Keskitysleiri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vankeja Buchenwaldin keskitysleirillä.
Ruumiita vapautetussa Buchenwaldin keskitysleirissä.

Keskitysleiri on paikka, jonne kootaan siviilejä, joiden liikkuvuutta ja kontakteja halutaan rajoittaa. Yleensä leirejä on luotu sotien aikoina, jolloin vihollismaan kansalaiset ja epäluotettavaksi koetut poliittiset ja kansalliset ryhmät on koottu kyseisiin leireihin (internointileiri).

Käsitteen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskitysleirien varsinainen historia alkoi Yhdysvaltain sisällissodassa (1860–1865) ja Etelä-Amerikan valtioiden itsenäisyyssodista sen jälkeen. Näissä vangitut olivat vihollispuolen vangittuja sotilaita, ja keskitysleirit toimivat nimensä mukaisesti suurina leirimäisinä vankiloina, joihin suuret vankimäärät keskitettiin.

Espanjankielistä termiä reconcentración käytettiin internoinnin yhteydessä ensimmäisen kerran Kuuban kolmannen vapaussodan yhteydessä (1895–1898) kuvernööri Valeriano Weylerin toimesta. Maaseudun väestön siirroilla pyrittiin vähentämään tukea Kuuban vapaustaistelijoille. Sää ja taudit johtivat kuolemiin, joita Yhdysvaltain lehdistö käytti muokkaamaan mielipidettä Espanjan vastaiseen sotaan.

Saksalaiset sulkivat 1900-luvun alussa siirtomaassaan Lounais-Afrikassa hereroja ja muita kapinoivia alkuasukasheimojen jäseniä keskitysleireihin. Niistä kenties tunnetuin oli nimeltään Dark Island. Kaikkia kuolleita ei haudattu, vaan heidän kallojaan myytiin muistoesineinä tai rotutieteellisesti sävyttyneen antropologian havaintomateriaaliksi.[1]

Nykyisin sanaa käytetään usein propagandistisesti luomaan assosiaatio natsi-Saksan leireihin, ja samasta syystä määritelmän täyttävät leirit pyritään nimeämään toisin kuten internointileiriksi, työleiriksi, vankileiriksi, pakolaisleiriksi, uudelleenasutusleiriksi, siirtoleiriksi, pidätysleiriksi tai suodatusleireiksi. Esimerkiksi Suomen keskitysleirien nimi muutettiin lokakuussa 1943 ”siirtoleireiksi”.[2]

Buurisodan keskitysleirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1899 alkaneessa toisessa buurisodassa britit sovelsivat poltetun maan taktiikkaa buurisisseihin ja siirsivät buuriväestön keskitysleireille estääkseen buurisissien toiminnan. Virallinen syy oli siviilien ”suojelu” sisseiltä. Ajatuksen keksi alun perin lordi Kitchener. Noin 160 000 ihmistä vangittiin, joista 30 000 kuoli. Kitchenerin uuden taktiikan mukana yhä useampia ihmisiä siirrettiin kodeistaan leireille, jotta buurisissien huoltaminen hankaloituisi. Leirejä rakennettiin lisää ja muutettiin vartioiduiksi vankiloiksi.

Buurisodan aikainen keskitysleiri.

Buureja varten rakennettiin kaiken kaikkiaan 45 teltoitettua leiriä. 28 000 vangiksi jääneestä buurimiehestä 25 630 lähetettiin toisaalle, pääasiassa Isoon-Britanniaan. Täten suurin osa leireille jääneistä buureista oli naisia ja lapsia.[3]

Mustia afrikkalaisia varten rakennetuissa 64 leirissä enemmistö oli miehiä. Vaikka mustat afrikkalaiset olikin siirretty pakolla buurialueilta, ei heitä nähty brittihallinnon vihollisina ja heitä käytettiinkin usein palkattuna työvoimana.

Olot leireillä olivat epäterveelliset ja ruoka-annokset niukkoja. Yhä taistelevien miesten vaimot ja lapset saivat vielä normaaliakin pienemmät annokset ruokaa. Huono ravintotilanne ja hygienia johtivat epidemioihin kuten tuhkarokkoon, lavantautiin ja punatautiin. Tämä yhdistettynä sairaalatilojen puutteeseen johti suureen määrään kuolleita – sodanjälkeisen raportin mukaan 27 927 buuria (joista 22 074 oli lapsia). Kaikkiaan 25% buurivangeista menehtyi.[3]

Mustien leireillä 14 154 mustaa afrikkalaista oli kuollut nääntymiseen, sairauksiin ja heitteillejättöön. 12% mustista afrikkalaisista kuoli (viimeaikaiset tutkimukset asettavat mustien afrikkalaisten kuolonuhrit noin 20 000 uhrin paikkeille).[3]

Palattuaan Britanniaan the South African Women and Children's Distress Fundin edustaja Emily Hobhouse teki paljon työtä julkistaakseen vankien ahdingon vierailtuaan useilla leireillä Oranjen vapaavaltiossa. Hänen viisitoistasivuinen raporttinsa nostatti julkisen metelin ja johti hallituksen komission perustamiseen. Fawcettin komissio kiersi leirejä elokuusta joulukuuhun 1901 ja vahvisti Hobhousen raportin. He olivat erittäin kriittisiä leirien hoidon suhteen ja tekivät useita parannusehdotuksia, esimerkiksi ravinnon parantamiseksi ja lääkintähuollon jakamiseksi. Helmikuuhun 1902 mennessä leirien vuosittainen kuolinvauhti laski ensin 6,9 prosenttiin ja myöhemmin 2 prosenttiin.[3]

Keskitysleirit Natsi-Saksassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Holokausti
Theresienstadtin keskitysleirin portti, jossa lukee suomennettuna ”Työ vapauttaa”.

Natsi-Saksassa keskitysleirijärjestelmä (saks. Konzentrationslager; virallinen lyhenne oli KL, mutta vähemmän muodollisissa yhteyksissä yleensä KZ) perustettiin Adolf Hitlerin saatua vallan tammikuussa 1933. SA aloitti vangitsemiset, aluksi kellareihin ja muihin varastoihin. Maaliskuussa perustettiin ensimmäiset keskitysleirit Weimarin lähelle Nohraan ja Berliinin lähelle Oranienburgiin. SA ja Baijerin poliisi taas avasivat leirin Dachaussa. Elokuuhun 1934 mennessä 80 000 ihmistä vangittiin. SS sai keskitysleirien hallinnon toukokuussa 1934. Suurin osa alkuperäisistä leireistä suljettiin ja Heinrich Himmler nimitti entisen Dachaun komendantin, Theodor Eicken keskitysleirien tarkastajaksi.

Aluksi leireille vangittiin poliittisia toisinajattelijoita, Jehovan todistajia, pappeja, homoseksuaaleja, romaneita ja mielisairaita. Valtakunnan salaisella poliittisella turvallisuuspoliisilla, Gestapolla oli valta pidättää ja asettaa valitsemiaan henkilöitä turvasäilöön vankiloihin tai keskitysleireille ilman syytettä tai tuomiokäsittelyä. Toukokuussa 1935 Saksassa oli viisi leiriä, joilla oli 3 500 vankia: Esterwegen (322), Lichtenburg (706), Moringen (49 naista), Dachau (1 800) ja Sachsenburg (678). Marraskuun 1938 juutalaisvainoissa vangittiin 50 000 ihmistä lisää. Huhtikuussa 1939 suurin osa vangeista oli vapautettu, ja leireillä oli noin 21 000 henkeä. Tällöin alettiin vankien työvoimaa hyödyntää pakkotyössä vangitsemisen lisäksi. Uudet leirit perustettiin lähelle kuljetusreittejä ja SS:n hallinnoimia tehtaita. Ensimmäinen näistä oli Sachsenhausen lähellä Berliiniä heinäkuussa 1936.

Saksan vallattua Puolan toisen maailmansodan aluksi leirien vankien määrä nousi rajusti. Uudet leirit, kuten Auschwitz, suunniteltiin sotavankileireiksi, mutta osasta tuli myös tuhoamisleirejä. Massatuhoaminen alkoi operaatio Reinhardtin yhteydessä vuoden 1941 lopulla. Kuuluisin keskitysleiri Auschwitz oli pakkotyöleiri, sen rinnalla toimi Birkenaun tuhoamisleiri eli Auschwitz II ja IG Farben -yhtiön kustantama kaupallinen Monowitzin keskitysleiri eli Auschwitz III, jonka vankejä käytettiin pakkotyösssä viereisessä IG Farbenin keinokumitehtaassa IG Auschwitzissa. Keskitysleirivankien käyttäminen pakkotyövoimana erityisesti sotateollisuudessa oli yleistä. SS veloitti joka vangista päivämaksun.

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 tuhansia puna-armeijan upseereita murhattiin leireillä, Sachsenhausenissa ja Buchenwaldissa yli 22 000 henkeä. Neuvostovangit säilytettiin eristetyissä parakeissa, jotka saivat nimen sotavankityöleiri. Suurin osa upseereista teloitettiin välittömästi kuulustelujen jälkeen. Useimmat vangit eivät saaneet lähes lainkaan ruokaa tai suojia. Yli puolet 3,3 miljoonasta sotavangista kuoli talveen 1941–1942. Kertomusten mukaan leirien asukit söivät maassa kasvaneen ruohon ja multaa nälkäänsä. Myös ihmissyöntiä saattoi esiintyä. Neuvostoliitto ei ollut allekirjoittanut Geneven sopimusta sotavankien kohtelusta, joten saksalaiset eivät katsoneet olleensa sen ehtojen alaisia. Osansa neuvostosotavankien kohtelulla oli kansallissosialistisella rotuopilla, jonka mukaan slaavit olivat ali-ihmisiä. Kaikkiaan 5,7 miljoonasta itärintaman sotavangista Saksassa 3,5 miljoonaa menetti henkensä.

Jotkut leirit nimettiin erikoisleireiksi (Sonderlager). Näillä säilytettiin merkittävimpiä vankeja, kuten Josif Stalinin poikaa Sachsenhausenissa, entistä Itävallan kansleri Kurt von Schuschniggia, Hitlerin murhaa yrittänyttä Georg Elseria ja merkittävimpiä liittoutuneiden sotavankeja Dachaussa. Joillakin leireillä järjestettiin lääketieteellisiä kokeita vangeilla (myöhemmin tästä kuuluisaksi tuli erityisesti tohtori Josef Mengele).

Natsi-Saksan tärkeimmät keskitys- ja tuhoamisleirit

Vuonna 1944 leiriverkosto saavutti huippunsa. Osa aseteollisuudesta siirrettiin maanalaisiin bunkkereihin, joissa vangit työskentelivät. Flossenburgissa tuotettiin Messerschmittin lentokoneita ja Neuengammen vangit rakensivat Porta Westfalican luoliin mahtavan teollisuuskompleksin. V-aseiden osia tuotettiin Dora-Mittelbaun leirillä Harz-vuoristossa. Vuonna 1944 Suur-Saksan alueella oli 7,1 miljoonaa työvoimaksi rekisteröityä ulkomaalaista siviiliä tai sotavankia. Tämä oli 24 prosenttia kaikesta työvoimasta.

Leirien vangeista kuoli heinäkuusta 1942 heinäkuuhun 1943 joka kymmenes. Myöhemmin kuolleisuus oli korkeampi. Kuolleiden kokonaismääräksi on rekisteröity 450 000 ja arvioitu yli 600 000, johon ei ole laskettu tuhoamisleireillä kuolleita. 15. tammikuuta 1945 SS:llä oli 511 537 rekisteröityä mies- ja 202 674 naisvankia.

Keskitysleirit Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjällä jo Vladimir Leninin aikana (1919) laajennettiin tsaarinvallanaikaisia työleirejä (katorga), jotka saivat vuonna 1930 nimen Gulag leirien hallinnosta vastanneen viranomaisen mukaan. Jopa 15 miljoonaa vankia tuomittiin pakkotyöleireille Josif Stalinin hallinnon aikana. Monet kuolivat tauteihin, nälänhätään ja teloituksiin. 1920-luvun lopulla vankileirien saaristossa oli noin 100 000 vankia. Merkittävästi lisävankeja leireille saapui kolmessa aallossa: 1929–1932 maatalouden kollektivisoinnin aikana, 1936–1938 Stalinin vainojen aikana ja toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Gulag koostui sadoista leireistä, joilla oli 2 000–10 000 vankia. Useimmat näistä olivat ojennustyöleirejä, joilla tehtiin metsätöitä tai rakennettiin kanavia tai rautateitä tai työskenneltiin kaivoksissa. Kirjailija Aleksandr Solženitsyn on väittänyt, että vuosina 19281954 noin 40–50 miljoonaa ihmistä kärsi tuomioita leireillä. Leirihallinnosta 1989 kerätyt luvut väittävät noin kymmenen miljoonan hengen joutuneen lähetetyiksi leireille vuosina 1934–1947.

Anne Applebaumin neuvostoliittolaisiin arkistoihin nojautuneen tutkimuksen Gulag (2003) mukaan leireissä oli vuonna 1930 179 000 vankia, 1936 1 296 494, 1941 1 929 729, 1948 2 199 535, 1950 2 561 351 ja 1953 2 468 524 vankia. Yhteensä vankeja oli 28,9 miljoonaa, mihin lukuun sisältyy kuusi miljoonaa ”erikoissiirtokunnissa” elänyttä.

Leireissä kuoli Applebaumin mukaan vuosina 1929–1953 2 794 163 henkeä. Kuolleisuus oli suurinta sotavuosina 1942–1943 (24,9 ja 22,4 prosenttia), vuonna 1933 (15,3) ja 1944–1945 (9,2 ja 5,95). Muulloin se vaihteli 1–5 prosentin välillä ja painui alle prosentin vuosina 1950–1953. Lisäksi Neuvostoliitossa teloitettiin poliittista syistä vuosina 1934–1953 786 163 henkeä. Kumpikaan luku ei sisällä kuljetuksissa ja kuulusteluissa kuolleita tai heti vapautuksen jälkeen kuolleita.

Moshe Lewin taas esittää Neuvostoliiton historiassa (2006), että vastavallankumouksellisista rikoksista eli pykälän 58 perusteella pidätettiin vuodesta 1921 vuoden 1953 puoliväliin neljä miljoonaa. Heistä tuomittiin kuolemaan 819 456 henkeä ja lähetettiin leirille, siirtolaan tai karkotukseen 2,6 miljoonaa henkeä. Noin 400 000 karkotettiin – joko niin, että heitä kiellettiin asumasta jossakin tietyssä paikassa (vysylka) tai heidät pakkosiirrettiin tiettyyn siirtokuntaan (ssylka). Loput kuuluvat kategoriaan muut. Vankeudessa kuolleiden määräksi Lewin esittää vuosina 1934–1953 1,6 miljoonaa, mikä sisältää siviilioikeudellisen tuomion saaneet.

Eri laitoksissa vankilat pois lukien oli Lewinin mukaan vuoden 1953 alussa 5,2 miljoonaa henkeä, josta se laski kuudessa vuodessa 997 000:een; samana aikana ”vastavallankumouksellisista” rikoksista tuomittujen määrä ko. laitoksissa laski 580 000:sta 11 000:een.

Neuvostoliitto perusti myös Saksan alueelle NKVD:n erikoisleirit, joiden hallinta siirrettiin myöhemmin Saksan demokraattiselle tasavallalle.

Gulag alkoi kutistua Stalinin kuoleman jälkeen. Satoja tuhansia armahdettiin ja leirijärjestelmä palasi 1920-luvun mittoihin. Vuonna 1955 Gulag lopetettiin virallisesti. Sen tilalle tuli GUITK, ojennustyöleirien päähallinto. Kaikkiaan länsimaiset historioitsijat ovat arvioineet Neuvostoliitossa kuolleen vuosina 1918–1956 noin 10–30 miljoonaa ihmistä pakkotyössä, pakkoväestönsiirroissa, teloituksissa ja terrorissa.

Muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskitysleirejä on käytetty monissa sodissa. Esimerkiksi Yhdysvallat internoi toisen maailmansodan aikana paitsi japanilaista alkuperää olevia amerikkalaisia myös saksalais-amerikkalaisia ja italialaisia ei-kansalaisia internointileireille.

Myös neutraalina pysytellyt Ruotsi sulki toisen maailmansodan aikana kommunisteja ja vasemmistoradikaaleja kahdeksaan leiriin 1939–1943.

Kolmanneksi suurin keskitysleirijärjestelmä oli natsi-Saksan ja Neuvostoliiton jälkeen keisarillisella Japanilla. Japanilaiseen moraaliin kuului, ettei antautuminen ollut hyväksyttävää. Tämän vuoksi myöskään sotavankien kohtelussa ei edes pyritty inhimillisyyteen. Sotavankivoimalla rakennettiin muun muassa Burman–Thaimaan rautatietä.

Viime aikoina keskitysleirejä on käytetty muun muassa Jugoslavian hajaantumissodissa ja työleirinomaisia keskitysleirejä on edelleen olemassa Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, joissa niitä käytetään myös poliittisten toisinajattelijoiden vangitsemiseen. Tšetšenian sodissa venäläiset perustivat nk. ”suodatusleirejä”, joiden virallinen tarkoitus oli ”suodattaa” kapinalliset siviiliväestön joukosta. Yhdysvaltain Kuubassa sijaitsevasta Guantanamo Bayn laivastotukikohdan terroristiepäiltyjen säilytyspaikasta esimerkiksi Amnesty International ei käytä nimeä keskitysleiri.

Keskitysleirit Suomen historiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös Suomessa on historian aikana ollut kolmeen kertaan keskitysleirejä, ensimmäisen kerran vuonna 1918 sisällissodan aikana. Heti sisällissodan jälkeen Suomen armeija vangitsi tappion kärsineitä punakaartilaisia sotavankileireille noin 75 000, joista noin 12 000 kuoli nälkään ja sairauksiin – osittain maassa jo muutenkin vallinneen puutteen ja elintarvikepulan seurauksena. Niin kutsuttu ”espanjantauti”, influenssa, levisi leireillä heikkokuntoisten parissa tappaen heitä suurin määrin. Tautia ei osattu diagnosoida, joten joissain lähteissä sairauksiin kuolleiden määräksi on arvioitu vain 500 henkeä, merkittävämpänä isorokko. Suurin osa leirikuolemista kuitenkin johtui leirien ala-arvoisesta alusrakenteesta, kuten liian ahtaista ja kylmistä selleistä. Vankien raaka kohtelu oli suurin syy kuolemiin vankeja siirrettäessä leireihin. Joillain leireillä kuolleisuus oli huomattavan suurta, kuten Tammisaaren (30,5 %) ja Lappeenrannan vankileireissä (22,1 %).

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Galina Sankon ottama valokuva venäläisistä lapsista suomalaisella siirtoleirillä sen jälkeen kun suomalaiset olivat vetäytyneet alueelta. Kyltissä lukee: ”Siirtoleiri. Pääsy leirille ja seurustelu aidan läpi ampumisen uhalla kielletty”, ja sen jälkeen sama venäjäksi.

Toisen kerran keskitysleirejä perustettiin jatkosodan aikana, pääasiassa Itä-Karjalan suomalaisen sotilashallinnon alaisuudessa. Tällöin noin 40 % alueen ei-suomensukuisista siviileistä (venäläisiä, ukrainalaisia, jne.), eli vajaat 24 000, internoitiin leireihin. Koska työikäinen väestö oli joko kutsuttu aseisiin tai evakuoitu idemmäs teollisuuden työvoimaksi, olivat leiriläiset pääasiallisesti vanhuksia ja alaikäisiä lapsia. Venäläisen väestön sodanaikaisen valvonnan ohella näiden niin sanottujen siirtoleirien tavoitteena oli mahdollisesti myös alueiden väestön suomalaistaminen sodan voittamisen jälkeen. Leireille suljettiin venäläistä ja muuta ”epäheimolaista” väestöä: naisia, lapsia ja vanhuksia oli vankeina enimmillään lähes 24 000. Heistä menehtyi noin 4 500–8 000 henkeä. Muun muassa professori Jalmari Jaakkola suunnitteli jatkosodan aikana Itä-Karjalan venäläisen väestön lähettämistä näiltä siirtoleireiltä sodan jälkeen itään.

Myös suomalaisia äärivasemmistolaisia aktivisteja ja kommunisteja sijoitettiin toisen maailmansodan aikana keskitysleirimäisiin olosuhteisiin muun muassa Karvian varavankilan Rihkaan siirtolaan ja Itä-Karjalan Koveroon.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rasismi, Yle Teema 10.9.2009
  2. Kirjallinen kysymys 107/2005 vp: Suomalaisilla siirtoleireillä olleille siviilihenkilöille maksettavat korvaukset Eduskunta. Viitattu 29. kesäkuuta 2007.
  3. a b c d Concentration camps DJB. Viitattu 19.2. 2010. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Benz, Wolfgang: Holokausti. (Der Holocaust, 1995). Suom. Tapani Hietaniemi. Tampere: Vastapaino, 2000. ISBN 951-768-075-9.
  • Kauppala, Pekka: Paluu vankileirien teille: Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940–1955. Helsinki: Gummerus, 2011. ISBN 978-951-20-8385-5.
  • Määttälä, Mikko: Vihollisina vangitut: Internointileirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944–1947. Jyväskylä: Atena, 2011. ISBN 9789517967594.
  • Olusoga, David & Erichsen, Casper W.: The kaiser's holocaust: Germany's forgotten genocide and the colonial roots of nazism. London: Faber and Faber, 2010. ISBN 978-0-571-23141-6. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Keskitysleiri.