Pius VII

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pius VII
Jacques-Louis David 018.jpg
Syntymänimi Giorgio Barnaba Luigi Chiaramonti
Paavius alkoi 14. maaliskuuta 1800
Paavius päättyi 20. elokuuta 1823
Edeltäjä Pius VI
Seuraaja Leo XII
Syntynyt 14. elokuuta 1742
Cesena, Kirkkovaltio (nykyään Italia)
Kuollut 20. elokuuta 1823 (81 vuotta)
Rooma

Pius VII, alkuperäinen nimi Barnaba Niccolò Maria Luigi Chiaramonti, (14. elokuuta 1742, Cesena20. elokuuta 1823) toimi Rooman piispana ja katolisen kirkon johtajana eli paavina 14. maaliskuuta 1800 alkaen kuolemaansa saakka.[1]

Pius VII oli Vatikaanin Annuario Pontificio -vuosikirjassa julkaistun epävirallisen, epäluotettavan ja perimätietoon perustuvan paaviluettelon mukaan 251. paavi.[2] Hänen paavikautensa eli pontifikaattinsa tärkeimmät tapahtumat liittyivät katolisen kirkon ja Napoléon Bonaparten johtaman Ranskan välisiin kiistoihin.[3]

Pius VII:n tekoihin kuuluu muun muassa Kirkkovaltion neuvotteleminen Napoleonilta, sen uudelleen menettäminen ja takaisin saaminen Wienin kongressissa. Lisäksi Pius VII:n aikana Rooma vakiintui katolisen maailman valtakeskukseksi ja sen piispasta eli paavista tuli Wienin kongressin jälkeen Euroopan viimeinen jäljellä oleva ruhtinaspiispa. Pius VII myös perusti uudelleen jesuiittajärjestön.[4]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chiaramonti syntyi italialaiseen aatelissukuun. Hän opiskeli Ravennassa ennen liittymistään benediktiineihin vuonna 1756. Chiaramonti toimi opettajana sääntökunnassa, kunnes hänen urakehityksensä katolisen kirkon piirissä lähti vauhtiin hänen vanhan perheystävänsä Giovanni Braschin tultua valituksi paaviksi. Otettuaan nimekseen Pius VI Braschi nimitti Chiaramontin ensin San Calliston luostarin apotiksi vuonna 1776. Kardinaalin arvonimen Chiaramonti sai vuonna 1785.[5]

Valinta paaviksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. joulukuuta 1799 kardinaalit eivät kokoontuneet normaaliin tapaan Sikstuksen kappelissa Roomassa vaan Itävalta-Unkarin hallitsemalla alueella sijaitsevassa benediktiiniluostarissa. Edellinen paavi Pius VI oli ennen marttyyrikuolemaansa vankeudessa antanut vanhimmalle kardinaalille määräyksen järjestää seuraava konklaavi turvallisessa paikassa.[6]

Chiaramonti valittiin paaviksi 21. maaliskuuta 1800. Hänen edeltäjänsä Pius VI:n kuoltua edellisen vuoden elokuussa uuden paavin valinnut konklaavi kokoontui jo 30. marraskuuta 1799. Konklaavilla oli kolme pääehdokasta, ja Chiaramonti tuli valituksi usean kuukauden pattitilanteen jälkeen kompromissina. Hän oli paaviksi noustessaan suhteellisen nuori eli 58-vuotias, mutta kuulunut jo vuosikymmeniä benediktiineihin, opettanut teologiaa professorina ja hänet tunnettiin lempeänä, kärsivällisenä ja sitkeänä mutta myös päättämättömänä ja epäröivänä.[7]

Kirkkovaltio ja Eurooppa Pius VII:n noustessa paaviksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Apenniinien niemimaa ennen Napoleonin sotia. Kuvassa Kirkkovaltio on merkitty keltaisella.

Pius VII:n noustessa paaviksi Napoleonin sodat eivät olleet vielä alkaneet Euroopassa, mutta Napoléon Bonaparte oli jo Ranskan ensimmäinen konsuli. Samalla Napoléon oli liittänyt Kirkkovaltion osaksi Ranskan vasallivaltiota Cisalppista tasavaltaa, eikä Pius VII siis paaviksi noustessaan johtanut edeltäjiensä tavoin maallista valtiota.

Pius VII:n noustessa paavinistuimelle vallitsi paavin ja Ranskan välillä riita.[8] Riidan juuret piilivät Ranskan suuressa vallankumouksessa, jossa valtaan oli noussut kansalliskokous. Vallankumouksen jälkeinen Ranska oli ollut pahoissa talousvaikeuksissa, jotka oli ratkaistu kansallistamalla kirkon omaisuus. Myöhemmin kansalliskokous oli myös lakkauttanut maan luostarit ja tehnyt kirkon piispoista ja papeista virallisesti ranskalaisia virkamiehiä. Kun kansalliskokous oli vaatinut pappeja ja piispoja vannomaan uskollisuutta Ranskan uudelle perustuslaille ja kirkkojärjestykselle, noin puolet papeista oli kieltäytynyt.

Silloinen paavi Pius VI oli tuominnut kaikki uskollisuutta perustuslaille vannoneet papit ja samalla kansalliskokouksen julistuksen ihmisoikeuksista, mikä oli johtanut siihen, että Ranskan vallankumoushallitus oli katkaissut diplomaattisuhteensa Kirkkovaltioon ja myös miehittänyt Avignonin sotilaallisesti. Ranskan ryhtyessä sotaan muita Euroopan maita vastaan, paavi oli asettunut tukemaan Ranskan vastaista liittoumaa. Ranskan joukot olivat kuitenkin edenneet Italiassa Napoleonin johdolla, ja 15. helmikuuta 1798 Kirkkovaltiolle kuuluva Rooma oli julistettu tasavallaksi. Paavi Pius VI oli vangittu ja kuljetettu pois Roomasta, ja hän oli kuollut vangittuna marttyyrina 1799.

Paavina vuodet 1800–1823[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopu Napoléonin kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jacques-Louis David: Osa Napoleonin kruunajais maalausta: kuvassa paavi Pius VII:stä (edessä) ja kardinaali Giovanni Battista Caprarasta.

Uusi paavi palasi Roomaan, joka nyt kuului Napoleonin Ranskalle. Napoleonista oli tullut Ranskan tosiasiallinen hallitsija ja hän halusikin tehdä sovinnon paavin ja katolisen kirkon kanssa. Hän muun muassa järjesti Pius VII:n edeltäjälle Pius VI:lle hautajaiset, jotka tältä oli evätty 1799. Milanon papeille pitämässään puheessa 5. kesäkuuta 1800 Napoléon kuvaili puheessaan ajatuksiaan uskonnosta ja katolisesta kirkosta:[9]

»Olen varma siitä, että roomalaiskatolinen usko on ainoa uskonto, joka voi tehdä järjestäytyneen yhteiskunnan onnelliseksi ja luoda perustan hyvälle hallitukselle. Tulen puolustamaan sitä aina ja kaikin tavoin. Jos joku käyttää väärin tätä uskontoa, jota minä teidän tavallanne tunnustan, pidän häntä valtion vihollisena ja rankaisen häntä ankarasti.

Modernit filosofit yrittivät vakuuttaa Ranskalle, että katolinen uskonto oli demokratian ja tasavallan vihollinen. Tämän takia Ranskan tasavalta vainosi julmasti uskontoa ja sen palvelijoita. [...] Minäkin olen filosofi, ja tiedän, ettei kukaan voi olla hyveellinen ja oikeudenmukainen, ellei hän tiedä, mistä hän tulee ja minne hän menee. Pelkkä järki ei anna meille tietoa tästä; ilman uskontoa me kuljemme jatkuvasti pimeydessä. Katolinen uskonto on ainoa, joka antaa ihmiselle varman ja erehtymättömän tiedon hänen alkuperästään ja kohtalostaan.

Mikään yhteisö ei voi kestää ilman moraalia, eikä ole moraalia ilman uskontoa. Sen takia ainoastaan uskonto voi antaa valtiolle lujan ja kestävän perustan. Yhteiskunta ilman uskontoa on kuin laiva ilman kompassia.

Ranska on vihdoin oppinut vastoinkäymisistään ja avannut silmänsä ja huomannut, että katolinen kirkko on ainoa ankkuri myrskyssä. [...] Kun pääsen neuvottelemaan uuden paavin kanssa, toivon voivani poistaa kaikki esteet, joita voi vielä ilmaantua Ranskan ja kirkon päämiehen täydellisen sovinnon tielle.»

Puheessaan Napoleon osoitti haluavansa saada aikaan sovun paavinistuimen kanssa, ja myös paavi oli valmis neuvottelemaan Napoleonin kanssa.[10] Kahdeksan kuukautta kestäneiden neuvottelujen jälkeen Napoléon allekirjoitti niiden tuloksena syntyneen konkordaatin 15. heinäkuuta 1801.[10] Siinä sanottiin katolilaisuuden olevan Ranskan kansalaisten enemmistön uskonto ja sen harjoittaminen sallittiin. Katolinen kirkko ei kuitenkaan saanut takaisin Ranskan suuressa vallankumouksessa menettämäänsä omaisuutta, vaikkakin Ranskan valtio lupasi korvauksena maksaa papistolle palkkaa kirkon puolesta.[11] Myös Kirkkovaltio palautettiin paaville.

Kiistan molemmat osapuolet hyötyivät sovun solmimisesta ja konkordaatista. Tosin molemmat osapuolet joutuivat myös tinkimään vaatimuksissaan ja tekemään kompromisseja. Esimerkiksi paavi olisi toivonut kirkon takavarikoitua omaisuutta takaisin, eikä kirkko myöskään saanut menettämäänsä Avignonia takaisin.[11] Lisäksi paavin oli hyväksyttävä Ranskassa vallitseva uskonnonvapaus.

Vaikka paavi joutuikin antamaan periksi joidenkin vaatimustensa suhteen, oli konkordaatti silti todisteena kirkon voitosta.[11] Ranskan vallanpitäjien oli myönnettävä, etteivät he olleet pystyneet kitkemään kristinuskoa Ranskasta. Konkordaatti ei tarkoittanut voittoa pelkästään paaville ja kirkolle vaan myös Napoleonille, sillä enää Ranskan tasavaltaa ei voitu väittää pakanalliseksi ja jumalattomaksi valtakunnaksi.[11]

Napoleonin ja paavin välisen sovun synnyttyä paavi lupautui myös kruunaamaan Notre Damen katedraalissa Napoleonin Ranskan keisariksi 1804.[11] Kruunaamistilaisuudessa Napoleon ei kuitenkaan antanut paavin suorittaa muuta kuin voitelun ja kruunujen siunaamisen; keisarillisen kruunun Napoleon asetti itse päähänsä. Vaikka kyseinen tapahtuma viesti selvästi paavin merkityksen huomattavasta vähenemisestä, saattoi paavi silti olla tyytyväinen. Paavi ei saanut kruunata Napoleonia, mutta oli kuitenkin kutsuttu antamaan kristillinen hyväksyntänsä Napoleonille. Vielä vuosikymmentä aiemmin Notre Damen kristilliset symbolit oli peitetty ja kirkkoa oli käytetty "järjen ja vapauden juhlan" järjestämiseen, mutta nyt kristilliset symbolit olivat jälleen esillä ja paikalla oli runsaasti kirkon edustajia.

Riita Napoléonin kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pius VII. Kuvassa paavi on pukeutuneena erilaisiin paavin maallisiin vallanmerkkeihin, mutta paavin ja Napoleonin välisen kiistan aikana Pius VII menetti lähes kaiken maallisen valtansa ja joutui elämään vankeudessa yksinkertaista elämää.

Jonkin aikaa Napoleonin ja paavin välillä vallitsi sopu, mutta pian välit jälleen viilenivät. Kun Napoleon vaati paavia sulkemaan Kirkkovaltion satamat brittiläisiltä aluksilta, paavi kieltäytyi vedoten asemaansa puolueettomana rauhan puolustajana.[11] Ranskan joukot tunkeutuivat jälleen Roomaan ja paavin lippu vaihdettiin trikoloriin. Vatikaani oli nyt liitetty osaksi Napoleonin imperiumia. Paavi taas julisti "Pietarin perinnön ryöstäjät" kirkonkiroukseen eli pannaan, muttei kuitenkaan maininnut Napoleonia nimeltä. Paavi vangittiin ja kuljetettiin Genovan länsipuolella sijaitsevaan Savonaan, missä häntä pidettiin kolme vuotta kotiarestissa.[12]

Napoleon eristi Pius VII:n Savonassa tämän neuvonantajista, sillä kardinaalit oli pakotettu Pariisiin. Kolmen vuoden kotiarestinsa aikana Pius VII eli benediktiinimunkin elämää, johon kuului muun muassa rukoileminen, lukeminen, omien vaatteidensa peseminen ja muutenkin hiljaisen elämän viettäminen.[12] Napoleonin vankina ollessaan Pius VII eli aivan erilaista elämää kuin Roomassa, ilman kardinaaleja ja muita neuvonantajiaan sekä palvelijoitaan. Samalla hän kieltäytyi vahvistamasta Napoleonin piispannimityksiä, minkä vuoksi kesällä 1810 peräti 27 piispanistuinta oli tyhjänä.[12]

Napoleon ei saanut paavia taipumaan tahtoonsa, joten hän salakuljetti tämän Pariisiin 1812.[12] Paavia pidettiin vankina Fontainebleaun linnassa, eikä hän saanut kuulla uutisia Ranskan ja muun Euroopan tapahtumista.[12] Napoleon itse kävi parhaillaan sotaa Venäjällä. Napoleon palasi Ranskaan 1813 ja pakotti sairaan paavin siirtämään kaiken maallisen valtansa rippeetkin itselleen.[13] Samalla paavi joutui sitoutumaan jättämään Rooman ja muuttamaan Pariisiin. Paavi tuli nopeasti katumapäälle ja peruutti allekirjoituksensa, mutta Napoleon ei paljastanut sitä ja piti paavia yhä vankinaan Fontainebleaun linnassa.

Wienin kongressi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleonin kärsittyä tappion liittoutuneille paavi pääsi palaamaan Roomaan 24. toukokuuta 1814. Wienin kongressin kokoontuessa järjestämään sekasortoista Eurooppaa Napoleonin jäljiltä paavilla oli nyt puolellaan aikakauden mukanaan tuoma muuttunut ilmapiiri. Kirkkoa vastustaneiden valistusfilosofien valistusaatteita pidettiin syynä vallankumoukseen ja sekasortoiseen kaaokseen Euroopassa.[14] 1800-luvun alun uudet aatesuuntaukset, kuten romantiikka, pitivät arvossa useita valistusaatteen halveksimia asioita kuten uskoa, historiaa, perinteitä ja arvovaltaa, mikä hyödytti juuri näitä ominaisuuksia edustavaa kirkkoa.[14]

Paavin onnistui Wienin kongressissa palauttaa Kirkkovaltiolle sille ennen kuuluneet alueet Avignonia lukuun ottamatta. Kirkkovaltion palauttaminen paaville sopi hyvin sekä Britannian että kukistetun Ranskan suunnitelmiin, sillä vahva Kirkkovaltio Apenniinien niemimaalla tasapainotti Itävalta-Unkarin ja muiden alueen valtioiden keskinäistä voimatasapainoa.[14]

Wienin kongressin päätöksistä myös päätös olla perustamatta Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa uudelleen vaikutti paavin asemaan.[15] Saksan alueen hengellisten ruhtinaskuntien lakkauttamisen takia niin sanotut ruhtinaspiispat menettivät valtaansa, ja jäljelle jäi vain yksi ruhtinaspiispa koko Euroopassa; Rooman piispa eli paavi.[15] Paavin maallinen valta lisääntyi, koska ruhtinaspiispojen ruhtinaskuntien lakkauttaminen teki Roomasta yhä selvemmin katolisen maailman valtakeskuksen.

Paavi myös solmi konkordaatin uudelleen, tällä kertaa Ranskan kuninkaan Ludvig XVIII:n kanssa.[16] Paavi Pius VII kuoli 20. elokuuta 1823.

Pius VII:n perintö paavinistuimelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Thomas Lawrence: Paavi Pius VII, 1819. Pius VII istuu jälleen paavillisella valtaistuimellaan saatuaan Kirkkovaltion takaisin ja on taas maallinen johtaja, kirkkoruhtinas.

Pius VII:n noustessa paaviksi vuonna 1800 puhuttiin jo koko paavillisen instituution lopusta.[17] Pius VII kuitenkin pystyi arvostetuilla luonteenpiirteillään hurskaudella, lempeydellä ja rohkeudella palauttamaan paavinistuimen pahoin kärsineen kunnioituksen ja pitämään paavinistuimen pystyssä uuden ajan pyörteissä.[18]

Pius VII:n Wienin kongressissa hankkiman paavillisen vallan lisääntyminen synnytti ultramontanismina tunnetun liikkeen, jonka mukaan ylin hengellinen valta katolista kirkkoa ja uskontoa koskeviin kysymyksiin vastaamiseksi löytyi Ranskasta katsoen ultra montes eli vuorten toiselta puolelta, mikä tarkoitti paavin hallitsemaa Roomaa.[18] Paavi olikin nyt selvästi sekä hengellinen että myös maallinen hallitsija.

Pius VII:n aikana Roomasta tuli yhä selvemmin koko katolisen maailman valtakeskus.[18] Samalla paavius sai lisääntyneen ratkaisuvaltansa ja hengellisen valtansa tuella vastattavakseen valistusaatteiden herättämiä kysymyksiä demokratiasta, omantunnonvapaudesta ja tasavallasta.[18] Varsinkin nämä kysymykset leimasivat suuresti 1800-luvun paaviuden ongelmia modernisoituvan maailman kanssa.

Lisäksi Pius VII:n paavinkaudella alkoi nousta esille ongelmia Kirkkovaltion kanssa. Paavi pyrki uudistamaan Kirkkovaltion hallintoa säilyttämällä joitain ranskalaishallinnon tuomia uudistuksia, mutta yritys sopeuttaa uudenaikaisia hallintotapoja vanhanaikaiseen pappishallintoon ei tuottanut toivottuja tuloksia eikä tyydyttänyt edes Kirkkovaltion uudistusmielisiä piirejä saati sitten konservatiiveja.[18] Pius VII:n kaudella vanhanaikainen ja pappishallinnolla johdettu Kirkkovaltio alkoi jo osoittautua paavinistuimelle rasitteeksi.[18]

Wienin kongressin jälkeen Euroopan hallitsijat solmivat niin sanotun Pyhän allianssin ja lupasivat hallita alamaisiaan isällisesti ja kristinusko mielessään. Tämä tiesi valtion ja kirkon läheistä liittoa, ja pian papit kehottivatkin kansalaisia kuuliaisuuteen laillista esivaltaa kohtaan sekä samalla antoivat siunauksensa sananvapauden ja muutenkin demokratian rajoittamiselle.[19] Kirkkovaltio ei liittynyt tähän Pyhään allianssiin, vaikkakin sen politiikassa kirkko ja valtio olivat erottamattomat. Kirkkovaltiosta oli kuitenkin alkanut muodostua taakka paaveille, sillä heitä ei enää kunnioitettu suurina hengellisinä johtajina vaan ruhtinaspiispoina, joissa yhdistyivät kuninkuus ja piispuus.

Pius VII:n jälkeinen Kirkkovaltio oli ulkopoliittiselta vallaltaan mitätön ja Euroopan takapajuisimpana maana Turkin jälkeen pidetty valtio, joka pysyi pystyssä enää ainoastaan muiden valtioiden antaman sotilaallisen tuen turvin. Pius VII:n jälkeen kardinaalit valitsivat 1800-luvun alkupuoliskon ajan paaveiksi syvästi hurskaita miehiä diplomaattisen Pius VII:n pontifikaatin vastapainoksi, mikä aiheutti yhä suurempaa taantumusta Kirkkovaltion sisällä. Pius VII:n pontifikaatin jälkeen paavius joutuikin kohtaamaan modernisoituvan maailman kanssa yhteentörmäyksen, joka kesti yli sata vuotta ja jonka aikana paavius kehittyi maallisesta ruhtinaspiispallisesta instituutiosta hengelliseksi vaikuttajaksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Everyman's encyclopedia volume 9. J M Dent & Sons Ltd, 1978. ISBN 0-460-04021-9.
  • Hanska, Jussi: Kristuksen sijaiset maan päällä?. Paaviuden historiaa apostoli Paavalista Johannes Paavali toiseen. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-719-2.
  • Heininen, Simo: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2.

Verkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hanska 2005: 323.
  2. Catholic.fi: Paavien luettelo (Luettelo paaveista Vatikaanin virallisten listojen mukaisesti) Viitattu 4.6.2007.
  3. Tapahtumia voidaan pitää tärkeimpinä, koska ennen Pius VII:n pontifikaattia paaviuden uskottiin jo kohdanneen loppunsa Ranskan mullistuksien ja niistä seuranneiden kiistojen vuoksi.
  4. Everyman's encyclopedia volume 9, 1978: 584.
  5. Catholic Encyclopedia: Pope Pius VII (Katolisen ensyklopedian artikkeli paavi Pius VII:stä) Viitattu 5.6.2007. (englanniksi)
  6. Heininen 2004: 85–91.
  7. Heininen 2004: 86.
  8. Heininen 2004: 84–87.
  9. Heininen 2004: 87.
  10. a b Heininen 2004: 87.
  11. a b c d e f Heininen 2004: 88.
  12. a b c d e Heininen 2004: 89.
  13. Heininen 2004: 89, 90.
  14. a b c Heininen 2004: 90.
  15. a b Heininen 2004: 91.
  16. Catholic Encyclopedia: Pope Pius VII (Katolisen ensyklopedian artikkeli Pius VII:stä) Viitattu 28.5.2007. (englanniksi)
  17. Heininen 2004: 85.
  18. a b c d e f Heininen 2004: 91.
  19. Heininen 2004: 92–97.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Edeltäjä:
Pius VI
Luettelo paaveista

Emblem of the Papacy SE.svg

Seuraaja:
Leo XII