Baabilaisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Babin hautapyhättö Israelin Haifassa.

Baabilaisuus (kirjoitetaan myös Babilaisuus) on uskonnollinen liike, jonka juuret ovat islaminuskon šiialaisen haaran šaikhilaisessa koulukunnassa. Se kukoisti Persiassa vuodesta 1844 vuoteen 1852. Baabilaisuuden perusti Sayyid Ali Muhammad Shirazi, joka myöhemmin otti nimekseen Bab (portti). Hänen kautensa alkoi šaikhilaisuuden johtajan Sayyid Kazimin kuoleman jälkeen vuonna 1844. Bab kehitti šaikhilaisuutta radikaalimman ja šiialaisuuden valtavirran vastaisen liikkeen.[1] Hänen kuolemansa jälkeen Baha’ullah perusti baabilaisuuden pohjalta bahai-uskonnon.[2]

Babin uskonnollinen liike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karismaattinen Bab nousee marginaalista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauppiassukuun kuulunut Sayyid Ali Muhammad Shirazi – myöhemmin Bab – oli tutustunut šiialaisiin teoksiin ja seurannut šaikhilaisuuden johtajan Sayyid Kazimin luentoja satunnaisesti, mutta hän ei kuulunut oppineistoon eikä hänellä ollut uskonnollisena opettajana muodollista pätevyyttä.[1] Bab ei seurannut pysyvästi opettajiaan eikä kuulunut šaihkilaisten sisäpiiriin. Sen sijaan hän oli syvästi uskonnollinen ja karismaattinen, joten hän sai runsaasti kannattajia Sayyid Kazim kuoltua vuonna 1843 tai 1844. Babin tärkein oppilas, Mulla Husain Bushru’i, oli keskeisessä asemassa Babin valinnassa liikkeen johtajaksi.[3]

Šaikhilaisuuden johtajana Bab seurasi aluksi edeltäjiään ja väitti olevansa neljäs pilari, rukh.[3] Tämä šaikhilaisuudelle omaleimainen oppi esitti, että ihmisen ja Jumalan välissä on henkilöitynyt taso, joka saa sanomansa suoraan kätketyltä imaamilta. Se tarkoittaa, että ŝiialainen oppineisto on tarpeeton, jos maan päällä on kyseinen rukh.[4] Bab ilmoitti myös olevansa kätkeytyneen imaamin portti (Bab).[3] Hän esitti väitteitään aluksi yksityisesti, mutta alkoi kohottaa omaa uskonnollista asemaansa asteittain. Väitteet johtivat liikkeen jakautumiseen Babin seuraajiin ja maltillisiin šaikhilaisiin.[5] Näin radikalisoitunut baabilaisuus omaksui itselleen šhaikhilaisuuden mystisen, esoteerisen puolen.[1]

Liike irrottautuu šiialaisuuden valtavirrasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1844 Bab julkaisi ensimmäisen kirjansa, Qayyum al-asma’, jossa hän vihjaisi olevansa jumalallista alkuperää. Liike aloitti lähetystyön, joka levitti sanomaan kätkeytyneen imaamin Mahdin odotuksesta. Heinäkuussa 1845 Bab joutui kotiarestiin Shirazissa hänen palatessaan pyhiinvaellukselta Mekasta.[5] Vielä tässä vaiheessa häntä ei pidetty merkittävänä kansanjohtaja, sillä kotiaresti päättyi jo syyskuussa 1846. Bab sai laajahkoa tukea šaikhilaisilta, jotka toivoivat hänen paluutaan maltillisempaan linjaan Karim Khanin ympärille. Myöhemmin šaikhilaiset purkivat vihaansa toista haaraa kohtaan ja olivat innokkaimpia baabilaisten vainojia halutessaan todistaa liikkeiden eriytymisen.[6]

Šaikhilaisten lisäksi baabilaiset saivat kannatusta ulkopuolelta, mutta oppineiden enemmistö vastusti liikettä vaikkakin baabilaisuudella oli puolittaista kannatusta. Šaahin hallitus pysyi aluksi kiistoissa taka-alalla, koska uskonnollisten liikkeiden keskinäinen kiistely korosti maallisen vallan asemaa.[6] Babin avoin julistus, että hän oli kätkettyyn imaamiin suorassa yhteydessä oleva välittäjä, aiheutti sen, että oppineen tuli joko tuomita tai liittyä häneen. Baabilaisuuden kasvava kannatus alkoi hermostuttaa maallista valtaa, niinpä se vangitsi Babin uudelleen vuonna 1847.[7] Hänet siirrettiin Persian luoteiskolkkaan sisäiseen maanpakoon.[8]

Bab julistautuu kätketyksi imaamiksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1848 Bab ilmoitti julkisesti vankilasta käsin olevansa kätkeytynyt imaami. Šiialaiselle oppineistolle se oli kapinan merkki, ja Mahdiksi julistautuminen uhkasi myös šaahin maallista valtaa. Heinäkuussa 1848 Babia vastaan järjestettiin oikeudenkäynti Tabrizissa, jossa hänet tuomittiin piiskattavaksi.[8] Samoihin aikoihin baabilaiset johtajat järjestivät kokouksen Badashtin kylässä Shahroodissa. He hyväksyivät Babin väitteet, julistivat lain tulleen kumotuksi ja viimeisten päivien olevan käsillä. Suoran yhteyden puuttuessa baabilaiset muuttuivat itsenäiseksi ja alkoivat tulkita johtajansa kirjoituksia ja tekoja.[9] Näistä merkittävimmiksi sisäpiiriläisiksi nousivat Muhammad Ali Barfurushi, Husain Bushru’i ja Quarrat al-ain.[10]

Syyskuussa 1848 šaahi Mohammad Shah Qajarin kuolema johti maan poliittiseen sekasortoon. Baabilainen Husain Bushru’i käytti tilaisuutta hyväkseen ja marssi joukkoineen Mazandaraniin. Siellä he linnoittautuivat Tabarsin hautamuistomerkin ympärille. Baabilaiset taistelivat hallituksen joukkoja vastaan puolen vuoden ajan Tabarsin taistelussa. Lopulta piiritys johti verilöylyyn, joka samaistui baabilaisten silmissä marttyyrikuolemiin. Tämän jälkeen liike hiipui ja siirtyi maan alle. Alkuvuodesta 1850 baabilaiset kannattajat aloittivat paikallisia kapinoita ja hallitus turvautui äärimmäisiin toimenpiteisiin. Bab teloitettiin 9. heinäkuuta 1850, minkä jälkeen kapinointi väheni, mutta jatkui hajanaisena vuoteen 1853 asti.[10]

Babin jälkeinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Subh-i azal ohjasi baabilaisuutta maltillisempaan suuntaan, kunnes hänen veljensä Baha’ullah sai taakseen liikkeen enemmistön.

Babin kuoleman jälkeinen pirstaleinen liike oli menettänyt suuren joukon kannattajiaan hallituksen vainoissa. Babin seuraajaksi nousi testamentin perusteella Mirza Yahya Nuri uskonnolliselta nimeltään Subh-i azal (ikuisuuden aamukoitto). Hän eli eristyneenä eikä johtajanut liikettä aktiivisesti. Elokuussa 1852 eräät baabilaiset tekivät murhayrityksen šaahia vastaan. Tämän seurauksena koko liike piiloutui. Hiljaisuus jatkui 1860-luvulle asti, kunnes Subh-i azalin vanhempi veli Baha’ullah nousi liikkeen johtajaksi. Lopulta veljesten välinen riitely johti bahai-uskonnon perustamiseen.[2] Vähemmistöön jääneen Subh-i azalin liikettä alettiin kutsua Azaleiksi.[11]

Oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oma messias ja omat lait[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baabilaisuuden alkuaikana Babin uskonnolliset kannat olivat tukevasti kiinni šaihkilaisuudessa. Hän oli sovitteleva oppineistoa kohtaan ja lähetti edustajansa šiialaisten hengellisen johtajan luokse. Babin alkuperäisten vaatimusten torjuminen jyrkensi hänen kannanottojaan. Bab julisti olevansa kätkeytyneen imaamin sijainen ja myöhemmin itse kätkeytynyt imaami. Lopulta kannattajien keskuudessa syntyi käsitys aseellisesta kapinasta, mikä johtaisi kätkeytyneen imaamin, siis Babin, nousuun valtaan. Ainakin osa hänen kannattajistaan oli köyhiä nationalisteja, joiden ensisijainen motiivi oli oppineiston ja šaahin syrjäyttäminen.[12]

Vangitsemisensa jälkeen, vuodesta 1848, Bab ei puhunut kannattajilleen suoraan, vaan näkemykset kulkivat baabilaisten sisäpiirin kautta. Nämä vastaavasti puhuivat tulkitsemiensa Babin kirjoitusten kautta. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluvat baabilaisten Koraaniksi nimitetty Qayyum al-asma’, baabilaisten omat lait sisältävä Bayan-i farsi sekä muun muassa yhdeksän Koraanin selitysteosta. Babin kirjoituksissa islamin laki (šaria) kumottiin ja hän antoi tilalle uuden lain. Bab muutti muun muassa rukouksen, paaston, pyhiinvaelluksen ja pyhän sodan. Hän määräsi pyhiinvaelluksen suoritettavaksi itsensä luokse sekä nosti itsensä qiblaksi eli eläväksi suunnaksi, johon uskovaisten tuli kumartaa.[13] Vuonna 1848 Bab julisti kaikki muut paitsi baabilaiset uskonnottomiksi, joita vastaan saattoi käydä pyhää sotaa.[14]

Sosiaalinen sanoma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baabilaisuus oli karismaattinen liike, jolla oli vahva viimeisten aikojen messiaaninen odotus. Se ei kuitenkaan merkitsisi maailmanloppua vaan pikemminkin uuden aikakauden alkamista.[14] Baabilaisuuteen kuului myös sosiaalisia uudistuksia, kuten maareformi, vaikka ne eivät näkyneet liikkeessä vahvana.[15] Baabilaisuuden laaja kannatus perustui pitkälti Persiassa vallalla olleeseen sosiaaliseen tyytymättömyyteen. Maan talous oli heikko, kulkutaudit levisivät, persialaiset olivat kärsineet sotilaallisia tappioita ja šiialaisten pyhä kaupunki Karbala oli tuhottu kahteen kertaan.[16]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Hämeen-Anttila 1999, s. 175
  2. a b Hämeen-Anttila 1999, s. 183
  3. a b c Hämeen-Anttila 1999, s. 176
  4. Hämeen-Anttila 1999, s. 172
  5. a b Hämeen-Anttila 1999, s. 177
  6. a b Hämeen-Anttila 1999, s. 178
  7. Hämeen-Anttila 1999, s. 179
  8. a b Hämeen-Anttila 1999, s. 180
  9. Hämeen-Anttila 1999, s. 181
  10. a b Hämeen-Anttila 1999, s. 182
  11. Dictionary of Beliefs and Religions 1992, s. 53
  12. Hämeen-Anttila 1999, s. 184
  13. Hämeen-Anttila 1999, s. 185
  14. a b Hämeen-Anttila 1999, s. 186
  15. Hämeen-Anttila 1999, s. 187
  16. Hämeen-Anttila 1999, s. 188