Uskonnon alkuperä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjasta
Jumalat

Jumalan olemassaolo
Agnostisismi
Ateismi
Deismi
Henoteismi
Monoteismi
Panteismi
Panenteismi
Polyteismi
Teismi

Jumalatodistukset
Kaikkivoipaisuuden paradoksi
Kosmologinen todistus
Luonnonteologia
Ontologinen todistus
Pahan ongelma
Teleologinen todistus

Jumalausko
Usko
Uskonnollisuus
Uskonnon alkuperä
Uskonto
Uskovainen

Jumaluusoppi
Teologia
Uskonnonfilosofia

n  k  m

Uskonnon alkuperästä on erilaisia käsityksiä. Artikkelissa käsitellään eri filosofien ja luonnontieteilijöiden käsityksen uskonnon alkuperästä.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin ajattelijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalainen filosofi ja runoilija Lucretius kirjoitti noin vuonna 50 eaa. epikurolaisesta todellisuuskäsityksestä kertovan runoelman Maailmankaikkeudesta. Lucretius tunsi myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ymmärtäneet heidät synnyttäneen kaikkeuden toimintatapoja. Hän katsoi näiden tietämättömien ja kovaonnisten ihmisten tarvitsevan uskontoa selittämään alkuperänsä ja selittämään itselleen onnen ja onnettomuuden.[1] Jumalauskon synnystä Lucretius kirjoittaa muun muassa seuraavaa:

»– – Luulivat onnessaan myös [jumalain] olevan vertoja vailla, niistä kun häirinnyt ketäkään ei kuoleman pelko, vielä kun nukkuissaan jumalain näki saattavan aikaan ponnistuksettaan monet kummastuttavat ihmeet.

Toisekseen, nuo huomasivat oloseikkojen taivaan järjestyksessään sekä vuoden vaihtuvan aikain, vaan ei tienneetkään, mikä kaikkeen siihen on syynä. Siis pakopaikkana vain oli tuo: jumaloille on kaikki suotu ja vaikuttaa pyhä näiden sallima kaiken – –

Toisekseen, kenen ei jumalain voi kammous mieltä jähmettää, kenen ei jäsenet alas raueten vaivu, kärvenneen maan kun tärisyttää ukkosen vaaja hirveä iskullaan, jyry halkoo valtavan taivaan?»
(Viides kirja, 1179–1221, suomentanut Paavo Numminen.)

Lucretius mainitsee ihmisten nähneen unissaan jumalia ja sillä perusteella uskoneen jumaliin. Toiseksi hän mainitsee, että kun ihmiset eivät tunteneet ilmiöiden syitä, he selittivät tapahtumia jumalilla. Kolmanneksi hän mainitsee eräiden luonnon ilmiöiden synnyttämän pelon.[2]

Ksenofanes arvosteli uskoa ihmisen luomiin jumaliin:

»Mutta jos härillä ja hevosilla ja leijonilla olisi kädet, ja jos ne osaisivat piirtää ja tehdä teoksia niin kuin ihmiset, niin hevoset piirtäisivät hevosen näköisiä, härät härkien näköisiä jumalia, jokainen laji oman kuvansa mukaan.»
(Ksenofanes: Fragmentti 15)

Sigmund Freud[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud piti uskonnollisia käsityksiä ”harhoina, ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja sitkeimpien toiveiden kuviteltuina toteutumina”.[3] Uskonto on Freudin mukaan ihmismielen puolustuskeino pelottavia luonnonilmiöitä – maanjäristyksiä, tulvia, myrskyjä, sairautta ja kuolemaa – vastaan. ”Näissä voimissa luonto nousee meitä vastaan majesteettisena, julmana ja armottomana.”[4] Ihmisen mielikuvitus muuntaa luonnonvoimat henkilöllisiksi, yliluonnollisiksi valloiksi.[5]

»Persoonattomia voimia ja kohtaloita ei voida lähestyä, ne jäävät ikuisesti kaukaisiksi. Mutta jos luonnonvoimilla on samanlaisia raivoavia intohimoja kuin meillä omassa sielussamme, jos kuolema ei tapahdu itsestään, vaan on pahan Tahdon väkivaltainen teko, jos meitä ympäröivät kaikkialla luonnossa olennot, jotka muistuttavat oman yhteiskuntamme olentoja, silloin voimme hengittää vapaasti, yliluonnollisenkin keskellä tuntea olomme kotoisaksi ja käsitellä mieletöntä ahdistustamme henkisin keinoin. Olemme ehkä vieläkin suojattomia, mutta emme enää avuttoman lamaannuksen tilassa – voimmehan ainakin vastata tilanteeseen. Ehkä emme oikeastaan ole edes suojattomia. Voimme käyttää noita ulkopuolisia yli-ihmisiä vastaan samoja menetelmiä, joita käytämme omassa yhteisössämme; voimme yrittää rukoilla niitä, lepytellä niitä, lahjoa niitä, ja vaikuttamalla tällä tavoin voimme ryöstää niiltä osan niiden valtaa.»
(Die Zukunft einer Illusion (1927), luku 16.)

Juutalais-kristillisessä uskonnossa ihmiset heijastavat kaikkeuteen muiston isästä suurena suojelevana voimana. Lapsuudesta tutut kasvot ovat suurentuneet taivaassa äärettömiksi. Uskonto on ”ihmiskunnan universaali pakkoneuroosi”,[6] josta päästää eroon, kun ihmiset vihdoin luonnontieteellisen tiedon avulla oppivat hahmottamaan todellisuuden ilman harhaluuloja.[7]

Freud antoi myös erityisen selityksen uskonnon synnylle käyttäen oidipuskompleksin käsitettä, mutta tätä selitystä ei yleensä hyväksytä.[8] Monet Freudin arvostelijat ovat kuitenkin hyväksyneet hänen yleisnäkemyksensä, jonka mukaan usko on eräänlainen ”mielen kainalosauva” ja että se on kuvittelua.[7]

Carl Gustav Jung[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sveitsiläinen psykiatri C. G. Jung esitti, että on olemassa arkkityyppejä, yleismaailmallisia piilotajunnan teemoja, jotka ilmenevät ihmisen mielessä. Arkkityypit sijaitsevat kollektiivisessa piilotajunnassa, ja ne tulevat esiin unissa ja myyteissä. Myyttiä Jung kuvasi jumalallisen elämän itsenäiseksi ilmenemiseksi ihmisessä.[9]

Émile Durkheim[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalainen sosiologi Émile Durkheim julkaisi vuonna 1912 teoksen Uskontoelämän alkeismuodot,[10] jossa hän väitti, että jumala on yhteisöllisen ryhmän vertauskuva. Uskonnossa yhteisö Durkheimin mukaan palvoo itseään. Ihmisten palvomat jumalat ovat kuviteltuja olentoja, jotka yhteiskunta on tiedostamattomasti luonut välineiksi, joilla valvotaan yksilön ajattelua ja toimintaa. Durkheim näki uskonnon antavan yksilölle voimaa.[11]

Monilla ihmisillä on uskonnollinen tunne, jonka mukaan he ovat alaisina yliluonnollisille olennoille, jotka antavat heidän toiminnalleen käskyjä. Durkheimilaisen käsityksen mukaan he tuntevat tällöin yliluonnollisen mahdin sijaan heitä voimakkaamman luonnollisen yhteiskunnan voiman. Yksilön sisäänsä sulkeva yhteiskunta synnyttää jäsentensä mieliin ajatuksen jumalasta, joka on tosiasiassa heijastus yhteiskunnasta. Yhteiskunta kohdistaa Durkheimin mukaan jäseniinsä ehdottoman tottelevaisuuden vaatimuksen, ja tämä heijastuu ihmisten käsityksenä pyhistä asioista sekä jumalasta, joka koetaan pyhäksi asettamisen vaatimuksen lähteeksi. Alkukantaisissa yhteiskunnissa tämä tunne yhteisön vaatimuksesta ehdottomaan kuuliaisuuteen on Durkheimin mukaan hyvin voimakas. Heimon käsityksillä ja tavoilla on ehdoton valta yli yksilöiden. Myös kehittyneissä yhteiskunnissa tämä alkukantainen ykseyden tuntu palaa osittain henkiin esimerkiksi sodan aikana, jolloin tunne kansallisesta yhteenkuuluvuudesta saa yksilöihin lähes rajattoman vaikutusvallan.[12]

Jumala koetaan myös yksilön viimeiseksi avunantajaksi. Ihminen on Durkheimin käsityksen mukaan olemukseltaan yhteisöllinen, riippuvainen laumastaan ja onneton joutuessaan siitä eroon. Yhteisö on ihmisen henkisen elinvoiman tärkein lähde. Durkheimin mukaan yksilö vahvistuu suorittaessaan ryhmän toisten jäsenten kanssa samaa ryhmää yhdistävän uskonnon palvontamenoja. Esimerkiksi latinan sanan religio kantana on ligare, joka tarkoittaa sitomista tai yhteenliittämistä.[13]

Jumala on siis Durkheimin mielestä vertauskuva yhteiskunnalliselle todellisuudelle, tekijälle joka on ollut olemassa kauan ennen yksilöä ja joka säilyy kauan hänen jälkeensä. Yhteiskunnan luonnollinen paine muuttuu käsityksesi jumalan yliluonnollisesta läsnäolosta, koska ihmisen mielellä on yleinen taipumus luoda mielteitä ja vertauskuvia. Jumala on tämän käsityksen mukaan homo sapiens -eläimen luomus, jonka tarkoituksena on säilyttää tämän olennon yhteiskunnallinen olemassaolo.[13]

Karl Marx[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen Ludwig Feuerbach katsoi, että ihminen palvoo jumalassa omaa itseään.[14] Karl Marx kehitti Feuerbachin ajatuksia. Vuodenvaihteessa 1843–1844 Karl Marx arvioi uskontoa seuraavasti:[15]

»Epäuskonnollisen kritiikin perusta on: ihminen tekee uskonnon, uskonto ei tee ihmistä. Ja uskonto on juuri sellaisen ihmisen itsetajuntaa ja itsetuntoa, joka ei ole vielä saavuttanut itseään tai sitten on uudestaan kadottanut itsensä. Mutta ihminen ei ole mikään käsitteellinen, maailman ulkopuolella kyyhöttävä olento. Ihminen, se on: ihmisen maailma, valtio, yhteisö. Tämä valtio ja yhteisö tuottavat uskonnon, nurinkurisen elämänkatsomuksen, koska ne muodostavat nurinkurisen maailman. Uskonto on tämän maailman yleistä teoriaa, sen tietosanakirjamainen yleiskatsaus, sen logiikka kansantajuisessa muodossa, sen henkinen huipentuma, sen innoitus, sen moraalinen palkkio tai rangaistus, sen juhlallinen täydennys. sen yleinen lohdutus ja oikeusperusta. Se on inhimillisen olemuksen mielikuvitustoteutuma. koska inhimilliseltä olemuksella ei ole mitään tosi todellisuutta. Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä maustetta uskonto on.

Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.

Uskonnon kumoaminen kansan kuvitteellisella onnena on sen todellisen onnen vaatimusta. Vaatimus luopua tilaansa koskevista harhaluuloista on vaatimus luopua tilasta, joka tarvitsee harhaluuloja. Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.

Taivaan kritiikki muuttuu näin maan kritiikiksi, uskonnon kritiikki oikeuden kritiikiksi, jumaluusopin kritiikki politiikan kritiikiksi.»

Nykyaikaiset käsitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard Dawkins[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Biologi ja tietokirjailija Richard Dawkins on pohtinut syitä siihen suunnattomaan voimavarojen tuhlaukseen, jota ihmisen uskonnot evoluution näkökulmasta näyttävät hänen mukaansa edustavan. Dawkins esittää käsityksensä vain eräänä mahdollisena oletuksena.[16] Dawkins kuvailee asiaa seuraavasti. Eläimiin on luonnonvalinnan seurauksena jäänyt pääasiassa niitä ominaisuuksia, joista niille on hyötyä olemassaolon taistelussa selviämisessä. Muutenkin eläimet yleensä säästävät voimavaroja. Ihmiset ovat rakentaneet uskontojen vaikutuksesta valtavan määrän uskonnollisia rakennuksia, joista ei luonnonkehityksen näkökulmasta ole mitään hyötyä. Miljoonat ihmiset ovat kuolleet uskonsodissa ja uskonnollisissa vainoissa. Uskontojen vaikutuksesta ihmiset ovat kieltäytyneet seksuaalisuhteista ja alistuneet esimerkiksi luostareiden elämään.[16]

Dawkins pohtii erilaisia uskonnoille ehdotettuja kehitysopillisia selityksiä ja toteaa ne toteennäyttämättömiksi.[16] Dawkinsin mielestä tähän asti asetetut kysymykset ovat vääriä. Jotta ymmärrettäisiin oikeiden kysymysten luonne, Dawkins ottaa esimerkiksi sen ilmiön, että hyönteiset pyörivät tulen ympärillä ja lentävät kohti omaa kuolemaansa. Selitys tähän ilmiöön on, että menneinä aikoina ihmisten tekemiä tulia ei ole ollut hyönteisiä harhauttamassa. Hyönteiset ovat lentäneet yöllä johonkin suuntaan käyttäen suunnistusvälineinä kaukana olevia valoja kuten kuuta ja tähtiä. Saman suunnistusmenetelmän soveltaminen lähellä olevaan kohteeseen aiheuttaa sen, että hyönteinen lentää kierteen muotoista rataa, ja jos kohde on tuli, hyönteinen tuhoutuu. Hyönteisen tuhoon johtava käyttäytyminen on uusissa olosuhteissa ilmenevä sivuvaikutus sellaisesta käyttäytymisestä, joka on tavallisissa olosuhteissa järkevää.[16]

Toisin kuin melkein kaikki muut eläimet, ihmiset välittävät kasaantuvaa kokemustietoa sukupolvelta toiselle. On ainakin lapsille eduksi, jos he tottelevat suuremmin kyselemättä kieltoa uida vedessä, jossa on krokotiileja. Luonnonvalinnan tuloksena ihmislapsen aivot ovat kehittyneet sellaisiksi, että ne oppivat kielen, ja ihmislapset luottavat aikuisten antamaan informaatioon. Eri alueilla eri ihmiset siirtävät jälkeläisilleen erilaisia kieliä ja erilaisia uskontoja. Dawkinsin mielestä uskonnot ovat hyönteisen tuleenlentämisen kaltaisia haitallisia sivuvaikutuksia, joilla ei ole evoluution näkökulmasta mitään merkitystä.[16]

Anthony C. Lunn ei ole Dawkinsin kanssa täysin samaa mieltä siitä, minkä ilmiön sivuvaikutuksia uskonnot ovat. Hän esittää, että ihmisellä on luonnonvalinnan ansiosta kehittynyt kyky etsiä ilmiöiden syitä ja uskontojen näennäisselitykset ovat tämän ominaisuuden sivuvaikutuksia.[16]

Pascal Boyer[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskontotieteilijä Pascal Boyerin mukaan evoluutio on luonut ihmisille mielellisen rakenteen, joka kannustaa käyttäytymään tietyllä tavalla.[17] Kognitiivinen uskontotiede tarkastelee uskontoa ihmisen mielen toimintana.[18] Boyerin mukaan ”Uskonto on kognitiivinen loinen, joka pesii aivoissa.”[19] Boyerin mukaan ihmisen aivot pyrkivät tunnistamaan toimijuutta ja saattavat löytää tavoitteellisen toimijan myös sieltä, missä sellaista ei ole: esimerkiksi kuvitellaan, että yliluonnollinen olento ohjailee luonnon ilmiöitä. Toimijuuden tunnistaminen on evoluution aikaansaannos ja uskonnot tuon kyvyn sivutuotteita.[20]

Boyerin mukaan uskonnolliset käsitteet voidaan yksinkertaistaen selittää siten, että niiden arkiajattelun vastaiset piirteet loukkaavat ihmismielen muodostamien käsitysten ominaisuuksia. Arkiajattelua vastaamaton piirre voi olla esimerkiksi kuollut esivanhempi, joka vaeltaa näkymättömänä ihmisten keskuudessa. Arkiajattelun vastaisuutta ei kuitenkaan saa olla liikaa, vaan juuri sopiva määrä, koska liian arkiajattelun vastaiset käsitykset ovat vaikeita käsitellä mielessä ja ne unohtuvat nopeasti. Sen sijaan sopivassa määrin arkiajattelun vastaiset käsitykset loisivat aivoissa.[21] Boyerin mukaan uskonnossa on jotain, mikä saa sen välittymään sukupolvelta toiselle. Kyse on elinkelpoisten ajatusten siirrosta, jota on luonnehdittu meemin eli mielen viruksen käsitteen avulla.[22][23][24]

David Sloan Wilson ja Richard Sosis[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2000-luvulla useat tutkijat ovat kiinnittäneet huomionsa uskonnollisten yhteisöiden poikkeukselliseen tiiviyteen ja pitkäikäisyyteen. Koska kyky yhteistoimintaan on evoluutiossa edullista,[25][26] on tämä käynnistänyt useita tutkimusohjelmia uskonnon adaptiivisesta merkityksestä ihmisen evoluutiohistoriassa.[27][28]

Evoluutiobiologi David Sloan Wilson on esittänyt uskonnollisten yhteisöiden toimivan ryhmävalinnan yksiköinä, jotka menestyvät paremmin kuin muut ryhmät koska niiden oppijärjestelmät tyypillisesti rohkaisevat itsensä kieltämiseen ja tätä kautta yhteistoimintaan.[29] Wilson katsoo, että satunnaisotos maailman uskonnoista osoittaa, että useimmat näistä motivoivat seuraajissaan adaptiivisia käytösmalleja.[30]

Antropologi Richard Sosis on testannut evoluutiopsykologian niin sanottua kalliiden signaalien hypoteesia jonka mukaan yksilön kelpoisuutta heikentävät rituaalivaatimukset ja uhraukset toimivat signaaleina sitoutumisesta ryhmän oppiin, ja auttavat erottelemaan vapaamatkustajat jotka hyödyntävät ryhmän voimavaroja mutta eivät itse osallistu niiden tuottamiseen. Tämän vuoksi Sosis on esittänyt taipumuksen uskonnolliseen käyttäytymiseen olevan evoluutiossa kehittynyt adaptiivinen kompleksi.[31] Sosisin ja hänen kollegoidensa tutkimuksessa kävi ilmi, että 1700- ja 1800-luvulla Yhdysvalloissa toimineiden uskonnollisten utooppisten yhteisöiden elinikä korreloi niiden asettamien käytösvaatimusten kanssa, mutta ei-uskonnollisten yhteisöiden kohdalla tätä yhteyttä ei ollut. Uskonnolliset yhteisöt olivat myös huomattavasti pitkäikäisempiä kuin ei-uskonnolliset.[32] Samoin Israelin kibbutzeista uskonnollisella pohjalla toimivat menestyvät taloudellisesti, erityisesti verrattuna ei-uskonnollisiin vastinpareihinsa,[33] minkä Sosis selittää kokeellisissa tutkimuksissa ilmi käyneellä korkealla keskinäisellä luottamuksella erityisesti synagogassa päivittäin vierailevien miesten välillä.[34] On tehty myös lukuisia muita tutkimuksia, joiden on katsottu tukeneen kalliiden signaalien hypoteesia osoittamalla uskonnon ja keskinäisen luottamuksen tai vahvemman yhteisöllisen järjestäytymisen välisen yhteyden.[35][36] [37][38]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lucretius, Carus Titus: Maailmankaikkeudesta. (De rerum natura.) Suomentanut sekä johdannon ja selitykset kirjoittanut Paavo Numminen. Antiikin klassikot. Porvoo Helsinki: WSOY, 1965.
  2. Hartikainen, Erkki: Tieteellinen maailmankatsomus. 2. täydennetty painos (1. painos 1978). Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto, 1980. Teoksen verkkoversio.
  3. Hick, John: ”Epäuskon perusteet: Freudilainen uskonnon teoria”, Uskonnonfilosofia, s. 46. (Philosophy of religion, 1963.) Suomentaneet Taisto Nieminen ja Heikki Kirjavainen. 2. painos (1. painos 1969). Helsinki: Kirjapaja, 1992. ISBN 951-625-167-6.
    Freud, Sigmund: Toteemi ja tabu: Eräitä yhtäläisyyksiä villien ja neuroottisten sielunelämässä. (Totem und Tabu, 1913.) Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love kirjat, 1989. ISBN 951-8978-00-X.
    Freud, Sigmund: Ahdistava kulttuurimme. (Das Unbehagen in der Kultur, 1930.) Suomentanut Erkki Puranen. Helsinki: Weilin + Göös, 1982. ISBN 951-35-0855-2.
    Die Zukunft einer Illusion (1930), Der Mann Moses und die monotheistische Religion (1939), Das Ich und das Es (1923).
  4. Die Zukunft einer Illusion, luku 30.
  5. Hick 1992, s. 46.
  6. Die Zukunft einer Illusion, luku 44.
  7. a b Hick 1992, s. 47.
  8. Hick 1992, s. 48.
  9. Jung, C. G.: Unia, ajatuksia, muistikuvia, s. 347, 361, 368, 373–374. (Erinnerungen, Träume, Gedanken, 1961.) Muistiin merkinnyt ja toimittanut Aniela Jaffé. Suomentanut Mirja Rutanen. 2. painos (1. painos 1985). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16194-2.
  10. Durkheim, Émile: Uskontoelämän alkeismuodot: Australialainen toteemijärjestelmä. (Les formes élémentaires de la vie religieuse, 1912.) Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Tammi, 1980. ISBN 951-30-5061-0.
  11. Hick, John: Uskonnonfilosofia. (Philosophy of religion, 1963.) Suomentaneet Taisto Nieminen ja Heikki Kirjavainen. 2. painos (1. painos 1969). Helsinki: Kirjapaja, 1992. ISBN 951-625-167-6.
  12. Hick 1992, s. 43–44.
  13. a b Hick 1992, s. 44.
  14. Feuerbach, Ludwig: Uskonnon olemuksesta. (Das Wesen der Religion, 1845.) Suomentanut, esipuheella ja selityksillä varustanut Vesa Oittinen. Delfiinikirjat. Helsingissä: Otava, 1980. ISBN 951-1-05657-3.
  15. Marx, Karl: Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. (Zur Kritik der Hegelschen Rechtsphilosophie, 1843.) Suomennos, johdantoluku ja selitykset: Jukka Heiskanen. Johdanto, suomentanut Vesa Oittinen. SoPhi 111. Helsinki: Jyväskylä: Minerva: Karl Marx -seura, 2009. ISBN 978-952-492-181-7.
  16. a b c d e f Dawkins, Richard: What Use Is Religion?. Free Inquiry, 2004, nro August/September 2004 – Volume 24, No. 5. (englanniksi)
  17. Boyer, Pascal: Ja ihminen loi Jumalat, s. 267. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-31815-7.
  18. Ketola, Kimmo: Uskonto, kulttuuri ja ihmisluonto: katsaus evolutiiviseen uskonnontutkimukseen (PDF) Tieteessä tapahtuu. 4-5/2009. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta. Viitattu 12.9.2009.
  19. YLE Teema: Ihmisen luonto – tieteellinen haaste Viitattu 1.2.2009.
  20. Gray, Kurt – Wegner, Daniel M.: Blaming God for Our Pain: Human Suffering and the Divine Mind Personality and Social Psychology Review, 14 (1) 7–16. 2010. Viitattu 29.7.2011. (englanniksi)
  21. Niemelä, Jussi K.: Jumalat loisivat aivoissa. Vapaa ajattelija, 2008, 64. vsk, nro 1, s. 26. Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto ry.
  22. Tammisalo, Osmo: Mielen virukset. Vapaa ajattelija, 1999, nro 4/99. Vapaa-ajattelijain liitto ry. Artikkelin verkkoversio.
  23. Niemelä, Jussi K.: Jumalat loisivat aivoissa. Vapaa-ajattelija, 2008, 64. vsk, nro 1, s. 24-26. Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto ry.
  24. Boyer, Pascal: Ja ihminen loi jumalat: Kuinka uskonto selitetään, s. 53, 58. (Et l’homme créa les dieux, 2001.) Suomentanut Tiina Arppe. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-31815-7.
  25. Hammerstein, Peter: Genetic and cultural evolution of cooperation. Report of the 90th Dahlem workshop on Genetic and cultural evolution of cooperation Berlin, June 23–28, 2002. Cambridge, Massachusetts: MIT Press, 2003. ISBN 0-262-08326-4. (englanniksi)
  26. Henrich, Natalie & Henrich, Joseph: Why humans cooperate: A cultural and evolutionary explanation. Evolution and cognition. Oxford: Oxford University Press, 2007. ISBN 978-0-19-530068-0. (englanniksi)
  27. Sosis, Richard: The Adaptationist-Byproduct Debate on the Evolution of Religion: Five Misunderstandings of the Adaptationist Program. Journal of Cognition and Culture, 2009, 9. vsk, s. 339–356. (englanniksi)
  28. Ketola, Kimmo: Uskonto, kulttuuri ja ihmisluonto: Katsaus evolutiiviseen uskonnontutkimukseen. Tieteessä tapahtuu, 2009, 27. vsk, nro 4–5, s. 8–17. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  29. Wilson, David Sloan: Darwin’s cathedral: Evolution, religion, and the nature of society. Chicago, Illinois: University of Chicago Press, 2002. ISBN 0-226-90134-3. (englanniksi)
  30. Wilson, David Sloan: Testing Major Evolutionary Hypotheses about Religion with a Random Sample. Human Nature, 2005, 16. vsk, nro 4, s. 419–446. (englanniksi)
  31. Alcorta, Candace S. & Sosis, Richard: Ritual, Emotion, and Sacred Symbols: The Evolution of Religion as an Adaptive Complex. Human Nature, 2005, 16. vsk, nro 4, s. 323–359. (englanniksi)
  32. Sosis, Richard & Bressler, Eric: Cooperation and commune longevity: A test of the costly signaling theory of religion. Cross-Cultural Research, 2003, 37. vsk, s. 211–239. (englanniksi)
  33. Fishman, Aryei & Goldschmidt, Yaaqov: The Orthodox Kibbutzim and Economic Success. Journal for the Scientific Study of Religion, 1990, 29. vsk, nro 4, s. 505–511. (englanniksi)
  34. Sosis, Richard & Ruffle, Bradley J.: Religious Ritual and Cooperation: Testing for a Relationship on Israeli Religious and Secular Kibbutzim. Current Anthropology, 2003, 44. vsk, nro 5, s. 713–722. (englanniksi)
  35. Bulbulia, J. & Mahoney, A.: Religious solidarity: The hand grenade experiment. Journal of Cognition and Culture, 2008, 8. vsk, nro 34, s. 295–320. (englanniksi)
  36. Tan, J. H. W. & Vogel, C.: Religion and trust: An experimental study. Journal of Economic Psychology, 2008, 29. vsk, s. 832–848. (englanniksi)
  37. Ahmed, A. M.: Are religious people more prosocial? a quasiexperimental study with Madrasah pupils in a rural community in India. Journal for the Scientific Study of Religion, 2009, 48. vsk, nro 2, s. 368–374. (englanniksi)
  38. Chen, Daniel L.: Club Goods and Group Identity: Evidence from Islamic Resurgence During the Indonesian. Journal of Political Economy, 2010, 118. vsk, nro 2, s. 300–354. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Boyer, Pascal: Ja ihminen loi jumalat: Kuinka uskonto selitetään. (Et l’homme créa les dieux, 2001.) Suomentanut Tiina Arppe. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-31815-7.
  • Dawkins, Richard: Jumalharha. (The god delusion, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-00-1.
  • Dennett, Daniel C.: Lumous murtuu: Uskonto luonnonilmiönä. (Breaking the spell: Religion as a natural phenomenon, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2007. ISBN 978-952-5202-96-0.
  • Ketola, Kimmo & Pyysiäinen, Ilkka & Sjöblom, Tom (toim.): Uskonto ja ihmismieli: Johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-007-7.
  • Lewis-Williams, J. David: Conceiving God: The cognitive origin and evolution of religion. London: Thames & Hudson, 2010. ISBN 9780500051641. (englanniksi)
  • Närhi, Jani: Paratiisien synty: Ihmismieli, evoluutio ja taivaalliset puutarhat. Helsinki: Art House, 2009. ISBN 978-951-884-462-7.
  • Pals, Daniel L.: Seven theories of religion. New York: Oxford University Press, 1996. ISBN 0-19-508724-0. (englanniksi)
  • Pyysiäinen, Ilkka: Jumalan selitys: 'Jumala' kognitiivisena kategoriana. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14940-7.
  • Schumaker, John F.: Wings of illusion: The origin, nature and future of paranormal belief. Buffalo, New York: Prometheus Books, 1990. ISBN 0879756241. (englanniksi)
  • Wilson, David Sloan: Darwin’s cathedral: Evolution, religion, and the nature of society. Chicago, Illinois: University of Chicago Press, 2002. ISBN 0-226-90134-3. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]