Paaviuden historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Paaviuden historia
Masaccio 020.jpg
Katolisen kirkon ensimmäisenä paavina pitämä apostoli Pietari
Kysymys ensimmäisestä paavista
Varhaiskirkko ja myöhäisantiikki (n. 30 – 600 )
Keskiaika (600 – 1400)
Uusi aika (1400 – )
1800-luvulta nykypäivään (1800 – )

Paaviuden historialla tarkoitetaan paavien ympärille rakentuvaa historiaa. Katolinen kirkko katsoo paaviuden alkaneen Jeesuksen antaessa Taivasten valtakunnan avaimet apostoli Pietarille, vaikkakin ensimmäiset teologiset perustelut paaviudelle esitettiin vasta 200-luvun puolivälissä. Tulkinnoista riippuen paaviuden historian voidaan katsoa alkaneen joko vuodesta 33 tai viimeistään 600-luvulta ja jatkuvan edelleen.

Paavi-instituutio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Paavi

Rooman piispanvirka on ollut olemassa Rooman valtakunnan ajalta lähtien ja se on mahdollisesti perustettu jo apostolien sukupolven kuluessa. Aluksi paavi valittiin virkaansa samaan tapaan kuten muutkin piispat, eli "papiston ja kansan" suorittamalla vaalilla, mikä antoi mahdollisuuden poliittiseen peliin paaviudella. Paavinvallan ollessa nousussa 1059 uuden paavin valinta annettiin kardinaalien oikeudeksi ja tämä oikeus on säilynyt kardinaalikollegiolla nykypäivään saakka.

Paavin kuoltua hänelle valitaan seuraaja kardinaalien suorittamassa konklaavissa. Paavinvaali toimitetaan suljetussa tilassa, mikä estää ulkopuolisia vaikuttamasta vaaliin ja samalla nopeuttaa paavin valintaa. Äänestys vaati perinteisesti kahden-kolmasosan määräenemmistön – vuoden 1996 muutoksen (Universi Domini Gregis) jälkeen yksinkertainen enemmistö riittää, mikäli 12 päivän kuluessa ei ole muuten onnistuttu valinnassa. Konklaavin valittua paavin virkaan tämä joko ottaa viran vastaan tai kieltäytyy, vaikkakaan koko paaviuden historiassa yksikään ehdokas ei ole antanut kieltävää päätöstä.[1] Paavin virka on elinikäinen ellei paavi itse päätä erota, mikä on äärimmäisen harvinaista. Paavin kuoltua hänelle valitaan seuraaja saman kaavan mukaan ja näin paavi-instituutio jatkuu. Paavinvaalin tulos on yleensä vaikeasti ennustettavissa, koska kahden kolmanneksen enemmistö on vaikea saavuttaa ja virkaan valitaankin yleensä kompromissiehdokkaita.

Kardinaalikollegiossa eli kardinaalien muodostamassa kokonaisuudessa eri maanosat ja valtiot ovat kuitenkin epätasa-arvoisesti edustettuja, mikä lienee osasyynä siihen että paavi valitaan yleensä eurooppalaisesta valtiosta ja useimmiten Italiasta. Syynä lienee paavi-instituution keskittyminen Roomaan ja Italiaan sekä sen läheinen liittyvyys Eurooppaan ja sen historiaan. Vuoden 2004 kardinaalikollegiossa oli yhteensä 99 eurooppalaista kardinaalia, joista 39 oli italialaisia.[2] Pohjoisamerikkalaisia kardinaaleja oli 19 ja eteläamerikkalaisia 33, afrikkalaisia 16, aasialaisia 18 sekä australialaisia ja oseanialaisia 5.[2]

Ensimmäinen paavi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Caravaggion maalaus Apostoli Pietarin ristiinnaulitseminen n. vuodelta 16001601. Paaviutta perustellaan yleensä sen väitetyillä juurilla apostoli Pietariin, mutta asia on kriittisemmissä tutkimuksissa kyseenalaistettu. Osa kriittisimmistä ajattelijoista jopa kyseenalaistaa Pietarin koskaan olleen Roomassa tai kärsineen siellä marttyyrikuoleman.

On olemassa erilaisia näkemyksiä siitä, kuka oli historian ensimmäinen paavi. Katolinen kirkko pitää Taivasten valtakunnan avaimien luovutusta apostoli Pietarille merkkinä tämän julistamisesta kaikkien muiden apostolien johtajaksi ja ensimmäiseksi Rooman piispaksi eli paaviksi. Pietarinkirkon kupolin sisäreunaan onkin kirjoitettu: Tu es Petrus et super hanc petram aedificabo ecclesiam meam et tibi dabo claves regni caelorum[3] (suomeksi Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet) kuten Jeesuksen kerrotaan sanoneen Pietarille Matteuksen evankeliumin mukaan (Matt. 16: 18–19).

Useimmissa kriittisissä näkemyksissä ei kyseenalaisteta tätä kohtaa raamatussa tai sen tapahtumista, vaan kyseenalaistetaan Pietarin asema Rooman seurakunnan johtajana ja täten myös paavina. Asiasta esitetäänkin yleensä kolme kriittistä kysymystä:

  1. Mitä historiallisia todisteita on siitä, että Pietari on edes ollut Rooman kaupungissa?
  2. Mistä tiedetään hänen kuolleen siellä marttyyrikuoleman?
  3. Voidaanko esittää todisteita siitä, että apostoli Pietari tosiaan oli Rooman kaupungin ensimmäinen piispa eli paavi?

Kysymyksiin on esitetty monenlaisia vastauksia. Kriittisimpien arvioiden mukaan Pietari ei koskaan elämässään käynyt Rooman kaupungissa, jolloin hän ei voinut olla ensimmäinen Rooman piispa eikä siis paaviutta voida perustella hänellä. Raamatusta ei voida löytää vastausta mihinkään esitetyistä kolmesta kysymyksestä, koska uusi testamentti ei kerro apostoli Pietarin elämän loppuvaiheista. Tästä huolimatta perimätieto Pietarin marttyyrikuolemasta Roomassa lienee tosi.[4] Paavi Pius XII:n ollessa paavina 1950-luvun Pietarinkirkon alla suoritettiin kaivauksia, joiden tuloksena löydettiin hautamuistomerkki. Sen viereen on raapustettu kreikaksi sanat: Pietari on täällä. Paikalla josta hautamuistomerkki löydettiin sijaitsi aikanaan keisari Neron aikainen hautausmaa, jonne osa vainoissa teloitetuista kristityistä haudattiin. Paikalta löydettiin myös luita, ja tiedotuksessaan Vatikaanivaltio totesikin kyseessä olevan "mitä suurimmalla todennäköisyydellä" apostoliruhtinaan maalliset jäännökset. Kaikki eivät ole samaa mieltä Vatikaanivaltion kanssa, sillä kriittisimpien tutkijoiden mukaan "oli kyllä odotettavissa, että hautausmaalta löytyy luita".[5]

Hautamuistomerkin ja luulöytöjen perusteella voidaan siis vastata ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen ja olettaa Pietarin tosiaan olleen Roomassa ja kuolleen marttyyrikuoleman. Kolmanteen kysymykseen sekä moderni katolilainen että protestanttinen tutkimus vastaavat molemmat kieltävästi.[5] Todennäköisesti Rooman seurakunta syntyi jo ennen vuotta 50 eli ennen Paavalin ja Pietarin saapumista kaupunkiin. Tällöin seurakunnista puuttuivat piispanvirat, sillä seurakuntajärjestys kehittyi vähitellen kohti yhtenäisempiä muotoja. Piispanvirka seurakunnan johtoasemana kehittyi alkujaan Vähässä-Aasia, josta se hiljalleen levittyi muualle ja saapui Roomaan noin vuonna 160. Tämän perusteella ei voida puhua Pietarista ensimmäisenä paavina eikä edes Rooman seurakunnan johtajana.

Mikäli Pietaria ei voida pitää ensimmäisenä paavina, voidaankin ihmetellä, miten paavius sitten kehittyi ja liitettiin apostolien johtajana pidettyyn Pietariin. Luetteloa Rooman piispoista alettiin laatia vasta piispaviran vakiinnuttua seurakunnan johtajaksi. Myös muissa kristinuskolle tärkeissä kaupungeissa kuten Jerusalemissa, Antiokiassa ja Aleksandriassa laadittiin samantyylisiä apostolista alkavia luetteloita, jotka pyrittiin johtamaan seurakunnan silloiseen piispaan. Vanhin säilynyt lista Rooman piispoista on vuodelta 185 ja siinä tunnettiin vain muutama silloisen piispan edeltäjistä. Listaa kuitenkin jatkettiin Pietariin saakka, koska aseman periytyminen apostoliruhtinaasta oli seurakunnalle oikean opin tae.[5] Todennäköisesti listassa Pietarin ja piispan viran kaupunkiin tuoneen Anicetuksen välissä olevat nimet eivät ole keksittyjä vaan kyseessä ovat mahdollisesti seurakunnan johtoryhmän jäsenet.[5] Myös ajallinen järjestys on mahdollisesti oikea, mutta vuosiluvut lienevät epävarmoja.

Varhaiskirkko ja paavinvallan nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klemens I (paavina 88–97). Todellisuudessa Klemens I oli todennäköisesti vain yksi Rooman seurakunnan johtoryhmän jäsenistä. Hänen nimensä liitettiin paaviluetteloon vasta 200-luvulla, koska silloiselle Rooman piispalle lisättiin edeltäjiä jotta tämän oppi voitaisiin liittää apostoli Pietariin.

Katolisen kirkon piirissä paavien erityisasemaa perustellaan ensimmäisenä Rooman piispana pidetyn apostoli Pietarin (kuollut vuonna 64 tai 67 Roomassa) kunnia-asemalla apostolien keskuudessa. Jo toisella vuosisadalla jaa. vakiintui kristinuskon piirissä käsitys, jonka mukaan Jerusalemin, Antiokian, Aleksandrian ja Rooman piispat ovat arvossa muita ylempiä, ja näiden keskuudessa Rooman piispalla on erityinen kunnia-asema Pietarin seuraajana. Itse nimitystä "papa" (kreikan sanasta p?p(p)a?, pap(p)as, "isä", vrt. suomen "pappi") saatettiin käyttää alkukirkon aikana kenestä tahansa paikalliskirkon johtajasta. Vasta 400-luvulla se alkoi siirtyä vain suurimpien kaupunkien johtavien piispojen, metropoliittojen, käyttöön. Keskiajalla läntisessä kristikunnassa se lopulta jäi yksin Rooman piispan kunnianimeksi, mutta on yhä esimerkiksi Aleksandrian patriarkan arvonimen osa.

Rooman piispan erikoisasema muiden piispojen joukossa alkoi hahmottua kolmannen vuosisadan puolivälissä, jolloin erityisesti pohjoisafrikkalainen piispa Kyprianus sekä Vähästä-Aasiasta kotoisin oleva piispa Firmilianos tähdensivät yhteyttä apostolien, piispanviran ja oikeaoppisuuden välillä.[6] Syy juuri Rooman piispan erityisasemaan oli kristikunnan alkuvaiheilla seurakunnan sijainti Rooman valtakunnan pääkaupungissa. Sijainti vaikutti seurakunnan merkitykseen, mutta vielä ensimmäisien vuosisatojen aikana se ei taannut Rooman seurakunnalle erityisasemaa muiden valtakunnan seurakuntien joukossa. Vasta poliittisten tekijöiden alkaessa vaikuttaa kirkkoon, kristinuskon vakiinnuttua valtakunnan viralliseksi uskonnoksi vuonna 380, seurakunnan sijaintikaupungin merkitys kasvoi huomattavasti.[6] Vaikka Rooman seurakunta lisäsi arvovaltaansa, Konstantinopolin seurakunnan merkitys ja asema vahvistuivat vielä enemmän johtuen Rooman valtakunnan pääkaupungin siirtymisestä Roomasta Konstantinopoliin.[6] Siksi kristillisessä mielessä Rooman seurakunnan nauttima arvostus johtuikin pikemminkin siitä, että Rooman seurakuntaa pidettiin useiden marttyyrien veren pyhittämänä.[6]

Ensimmäistä kertaa Rooman seurakunnan ja sen johtajan voidaan katsoa vaikuttaneen muihin seurakuntiin merkittävällä tavalla Klemens I:n lähettäessä kirjeen Korintin seurakunnalle. Vaikka jotkin muutkin seurakunnat lähettivät toisilleen kirjeitä, Klemens I:n kirje poikkesi niistä sävyltään ja oli suorastaan käskevä.[7] Klemens I kuuluu niihin paaveihin, joiden asemaa seurakunnassa ei voida todistaa ja jotka lienee lisätty paaviluetteloon vasta myöhempinä aikoina, mutta todennäköisesti hän kuului Rooman seurakuntaa johtavaan ryhmään.[7] Kirjettä ei kuitenkaan voida pitää osoituksena siitä, että Rooman seurakunta tuntisi vastuuta ja velvollisuutta pyrkiä ratkomaan muiden seurakuntien kiistoja ja puuttua niiden asioihin, vaan sen oli pikemminkin tarkoitus osoittaa Rooman seurakunnan tuntevan huolta itselleen läheisen Korintin seurakunnan ongelmista ja korostaa näiden seurakuntien läheisyyttä toisiinsa.[7]

Pyhä Leo I (paavina 440461), ensimmäinen lisänimen Suuri saanut paavi ja teologisia perusteluja paaviudelle kehittänyt paavi.

Vasta Viktor I:n toimintaa pääsiäisenviettokiistassa toisen vuosisadan lopussa voidaan pitää Rooman piispan ensimmäisenä arvovaltaisena väliintulona, jolla hän pyrki säilyttämään kirkon yhtenäisyyden.[7] Kertoman mukaan Viktor I vaati Vähän-Aasian piispoja mukautumaan muun maailman tapaan pääsiäisenvieton päivämäärästä. Tälle tapaukselle ei kuitenkaan ole olemassa muuta välitöntä lähdeaineistoa kuin Eusebios Kesarealaisen välittämät kahden muun piispan kirjeet Rooman piispalle. Eusebios kertoo Rooman piispan myös koettaneen erottaa Vähän-Aasian seurakunnat ja kristityt ehtoollisyhteydestä, vaikkakin tämä herätti paljon protesteja ihmisten keskuudessa.[7] Nykypäivänä ei voida olla varmoja siitä, mihin Viktor I perusti etuoikeutensa muiden piispojen keskuudessa ja vaatimustensa oikeutuksen.[7]

Stefanus I:n ollessa paavina 254257 paavin asema selkiintyi kiistassa kerettiläiskasteesta. Kiistan aikana Kyprianuksen tiedetään puhuneen "Pietarin istuimesta ja ensimmäisestä kirkosta, josta papillinen kansa on saanut alkunsa",[8] jolloin hän tarkoitti juuri paavinistuinta ja Rooman seurakuntaa, sekä sanoneen Rooman piispan paikan olevan apostoli Pietarin paikka.[8] Piispojen näkemysten mennessä ristiin paavin kanssa tämä ratkaisi ongelmat nojautumalla omaan arvovaltaansa. Ei ole selvää perustiko Stefanus I asemansa väitteeseen, jonka mukaan hän olisi apostoli Pietarin seuraaja, koska on myös mahdollista että Rooman piispa vain vetosi Rooman seurakunnan poikkeukselliseen asemaan alkukirkossa.[8]

Kunnia-asemasta huolimatta varsinaisesta paaviudesta ei voida vielä myöhäisantiikin alussa puhua. Esimerkiksi vielä 300-luvun lopulla läntisen kristikunnan vaikutusvaltaisin teologi ja kirkkopoliitikko oli Milanon piispa Ambrosius. 400-luvun aikana Rooman piispan asema kuitenkin vahvistui; erityisen merkittävä oli Leo I:n panos (paavina 440461), jonka aikana Rooma oli selkeästi kristikunnan merkittävin piispanistuin. Leo myös kehitti voimakkaasti teologisia perusteluja paavinvallalle. Leo katsoikin paavinistuimen nauttivan Jumalan antamaa oikeutusta.[9] Leo I oli myös ensimmäinen, joka esitti vaatimuksen paavin erehtymättömyydestä perustaen vaatimuksensa Raamattuun.[10] Idän kristinuskon näkemysten mukaan Rooman kaupunki oli vain yksi viidestä tasa-arvoisesti patriarkaatista, eikä täten Rooman piispan valta ollut muita piispoja korkeampi.[9] Paavin kunnia-asema tunnustettiin idässä, mutta samalla katsottiin ylimmän päätäntävallan kuuluvan ekumeenisille kokouksille eikä paaville.[9]

Läntisen ja itäisen kristillisyyden, ja varsinkin paavin ja Konstantinopolin keisarin, välit alkoivat tulehtua viidenneltä vuosisadalta alkaen.[11] Viidennellä vuosisadalla syntynyt riita kesti noin kolmekymmentä vuotta. Riita sai alkunsa kun paavi torjui keisarin pyynnön asettua tämän puolelle ikoneita koskevassa kiistassa. Tämä johti kostotoimiin läntistä paavillista kristillisyyttä vastaan ja huononsi Rooman ja Konstantinopolin suhteita.[11]

Gregorius Suuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Gregorius I

Paaviuden historian kannalta paavi Gregorius I (paavina 590604) eli Gregorius Suuri oli hyvin merkittävä henkilö. Hän on nykyäänkin Leo I:n ja Johannes Paavali II:n lisäksi ainoa paavi, jolle on myönnetty lisänimi Suuri.[12] Gregorius Suuri oli pätevä hallintomies, kokenut juristi ja taitava diplomaatti.[5] Hänen tekoihinsa lukeutuu mm. paavillisen keskushallinnon järjestäminen. Hän ei ollut suinkaan pelkkä uskonnollinen johtaja vaan tämän lisäksi esimerkiksi organisoi kirkon – joka oli sen ajan suurin maanomistaja Italiassa[12] - omistamien maatilojen hoidon ja loi toimivan järjestelmän niistä tulevien rahojen jakamiseen.

Gregorius Suuren aikana nykyisen Italian alue kuului Itä-Rooman valtakuntaan, jota hallitsi keisari. Paavi Gregorius tunnusti tämän ylivallan. Vihollisten uhatessa Rooman kaupunkia keisarista ei kuitenkaan ollut apua, joten olosuhteiden pakossa paavin oli neuvoteltava heidän kanssaan ja lahjottava heitä.[12][13] Maallisen vallan heikkous siis pakotti – tai toisesta näkökulmasta katsottuna mahdollisti – hänet ottamaan vastuuta myös maallisesta hallinnosta Rooman lähiseuduilla: näillä toimillaan hän aloitti Kirkkovaltion rakentamisen Keski-Italiaan sekä verotusjärjestelyillään varmisti kirkon taloudellisen riippumattomuuden. Näin paavista tuli käytännössä Italian niemimaan maallinen hallitsija.[12] Gregorius ymmärsi, ettei hänen kannattanut yrittääkään levittää ajatusta paavin uskonnollisesta ylimmästä vallasta itään, joten hän päätti keskittyä läntiseen Eurooppaan. Paavi Gregorius solmi tärkeitä suhteita Ranskan ja Espanjan hallitsijoihin sekä lähetti kotiluostarinsa johtajan ja neljäkymmentä munkkia Isoon-Britanniaan käännyttämään pakanoita. Gregorius esiintyikin lännessä kristittynä johtajana ja käskijänä sekä idässä keisarin uskollisena alamaisena.

Sydänkeskiajan paavius[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhä Leo III kruunaa Kaarle Suuren hallitsijaksi. Jo aikaisemmin paavi oli kruunannut Kaarle Suuren isän Pipinin kuninkaaksi saaden läntisestä Euroopasta itselleen merkittävän tukijan. Paavin ja frankkien yhteistyö mahdollisti sen, ettei paavinistuin ollut enää riippuvainen Konstantinopolin tuesta.

Paavinistuin koki suuren arvovallan lisäyksen paavin voidellessa Pipin Pienen frankkien kuninkaaksi, vaikka monien ylimysten mielestä Pippin kuului väärään sukuun ja oli vallankaappaaja.[14] Näin paavi antoi kuninkaanvallalle uuden perustelun siitä, ettei se ollutkaan kytkettynä syntyperään vaan Jumalan tahtoon, jota paavi välitti maan päällä.[14] Näin paavius kytkeytyi kiinteäksi osaksi läntisen Euroopan valtarakennetta. Pippin teki pian paaville vastapalveluksen kukistamalla langobardit ja luovuttamalla Rooman ympäristöineen paavin alaisuuteen. Kirkkovaltion voidaan katsoa saaneen alkunsa, mikä teki paavista paitsi hengellisen myös maallisen hallitsijan. Paavinistuin oli samalla saanut itselleen läntisen tukijan johon luottaa ongelmatilanteissa, eikä sen siis enää tarvinnut Konstantinopolin tai sen keisarin tukea.[14] Läntisessä kristikunnassa paavius edusti pysyvyyttä ja jatkuvuutta yhä enemmän myös maallisessa hallitsemisessa. Tästä osoituksena paavi Leo III kruunasi frankkien kuninkaan Kaarlen, joka myöhemmin sai lisänimen Suuri, Rooman keisariksi vuonna 800: tällä teolla sekä paavi että Kaarle saivat laajennettua arvovaltaansa.

Paavin ja samalla katolisen kirkon keskushallinnon valta oli kuitenkin varsin rajoitettua aina 900-luvulle saakka. Tällöin luostarilaitoksen uudistusliikkeet, erityisesti niin sanottu Clunyn liike, alkoivat painottaa paavin asemaa kirkollisen ja hengellisen ykseyden takuumiehenä. 1000-luvun loppupuolen vahvojen paavien, erityisesti Gregorius VII:n ja Urbanus II:n, määrätietoinen politiikka pyrki aktiivisesti yhtenäistämään kirkkoa Rooman johdolla sekä nostamaan diplomatian keinoin paaviuden maallisen vallan yläpuolelle myös käytännössä (niin sanottu investituurariita). Paavit pystyivätkin vaikuttamaan keskiaikaisiin hallitsijoihin; konkreettinen esimerkki tästä ovat ristiretket vuodesta 1096 alkaen. Tärkeä sisäinen työkalu paaviuden ja kirkon keskusvallan kasvussa oli erityisesti 1100-luvulta lähtien kanonisen oikeuden kehitys.

Eräs merkki paavin vallan kasvusta oli kirkon jakautuminen kahteen, itäiseen ortodoksiseen ja läntiseen katoliseen vuonna 1054. Teknisesti syynä oli kiista niin sanotusta filioque -lisäyksestä uskontunnustuksessa, mutta käytännössä suurempi ongelma oli nimenomaan paavin ja Konstantinopolin patriarkan keskinäisestä arvovallasta ja valtapiiristä käyty kiista.

Keskiajalla Paavin valtaa perusteltiin myös niin sanotun Konstantinuksen lahjakirjan avulla. Se kuitenkin 1400-luvulla osoitettiin Kirkkovaltion syntymisen aikoihin tehdyksi väärennökseksi. Lahjakirjassa keisari Konstantinus antaa paavi Sylvester I:lle ja hänen seuraajilleen vallan Roomaan ja Länsi-Rooman kaupunkeihin.[15] Tämä oli niin sanottu Pyhän Pietarin perintö. Lisäksi asiakirjan mukaan paaville annettiin keisarin arvomerkit ja papeille senaattorin arvo.[15] Konstantinukselle jäi lahjakirjan mukaan Itä-Rooma. Lahjakirjan mukaan lahjoituksen syynä oli paavin keisarille antamat kristinuskoa koskevat neuvot. Paavi oli lahjakirjan mukaan myös kastanut hänet.[15] Katolinen kirkko myönsi lahjakirjan väärennökseksi vasta 1800-luvulla.[15]

Ristiretket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ristiretkeläiset hyökkäämässä Konstantinopoliin. Neljäs ristiretki muutti Euroopan voimatasapainoa tehden paavista kiistattoman hallitsijan.

Muslimit olivat vallanneet kristittyjen hallitseman Jerusalemin vuonna 638 Bysantilta osana muslimivaltakunnan laajentamissotia.

Vuonna 1095 Bysantin keisari Aleksios I Komnenos pyysi apua paavi Urbanus II:lta seldzukkeja vastaan. Urbanus innostui tästä ja alkoi saarnata ristiretkeä Jerusalemin vapauttamiseksi. Ristiretkiaate voidaan katsoa alkaneen vuonna 1095 Paavi Urbanus II:n Clermontin kirkolliskokouksessa pitämän saarnan seurauksena.[16] Urbanus II ei esittänyt kokouksessa ristiretkiaatetta omana ajatuksenaan, vaan ilmoitti sen olevan Jumalan tahto ja käsky.[17] Lisäksi paavi "antoi Jumalan hänelle suomalla vallalla kaikkien ristiretkissä menehtyneiden synnit anteeksi", kuten Urbanus II asian kirkolliskokoukselle pitämässään puheessa ilmaisi.[17]

1099 Ensimmäiseen ristiretkeen osallistuneiden ristiretkeläisten onnistui vallata Jerusalem. Samalla paavin valta idässä kasvoi. Jerusalemin valtaus jäi kuitenkin väliaikaiseksi, eikä se loppujen lopuksi tuottanut paljoa hyötyä paaveille. Sen sijaan neljäs ristiretki hajotti osittain Bysantin valtakunnan, jolloin Euroopan voimatasapaino järkkyi ja paavista tuli koko Euroopan kiistaton hallitsija Innocentius III:n ollessa paavina.

Innocentius III - Euroopan hallitsija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Innocentius III
Innocentius III, jota pidetään koko keskiajan ja ehkä koko paaviuden historian mahtavimpana paavina.[18]

8. tammikuuta 1198 konklaavissa valittiin jälleen uusi paavi, joka otti nimekseen Innocentius III:nnen. Vielä nykyäänkin häntä pidetään koko keskiajan ja joidenkin mielestä kaikkien aikojen mahtavimpana paavina.[18] Teologiaa Pariisissa ja oikeustiedettä Bolognassa opiskellut paavi oli hyvin sivistynyt mies ja hänellä oli korkea käsitys asemastaan ja tehtävästään.[18]. Paaviksi tultuaan hän julisti Rooman kaupungin asukkaille:

»Minut on asetettu Jumalan huoneen herraksi. Minulle on sanottu profeetan kautta: "Minä asetan sinut tänä päivänä kansojen ja valtakuntien yläpuolelle." Minusta kirjoittaa apostoli: "Minä annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet." Palvelija, joka on asetettu koko talon herraksi, on Kristuksen sijainen: hänet on asetettu Jumalan ja ihmisen välille, hän on pienempi Jumalaa, mutta suurempi ihmistä»
(Paavi Innocentius III roomalaisille pitämässään puheessa)

Uusi paavi tulkitsi olevansa suoraan Kristuksen sijainen ja näin ollen kuninkaita korkeampi ja oikeutettu käskemään kaikkia. Noustessaan johtamaan katolista kirkkoa Innocentius III sai käskettäväkseen keskiajan tehokkaimman organisaation.[18] Kirkko muistutti enemmän valtiota kuin uskonnollista nykyaikaista kirkkoa; sillä oli omat lakinsa, lainsäätäjänsä, tuomioistuimensa, lakimiehensä, vankilansa sekä Euroopan parhaiten järjestetty ja tehokkain hallintokoneisto.[18] Innocentius III oli koko Euroopan johtaja, koska Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin kuoltua hänellä ei ollut ainuttakaan tarpeeksi vaikutusvaltaista kilpailijaa. Paavin poliittisia neuvoja noudatettiin niin Ranskassa, Englannissa, Tanskassa, Unkarissa kuin myös Böömissä.[18]

Innocentius III:n jälkeinen aika ja Avignonin vankeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palais des Papes, paavin palatsi Avignonin vankeuden aikana.

1000-luvulle asti paavien nimittämisestä vastasi Rooman provinssin vanhempi papisto, mutta valintaan vaikuttivat myös maalliset johtajat. Vuonna 1059 valitsijoiksi nimettiin kardinaalit, ja vuonna 1179 kardinaalien äänet määrättiin yhtä painaviksi vaalissa. Paaviksi voidaan periaatteessa valita kuka vain kastettu mies, mutta Paavi Urbanus VI:n vuonna 1378 tapahtuneen valinnan jälkeen paavi on aina valittu kardinaalien joukosta.

Paavien asema myös maallisena hallitsijana johti maallisen politiikan riskeihin osallistumiseen. Paavien valta oli keskiajalla hyvin haluttua. Paavi saattoi vaikuttaa uskonnollisen asemansa turvin kansaan ja hallitsijoihin, joten kuninkaat ja keisarit pyrkivät saamaan virkaan omia suosikkejaan. Ranskan kuninkaan onnistui pakottaa paavi muuttamaan Avignoniin, Ranskaan vuonna 1309. Siellä paavi oli aina vuoteen 1377 saakka; aikaa kutsutaan paaviuden Avignonin vankeudeksi. Luonnollisesti tänä aikana Ranskan kuninkaalla oli paljon vaikutusvaltaa paavien päätöksiin. Baabelin vankeuden aikana virassa oli yhteensä seitsemän paavia. Vankeuden loputtua paavi palasi taas Roomaan.

Suuri skisma sekä konsiliarismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avignonin vankeus aiheutti myös yhden lukuisista niin sanotuista skismoista, jolloin katolinen kirkko on ollut jakautuneena useita eri paaveja tunnustaneisiin ryhmittymiin. Puhutaan niin sanotuista vastapaaveista. Vastapaavius kertoo siitä, että tehokas tapa saada paavin suosio puolelleen oli koota sotajoukot, syöstä vanha paavi vallasta ja valita mieluinen tilalle. Avignonista palannut paavi Gregorius XI palasi takaisin Roomaan, mutta kuoli jo seuraavana vuonna. Konklaavin valitsema seuraaja Urbanus VI osoittautui nopeasti kelvottomaksi paaviksi; tämä oli suuruudenhullu, vainoharhainen ja sai ajoittain hillittäisiä vihanpurkauksia. Uudesta paavista saattoi päästä eroon vain julistamalla konklaavin tuloksen mitättömäksi ja näin kardinaalit tekivätkin. He väittivät valinneensa Urbanus VI:n paaviksi vain kansajoukkojen painostuksen takia ja samalla kehottivat paavia eroamaan. Tästä paavi kieltäytyi ja kardinaalikollegion valitessa seuraavaksi paaviksi Klemens VII:n alkoi suuri skisma.

Euroopassa oli nyt kaksi paavia, jotka olivat kironneet toisensa. Oli syntynyt kaksi paavillista hovia ja kardinaalikollegiota: Urbanus VI Roomassa ja Klemens VII Avignonissa. Kristikunta jakautui kysymyksessä oikeasta paavista kahtia. Italia, Englanti, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta sekä Pohjoismaat asettuivat kannattamaan Rooman paavi Urbanus VI:a, kun taas Ranska, Skotlanti ja Espanja olivat Avignonin paavin puolella. Tilanne aiheutti myös yksittäisten luostarien ja hiippakuntien jakautumisen, eikä se parantunut vaikka molemmat paavit kuolivat, koska heille molemmilla valittiin seuraajat. Ratkaisuksi tarjottiin uutta oppia, konsiliariamia, jonka mukaan korkein päätäntävalta kirkossa ei kuulunut paaville vaan kirkolliskokoukselle eli konsiilille.

1409 kirkolliskokous kokoontui Pisaan. Tällöin molemmat paavit päätettiin erottaa ja tilalle valittiin uusi paavi. Tämä ei kuitenkaan helpottanut tilannetta, koska Avignonin ja Rooman paavit pitivät kiinni oikeuksistaan. Vallassa oli nyt kolme paavia, Avignonin linjan paavi, Pisan linjan paavi sekä Rooman linjan paavi.

Vuonna 1414 alkoi suuri kirkolliskokous Konstanz -nimisessä kaupungissa aivan Sveitsin rajalla nykyisen Saksan alueella. Kokous kesti yhteensä neljä vuotta[19] ja kokosi kaupunkiin yli kolmensadan piispan sekä kolmensadan oppineen teologin lisäksi paljon muitakin kirkonmiehiä ja ruhtinaita. Palvelusväet mukaan lukien vieraita oli jopa kymmeniä tuhansia.[19] Konsiili päätti erottaa kaikki kolme virassa olevaa paavia. Rooman paavi suostui eroamaan vapaaehtoisesti ja Pisan linjan paavi vangittiin. Avignonin linjan paavi Benedictus XIII kieltäytyi eroamasta ja pakeni Espanjaan, mutta samalla käytännössä menetti vaikutusvaltansa. Konsiili valitsi uudeksi paaviksi Martinus V:n ja skisma loppui tähän. Valta palasi pian takaisin paaville kirkolliskokoukselta. Ensin kirkolliskokouksille asetettiin aikaväli, joka piti kulua edellisen päättymisestä ennen kuin seuraava saatiin kutsua koolle. Paavi Pius II:n julistus kielsi kirkolliskokouksen koolle kutsumisen ja näin valta oli palannut paaville.

Paavien valta huipussaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasta myöhäiskeskiajalla, Avignionin vankeuden ja suuren skisman jälkeen Rooman piispat saavuttivat kaikkialle ulottuvan kontrollin läntisen kirkon kirkollishallinnossa, vaikka ylin päätösvalta säilyikin periaatteessa paavien johdolla kokoontuneilla kirkolliskokouksilla.

Tämän paaville keskittyneen vallan ansiosta paavin päätösten seuraukset ovat joskus olleet arvaamattoman suuria. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta päätöksestä on Paavi Innocentius VIII:n bulla Summis desiderantes affectibus vuodelta 1484. Bullassa hyväksytään noitien polttaminen, mikä johti tuhansien menehtymiseen rovioilla ja muilla teloituspaikoilla. Toinen, poliittisen päätöksenteon esimerkki on tapaus, joka sattui kun osmanit hyökkäsivät Konstantinopoliin vuonna 1453. Silloin paavi olisi voinut käyttää armeijaansa Konstantinopolin puolustamiseen ja tarjosikin apua patriarkalle. Paavi kuitenkin asetti ehdon, että patriarkan oli tunnustettava paavin määräysvalta ja täten alistuttava tämän hallintoon. Patriarkka kieltäytyi ja Konstantinopoli vallattiin. Samalla paavin ja patriarkan välit katkesivat lopullisesti, ja samalla ortodoksinen ja katolinen kirkko erosivat toisistaan lopullisesti.

Renessanssin turmeltuneet paavit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa paavin suuri maallinen valta ja rikkaus johti joihinkin väärinkäytöksiin. Paavit eivät aina käyttäytyneet virkansa edellyttämällä tavalla. Nämä paavit eivät eläneet selibaatissa, vaan heillä saattoi olla useita lapsia ja rakastajattaria. Jotkut myös myivät ja ostivat piispanvirkoja. Nämä osin todelliset ja osin kuvitellut väärinkäytökset olivat osittaisena syynä uskonpuhdistukseen ja täten myös protestanttisten kirkkojen syntyyn: Martti Luther suomi kiivaasti paaviuden alennustilaa ja vastusti vallan keskittymistä yhdelle henkilölle.

1400-luvulla hallinnut paavi Innocentius VIII jätti kuollessaan paavinistuimen sekasortoiseen tilaan. Jo hänen hallintokaudellaan kansalaiset olivat antaneet hänelle pilkkanimen "Rooman isä" tämän lukuisien aviottomien lasten vuoksi, eikä paavien moraali parantunut hänen kuoltuaankaan. 1400-luvun lopulla etevän lääkärin kerrotaan pystyneen tutkimaan paavin hovissa kaikkia siihen aikaan tunnettuja seitsemää kuppatautia.[20] 1492 tuleva paavi Aleksanteri VI lahjoi kardinaalien enemmistön ja nousi paaviksi.[20] Paavi aloitti kautensa lupaavasti, mutta pian hän lopetti hengellisen työn ja keskittyi henkilökohtaisten rikkauksien keräämiseen. Aleksanteri VI oli enemmän turmeltunut maallinen hallitsija kuin valistunut hengellinen johtaja ja hän jakoi lapsilleen sekä kirkollisia virkoja että maa-alueita Kirkkovaltiosta. Paavi myös suunnitteli tekevänsä Kirkkovaltiosta maallisen valtion ja antavan sen sitten pojalleen.[20] Aleksanteri VI kuoli 1503. Hänen seuraajansa oli sotainen Julius II, joka keskittyi mieluummin sodankäyntiin kuin hengellisiin velvollisuuksiinsa.

Uskonpuhdistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uskonpuhdistus

Martti Luther julkaisi 95 teesiään vuonna 1517 katolisen kirkon anekauppaa vastaan. Luther joutui pian väittelyyn muiden teologien kanssa ja paavi uhkasi 1520 häntä kirkonkirouksella. Luther julistettiin pannaan 1521. Kiistat johtivat uskonpuhdistukseen, jonka seurauksena syntyi protestanttinen kirkko.

Uskonpuhdistuksen aikaan paavina oli Leo X. Hän muistutti käytökseltään tyypillistä renessanssiruhtinasta, eikä aluksi kiinnittänyt saksalaisten munkkien väliseen riitaan juurikaan huomiota. Katolisella kirkolla olisi ehkä ollut mahdollisuus estää uskonpuhdistus,[21] mutta se ei reagoinut Lutherin uusien oppien nostattamaan väittelyyn tarpeeksi ajoissa eikä Vatikaanissa aluksi ymmärretty tilanteen vakavuutta.[21] Paavi olisi helposti voinut tuomiota Lutherin roviolle,[21] mutta samalla paavi olisi voinut menettää Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinvaalien ennakkosuosikin tuen, mikä sai paavin jahkailemaan kiistassa Lutherin kanssa.[22] Vasta vaalin loputtua paavi julisti Lutherin pannaan, mutta ajoitus oli väärä ja vain kiihdytti katolisen kirkon vastustajien mieliä.[21] Luther toivoi keskustelua paavin ja uudistusmielisten kanssa, jotta katolisen kirkon epäkohdat saataisiin korjattua.[23] Paavi kieltäytyi kuuntelemasta Lutherin esittämää kritiikkiä, mutta tuomitsi silti tämän ajatukset.[23] Tämä johti siihen, ettei epäkohdista puhuttu ja vain muutamissa kaupungeissa järjestettiin opillisia väittelyitä aiheesta.[23]

Maalliset hallitsijat alistavat paavin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavilla oli yhä paljon valtaa, vaikkakin uskonpuhdistus ja renessanssin moraaliltaan alhaiset paavit olivat vähentäneet Kirkkovaltion mahtia. Euroopan suuret hallitsijat kuten Ruotsin Kustaa III,Itävallan Joosef II, Venäjän Katariina Suuri, Preussin Fredrik Suuri sekä Ranskan Ludvig XVI olivat myötämielisiä paavia kohtaan, vaikkakin vaativat oikeutta määrätä oman valtakuntansa sisällä toimivan katolisen kirkon asioista. Paavilla ei ollut enää samaa valtaa kuin keskiajalla, jolloin se olisi helposti voinut käydä sotaan niskoittelevia valtioita vastaan, vaan Vatikaanin oli myönnyttävä.

Pius VI oli viimeinen todellista maallista valtaa käyttänyt paavi. Hänen jälkeensä hallinneilla paaveilla oli vielä jonkin verran valtaa Kirkkovaltion sisällä, mutta silti Pius VI:n seuraajien valta oli minimaalista verrattuna paaviuden historian suurien paavien valtaan.

Ranskan suuri vallankumous johti Ranskan luostarien ja kirkkojen sulkemiseen. Kun papisto määrättiin vannomaan uskollisuutta uudelle hallinnolle noin puolet papeista kieltäytyi. Paavi julisti meneillään olevan skisma ja erotti kaikki uskollisuutta Ranskan uudelle hallinnolle vannoneet papit. Ranskan joutuessa sotaan muuta Eurooppaa vastaan paavi ja Kirkkovaltio asettuivat tukemaan Ranskaa vastustavaa liittoumaa. Vallankumousarmeijan valloittaessa Italiaa myös Kirkkovaltio alistettiin silloisen kenraali Napoléon Bonaparten johdolla. Paavi pakotettiin solmimaan Kirkkovaltion kannalta epäedullinen rauhansopimus, jossa se mm. joutui maksamaan suuret sotakorvaukset Ranskaan. Ranskalaisen upseerin kuoltua Roomassa syttyneissä mellakoissa jo kuolemansairas paavi vangittiin ja vietiin Alppien yli pieneen Valencian linnakkeeseen. Pius VI kuoli marttyyrina ja hänen jälkeensä paavien maallinen valta on ollut minimaalinen.

1. joulukuuta 1799 konklaavi kokoontui vanhimman kardinaalin johdolla San Giorgion saarelle Venetsiaan, missä valittiin seuraavaksi paaviksi usean kuukauden pattitilanteen jälkeen Pius VII. Uusi paavi palasi Roomaan, joka nyt oli käytännössä osa Ranskaa. Napoleonista oli tullut Ranskan tosiasiallinen hallitsija ja hän halusi nyt tehdä sovinnon paavin ja katolisen kirkon kanssa. Napoleon allekirjoitti konkordaatin 15. heinäkuuta 1801. Siinä sanottiin katolilaisuuden olevan Ranskan kansalaisten enemmistön uskonto ja sen harjoittaminen sallittiin. Katolinen kirkko ei kuitenkaan saanut lainkaan takaisin Ranskan suuressa vallankumouksessa menettämäänsä omaisuutta, vaikkakin Ranskan valtio lupasi korvauksena maksaa papistolle palkkaa kirkon puolesta. Jonkin aikaa Napoleonin ja paavin välillä vallitsi sopu, mutta pian välit jälleen huononivat. Kun Napoleon vaati paavia sulkemaan Kirkkovaltion satamat brittiläisiltä aluksilta, paavi kieltäytyi. Ranskan joukot tunkeutuivat jälleen Roomaan ja paavin lippu vaihdettiin trikoloriin. Vatikaani oli nyt liitetty osaksi Napoleonin imperiumia. Paavi taas kuljetettiin Genovan länsipuolella sijaitsevaan Savonaan, missä häntä pidettiin kolme seuraavaa vuotta kotiarestissa. Napoleon ei saanut paavia taipumaan tahtoonsa, joten hän salakuljetti tämän Pariisiin ja pakotti sairaan paavin siirtämään kaiken maallisen valtansa rippeetkin itselleen. Paavi tuli nopeasti katumapäälle ja peruutti allekirjoituksensa, mutta Napoleon piti tämän salassa. Napoleon kuitenkin kärsi pian tappion liittoutuneille ja paavi pääsi palaamaan Roomaan. Paavin onnistui Wienin kongressissa palauttaa Kirkkovaltiolle sille ennen kuuluneet alueet Avignonia lukuun ottamatta. Paavi kuoli 20. elokuuta 1823.

Paavius 1800-luvulta nykyaikaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillisuudessaan taantumukselliset paavit Leo XII ja Gregorius XVI[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wienin kongressin jälkeen Euroopan hallitsijat solmivat ns. Pyhän allianssin ja lupasivat hallita alamaisiaan isällisesti ja kristinusko mielessään. Tämä tiesi valtion ja kirkon läheistä liittoa ja pian papit kehottivatkin kansalaisia kuuliaisuuteen laillista esivaltaa kohtaan sekä samalla antoivat siunauksensa sananvapauden ja muutenkin demokratian rajoittamiselle.[24] Kirkkovaltio ei liittynyt tähän Pyhään allianssiin, vaikkakin sen politiikassa kirkko ja valtio olivat erottamattomat. Kirkkovaltiosta oli kuitenkin alkanut muodostua taakka paaville, heitä ei enää kunnioitettu suurina hengellisinä johtajina vaan ruhtinaspiispoina, kuninkaiden ja piispojen sekoituksina.

Pius VII:n kuoltua kardinaalikollegio halusi valita entistä uskonnollisemman paavin diplomaattisena pidetyn Pius VII:n seuraajaksi. Uusi paavi Leo XII oli hyvin hurskas mies, mutta myös taantumuksellinen ja vailla kunnollista suhteellisuudentajua.[24] Hänen tekoihinsa kuuluu mm. Kirkkovaltion pappishallinnon palauttaminen, isorokkorokotusten lopettaminen sekä Rooman juutalaisten sulkeminen ghettoon.

Uudistusmielisimmät toivoivat vuonna 1829 kuolleen Leo X:n seuraajan jatkavan Pius VII:n uudistuksia. Francesco Castiglione, joka otti paavinnimekseen Pius VIII halusi jatkaa Pius VII:n linjalla, mutta hän oli jo sairas ja kuoli puolentoista vuoden kuluttua paaviksi tultuaan. Pius VIII:n ollessa paavina 1830 Kirkkovaltion pohjoisosissa syntyi levottomuuksia, joiden taltuttamiseen paavin oli pyydettävä Itävallan apua.

Gregorius XVI:n noustessa paavinistuimelle, Kirkkovaltio pysyi pystyssä enää Itävallan sotilaallisen tuen avulla. Uusi paavi perui edeltäjänsä yritykset uudistaa Kirkkovaltion hallintoa. Paavi oli uudistushaluton ja vanhan järjestelmän puolella, hänen aikanaan Kirkkovaltiota pidettiinkin Turkin ohella Euroopan takapajulana.[24] Munkkina ennen paaviksi tuloaan toiminut Gregorius XVI oli syvästi modernia maailmaa vastaan. Hän edusti vielä vanhaa aatesuuntausta, jonka mukaan paavi oli erehtymätön ja kaikkien hallitsija. Maailma oli kuitenkin muuttunut ja paavi oli menettänyt valtansa. Uudistuksia vihaava Gregorius XVI kuoli 1. kesäkuuta 1846, eikä häntä silloin surtu edes Rooman kaupungissa.[24]

Pius IX:n pitkä kausi ja Kirkkovaltion loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pius IX

Gregorius XVI:n seuraaja Pius IX (ristimänimeltään Giovanni Maria Mastai-Ferretti) oli pisimpään hallinnut paavi mikäli apostoli Pietarin väitettyä kautta ei oteta huomioon. Paaviksi noustessaan Pius IX oli hyvin liberaali ja uudistusmielinen. Hänen ensimmäisiä tekojaan paavina oli armahtaa poliittiset vangit, mikä järkytti konservatiivista Eurooppaa. Jo tällöin Itävallan kansleri Metternich ennusti liberaalin paavin johtavan lopulta Kirkkovaltion tuhoon.[25]

Paavina Pius IX antoi Kirkkovaltiolle parlamentin, perustuslain sekä hallituksen. Hän myös salli Kirkkovaltiossa Gregorius XVI:n kieltämät rautatiet ja lakkautti sensuurin. Paavi oli kansan keskuudessa suosittu ja häntä kunnioitettiin, mutta myöhemmin tilanne muuttui. Kun paavia pyydettiin Italian yhdistymisen johtoon ja johtamaan sotaa Itävaltaa vastaan paavi vastasi: "Non possum" (suom. Me emme voi) Kirkon johtajana paavi ei voinut ryhtyä sotaan katolista Itävaltaa vastaan.

Päätös käänsi paavin kansansuosion päinvastaiseksi. Hänen pääministerinsä surmattiin ja paavi joutui pakenemaan mellakoivaa väkijoukkoa. Paavin paetessa Rooma julistettiin hetkellisesti tasavallaksi, mutta paavi pääsi pian palamaan valtaan ranskalaisten sotilaiden suojassa. Hän sai valtansa ja Rooman hallinnan takaisin itselleen, mutta nyt kirkkovaltio oli riippuvainen paitsi itävaltalaisista myös Ranskan joukoista. Uudistusmielinen paavi oli järkyttynyt syvästi pääministerinsä murhasta, mikä sai paavin luopumaan haluistaan uudistaa vanhoillista Kirkkovaltiota. Maa palasi jälleen paavilliseen yksinvaltaan.

Vuosien kuluessa paavi pysyi konservatiivisessa linjassaan. Samalla hän mm. julisti opin Neitsyt Marian tahrattomasta sikiämisestä. Uudet rautatiet toivat katolisia eri puolilta maailmaa pyhiinvaellukselle Roomaan, minkä seurauksena Pius IX:stä tuli ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu paavi.[25] Paavi myös laati kuuluisimman kiertokirjeensä 1864, jonka liitteenä oli myös Syllabus errorum, erehdysten luettelo. Luettelossa paavi tuomitsi kahdeksankymmentä modernia harhaoppina pitämäänsä asiaa, mm. omantunnonvapauden, protestantismin, siviiliavioliiton sekä sosialismin.[25] Luettelon kahdeksaskymmenes kohta tuomitsi väitteen, jonka mukaan "Rooman paavi voisi ja että hänen tulisi sopia edistyksen, vapaamielisyyden ja modernin kulttuurin kanssa".[25] Toteamuksen nimittäminen harhaopiksi loi syvän kuilun vanhoillisen paaviuden ja uudistuvan Euroopan välille.

1867 paavi kutsui koolle 20. yleisen kirkolliskokouksen eli Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen. Koska paavin maallinen valta hupeni, katsoivat kardinaalit ja piispat tarpeelliseksi lisätä tämän kirkollista valtaa. Tämän vuoksi eri puolilta maailmaa saapuneet kutsutut päättivät julistaa opin paavin erehtymättömyydestä. Kardinaalien ja piispojen joukossa enemmistö kannatti julistusta, minkä vuoksi se toteutuikin, mutta sitä myös vastustettiin. Useimmat vastustajista eivät sinällään vastustaneet oppia paavin erehtymättömyydestä, joka oli jo sangen vanha, vaan kirkolliskokouksen julistusta. Julistus nimittäin sitoisi piispat ja kardinaalit myöntämään sellaisten paavin lausuntojen kuten Syllabus errorumin erehtymättömyys. Julistus kuitenkin toteutui äänin 451–88. Noin viitisenkymmentä jättäytyi pois äänestyksestä ja 88 "kannatti varauksin". Lopullisessa äänestyksessä vastustajat lähtivät kotiin ennen äänestyksen alkamista ja virallisesti asiakirja hyväksyttiin äänin 533–2 – joista vastustavatkin äänet olivat ilmeisesti vahinkoja.[25] Kirkolliskokouksen mukaan paavi ei siis ollut erehtymätön, mutta hän saattoi antaa lausunnon piispanistuimelta ex cathedra.

Asiakirja hyväksyttiin 18. heinäkuuta 1870 ja saman kuun 19. päivänä Ranska julisti Saksalle sodan. Tämä tiesi ranskalaisten joukkojen lähtemistä Kirkkovaltiosta. Kirkkovaltion loppu lähestyi, se oli jo nyt kutistunut pieneksi Roomaa ympäröiväksi alueeksi. Samalla Italia oli yhdistynyt Roomaa ja Venetsiaa lukuun ottamatta. Samalla valtiolle oli valittu yhteinen kuningas ja pääkaupungiksi oli asetettu Rooma, vaikkei se ollutkaan liittynyt yhdistyneeseen Italiaan. Jotta myös Rooma saataisiin osaksi uutta valtiota, aloittivat uuden kuninkaan tykistöt kaupungin muurien tulituksen. Paavi oli käskenyt joukkojensa tehdä vastarintaa, mutta verenvuodatusta haluttiin välttää ja vastustus oli ainoastaan muodollista ja sen tarkoitus oli osoittaa, ettei paavi luopunut vapaaehtoisesti vallastaan. Paavi antautui pian ja Kirkkovaltion rippeet liitettiin Italiaan. Paavi ei enää ollut maallinen johtava, tosin Italian parlamentti sääti paavia koskevan erityislain, jonka mukaan hänen persoonansa oli koskematon ja hän sai käyttää Vatikaania ja eräitä muita alueitaan veloituksetta. Lisäksi paavin sallittiin pitää yllä diplomaattisuhteita sekä hänelle maksettiin vuotuinen korvaus Kirkkovaltiolta riistetyistä alueista. Paavi kieltäytyi tarjouksesta ja vaati häneltä otettuja alueita takaisin. Paavi julisti nyt olevansa Vatikaanin vanki, eikä enää poistunut sen alueelta. Paavi myös kielsi katolilaisia osallistumasta enää Italian poliittiseen toimintaan ja samalla julisti Italian uudet vallanpitäjät – joita hän piti vallananastajina – kirkonkiroukseen.

Vaikka katolinen kirkko ja paavi olivatkin menettäneet valtionsa, oli se mahdollisesti saanut paljon positiivista aikaan. Jo kauan vanhoillinen ja takapajuinen Kirkkovaltio oli sitonut paavin maallisiin asioihin ja pakottanut tämän pitämään yllä vanhanaikaista hallintojärjestelmää, mutta nyt paavi ei ollut enää riippuvainen Italiasta ja saattoi keskittyä hengellisiin asioihin. Paavin menetettyä valtionpäämiehen asemansa häntä ei enää voitu pitää puolueellisena ja oman maansa asioita ajavana johtajana, vaan teologisena hengenmiehenä. Vaikka paavinistuin oli menettänyt maallisen valtansa rippeetkin, se nautti suurempaa arvovaltaa kirkossa kuin koskaan aikaisemmin.[25] Pius IX kuoli 7. heinäkuuta 1878 oltuaan paavina 31 vuotta.

Diplomaattinen paavi, hurskas paavi ja pasifistinen paavi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pius IX:n seuraaja onnistuttiin valitsemaan jo kolmannen äänestyskerran jälkeen. Giacchino Vincenzo Pecci otti paavilliseksi nimekseen Leo XIII. Paaviksi tullessaan hän oli 67-vuotias ja jokseenkin heikko terveytensä kannalta, mutta tästä huolimatta hän toimi paavina neljännesvuosisadan 18781903. Jo se seikka, ettei uusi paavi ottanut nimeään kummaltakaan edeltäjältään herätti toiveita uudistusmielisissä katolilaisissa. Myös paavin päätös valita valtiosihteerikseen vapaamielinen kardinaali vaikutti uudistusmielisien mielestä hyvältä merkiltä.

Leo XIII peri edeltäjältään riitaisat suhteet eri Euroopan valtioihin ja varsinkin Italiaan. Vaikka paavi olikin vanhoillinen ja kannatti useita edeltäjiensä opetuksia, hän esitti ne erilaiseen tyyliin kuin edeltäjänsä. Leo XIII toivoi yhä Kirkkovaltion takaisinsaamista, eikä hänkään poistunut paaviksi tultuaan Vatikaanista. Hän jopa uhkasi katkaista diplomaattisuhteet kaikkiin Euroopan valtioihin, joiden päämiehet ottaisivat vastaan Italian kuninkaan kutsun ja kävisivät valtiovierailulla tämän luona. Paavi Leo XIII aikana Italian ja paavin suhteet eivät parantuneet merkittävästi, mutta tämä riita hyödytti jonkin verran molempia osapuolia. Koska paavin ääntä kuunneltiin yhä maailmalla, oli Italian hallitukselle tärkeää että tämä ääni oli italialainen. Riita kuitenkin osoitti, ettei paavi ole puolueellinen syntyperästään huolimatta. Näin Italian hallitus sai pidettyä paavina puolueettoman, mutta italialaisen paavin, ja paavi saattoi ottaa puolueettoman välittäjän rooliin maailmanpolitiikassa.[26] Paavina Leo XIII myös yritti saada suurimman osan katolisesta papistosta hyväksymään tasavallan, mutta papisto kieltäytyi. Kirkon ja tasavallan välinen kuilu kasvoi entisestään, mutta paavi oli tehnyt voitavansa. Paavina Leo XIII oli ollut sovittelevaisempi ja diplomaattisempi kuin edeltäjänsä ja onnistunut parantaa suhteitaan eri Euroopan valtioihin. Hän oli myös ottanut paaviuden ensimmäisen askeleen modernin maailman uudelleenarviointiin yleiskirjeellään Rerum Novarum, jossa modernia yhteiskuntaa ei enää torjuttu.[27]


Leo XIII:a paavinistuimelle seurasi Giuseppe Sarto valittiin paaviksi vuoden 1903 konklaavilla. Kyseisessä konklaavissa kardinaalikollegio oli jakaantunut kahteen ryhmään, joista toisen pääehdokas oli kardinaalivaltiosihteeri Mariano Rampolla. Hän oli uudistus- ja vapaamielinen, minkä vuoksi konservatiiviset ja vanhoilliset kardinaalit vastustivat häntä. Tästä huolimatta Rampolla sai kahdella ensimmäisellä äänestyskerralla suurimman osan äänistä, muttei kahden kolmanneksen enemmistöä. Ennen kolmannen äänestyksen aloittamista Krakovan arkkipiispa esitti Itävallan keisarin nimissä tämän tahdon, jonka mukaan Rampollaa ei pitäisi valita paaviksi. Kyseessä oli katolisten valtojen epävirallinen veto-oikeus, johon kardinaalikollegoja oli joka kerta aikaisemmin taipunut. Kardinaalit esittivät protestinsa, mutta Rampollan saamat äänet laskivat jokaisella äänestyskierroksella ja seitsemännen äänestyksen jälkeen Giuseppe Sarto sai kokoon tarvittavan kahden kolmanneksen enemmistön. Hän otti nimekseen Pius X, koska ei halunnut jatkaa edeltäjänsä linjaa vaan Pius IX:n osoittamaa tietä.

Pius X oli hyvin hurskas mies, eikä hän ollut elämänsä aikana koskaan poistunut Italiasta.[26] Diplomaattisen Leo XIII:n jälkeen kardinaalit halusivat nyt politiikkaan koskaan sekaantumattoman paavin, joka voisi keskittyä hengellisiin velvollisuuksiinsa. Paavina Pius X ei halunnut esiintyä kuin Leo XIII. Hän kehotti edessään polvistuvia henkilöitä istumaan, kieltäytyi nukkumasta edellisen paavin hienossa sängyssä ja aterioi sihteerinsä kanssa. Poikkeuksena useisiin muihin 1800-luvun paaveihin nähden Pius X oli toiminut seurakuntapappina, minkä vuoksi hän tunsi hyvin seurakuntatyön sekä hiippakuntahallinnon.

Pius X mm. tehosti pappien koulutusta ja uudisti jumalanpalveluksen "puhdistamalla" kirkkomusiikin ja palauttamalla sen gregoriaanisen kirkkolaulun tilaan. Hän myös pani alulle kanonisen lain kirjoittamisen, joka valmistui 1917 korostaen paavin ja kirkkohallinnon auktoriteettia. Hän ei pitänyt kiinni edeltäjiensä tavoin tiukasta linjasta kieltää katolilaisia osallistumasta Italian politiikkaan, mutta kuitenkin kehotti näitä välttämään sitä. Edeltäjiensä tavoin hän pysyi Vatikaanin vankina säilyttäen viileät suhteet Italiaan. Pius X:n kauden aikana Ranska katkaisi diplomaattisuhteensa Vatikaaniin ja kumosi konkordaatin. Samalla se lopetti palkan maksamisen maansa papistolle ja siirsi kirkkorakennukset sekä kirkon muun omaisuuden valtiolle. Diplomaattina Pius X oli joustamaton ja hänen tiukan linjansa takia Ranskan valtion täytyi lopulta joustaa hitusen ja se perui suunnitelmansa päästää kirkkoihin kokoontumaan erilaisia kristinuskoon liittymättömiä kulttiyhdistyksiä. Paavi myös julkaisi luettelon 65 harhaopista ja vaati kaikkia pappeja vannomaan, etteivät he kannata modernismia. Pius X:n aikana myös perustettiin nk. "paavillinen salainen poliisi", jonka tehtävänä oli etsiä katolisen kirkon piiristä pappeja ja piispoja, jotka kannattivat modernismia. Pius X:n seuraaja lopetti tämän salaisen poliisin, mutta modernismin vainonta ja tieteen jyrkkä erottaminen teologiasta jatkui vielä 1960-luvulle.

Vuonna 1954 Pius X julistettiin pyhimykseksi. Hän on ainoa pyhimykseksi julistettu paavi 1900-luvulla.[26] Häntä pidetään suurena, mutta vaatimattomana ja rakastettavan paavina, jolla oli suuri vaikutus paaviuteen.[26]

Noustessaan Pius X:n seuraajaksi paavinistuimelle 1914 Giacomo della Chiesa oli kuusikymmentävuotias. Konklaavin tiedettiin haluavan edellisiä diplomaattisemman paavin, koska ensimmäinen maailmansota oli juuri syttynyt Euroopassa. Uusi paavi oli konservatiivinen ja tällä oli diplomaattista kokemusta. Paavillisen nimensä Benedictus XV hän otti suurelta valistusajan paavilta Benedictus XIV:ltä.

Benedictus XV:n ollessa paavina paavinistuin julistautui virallisesti puolueettomaksi ensimmäisessä maailmansodassa. Tästä huolimatta sodan molemmat osapuolet syyttivät sitä puolueelliseksi; saksalaisten mielestä paavi oli aatteiltaan ranskalainen ja ranskalaisten mielestä saksalainen. Pasifistinen paavi koetti vedota sodan osapuoliin taistelujen lopettamiseksi, mutta molemmat osapuolet tuomitsivat paavin lausunnon. Yksikään paavin vetoomus ei saanut vastakaikua, eivätkä osapuolet liiemmin hyväksyneet paavin laajinta rauhanvälitysehdotusta 1917. Paavia ei otettu mukaan edes sodanjälkeisiin neuvotteluihin, vaan hän joutui pysymään ulkopuolisena loppuun saakka.

Maailmansodan jälkeen paavi pyrki parantamaan suhteita Euroopan valtioihin, erityisesti Italiaan ja Ranskaan. Paavi mm. poisti katolilaisilta kiellon osallistua Italian politiikkaan ja antoi vielä siunauksensakin perustetulle katoliselle puolueelle. Benedictus XV:n suorittama Jeanne d'Arcin julistaminen Ranskan suojelupyhimykseksi paransi paavin ja Ranskan suhteita, mikä johti diplomaattisuhteiden normaloimiseen 1921. Benedictus XV:n osoittama puolueettomuus ja humanitaarinen työ sodan aikana nosti paaviuden arvovaltaa jopa siinä määrin, että Istanbuliin pystytettiin 1921 Turkin hallituksen toimesta paavin patsas, joka on omistettu "maailmantragedian suurelle paaville, kaikkien ihmisten hyvätekijöille kansalaisuuteen ja uskontoon katsomatta"

Pius XI ja Pius XII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benedictus XV:n seuraajaksi valittiin vuoden 1922 konklaavissa Milanon arkkipiispa ja kardinaali Achille Ratti. Alun perin vahvimmat ehdokkaat paaviksi olivat olleet kardinaalivaltiosihteeri Pietro Gasparri ja kardinaali La Fontane, mutta kummankaan ei onnistunut kerätä taakseen tarvittavaa kahden kolmanneksen enemmistöä. 14. äänestyskerralla konklaavi päätyi kompromissiehdokkaaseen, tiedemiehenäkin mainetta keränneeseen Rattiin. Hän otti nimekseen Pius XI, vaikka jatkoikin edeltäjänsä linjalla eikä Pius X:n. Jo paavin antaessa perinteistä urbi et orbi -siunaustaan oli havaittavissa muutosta, koska paavi antoi poikkeuksellisesti siunauksensa Pietarinkirkon ulkoparvekkeelta eikä sisältä, kuten "Vatikaanin vangit" olivat tehneet. Tämä osoitti selvästi, että uusi paavi halusi ratkaista Italian ja Vatikaanin välisen riidan.[28]

Paavina Pius XI oli selvä yksinvaltias, jonka raivokohtauksia pelättiin Vatikaanissa.[26] Hän saikin tehokkaasti tahtonsa läpi useissa tapauksissa. Pius XI halusi myös lopettaa Italian ja Pyhän istuimen välisen riidan ja onnistuikin tässä. Hän solmi fasistisen Italian johtajan Benito Mussolinin kanssa Lateraanisopimuksen, joka takasi Vatikaanille itsenäisyyden ja katoliselle kirkolle suosituimmuusaseman Italiassa.[26] Paavi joutui myös tekemään osuutensa Mussolinille, kuten esimerkiksi lopettamaan fasisteja vastustavan kristillisdemokraattisen puolueen tukemisen.

Lateraanisopimuksen lisäksi Pyhä istuin solmi konkordaatin eli valtiosopimuksen myös kansallissosialistisen Saksan kanssa. Tämä sopimus oli suunnanmuutos Vatikaanin politiikalle, joka oli jyrkästi tuominnut natsismin. Konkordaatin solmiminen Saksan kanssa tarkoitti käytännössä sitä, että paavinistuin joutui hyväksymään kansallissosialismin ja Adolf Hitlerin johtaman puolueen. Tämä herättikin aluksi epäilyjä siitä, että vallassa oleva paavi Pius XI olisi fasisti.[26] Hitler ei kuitenkaan noudattanut konkordaatissa tehtyjä sopimuksia: katolisia kouluja ja kirkkoja suljettiin sekä uskonnonopetusta ja yhdistystoimintaa vaikeutettiin. Paavi yritti protestoida asiasta Hitlerille, mutta Saksa ei muuttanut toimintaansa. Tämän vuoksi paavi lähetti salaa Saksaan kiertokirjeensä, joka luettiin palmusunnuntaina 1937 kaikissa Saksan kirkoissa. Paavi tuomitsi kiertokirjeessä natsien rotuopin, mikä johti useiden saksalaisten pappien toimittamiseen keskitysleireille.[26] Loppuelämänsä ajan Pius XI laati lisää fasismia ja natsismia vastustavia kiertokirjeitä, mutta tuomitsi myös kommunismin ja piti sitä vaarallisempana kirkolle kuin fasismia ja natsismia.[26] Vielä viimeisinä elämän viikkoinaan Pius XI valmisteli natsismin ja fasismin valheet tuomitsevaa puhetta Italian piispoilla. Hän kuitenkin kuoli 10. helmikuuta 1939 eikä koskaan ehtinyt pitää puhettaan tai saada sitä valmiiksi.

Vuoden 1939 konklaavi ei kestänyt kauan. Jo kolmannessa äänestyksessä kardinaalikollegio päätyi kuuriansa kokeneimpaan diplomaattiin, Eugenio Pacelliin, joka otti paavinimekseen Pius XII. Paaviksi tultuaan hän yritti estää toisen maailmansodan puhkeamista ja ehdottikin Euroopan valtioille neuvotteluja rauhan säilyttämiseksi. Hänen pyyntönsä torjuttiin. Sodan puhjettua paavi yritti vielä pitää Italian erossa siitä, mutta epäonnistui tässäkin. Sodan molemmat osapuolet pyrkivät saamaan Pyhän istuimen puolelleen, mutta Vatikaani oli päättänyt paavin johdolla pysyä puolueettomana, kuten se oli tehnyt ensimmäisessäkin maailmansodassa.

Vaikka Pius XII toimikin sodan aikana rauhan puolesta ja pyrki auttamaan eri maiden hätää kärsiviä asukkaita ja sotavankeja, kiinnitetään nykyaikana enemmän huomiota hänen vaikenemiseensa juutalaisten joukkotuhoamisesta. On totta, että Vatikaani tiesi muita valtioita paremmin juutalaisten järjestelmällisestä tuhoamisesta.[26] Sopimus Mussolinin kanssa ja toisen maailmansodan tapahtumat olivat alentaneet paavin arvovaltaa maailmalla, minkä vuoksi sodanaikaista paavia Pius XII:a jopa syytettiin aikanaan natsiksi[29] ja tämän epäiltiin suojelevan natsirikollisia.[29] Joka tapauksessa paavi ei toiminut aktiivisesti saksalaisia vastaan, vaikka katolinen kirkko pysyikin oppositiossa suhteessa kansallissosialismiin. Tosin paavilla ei olisi todennäköisesti ollut mahdollisuutta estää tai edes hillitä holokaustia, vaikka hän olisikin tuominnut sen.[26] Paavilla oli syytä olettaa, että asian suora tuomitseminen olisi vain pahentanut tilannetta.[26] Eräänäkin päivänä paavi poltti keskitysleirejä vastustavan kirjoituksensa, jonka oli aikonut julkaista Italian lehdissä, koska samantyyppinen julkilausuma oli Alankomaissa johtanut kymmenientuhansien juutalaissyntyisten katolilaisten vangitsemiseen.[26] Paavin toimien puolustajat muistavat yleensä myös paavin toiminnan saksalaisten miehittäessä Rooman 1943, jolloin paavi antoi piilottaa noin viitisen tuhatta juutalaista Vatikaaniin ja kaupungin luostareihin.[26]

Vuoden 1944 jälkeen paavi hallitsi Vatikaania yksinvaltaisemmin kuin aiemmin. Hän ei enää nimittänyt itselleen kardinaalivaltiosihteeriä, mikä teki hänestä entistä yksinvaltaisemman paavin. Kylmän sodan aikana paavi edusti selkeästi läntistä kantaa, joka vastusti kommunismia.[26] Samalla tosin hän pyrki parantamaan Itä-Euroopan valtioiden katolilaisten elinoloja. Italiassa hän antoi jälleen tukensa maan kristillisdemokraattiselle puolueelle, joka oli menettänyt tukensa Pius XI:n Lateraanisopimuksessa. Paavi myös kielsi katolilaisia liittymästä Italian kommunistiseen puolueeseen. Paavi oli modernin teologisen tutkimuksen suhteen edeltäjiään vapaamielisempi, sillä hän antoi 1940-luvulla kirjoittamassaan kiertokirjeessä katolilaisille raamatuntutkijoille luvan käyttää tieteellisiä metodeja.[26] 1950-luvulla paavin linja muuttui kuitenkin konservatiivisemmaksi ja lähemmäs Pius IX:n ja Pius X:n politiikkaa ja joistain uskonkohdista ei enää saatu keskustella kriittisesti. Pius XII myös julisti dogmin Neitsyt Marian ottamisesta ruumiineen taivaaseen. Tämä julistus annettiin ex cathedra, piispanistuimelta, ja vuoden 1870 kokouksen mukaan paavi oli tällöin erehtymätön. Kuollessaan 9. lokakuuta 1958 Pius XII jätti seuraajalleen konservatiivisen ja vanhanaikaisen katolisen kirkon sekä ikääntyvän kardinaalikollegion; vanha paavi ei ollut nimittänyt viiteen vuoteen uusia kardinaaleja.

Autuas Johannes XXIII – "Hyvä paimen"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1958 konklaavi valitsi Pius XII:lle seuraajaksi Angelo GIuseppe Roncallin, josta tuli ns. "välikauden paavi". Hän otti paavilliseksi nimekseen nimen Johannes XXIII, ja myöhemmän autuaaksi julistamisensa jälkeen häntä kutsutaan nimellä Autuas Johannes XXIII.

Paavina Autuas Johannes XXIII oli edeltäjiään paljon kansanomaisempi. Paavi ei ollut myöskään kuurian jäsen, minkä vuoksi hän ei tuntenut Vatikaanin hallintojärjestelmää ja oli siinä tavallaan ulkopuolinen. Hän ei myöskään käyttänyt samanlaista yksinvaltaa kuten edeltäjänsä, eivätkä kardinaalit aina edes totelleet häntä.[28] Paavi yllättikin kardinaalinsa ilmoittamalla näille tammikuussa 1959, että aikoi kutsu koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen. Tämä oli yllättävää, sillä Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen jälkeen, jossa paavi julistettiin opiltaan erehtymättömäksi, luultiin ettei uutta kirkolliskokousta enää tarvittaisi. Aluksi paavillinen kuuria yritti jarruttaa kirkolliskokouksen koolle kutsumista ilmoittamalla järjestelyjen kestävän vuosikymmeniä, mutta paavi pysyi mielipiteessään. Jo kahden vuoden kuluttua 11. lokakuuta 1962 järjestelyt oli tehty ja kirkolliskokous saattoi alkaa. Poikkeuksellisesti mukaan oli kutsuttu myös kahdentoista muun kristillisien kirkon edustajia. Sulkiessaan kirkolliskokouksen ensimmäisen istuntokauden paavi oli jo kuolemansairas, eikä tullut näkemään seuraavaa istuntokautta. Kokous oli kuitenkin jo saanut suuntaviivat ja paavin kuollessa 3. kesäkuuta 1963 häntä surtiin maailmalla todennäköisesti enemmän kuin ketään muuta paavia siihen mennessä.[28]

Paavali VI ja Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen päätös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autuas Johannes XXIII esitti vielä kuolinvuoteellaankin toiveensa, jonka mukaan hän toivoi Giovanni Battista Montinin tulevan seuraajakseen.[28] Montini voittikin paavinvaalin ja hänestä tuli katolisen kirkon virallisten listojen mukaan 262. paavi. Paavinimekseen Paavali VI:n valinnut uusi paavi antoi vielä kruunauttaa itsensä perinteisellä kolmikerroksisella paavintiaralla, mutta tämän jälkeen tiara myytiin ja rahat jaettiin köyhille.[28] Luopuessaan paavinkruunuksikin kutsutusta tiarasta Paavali VI osoitti, ettei paaviutta pitäisi ensisijaisesti arvioida etuoikeuksien ja vallan käsitteillä.[30] Ele ei merkinnyt paavin luopumista hengellisestä vallasta, mutta näytti että paavi on käsitettävä kirkon palvelijana eikä paavin etuoikeutena.[30]

Paavali VI:n tärkein tehtävä paavina oli saada vietyä Autuas Johannes XXIII:n aloittama Vatikaanin toinen kirkolliskokous loppuun. Taitavana organisaattorina hänen onnistuikin viedä kokous loppuun, mutta se vaati yhteensä neljä istuntokautta. Paavali VI:n tavoitteena oli saada kirkolliskokouksen päätökset hyväksyttyä mahdollisimman suurella enemmistöllä, minkä vuoksi hän teki paljon myönnytyksiä katolisen kirkon konservatiiviselle haaralle. Tämän vuoksi kirkolliskokouksen tulokset olivat liian uudistusmielisiä konservatiiveille ja liian vanhoillisia radikaaleille uudistajille.[28] Vaikka paavin suosio kärsi molempien tahojen suunnalta, onnistui Paavali VI:n palauttaa järjestys kokouksen jäljiltä sekavaan katoliseen kirkkoon. Paavina hän myös kansainvälisti kirkkoa: hänet paaviksi valinneessa konklaavissa oli ollut 80 kardinaalia, hänen kuollessaan 1978 heitä oli 138.[28]

Johannes Paavali II – Puolalainen pontifex[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Johannes Paavali II

Paavali VI:n ja Johannes Paavali II:n väliin sijoittuu lyhyt, 34 päivää kestänyt, pontifikaatti. Johannes Paavali I valittiin paavinistuimelle 26. elokuuta 1978 ja hän kuoli kolmekymmentäkolme päivää tämän jälkeen. Konklaavi kutsuttiin jo toista kertaa samana vuonna kokoon ja nyt kardinaalit joutuivat kokoontumaan 14. lokakuuta.

Vuoden 1978 toisessa konklaavissa Johannes Paavali I:n seuraajaksi valittiin puolalainen Karol Wojtyla, joka otti paavilliseksi nimekseen Johannes Paavali II:n.

Opillisesti Johannes Paavali II oli enemmän säilyttäjä kuin uudistaja. Huolimatta ulkoisista paineista hän pitäytyi kristinuskon perinteisessä tulkinnassa. Paavin politiikka oli yhdistelmä edistyksellistä suhtautumista sosiaalisiin uudistuksiin ja äärikonservatiivista moraalioppia. Paavi vastusti leppymättä naispappeutta, ehkäisyä, homoseksuaalisuutta, geenimanipulaatiota, vapautuksen teologiaa, aborttia, eutanasiaa, pappien avio-oikeutta, transsukupuolisia, Irakin sotaa ja kuolemanrangaistusta. Hän kannatti radikaaleja toimia köyhyyden poistamiseksi, mm. köyhien maiden velkojen anteeksiantamista. Hän yritti saada maininnan kristinuskosta EU:n perustuslakiin. Kristinuskon nykysuunnalle tyypillisesti suuri osa paavin ja eurooppalaisen maallisen maailman ristiriidoista koski seksuaalimoraaliin liittyviä kysymyksiä.

Voimakkaalla ja näkyvällä esiintymisellään paavi sai paljon medianäkyvyyttä maailmassa ja pitkän virkakautensa aikana hänestä tuli tärkeä moraalivaikuttaja. Paavin merkitys kommunismin luhistumiseen itäisessä Euroopassa ja varsinkin Puolassa oli erityisen suuri.[31]

Johannes Paavali II pitkä kausi päättyi tämän kuolemaan 2. huhtikuuta 2005. Vatikaanin virkamiehet ovat alkaneet kutsua paavia tämän kuoleman jälkeen Johannes Paavali Suureksi,[32] mikä on huomattava kunnianosoitus sillä vain kahdesta aiemmasta paavista on käytetty tätä nimeä, heidät kaikki julistettiin myöhemmin pyhimyksiksi. Vatikaani perustelee nimen käyttöä sillä, että paavi uudisti instituution perusteellisesti tekemällä paavista globaalin vaikuttajan samalla, kun hän piti kiinni kirkon perusarvoista. Kriitikoiden mielestä paavi ei kyennyt vastaamaan nykyajan haasteisiin, ei ryhtynyt välttämättömiin uudistuksiin ja ei siksi ansaitse tulla kutsutuksi suureksi. Nimen yleistyminen käyttöön riippuu kuitenkin tavallisesta kansasta. Tällä hetkellä yleistymisestä ei ole näyttöä.

Paavius nykypäivänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benedictus XVI[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Benedictus XVI

Joseph Alois Ratzinger valittiin 2005 konklaavissa Johannes Paavali II:n seuraajaksi neljän äänestyskerran jälkeen. Kardinaalina Ratzingeria pidettiin katolisen kirkon konservatiivisen siiven johtohahmona, joka on korostanut opin puhtautta, vastustaa ehkäisyä, tuomitsee homoseksuaalisuuden, naispappeuden ja radikaalifeminismin sekä vastustaa keskustelua pappien selibaatin poistamisesta. Lisäksi Ratzinger uskonopin kongregaation johtajana oli myös osavastuullinen Vatikaanin kielteiseen suhtautumiseen vapautuksen teologiaa kohtaan. Hänen näkemyksensä mukaan katolinen kirkko on ainoa oikea kirkko ja kardinaalikaudella hänen suhtautumisensa viime aikoina alkaneeseen uskontojen lähentymiseen ja vuoropuheluun oli hyvin jyrkkä. Ihmisenä häntä pidetään kuitenkin miellyttävänä, älykkäänä, pohdiskelevana, uutterana ja kohteliaana sekä hieman ujona verrattuna muuten vahvaan maineeseensa. Monissa suhteissa Benedictus XVI näyttää paavina lieventäneen näkemyksiään aikaisempaan verrattuna.

Ennen paaviksi tuloaan Benedictus XVI toimi yli 20 vuotta edeltäjänsä paavi Johannes Paavali II:n lähimpänä neuvonantajana. Häntä on kutsuttu "opilliseksi portinvartijaksi", mutta toisaalta myös jyrkemmin "Jumalan rottweileriksi" tai "Panssarikardinaaliksi" (Der Panzerkardinal).

Paavin syyskuussa 2006 pitämä puhe, jossa hän lainasi erästä Bysantin keisarin lausuntoa, herätti suuresti kohua muslimimaissa. Vasta mediakohun rauhoituttua selvisi paavin puuttuneen aivan oikeisiin asioihin ja kuukauden kuluttua puheesta paavi oli saanut 38 eri muslimioppineelta vastauksen puheeseensa, jossa nämä myönsivät paavin olleen oikeassa tämän sanoessa Koraanin kieltävän uskoon pakottamisen.[33]

Johannes Paavali II:n linjana oli lähentää eri uskontoja keskenään. Tähän politiikkaan kuului se, ettei paavi ottaisi puheeksi eri uskontojen ongelmia. Uusi paavi vaatiikin todellista vuoropuhelua eri uskontokuntien kanssa, jotta näiden väliset riidat saataisiin selvitetyksi.[33]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 13
  2. a b Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 10
  3. Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 15
  4. Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 16
  5. a b c d e Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 17
  6. a b c d Paavi s. 47
  7. a b c d e f Paavi s. 50–52
  8. a b c Paavi s. 54–56
  9. a b c Tapani Kärkkäinen: Kirkon historia - ortodoksin käsikirja. Gummerus, 1999. ISBN 951-8979-27-8. s. 49–52
  10. Liisa Mirjam Helimäki: Avainten valta : Roomalaiskatolinen kirkko ja uuden vuosituhannen haasteet. J P Pavas oy, 2005. ISBN 978-952-91-9576-3. s. 26
  11. a b Katolisen kirkon historia s. 61–62
  12. a b c d Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 23–27
  13. Ralph Ludwig: Kristinuskon historia 2000. Weilin + Göös, 1999. ISBN 951-35-6514-9. s. 94–95
  14. a b c Kristinuskon historia s. 78–80
  15. a b c d Tuomas Heikkilä, Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 59. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6.
  16. Medieval Sourcebook: Urban II (1088–1099): Speech at Council of Clermont, 1095, Five versions of the Speech
  17. a b Régine Pernoud: Ristiretket, s. 23. WSOY, 1965.
  18. a b c d e f Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 38
  19. a b Ihmistä suurempi : Paaviuden historia s. 47–51
  20. a b c Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 57–60
  21. a b c d Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 65
  22. Katolisen kirkon historia s. 94
  23. a b c Kristikunnan historia s. 66
  24. a b c d Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 92–97
  25. a b c d e f Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 98–109
  26. a b c d e f g h i j k l m n o p Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 110–125
  27. Kristinuskon historia s. 229
  28. a b c d e f g Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 132–147
  29. a b Tieteen Kuvalehden numero 15/2002 s. 22–29
  30. a b Paavi s. 7
  31. Alain Vircondelet: Johannes Paavali II: elämäkerta. Kustannusosakeyhtiö Perhemediat Oy, 2005. ISBN 952-210-082-X. s. 233–245
  32. The legacy of John Paul II Viitattu 22. tammikuuta 2007.
  33. a b http://www.yle.fi/uutiset/ulkomaat/taustat/id49870.html

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]