Valentinolaisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjasta
Gnostilaisuus
Simple crossed circle.svg

Gnosis

Syyrialais-egyptiläinen
gnostilaisuus

Setiläisyys
Tuomaskristityt
Valentinolaisuus
Basilidelaisuus

Persialainen
gnostilaisuus

Mandealaisuus
Manikealaisuus

Kristillisen
gnostilaisuuden isät

Simon Magus
Kerinthos
Markion
Valentinos

Muita ryhmiä
Ofiitit
Barbelo-gnostikot
Kainiitit
Karpokratiaanit
Paulikiaanit
Bogomiilit
Kataarit

Gnostilaisuuden lähteet
Nag Hammadin kirjasto
Codex Tchacos

Valentinolaisuus eli valentinolainen kristillisyys oli yksi gnostilaisuuden pääsuuntauksista. Se sai nimensä Valentinokselta, roomalaiselta teologilta joka eli toisella vuosisadalla ja hylkäsi oikeaoppisen kristinuskon ja siirtyi gnostilaisuuteen.

Valentinolaisuus levisi nopeasti läpi koko Rooman valtakunnan ja provosoi useat kristilliset harhaoppeja vastustaneet kirkkoisät eli heresiologistit kirjoittamaan poleemisia kirjoituksia sitä vastaan. Valentinolaisuus kuvataan yleensä lähinnä kristillisenä harhaoppina jolla oli äärimmäinen, kielteinen mielipide materiasta ja erityisesti ihmisruumiista.

Nykyaikainen tutkimus on kuitenkin osoittanut tällaisen näkemyksen olevan liian yksinkertaistava. Ensinnäkin ajatus siitä, että varhaisella kristinuskolla olisi ollut alusta asti selkeä oppi ja kanonisten kirjoitusten kokoelma, on väärä. Uuden testamentin nykyinen kaanon hyväksyttiin vasta kauan Jeesuksen kuoleman jälkeen, ja heprealaisen raamatun Tanakhin hyväksyminen Vanhaksi testamentiksi oli vielä pidempi prosessi. Voidaan väittää, että se mistä tuli katolinen kirkko, kehittyi paljolti vastauksena gnostilaisuudelle, kun Irenaeus ja muut harhaoppien vastustajat kirjoittivat teoksia, joissa vertasivat ja asettivat vastakkain oikeaoppisen (katolisen) ja heterodoksisen (gnostilaiset, markiolaiset, areiolaiset, jne.) opetuksen.

Monet nykyiset tutkijat näkevät varhaiskristillisyyden enimmäkseen häilyvänä kokonaisuutena, joka sulki sisäänsä monia tuon ajan näennäisen ristiriitaisia liikkeitä ja ajatuksia. Se mitä nykyään kutsutaan kristinuskoksi on synteesi osasta noita uskomuksia, kun taas osa uskomuksista ajettiin lopulta ulos kirkosta. Tämän vuoksi ei voida katsoa, että olisi ollut joku yksi "oikeaoppisuus", josta gnostilaisuus — tai mikään muu harhaoppi — olisi erkaantunut.

Vaikka ulkopuoliset näkivät valentinolaiset harhaoppisina, he itse näkivät itsensä ennemminkin kirkon henkisesti edistyneempinä jäseninä. Omien kokoustensa lisäksi he osallistyivat usein myös katolisen kirkon jumalanpalveluksiin, kauhistuksena sellaisille kirjoittajille kuin Irenaeus ja Tertullianus, jotka katsoivat valentinolaisten olevan "susia lampaiden vaatteissa". Valentinolaisuus ärsytti ehkä erityisesti juuri sen vuoksi, etteivät valentinolaiset erottuneet selkeästi omaksi ryhmäkseen, vaan halusivat toimia kirkon sisällä.

Merkittäviä valentinolaisia olivat Valentinoksen lisäksi Herakleon, Ptolemaios, Theodotos ja Markos.[1]

Opetukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska valentinolaisuus syntyi todennäköisesti kristinuskon pohjalle, sen opetukset perustuivat enemmän kristinuskoon kuin esimerkiksi setiläisen gnostilaisuuden opetukset. Valentinolaisten käsitys maailman synnystä vastaa setiläisten klassista gnostilaista luomismyyttiä, mutta heidän käsityksensä maailman luoneesta demiurgista eivät olleet yhtä negatiivisia kuin setiläisillä. Demiurgin ei katsottu olevan samalla tavalla ihmiskunnan vihollinen kuin setiläisyyden Jaldabaoth.

Kirkkoisien mukaan valentinolaiset jakoivat ihmiset kolmeen luokkaan, aineelliseen, sielulliseen ja hengelliseen luokkaan, sen mukaan, mikä olemus on ihmisessä hallitsevana. Sielullisen olemuksen tehtävänä oli valita, pelastuuko se, kuten hengellinen maailma, vai katoaako se, kuten aineellinen maailma. Valentinolaiset katsoivat olevansa nimenomaan hengellisiä ihmisiä, jotka pelastuvat väistämättä. Tämä johti syytöksiin, että valentinolaiset eivät välitä moraalista.

Valentinolaisia kirjoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Desjardins, Michel: "The Sources for Valentinian Gnosticism: A Question of Methodology". Vigiliae Christianae, Vol. 40, No. 4. (Dec., 1986), ss. 342-347.
  • Dunderberg, Ismo; Marjanen, Antti: Nag Hammadin kätketty viisaus - gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä, 2. täydennetty painos. WSOY, Helsinki 2005. ISBN 951-0-30859-5.
  • Pagels, Elaine: Gnostilaiset evankeliumit. (The gnostic gospels, 1979.) Suomentanut Outi Lehtipuu. Helsinki: Art House, 2006. ISBN 951-884-416-X.
  • Wilson, R. McL. "Valentianism and the Gospel of Truth" in Layton, B., (ed.) The Rediscovery of Gnosticism, (Leiden 1980): 133-45.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ismo Dunderberg, Antti Marjanen: Nag Hammadin kätketty viisaus - gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä, s. 109. , 2005.