Täytekynä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Parker-merkkisiä mustekyniä 1920-luvulta
Täytekynä ja mustetta
Parker-merkkinen täytekynä

Täytekynä on kynä, joka sisältää säiliön jossa on vesiliukoista juoksevaa mustetta. Muste valuu säiliöstä kynän metalliterään "feedin" läpi painovoiman ja kapillaari-ilmiön avulla. Täytekynissä on monia erilaisia täyttömekanismeja. Useimmissa nykyaikaisissa täytekynissä käytetään vaihdettavia patruunoita, mutta on myös olemassa mäntäpumppumekanismilla varustettuja (engl. piston filler) täytekyniä ja pipetillä suoraan täytekynän runkoon mustetta tiputtamalla täytettäviä täytekyniä (engl. eyedropper fountain pen). Patruunatäyttöisiin kyniin on saatavana muuntimia, jotka mahdollistavat kynän täytön mustepullosta. Konvertteri asetetaan mustepatruunan paikalle ja siinä on mäntä, joka ruuvia kääntämällä imee mustepullosta säiliön täyteen kun kynän terä on kastettu mustepulloon.

Täytekynien käyttö arkisena kirjoitusvälineenä meni pois muodista kuulakärkikynän läpimurron myötä 1960-luvulla. Täytekynä ei kuitenkaan kokonaan poistunut käytöstä, vaan se pysyi tiettyjen asianharrastajien käytössä kunnes 1980-luvun lopulla se tuli uudelleen muotiin ja keräilijät alkoivat kiinnostua niistä. Useimmat ihmiset pitävät täytekyniä nykyään hankalina, koska ne vaativat enemmän huolenpitoa kuin kuulakärkikynät. Kuulakärkikynällä voi kirjoittaa 2-3 km viivaa, kun taas täytekynän säiliötä voi joutua täyttämään lähes päivittäin. Halpa mainoskuulakärkikynä heitetään nykyisin yleensä roskiin kun sen säiliö on tyhjentynyt. Mustekynävalmistajat saattavat tarjota kalleimmissa malleissaan kynälle elinikäisen takuun, mutta yleisempi on noin kolmen vuoden takuu.

Täyte- ja mustekynien historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarve mustekynille syntyi teollistumisen myötä. Sitä ennen suurimmalla osalla kansasta ei ollut tarvetta kirjoittaa, eikä kirjoitusvälineille asetettu käytännöllisyysvaatimuksia. 1800-luvulla alkoi kehitys kohti nykyaikaista mustekynää, jonka mustesäiliö korvasi mustepulloon kastettavan sulkakynän. Läpi 1800-luvun markkinoille tuotiin laaja kirjo erilaisia tekniikoita käyttäviä säiliökyniä, mutta niiden toiminnan epävakaus poisti ne markkinoilta nopeasti. Suurin ongelma säiliökynän kehittämisessä oli musteen virtaa kynän kärkeen säätelevän tekniikan kehittäminen, sillä musteen virratessa kärkeen säiliöön syntyi tyhjiö, joka esti musteen jatkuvan, tasaisen virran. Ratkaisu tähän oli 1800-luvun lopussa keksitty valukanava eli syötin, joka sääteli musteen virtaa. Vuonna 1884 alkoi mustekynien massatuotanto, kun Waterman’s alkoi valmistaa patentoitua tekniikkaa käyttäviä mustesäiliökyniään. Pian tämän jälkeen muutkin merkit alkoivat valmistaa samantapaisia kyniä.

Mustekynät olivat yleisiä aina 1960-luvulle, jolloin kuulakärkikynän käyttö yleistyi. Tämän jälkeen kynäteollisuus eli hiljaiseloa 1980-luvulle saakka, jolloin eri kynämerkit alkoivat jälleen tuottaa uusia kynämalleja ja kokeilla uudenlaista designia.[1]

Mustekynien terät ja kärjet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustekynissä on metallinen kärki, joka voi olla kultaa, ruostumatonta terästä tai muuta metallia. Teriä on erikokoisia. Yleisimmät koot ovat EF (extra fine), F (fine), M (medium), B (bold) ja BB (extra bold). Myös italic-terät ovat yleisiä. Niissä kärki on leveä, jolloin alasvetoviivat ovat leveämpiä kuin sivuvetoviivat, ja ne sopivat kalligrafiaan.

Kärki valitaan yleensä käsialan koon ja käyttötarkoituksen mukaan. Kirjoituskokemukseen vaikuttaa terän koon lisäksi terän materiaalin taipuisuus, rakenne, kynän pituus ja paino. Myös musteen koostumus ja käytetyn paperin laatu ja tyyppi vaikuttavat kynän tuottamaan jälkeen ja kynän tuntuun kädessä.

Täyttömekanismit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri mustekynämalleissa on erilaisia täyttömekanismeja. Varhaisin oli käsikäyttöinen pipettitäyttö, jossa kynän säiliöön vietiin muste pipetin avulla mustepullosta. Tällaiset kynät olivat epäluotettavia ja saattoivat vuotaa. Tähän ongelmaan Waterman keksi ratkaisuksi ns. safety penin vuonna 1907.[2]

Seuraava edistysaskel tapahtui, kun alettiin käyttää tyhjiöön perustuvia, ”itsestään” täyttyviä mustekyniä. Roy Conklin kehitti vuonna 1897 kynän, jossa säiliönä oli kapea kuminen pussi. Kynän varressa oli sirpin muotoinen nappi, jota painamalla pussi meni kasaan. Kun sirppi vapautettiin, pussi laajeni imien musteen sisäänsä. Tähän tekniikkaan perustuvia täyttömekanismeja oli markkinoilla lukemattomia, kuten viputäyttökynä, joka oli laajimmalle levinnyt ja Sheafferin vuonna 1907 patentoima.[3]

Yksi menestyneimmistä täyttömekanismeista on yhä laajasti käytössä oleva uppomäntätäyttö, jonka kenties kuuluisin käyttäjä on Pelikan. Tällaisissa kynissä mustesäiliönä toimii osa kynän varresta. Varren sisällä on mäntä, jota liikutetaan kynän päässä olevaa osaa kiertämällä. Näin muste imetään säiliöön pullosta.

Suosittu täyttömekanismi on myös patruunatekniikka. Patruunatäyttökynissä ei ole sisäänrakennettua mustesäiliötä, vaan kynän varren sisään asetetaan muovinen, kertakäyttöinen mustesäiliö. Tällaisissa kynissä voidaan käyttää myös pullomustetta mäntätekniikalla toimivan adapterin avulla.

Mustekynien keräily ja harrastaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään mustekyniä ei käytetä yhtä yleisesti kuin vielä 1900-luvun puolivälissä. Mustekynillä on kuitenkin laaja kansainvälinen harrastajakunta, jonka jäsenet keräilevät ja käyttävät kyniä. Monet harrastavat joko vintage-kyniä tai nykyaikaisia, mutta suurin osa keräilee molempia. Myös mustepullot ja eriväriset musteet ovat keräilyn kohteena.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Steinberg, Jonathan 2002: Fountain pens: their history and art. New York: Universe Publishing.
  2. .art, pens & culture: British edition 1, autumn 2009.
  3. Dragoni, Giorgio 1998: Fountain pens: history and design. Milano: Antique Collector's Club.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Täytekynä.