Kalligrafia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kalligrafia eli korutekstaus tai kaunokirjoitustaide[1] (muinaiskreikan sanasta καλλιγραφία [kalligra'phia:] 'kaunokirjoitus' < κάλλος 'kauneus' ja γράφειν 'kirjoittaa') on kauniin käsinkirjoittamisen taiteenala. Kalligrafian harjoittaja on kalligrafi.

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämaisessa kulttuurissa, erityisesti Kiinan taiteessa ja Japanissa, kalligrafiaa on aina arvostettu suuresti – yhtä paljon kuin maalaustaidetta. Myös islamilaisessa taiteessa kalligrafialla on ollut suuri merkitys. Näillä alueilla kalligrafia on ollut osa jokapäiväistä kulttuuria ja yleissivistystä. Länsimaissa kalligrafian merkitys ei ole keskiajan uskonnollisia kirjoituksia lukuun ottamatta ollut yhtä suuri.

Välineet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalligrafi tarvitsee hyvän työympäristön, kynän tai siveltimen, väriä sekä paperia. Perustarvikkeita ovat myös lyijykynä, pyyhekumi ja viivotin.[2]

Työtasoksi ihanteellinen on vähintään A2-kokoinen piirustuslauta, jonka voi kallistaa 40–60 asteen kulmaan. Tällöin kirjoittava käsi voi levätä alustalla ja työ saadaan lähelle silmien korkeutta. Kirjoittavan käden alla voi pitää suojapaperia. Istuimen tulee olla oikealla korkeudella lattiaan ja työtasoon nähden, jotta istuma-asento on rento. Valon pitää olla riittävä, mutta ei häikäisevä. Valon suunta on yläviistosta ja tekijän kätisyydestä riippuen sellainen, että käsi ei varjosta tekstiä.[2]

Brausen 3-millinen suora tasaterä

Kalligrafiassa yleisimmin käytetty kirjoitusväline on tasaterä, joka tuottaa leveitä ja kapeita viivoja vetojen suunnan ja terän asennon mukaisesti. Terä kiinnitetään kynänvarteen. Eri valmistajien terät edellyttävät usein erilaista kirjoitustekniikkaa, sillä niiden leikkaus, jäykkyys ja rakenne eroavat toisistaan. Terä voi olla suora tai viistottu kirjoittajan kätisyyden mukaan. Terän huolellinen puhdistaminen on tärkeää.[2] Siveltimilläkin voi kirjoittaa, ja itämaisessa kalligrafiassa sivellin onkin käytetyin kirjoitusväline. Itämaiset paksut kalligrafiasiveltimet eivät kuitenkaan sovellu länsimaisen kirjaimiston kirjoittamiseen.[2] Myös täytekyniä ja kalligrafeille sopivia huopakyniä käytetään.[2] Kynä tai sivellin kastetaan musteeseen tai tussiin, jotka vaihtelevat peittävyydeltään ja juoksevuudeltaan.[2]

Oikeanlainen paperi on valmiin työn kannalta tärkeä, sillä se luo työlle tunnelman värisävyllään, pintarakenteellaan, paksuudellaan, taipuisuudellaan ja läpinäkyvyydellään. Kalligrafiaan parhaiten sopivat paperit ovat käsityönä pellava- tai puuvillalumpusta valmistettuja. Erityyppiset paperit vaihtelevat imukyvyn ja pinnan karheuden suhteen, ja valinta niiden välillä riippuu usein taiteilijan omista mieltymyksistä.[2]

Kalligrafia kulttuureittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinalainen kalligrafia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kiinalainen kalligrafia

Kalligrafia on Kiinan taiteenlajeista maalaustaiteen ohella arvostetuin. Kalligrafiaa näkee edelleen kaikkialla Kiinassa, sitä opetetaan koululaisille, alan lehtiä ja oppaita julkaistaan useita, ja kalligrafian tutkimus on oma oppialansa. Kalligrafian ja maalaustaiteen ikiaikainen yhteys perustuu siihen, että kiinalaiset kirjoitusmerkit olivat alunperin kuvamerkkejä. Kumpikin perustuu lisäksi samaan esteettiseen teoriaan, ja ne hyödyntävät myös samoja työvälineitä, sivellintä, tussia ja paperia sekä samaa sivellintekniikkaa. Moni kiinalainen taiteilija onkin ollut samalla sekä taidemaalari että kalligrafi.[3] Kiinalaisista kirjoitustyyleistä kalligrafien suosiossa ovat etenkin kursiivi xingshu sekä hyvin vapaamuotoinen ruohokirjoitus caoshu.[4]

Tärkeää kiinalaisessa kalligrafiassa ovat yksittäisten kirjoitusmerkkien piirrot, rakenne ja painopiste, sekä kokonaissommittelu. Ehdottomia sommittelusääntöjä ei kuitenkaan ole.[5] Kiinalaisiin kalligrafiateoksiin kuuluu oleellisesti taiteilijan sinetti.[5] Kiinalaisen kalligrafin työvälineitä ovat "neljä aarretta": sivellin, paperi, tussi ja tussinhankauskivi.[6]

Japanilainen kalligrafia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Shodō

Japanissa harjoitettiin aluksi kiinalaista kalligrafiaa, mutta japanilaisten omien tavukirjoitusmerkkien kehittämisen jälkeen japanilainen kalligrafia kehittyi itsenäiseksi kalligrafian suunnaksi. Kalligrafia shodō eroaa japanin kielen koulukirjoittamisesta shūji.[7]

Arabialainen kalligrafia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Arabialainen kalligrafia

Arabialaista kalligrafiaa käytetään paljon islamilaisen maailman arkkitehtuurissa, koristelussa ja kolikoissa. Kalligrafia on noussut keskeiseen asemaan, koska ihmisten piirtäminen on nähty islamissa epäjumalien palvontana. Arabialaisessa kirjaimistossa on monia koristeellisia kirjoitustyylejä, joita on hyödynnetty eri aikoina ja eri tarkoituksiin, kuten kuufalainen kirjoitus, thuluth, naskh, tal’iq, nasta’liq, maghribi, diwani ja riq’a.[8]

Länsimainen kalligrafia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan kalligrafian tunnettuja esimerkkejä ovat munkkien laatimat uskonnolliset, yleensä Raamatun tekstit. Yksi tunnetuimmista läntisen maailman kalligrafian esimerkeistä on Kellsin kirja, Book of Kells, keskiaikainen evankeliumikäsikirjoitus, joka on esillä Dublinin Trinity Collegessa Irlannissa. Nykykalligrafeista esimerkiksi Denis Brownin monissa töissä näkyy vaikutteita Kellsin kirjasta. Suurimpana länsimaisen kalligrafian kehittäjänä 1900-luvulla pidetään englantilaista Edward Johnstonia.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Airas, Annukka; Heiskanen, Topi; Uusitalo, Liisa: Kalligrafia: Tekstausopas. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21236-9.
  • Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. Otava, 2005 (5. painos). ISBN 951-1-15943-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. a b c d e f g Airas et al. 1996, s. 13–17.
  3. Seppälä 2005, s. 288–290.
  4. Seppälä 2005, s. 297.
  5. a b Seppälä 2005, s. 300–302.
  6. Seppälä 2005, s. 298.
  7. Paatero Mirja (päätoimittaja): Kalligrafia - Shodo / Hashi 31/2010, s. 10. Hashi (silta) ; Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 2008. ISBN 978-952-67485-0-4.
  8. Rafiq Elmansy: Taking A Closer Look At Arabic Calligraphy 20.3.2014. Smashing Magazine. Viitattu 7.10.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cleminson, Ralph (toim.): Kalligrafian taito: Eri kirjoitusjärjestelmien taitajat opastavat kalligrafian salaisuuksiin vaihe vaiheelta. (The complete guide to calligraphy: Master scripts of the west and east, step-by-step with 45 projects, 2006.) Suomennos Vuokko Koho. Helsinki: Multikustannus, 2007. ISBN 978-952-468-140-7.
  • Hanson, Manda: Kalligrafia. (Calligraphy, 1995.) Suomennos: Kirsi Tanner. Opi ja osaa. Helsinki: Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4709-8.
  • Heiskanen, Toivo & Uusitalo, Liisa: Kalligrafia: Historiallisia kirjainmalleja ja työmenetelmiä. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-25799-0.
  • Johnston, Edward: Writing & Illuminating & Lettering. London: Sir Isaac Pitman & Sons, 1939.
  • Kirjainten voima. Suomen kalligrafiayhdistyksen kansainvälinen 5-vuotisjuhlanäyttely Aleph – kirjainten voima, Sanomatalon Mediatori, Helsinki 3.–14.5.2005. Valokuvaaja: Juha Vääräkangas. Tampere: Suomen kalligrafiayhdistys, 2005.
  • Lappalainen, Laura (päätoim.): Silkki, savi ja sivellin: Kimonosilkkejä, keramiikkaesineitä ja kalligrafiaa. Hashi 21. Helsinki: Japanilaisen kulttuurin ystävät, 2000. ISBN 951-98012-2-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]