär afsäneh, Tuhat kertomusta.

Persian kirjallisuuden tunnetuimpia nimiä on Omar Khaijam.

Islamin taiteen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinkin Espanjan rakennustaiteeseen on islamin taide vaikuttanut voimakkaasti. Maurilaisen tyylin huippusaavutuksia ovat Córdoban ja Sevillan moskeijat sekä Granadan Alhambra.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Otavan Iso Fokus, Osa 3, s. 1330
  2. a b c d e f g h Museovirasto
  3. a b c d Otavan Iso Fokus, Osa 3, s. 1336