Valko-Venäjä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Valko-Venäjän tasavalta
Рэспубліка Беларусь (valkovenäjäksi)
(Respublika Belarus)
Республика Беларусь (venäjäksi)
(Respublika Belarus)
Valko-Venäjän lippu Valko-Venäjän vaakuna
lippu vaakuna

Valko-Venäjän sijainti

Valtiomuoto tasavalta

Presidentti
Pääministeri
Aljaksandr Lukašenka
Mihail Mjasnikovitš

Pääkaupunki Minsk (1 921 800 as.) (2014)[1]
53°54′8.04″N, 27°33′42.69″E

Muita kaupunkeja Homel (482 800 as.),
Mahiljou (358 300 as.),
Vitsebsk (347 900 as.)

Pinta-ala
– yhteensä 207 600[2] km² (sijalla 86)
– josta sisävesiä 2,3%[2]

Väkiluku (2014) 9 468 200[1] (sijalla 91)
– väestötiheys 45,6 / km²
– väestönkasvu 0,0 % (2013)

Viralliset kielet valkovenäjän kieli, venäjän kieli

Valuutta rupla (BYR)

BKT (2012) sijalla 63
– yhteensä 149,2 miljardia USD (PPP)[2]tai 162,84 mrd USD (PPP)[3]
– per asukas 15 900 USD tai 17 205 USD (PPP)[3]

HDI (2012) 0,793 [4] (sijalla 50)

Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 9,1[2] %
– teollisuus 47,2[2] %
– palvelut 43,7[2] %

Aikavyöhyke +3[5]
– kesäaika ei käytössä

Itsenäisyys
Neuvostoliitosta:
Tunnustettu:

3. heinäkuuta 1990
25. elokuuta 1991

Lyhenne BY

– ajoneuvot: BY
– lentokoneet: EW

Kansainvälinen
suuntanumero
+375

Motto ei ole

Kansallislaulu Valko-Venäjän tasavallan valtiohymni My, belarusy

Valko-Venäjän tasavalta eli Valko-Venäjä (valkoven. Рэспубліка Беларусь, Respublika Belarus, ven. Респу́блика Белару́сь, Respublika Belarus, lyhyesti Беларусь, Belarus), on sisämaavaltio, joka sijaitsee maantieteellisesti keskellä Eurooppaa, mutta kuuluu historiallisesti ja poliittisesti Itä-Eurooppaan. Valkovenäläiset ovat olleet usein alistettuna jonkun voimakkaamman valtion alaisuudessa. Historiansa aikana se on ollut muun muassa osa Kiovan Rusia, Liettuan suuriruhtinaskuntaa, Puola-Liettuaa, Venäjän keisarikuntaa ja Neuvostoliittoa. Valloittajat ja kauppiaat ovat matkanneet ja taistelut läntisen ja itäisen Euroopan välillä monesti pyyhkineet alueen yli. Myös neuvostovaltion suurvainot ja toisen maailmansodan hävitys näkyvät kerrostumina maan kulttuurissa ja asuinpaikoilla. Valko-Venäjän kaakkoisosassa on paikoin maankäyttörajoituksia vuoden 1986 radioaktiivisen laskeuman johdosta.

Nykyään Valko-Venäjä on vahvoin presidentin valtaoikeuksin varustettu tasavalta, jossa asuu noin 9,5 miljoonaa ihmistä. Maa on valtioliitossa Venäjän kanssa, sekä tulliunionissa Venäjän ja Kazakstanin kanssa. Talouselämä on pidetty Neuvostoliiton hajottuakin valtiojohtoisena; miltei kaikki maa- ja metsäomaisuus sekä merkittävä osa yritystoiminnasta on valtion hallinnassa. Valko-Venäjää on arvosteltu sen ihmisoikeustilanteen takia.

Luonnonolot ja luonnonvarat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosnajärvi Vitebskin pohjoispuolella. Maan tuhannet pikkujärvet ovat tärkeitä valkovenäläisille; järvien kokonaispinta-ala on silti varsin pieni.
Kattohaikaraa pidetään Valko-Venäjän kansallislintuna.
Valko-Venäjän kartta

Valko-Venäjä on tasainen sisämaavaltio Itämeren ja Mustanmeren valuma-alueiden vedenjakaja-alueella. Maa sijaitsee keskellä maantieteellistä Eurooppaa. Rajanaapureita ovat Puola ja Liettua lännessä, Venäjä idässä, Ukraina etelässä ja Latvia pohjoisessa. Maaston keskikorkeus on 100–200 metriä merenpinnasta. Maan korkein kohta Dzjaržynskin mäen huippu (Hara Dzjažynskaja) on 345 metriä merenpinnasta.[6][7]

Maassa on 11 000 pääosin pientä järveä. Merkittävin joki on maan itäosissa etelään virtaava Dnepr; myös Dneprin sivujoet Pripet maan eteläosissa ja Bjarezina ovat merkittäviä ja purjehduskelpoisia virtoja. Lännessä sijaitsevaan Itämereen laskevat Väinäjoki Valko-Venäjän pohjoisosissa ja Niemen maan länsiosissa. Valko-Venäjä on verraten soista. Suurin suoalue on Polesia maan eteläosassa.

Ilmastonsa puolesta Valko-Venäjä kuuluu merellisen ja mantereisen ilmaston vaihettumisalueeseen. Itämeren ja Pohjois-Atlantin vaikutus näkyy esimerkiksi talvilämpötiloissa, jotka ovat selvästi samoilla leveysasteilla sijaitsevia Kanadan tai Siperian eteläosia lauhempia. Atlantilta saapuvat matalapaineet ovat tyypillisiä, joskin myös esimerkiksi Mustanmeren suunnalta nousevien lämpimämpien ilmamassojen vaikutus näkyy. Tammikuun keskilämpötila on -6 °C ja heinäkuun noin 18 °C. Keskimääräinen sademäärä on 550–700 millimetriä.[7]

Valko-Venäjän pinta-alasta 27 % on viljelysmaata. Metsät peittävät 38 %, niityt ja laidunmaat kattavat 16 % ja suot noin 4 % kokonaispinta-alasta.[7] Valko-Venäjällä on 94 020 km² metsää sekä 1 950 km² istutuksia (2000).[8]

Perustuslain 13. artiklan mukaan Valko-Venäjällä maatalousmaa, metsät ja maaperän mineraalivarat sekä vesivarat ovat valtion omaisuutta.[9] Maatalousmaa ja metsävarat ovat siis kansallista omaisuutta, joskin esimerkiksi yritykset voivat vuokrata maata käyttöönsä pitkäaikaisin sopimuksin. Asunto- ja mökkitontit ovat usein yksityisomistuksessa. Turvetta on soissa runsaasti, ja sitä käytetään myös kotitalouksien polttoaineena erityisesti maaseudulla. Paikallinen energiantuotanto (puu, turve, pienimuotoinen öljyntuotanto) kattaa vain 5 % maan energiatarpeista.[7] Maaperässä on laajoja kaliumsuola-, kalkkikivi- ja fosfaattiesiintymiä, joita hyödynnetään muun muassa lannoitetuotannossa.[10]

Tšernobylin ydinvoimalan 4-reaktorin räjähtäminen Neuvostoliitossa vuonna 1986 aiheutti ydinlaskeuman. Suurimmat pitoisuudet radioaktiivista laskeumaa saatiin Tšernobylin lähialueilla Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä.[11] Saastuneilla alueilla (joiksi katsottiin esimerkiksi alueet, jotka saivat cesiumlaskeumaa yli 37 kBq/m²) asui noin 5 miljoonaa ihmistä. Vertailun vuoksi: Suomessakin noin 20 kuntaa (esimerkiksi Tampere ympäristöineen) kuului näin määriteltyyn lievästi radioaktiivisesti saastuneiden alueiden joukkoon. Säteilyn seurauksena arvioidaan kuolevan laskennallisesti yhteensä 3 000 ihmistä onnettomuuden jälkeisenä 80 vuoden aikana, mistä noin kolmannes Valko-Venäjällä. Suurta piikkiä syöpätilastoissa ei odoteta. Kansanterveydellisesti katastrofin epäsuorat psykososiaaliset vaikutukset ovat olleet vakavampia kuin syöpäriskin laskennallinen kohoaminen.[12][13] Radioaktiivisuuden heikentyessä rajoitusalueiden laajuutta vähitellen jo pienennetty ja haittakorvauksia saavien määrää vähennetty.[14]

Valko-Venäjän pinta-alasta 21 % eli 43 000 km² luokiteltiin Tšernobylin onnettomuuden seurauksena radioaktiivisesti saastuneeksi. Kymmeniä tuhansia ihmisiä evakuoitiin, osa pysyvämmin pois kotiseuduiltaan. Pahimmin saastuneille alueille Ukrainan vastaisen kaakkoisrajan ja Mozyrin välille perustettiin suuri Polesian säteily-ekologinen suojelualue.[15][16]

Euroopan ympäristöviraston (EEA) vuoden 2007 yhteenvedon mukaan ilmanlaatu, erityisesti ihmisen toiminnasta syntyneet pienhiukkaset ovat Valko-Venäjällä erittäin merkittävä kansanterveyteen vaikuttava tekijä. Pienhiukkasten (PM2.5) arvioitiin vuonna 2000 vaikuttaneen Valko-Venäjällä keskimäärin 6–9 kuukautta elinikää lyhentävästi.[17] Valkovenäläisen ilman laatu arvioitiin silti tällä kriteerillä vähintään yhtä hyväksi kuin esimerkiksi Alankomaissa, Saksassa, Puolassa, tai Ukrainassa, joissa antropogeenisten pienhiukkasten arvioitiin lyhentävän elinikää keskimäärin 6–36 kuukautta.[17]

Valko-Venäjän viidestä luonnon- tai kansallispuistosta yksi on otettu Unescon maailmanperintöluetteloon - Valko-Venäjän ja Puolan yhteinen Bialowiezan metsä, jonka valkovenäläinen osa sijaitsee Brestin kaupungin pohjoispuolella.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Valko-Venäjän historia

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisten asukkaiden uskotaan saapuneen Valko-Venäjän alueen eteläosiin viime jääkauden mannerjään vetäytyessä joskus 35 000–100 000 vuotta sitten keskipaleoliittisella kaudella. Myöhäispaleoliittisia kivikauden asutuksia perustettiin nykyisen Valko-Venäjän eteläosiin Homelin alueelle 23 000–27 000 vuotta ennen nykypäivää; näistä on löydetty jälkiä arkeologisissa kaivauksissa muun muassa Kalinkavitšyn ja Tšatšerskin piireistä.[18]

Slaavilainen kansa saapui Valko-Venäjälle ajanlaskun jälkeisinä vuosisatoina.[18][19] Valkovenäläisten etninen perusta pohjautui eritysesti kolmeen itäslaavilaisen heimoon: dregovitšeihin, krivitšeihin ja radimitšeihin. Näiden ohella balttilaiset jatvingit mainitaan usein.[20][21]

Polatskin ruhtinaskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ukrainalainen näkemys Kiovan Rusin aluejaosta eri ruhtinaskuntiin vuosina 1054–1132. Yksi ruhtinaskunnista oli Polatsk.

Asutuksia syntyi usein jokien varsille, ja joidenkin arvioiden mukaan Polatsk perustettiin jo 400-luvulla Väinäjoen keskijuoksulle. 800–1100-luvuilla Polatskin ruhtinaskunta nousi voimakkaimmaksi vallaksi pohjoisessa. Se mainitaan historiallisissa dokumenteissa 862. Polatsk oli vahva ruhtinaskunta ja oli liki kaksi vuosisataa paljolti riippumaton sekä Kiovan Rusistä että Novgorodistakin. Polatskin ruhtinaskunta hallitsi tärkeää jokireittiä Itämerelle ja osaa Dneprin yläjuoksusta. Näin ruhtinaskunta sääteli kauppaa Pohjois-Euroopan ja Bysantin välillä. Osaksi tästä syystä esimerkiksi Vladimir Suuri hyökkäsi kaupunkiin vuonna 980. Ajoittain ruhtinaskunta piti läheisiä Rutenian keskuksia vasalleinaan ja hallitsi balttienkin maita lännessä. Se oli myös vahva piispanistuin. Vuonna 1068–69 Polatskin ruhtinas hallitsi muutaman kuukauden koko Kiovan Venäjää. Polatsk alistettiin 1129 Kiovan Venäjän alamaiseksi ja 1240 edelleen Liettuan yhteyteen.[19]

Vähäisempiä voimia olivat Turaun ja Vitsebskin ruhtinaskunnat. Mongolit valloittivat suuren osan Kiovan Rusia 1230–1240-luvuilla, mutta Polatskin, Vitsebskin ja Mahiljoun ruhtinaskuntien valloitus ei onnistunut. Mongolivalta piti monia Rusin maita otteessaan seuraavat pari vuosisataa, jolloin sen vallalta säästyneiden ruhtinaskuntien huomio kohdistui kasvavasti länteen useaksi vuosisadaksi.[20]

Liettuan suurruhtinaskunnan, Puola-Liettuan ja Venäjän keisarikunnan osana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maa joutui liettualaisten ja Liettuan suuriruhtinaskunnan alaisuuteen 1200–1400-luvuilla. Suuriruhtinaskunnan ensimmäinen johtaja Mindaugas kääntyi taitavasti ensin ortodoksiseen uskoon, ja sitten 1250-luvulla länsiliittoutumisen johdosta katolisuuteen. Mindaugasin valtakunnan hallintokeskuksena toimi Navahrudak. Suuriruhtinas Gediminasin aikana vuonna 1323 pääkaupunki siirrettiin Vilnaan. [20] Vuonna 1569 Liettuan suuriruhtinaskunnasta tuli osa Puola-Liettuaa Puolan valittujen kuninkaiden alaisuudessa. Kuningas Sigismund III Vaasan valtakauden alussa (1592–1597) imperiumi kattoi Ruotsin (ja Suomen), Baltian, Puolan, Valko-Venäjän, suuren osan Ukrainaa ja Moldovan.[22]

Venäjän tsaaritar Katariina II:n aikana Puolan jaoissa 1772, 1793 ja 1795 Valko-Venäjä siirtyi osaksi Venäjän keisarikuntaa. Aluehallintoa varten keisarikunta perusti valkovenäläisille alueille Grodnon, Minskin, Mogiljovin, Vilnan ja Vitsebskin kuvernementit. Vuosina 1809–1917 maata hallitsivat samat tsaarit kuin Suomen suuriruhtinaskuntaakin.[23]

Valko-Venäjä oli sotatantereena ensimmäisessä maailmansodassa, jonka itärintaman taistelut pyyhkivät Valko-Venäjän yli. Venäjän vallankumouksen jälkeen ja Saksan miehityksen aikana 1917 perustettiin lyhytaikainen Valko-Venäjän kansallinen tasavalta.

Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1919 perustettin Neuvostoliiton perustajajäseniin kuulunut Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta. Neuvostoliiton suunnitelmatalous tuotiin Valko-Venäjän sosialistiseen neuvostotasavaltaan vuosien 1928–1937 aikana.[24] Teollistuminen ja maatalouden kollektivisointi toteutettiin osittain väkivaltaisesti maaseudun asukkaiden kustannuksella. Tuhansia talonpoikia kuoli ja 600 000–700 000 vainottua maaseudun asukasta muutti kotiseuduiltaan. Toteutettu talouspolitiikka johti nälänhätään. Samalle venäläistämisen ja suunnitelmatalouden jaksolle, erityisesti vuosiin 1930, 1933 ja 1937–1938, ajoittuivat Stalinin vainot ja laajamittainen kansanmurha.[24] Vainoissa tapettiin satoja tuhansia eri alojen edustajia ja katkaistiin erityisesti kansallisen älymystön kehitys kymmeniksi vuosiksi. Osa näistä julmuuksista – esimerkiksi Minskin läheisen Kurapatyn alueen teloitukset (1937–1941) – nousivat laajempaan tietoisuuteen vasta 1980-luvulla.[24][25][26][27]

Läntinen Valko-Venäjä liitettiin Molotov-Rippentrobin sopimuksen seurauksena syksyllä 1939 Valko-Venäjän sosialistisen neuvostotasavaltaan.
Monet valkovenäläiset pakenivat metsiin tai soille ja ryhtyivät vastarintaan partisaaneina; myös kaupungeissa oli maanalaista vastarintaa. Kuva Valko-Venäjältä vuodelta 1943.

Noin puolet Valko-Venäjän nykyisestä alueesta oli joutunut Puolan–Neuvostoliiton sodan seurauksena vuonna 1921 Puolalle. Kun Saksa ja Neuvostoliitto toisen maailmansodan alkuvaiheessa syyskuussa 1939 jakoivat Puolan salaisen Molotov-Ribbentropin sopimuksen seurauksena, läntisen Valko-Venäjän alueet liitettiin Valko-Venäjän sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Vuonna 1940 Valko-Venäjän väkiluku oli väestönlaskun mukaan jo runsas 9,0 miljoonaa.[28]

Natsi-Saksa valtasi Valko-Venäjän nopeasti kesä-elokuussa 1941, ja maa oli miehitettynä vuoteen 1943-44 saakka. Saksalaisten itäsuunnitelman tavoitteena oli muodostaa maasta osa saksalaisten hallitsemaa aluetta, joihin jätettäisiin noin 25 % paikallisista erilaisiin palvelutehtäviin. Jopa 75 % Valko-Venäjän asukkaista ajateltiin hävittää. Muilta kuin saksalaisilta kiellettiin ala-astetta pidemmälle menevä koulutus.[29] Suunnitelman edistämiseksi maahan perustettiin kymmeniä keskitysleirejä ja useisiin kaupunkeihin juutalaisten ghettoja. Valko-Venäjän tuhoamisleireistä suurin oli Minskin eteläpuolella sijainnut Maly Trastsjanets. Yli 300 000 ihmistä ryhtyi vastarintaan partisaaneina.[29] Kansakunnalle traagisen, Suurena isänmaallisena sotana tunnetun sodan loppuun mennessä lähes kolmasosa valkovenäläisistä oli kuollut joukkotuhoamisen tai sotatoimien seurauksena. Kaikkein läntisin Białystokin maakunta palasi sotien jälkeen osaksi Puolaa. Valko-Venäjän väkiluku palautui sotaa edeltävälle tasolle vasta 1970-luvulla.[28]

Valko-Venäjän lähihistorian koettelemus, joka yhä merkittävästi vaikuttaa maan kansantalouteen, oli Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus nykyisen Ukrainan alueella 1986. Valko-Venäjällä saastui suuri osa maan viljavista kaakkoisosista (erityisesti Homelin ja Mahiljoun maakunnista).[12][30]

Itsenäisyyden aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjä julistautui melko vastahakoisesti suvereeniksi 27. heinäkuuta 1990, ja siitä tuli virallisesti Valko-Venäjän tasavalta 25. elokuuta 1991.[31] Venäjän Boris Jeltsin, Ukrainan Leonid Kravtšuk ja Valko-Venäjän Stanislau Šuškevitš tapasivat 8. joulukuuta 1991 Valko-Venäjällä Belavežskaja Puštšassa ja julistivat Neuvostoliiton puretuksi ja Itsenäisten valtioiden yhteisön perustetuksi. Presidentti Šuškevitš kannatti demokratiaan ja vapaaseen markkinatalouteen siirtymistä, mutta parlamentti pysäytti uudistukset. Aljaksandr Lukašenka syytti Šuškevitšia korruptiosta ja sai tämän häviämään luottamusäänestyksen, mutta myöhemmin korruptioväitteet osoittautuivat tekaistuiksi.[32]

Uuden perustuslain jälkeisissä presidentinvaaleissa kesällä 1994 Lukašenka valittiin Valko-Venäjän presidentiksi 45 prosentin ääniosuudella.[32] Hän on pitänyt valtaa siitä lähtien. Vuoden 1995 kansanäänestyksillä presidentille annettiin valta hajottaa parlamentti, tiivistää taloussuhteita Venäjään, tehdä venäjästä toinen maan virallisista kielistä ja hyväksyä neuvostoaikaista lippua muistuttava uusi lippu Valko-Venäjän viralliseksi tunnukseksi.[33] Hajanainen oppositio käyttää vielä toisinaan vuosien 1991–1995 valtiollisia tunnuksia.

Vuonna 1999 Valko-Venäjä solmi valtioliiton Venäjän kanssa.[34][35] Venäjän ja Kazakstanin kanssa käynnistyi kesällä 2011 Euraasian talousyhteisön tavoitteita toteuttava maiden välinen tulliliitto.

Politiikka ja hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjän hallituksen talo ja Leninin patsas Minskin keskustassa Itsenäisyyden aukiolla.

Presidentti, parlamentti ja oikeuslaitos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjää hallitsee presidentti ja kaksikamarinen parlamentti. Presidentillä on vahvat valta-oikeudet ja perustuslain takaama oikeudellinen immuniteetti sekä kunnian ja arvon suoja. Perustuslain mukaan presidentin itsensä tulisi olla Valko-Venäjän tasavallan perustuslain, ihmisten ja kansalaisten oikeuksien ja vapauksien takaaja.[9][33]

Valko-Venäjän presidentin nimitys- ja erotusoikeus on kattava; se ulottuu valtion poliittisen, oikeudellisen, turvallisuusviranomaisten ja viestinnällisen johdon sekä keskusvirastojen johdon ohella maakuntien eli alueiden (voblasts) samoin kuin suomalaista kuntatasoa vastaavien hallintopiirien (raion) poliittisiin ja hallinnollisiin johtajiin. Presidentti voi muuttaa useiden nimittämiensä johtajien roolia tai työnkuvaa.[9]

Toimeenpanovaltaa käyttää pääministerin johtama hallitus eli ministerineuvosto, jonka presidentti nimittää. Pääministerin presidentti nimittää edustajainhuoneen suostumuksella.[9][36] Ministerineuvoston ja Valko-Venäjän parlamentin toimitilat ovat hallituksen talossa Minskin Itsenäisyyden aukiolla.[37]

Parlamentin ylähuoneessa eli tasavallan neuvostossa (soviet respubliki), on 64 paikkaa. Edustajista 8 nimittää presidentti ja 56 edustajaa valitaan paikallisneuvostoista, kaikki nelivuotiskausille.[33][38] Alahuone, eli edustajainhuone tai kansalliskokous (natsionalnoje sobranije) on 110-paikkainen, kaikki edustajat valitaan yleisellä äänioikeudella nelivuotiskaudelle. Vuodesta 1996 lähtien parlamentilla on ollut lähinnä seremoniallinen funktio.[33]

Oikeusjärjestelmän tuomioistuimet jakautuvat kolmeen ryhmään: perustuslakituomioistuimeen, yleisiin tuomioistuimiin ja taloustuomioistuimiin. Tasavallan presidentti valitsee 12-henkisen perustuslaillisen tuomioistuimen presidentin ja viisi muuta tuomaria, loput valitsee parlamentin ylähuone. Yleisiä tuomioistuimia ovat korkein oikeus, alueelliset ja Minskin oikeudet (hovioikeustaso) ja alimpana oikeusasteena paikalliset kaupunkien tai piirien oikeusistuimet sekä sotaoikeudet. Myös taloustuomioistuimet on järjestetty kolmiportaisesti. Kaikki tuomioistuinten tuomarit nimittää virkaansa Valko-Venäjän presidentti.[39][40][9][33] Oikeusvaltioperiaatetta ei tunneta tai noudateta.[36] Asemansa puolesta vahvoilla oleva presidentti saattaa ottaa kantaa oikeustapauksien rangaistusvaatimuksiin tuomioistuinkäsittelyn aikana.[41]

Valko-Venäjä pitää vankeudessa kansainvälisesti vertaillen suurta osaa väestöstään. Maa on suhteellisessa vankimäärässä Euroopan 2. ja maailman 3. innokkain vangitsijamaa, joskin sija on vaihdellut hieman lähteen ja vuoden mukaan. Keväällä 2013 vangittuna oli 438 henkeä sadasta tuhannesta, kun Euroopassa keskimäärin vankeja oli vain kolmannes tästä (154 / 100 000 henkeä). Maailmassa Valko-Venäjää suurempaa osuutta väestöään pitivät vangittuina lähinnä vain Yhdysvallat ja Venäjä.[42][43]

Sisäpolitiikka, poliittinen oppositio ja kansalaisten perusoikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjän oppositiota vuoden 2006 presidentinvaalien jälkeen.

Keskeisten oppositiopoliitikkojen vaalikelpoisuutta on rajoitettu. Vuoden 2006 presidentinvaalien alla presidenttiehdokas Aljaksandr Milinkevitšin keskeisiä vaalityöntekijöitä ja kannattajia vangittiin. Myös Milinkevitš vangittiin Tšernobyliä koskevan mielenosoituksen yhteydessä seuraavana syksynä. Muualla Euroopassa tätä pidettiin vakavana ihmisoikeusrikkomuksena, ja Milinkevitšille myönnettiin EU:n korkein ihmisoikeuspalkinto, Saharov-palkinto.[44][45] Sama ihmisoikeuspalkinto oli myönnetty Valko-Venäjän toimittajayhdistykselle vuonna 2004. Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin hallinnossa Valko-Venäjää nimitettiin Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi presidentti Lukašenkan autoritaarisen aseman vuoksi[46], mihin länsimaiset tiedotusvälineet ovat myös tarttuneet. Valko-Venäjä on ainoa Euroopan maa, joka ei ole saanut jäsenyyttä Euroopan neuvostossa.

Opposition rauhanomainen mielenosoitus vuoden 2010 joulukuun 19. päivän presidentin vaalien äänestyksen jälkeen hajotettiin ylimitoitettua väkivaltaa käyttäen poliisivoimin. Noin 600 mieltään osoittanutta opposition kannattajaa, lukuisia lehdistön edustajia sekä enemmistö opposition presidenttiehdokkaista pidätettiin. Mielenosoittajien ohella presidentinvaalien rehellisyyttä ja liittyneitä Valko-Venäjän toimenpiteitä on kritisoitu runsaasti myös kansainvälisesti.[47] Rikossyyte ”mellakoista”, joita esimerkiksi Etyjin tarkkailijoiden puolelta luonnehdittiin rauhanomaisiksi mielenilmaukseksi, nostettiin kaikkiaan 32 ihmiselle. Useille opposition presidenttiehdokkaista annettiin vuoden vankeustuomio. Lisäksi vankilaan tuomittiin vaalityön avainhenkilöitä, toimittajia, järjestöaktiiveja ja entinen poliisi. Useita vangituista on kansainvälisesti luonnehditty poliittisiksi vangeiksi.[48]

Euroopan neuvosto totesi maaliskuussa 2012 Valko-Venäjällä olevan vankiloissa yhä 12 poliittista vankia.[49] Euroopan neuvosto tuomitsi myös Valko-Venäjän kuolemanrangaistukset, joita oli pantu toimeen maaliskuussa 2012 ja joiden kohteena olivat vuoden 2011 Minskin metropommi-iskuihin osallistuneet miehet.[49] Valko-Venäjä on ainoa maa Euroopassa, jossa kuolemanrangaistus on mahdollinen rangaistus rikoksista ja kuolemanrangaistuksia myös pannaan toteen.[50][51][52][53] Neuvosto ilmaisi huolensa myös siitä, ettei Valko-Venäjällä kunnioiteta humanitaarisia oikeuksia eikä noudateta oikeusvaltion ja demokratian perusperiaatteita.[49] Euroopan neuvoston asettamassa matkustuskiellossa EU:n alueelle ja taloudellisten pakotteiden (kuten varojen jäädytys) piirissä oli keväällä 2012 yhteensä 243 henkilöä ja runsas 30 yritystä tai organisaatiota.[54][55]

Syyskuun 2012 parlamenttivaaleja leimasi Valko-Venäjän ulkopuolella ristiriitainen vastaanotto. Länsimaat tuomitsivat vaalit epärehellisiksi, kun taas Venäjä ja IVY-maat ja heidän vaalitarkkailijansa pitivät vaaleja rehellisinä.[56] Valko-Venäjän omien virallisten lähteiden mukaan vaalit sujuivat hyvin ja äänestysprosentti oli yli 70.

Ulkopolitiikka ja ulkosuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän presidentti Putin ja Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka Moskovan Kremlissä (2012).

Valko-Venäjän ulkopolitiikka noudattaa virallisesti avoimuutta kaikkiin suuntiin ja maa on liittoutumaton. Käytännössä Valko-Venäjä on kuitenkin vuoden 2010 presidentinvaalien jälkeen suuntautunut entistä vahvemmin kohti Venäjää, kun yhteistoiminnan edistäminen Euroopan yhteisön kanssa on ainakin osaksi hiljentynyt. Vastapainoksi maa on hakenut ”strategista kumppanuutta” eli esimerkiksi rahoitusta ja raaka-aineita esimerkiksi Kiinan ja Venezuelan suunnalta ja pyrkinyt edistämään kaupallista toimeliaisuutta Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maiden kanssa.[57]

Venäjä on Valko-Venäjän tärkein kumppani kaupan, politiikan ja kulttuurin alalla. Vuonna 1999 presidentit Jeltsin ja Lukašenka allekirjoittivat sopimuksen maiden välisestä valtioliitosta. Tätä sopimusta on tuotu käytäntöön vain osittain, sillä sen mukaan maat siirtyvät esimerkiksi yhteisen perustuslain ja valuutan piiriin. Yhteistyötä on kuitenkin tehty esimerkiksi sotilasvoimien, talouden ja tieteen saralla. Vuonna 2012 voimaan astunut tulliliitto Venäjän ja Kazakstanin kanssa oli askel kohti maiden yhteistä talousaluetta. Valko-Venäjä on hyvin riippuvainen Venäjältä peräisin olevasta energiasta ja lainarahoituksesta.[57][58][59][60][61]

Maan suhteet Euroopan unioniin ja länsimaihin lähtivät lupaavasti liikkeille itsenäistymisen jälkeisinä vuosina 1991–1994. Lukašenkan noustua presidentisi vuonna 1994, kansallinen suhtautuminen oppostioon ja kansalaisyhteiskuntaan vaikutti nopeasti länsisuhteita heikentävästi. Neuvottelut EU-jäsenyydestä ja unioniin liittymisesta keskeytettiin vuonna 1995.[57] Toukokuussa 2009 Valko-Venäjä kuitenkin sopi Prahan huippukokouksessa yhtenä osapuolena Eurooppa-suhteidensa kehittämisestä osana Euroopan unionin itäistä kumppanuusohjelmaa.[62] Suomen ulkoasiainministeriö käynnisti Suomen Vilnan suurlähetystön alaisuudessa toimivan Minskin yhteistoimiston 1. lokakuuta 2010.[63][64][65] Valko-Venäjä avasi vastavuoroisesti suurlähetystön Helsingissä helmikuussa 2012.[66][67][68]

Kaksi Valko-Venäjän ilmavoimien hävittäjää (Mig-29).

Asevoimat ja puolustuspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjän asevoimiin kuuluu kolme pääosaa, maavoimat, ilmavoimat ja ilmapuolustusjoukot sekä erikoisjoukot.[2][69]

Maan presidentti toimii asevoimien ylipäällikkönä. Käytännössä maan puolustusministeri, kenraaliluutnantti Juri Žadobin ja hänen apunaan toimivat kenraalimajurin arvoiset varapuolustusministerit johtavat puolustusministeriön ja asevoimien keskeisiä osia.[70]

Maan puolustus nojautuu yleiseen asevelvollisuuteen.[36] Iältään 18–27-vuotiaita miehiä koskee 12–18 kuukauden varusmiespalvelu; 12 kuukauden palvelulla voivat selvitä yliopistosta tai ammattikorkeakoulusta valmistuneet. 17-vuotiaat voivat hakeutua myös kadeteiksi ja opiskella sotilashenkilöinä maan korkeakouluissa.[2][71] Maan asevoimissa palvelee noin 65 000 henkilöä, joista 50 000 on sotilaita ja loput toimivat erilaisissa puolustusministeriön siviilitehtävissä.[72] Varsinaisten sotilaiden ohella Sisäministeriön puolisotilaalisiin joukkoihin kuuluu on noin 110 000 henkeä. Vuonna 2007 reserviläisiin luettiin noin 290 000 henkeä.[71]

Valko-Venäjä käyttää asevoimiinsa noin 1–1,5 prosenttia bruttokansantuotteestaan eli noin 4–5 prosenttia maan budjetista. Vuonna 2008 puolustusbudjetti oli 674 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria (1,1 % BKT:stä).[71] Vuoden 2013 puolustusbudjetiksi on arvioitu runsas 700 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria (1,4 % BKT:stä). Tämä on hieman enemmän kuin mitä maa käyttää julkiseen terveydenhuoltoon. Puolustusbudjetti on kuitenkin kansainvälisesti varsin matalalla tasolla. [72] Vuonna 2007 Valko-Venäjän maavoimilla oli 1 586 taistelupanssarivaunua (T-55, T-72 ja T-80). Ilmavoimilla oli tuolloin 175 taistelukonetta (MiG-29, Su-24, Su-25, Su-27 ja 50 hyökkäyskopteria. [71]

Perustuslainsa 18. artiklan mukaan Valko-Venäjä on neutraali ja ydinaseeton valtio.[9] Maassa aiemmin olleet ydinaseet siirrettiin Venäjälle joulukuuhun 1996 mennessä.[71] Maa on tasapainoillut sotilaspoliittisesti lännen ja idän välillä. Valko-Venäjä on 2000-luvulla osallistunut Naton rauhankumppanuusohjelmaan ja maan sotilaita osallistui myös useisiin Naton harjoituksiin. Maan todellista neutraalisuutta on myös kyseenalaistettu. Vuonna 2010 hyväksytty Venäjän puolustusdoktriini muistuttaa arvioiden mukaan jo sotilasliittoa, sillä sen eli valtioliiton suuremman osapuolen mukaan hyökkäys valtioliiton johonkin osaan tulkitaan hyökkäykseksi koko valtioliittoa kohtaan.[73] Myös Valko-Venäjän oma puolustusdoktriini vuodelta 2002 edistää yhteispuolustusta Venäjän kanssa.[74][75] Lisäksi Valko-Venäjän johto vahvisti 2012 käynnistävänsä yhteisen ilmapuolustuksen Venäjän kanssa.[76] Keväällä 2013 Venäjä ilmoitti aikovansa avata uusilla venäläishävittäjillä varustetun lentotukikohdan Valko-Venäjän alueelle vuoteen 2015 mennessä. Ensimmäiset venäläishävittäjät sijoitetaan maahan jo ennen 2013 loppua. Sijaintipaikaksi on ehdolla maan länsiosassa oleva Brestin alueen Baranavitšy. Siellä on jo ennestään aktiivinen sotilaslentokenttä ja tähän liittyvä koneiden huolto-organisaatio.[77] Valko-Venäjän ilmapuolustus koki nolon imagotappion, kun ruotsalainen siviililentokone ylitti Valko-Venäjän itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna 4. heinäkuuta 2012 maan Liettuan puoleisen valtakunnanrajan ilman hyväksyttyä lentosuunnitelmaa ja pudotti 800 sananvapautta puolustavilla viesteillä varustettua pehmonallea ennen maan ilmatilasta poistumistaan. Venäjän ja Valko-Venäjän valtioliittoon vedoten venäläisellä hävittäjätukikohdalla tehostetaan maiden yhteistä ilmapuolustusta.[77][78][79]

Aluejako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjällä on kuusi hallinnollista aluetta (valkoven. вобласць, voblasts, ven. область, oblast) ja yksi horad, pääkaupunki Minsk. Alueet jaetaan edelleen piireiksi eli rajoneiksi. Keskeisimmät kaupungit ovat samoin maakuntien alaisia osa-alueita kaupunkeina tai kaupunkipiireinä. Valko-Venäjällä asui 14. lokakuuta 2009 suoritetun väestönlaskennan mukaan 9 503 800 ihmistä (1999 väkiluku 10 045 200). Ainoastaan pääkaupunki Minskissä väkiluku kasvoi tänä aikana, muissa maakunnissa väki väheni vuosikymmenessä 5-11 %. Kaupungistuminen jatkui 2000-luvulla eli pääkaupungin ohella useat pienemmät kaupungit kasvoivat samalla kun ympäröivän maaseutuväestön määrä väheni.[28][80] Virallisen väestöarvion mukaan vuosina 2012–2014 Valko-Venäjän väkiluvun putoaminen päättyi. Asukasmäärä kasvoi yhä Minskissä ja lasku pysähtyi Minskin alueella; muilla alueilla väkiluku putosi yhä vuosina 2012–2014 lievästi.[1] Väestö jakautui alueittain seuraavasti:

Valko-Venäjän kaupungit
Suurimmat kaupungit
  > 300 000 as.
  100 000-300 000 as.
  30 000-100 000 as.
Valko-Venäjän suurimmat kaupungit
Alue-
koodi
Alue Pinta-ala
km²
Asukkaita
1999
Asukkaita
2009
Asukkaita
2014[1]
Pää-
kaupunki
BY-VI Vitsebskin alue 40 100 1 377 200 1 230 800 1 202 100 Vitsebsk
BY-HR Hrodnan alue 25 000 1 185 200 1 072 400 1 054 900 Hrodna
BY-MI Minskin alue 40 200 1 558 600 1 422 500 1 402 700 Minsk
BY-HM Minsk (horad) 256 1 680 500 1 836 800 1 921 800 Minsk on itse pääkaupunki
BY-MA Mahiljoun alue 29 100 1 213 500 1 099 400 1 072 600 Mahiljou
BY-BE Brestin alue 32 800 1 485 100 1 401 200 1 388 500 Brest
BY-HO Homelin alue 40 400 1 545 100 1 440 700 1 425 600 Homel

Kunkin maakunnan osa-aluejako on esitetty kyseistä maakuntaa kuvaavassa artikkelissa.

Suurimmat kaupungit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taulukossa kaupunkien nimet ovat ensin valkovenäjänkielisessä muodossa. Väkiluvut perustuvat vuoden 2009 väestönlaskentaan.[80] Kaupunkien sijainti selviää oheisesta kartasta. Maakuntien pääkaupungit on esitetty vahvennettuna.

Useat Valko-Venäjän kaupungit ovat syntyneet navigointikelpoisten jokien äärelle. Vitsebsk.
Sija Kaupunki Valkovenäjäksi Venäjäksi Väkiluku
1. Minsk Мінск Minsk (Минск) 1 836 800
2. Homel Гомель Gomel (Гомель) 482 700
3. Mahiljou Магілёў Mogiljov (Могилёв) 358 300
4. Vitsebsk Ві́цебск Vitebsk (Ви́тебск) 347 900
5. Hrodna Гро́дна Grodno (Гро́дно) 327 500
6. Brest Бе́расьце, Брэст
Bieraście, Brest
Brest (Брест) 309 800
7. Babruisk Бабруйск Bobruisk (Бoбруйск) 215 100
8. Baranavitšy Баранавічы Baranovitši (Барановичи) 168 200
9. Barysau Барысаў Borisov (Борисов) 147 400
10. Pinsk Пінск Pinsk (Пинск) 130 400
11. Orša Орша Orša (Орша) 117 200
12. Mazyr Мазыр Mozyr (Мозырь) 108 800
13. Salihorsk Салігорск Soligorsk (Солигорск) 102 300
14. Navapolatsk Наваполацк Novopolotsk (Новополоцк) 98 100
15. Lida Лі́да Lida (Л́ида) 97 600
16. Maladzetšna Маладзе́чна Molodetšno (Молодeчно) 94 300
17. Polatsk Полацк Polotsk (Полоцк) 82 500
18. Žlobin Жло́бін Žlobin (Жлобин) 75 900
19. Svetlahorsk Светлаго́рск Svetlogorsk (Светлогорск) 70 000
20. Retšytsa Рэчыца Retšitsa (Peчица) 64 700
21. Žodzina Жодзiна Žodino (Жодино) 61 700
22. Slutsk Слуцк Slutsk (Слyцк) 61 400
23. Kobryn Ко́брын Kobrin (Kобрин) 51 200

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkovenäläisen Gomselmašin leikkuupuimuri.
Bruttokansantuotteen kasvu (%) ja kuluttajahintojen inflaatio (%) vuosittain Valko-Venäjällä vuosina 2001-2013. Vuoden 2013 arvo on osin arvio.
Valko-Venäjän viennin jakautuminen vuonna 2009. Polttoaineviennin suuri osuus kuvastaa osaltaan kansantalouden riippuvuutta öljyn tuonnista Venäjältä.
Valko-Venäjän ruplan (BYR) vaihtokurssi 1.1.2006–13.5.2014 euroon, Yhdysvaltain dollariin ja Venäjän ruplaan nähden. Valko-Venäjän ruplan ostovoima heikkeni kesästä 2013 alkaen ja oli toukokuussa 2014 laskenut ennätyksellisen alas suhteessa dollariin ja euroon. Vuoden 2011 devalvaatiot näkyvät pudotuksina 24.5.2011 ja 21.10.2011 kursseissa.

Valko-Venäjän bruttokansantuote oli Maailmanpankin mukaan vuonna 2012 yhteensä 63 267 miljoonaa USD [81] ja henkeä kohti 6 685 USD. Ostovoimakorjattu (PPP) BKT oli vuonna 2012 149 200 miljoonaa USD, jonka perusteella maa sijoittui kansantalouden suuruuden perusteella 63. sijalle maailman 180 valtion joukossa.[2] Ostovoimakorjattu kansantuote asukasta kohden oli tällöin 15 900 USD (per capita).[2] Kansalaisten ostovoimakorjattu kansantuote on keskimäärin hieman pienempi kuin Romaniassa tai Bulgariassa asuvilla, mutta hieman korkeampi kuin Kazakstanin ja kaksinkertainen Ukrainan asukkaiden ostovoimaan nähden.[82] Kansallisen tilastokeskuksen arvio maan ostovoimakorjatuksi BKT:ksi vuonna 2012 oli hieman edellistä arviota korkeampi (162,84 mrd USD (PPP), henkeä kohden 17 205 USD (PPP)). Tämän tilaston ostovoimakorjatussa maavertailussa Kazakstanin BKT henkeä kohden oli Venäjän tavoin Valko-Venäjää korkeammalla tasolla (2011).[3] Maan BKT:stä teollisuus muodosti vuonna 2012 kaikkiaan 31,8 prosentin osuuden, maatalous, metsästys ja metsätalous 8,4 %, rakentaminen 6,9 %, kauppa 14,3 %, liikenne ja tietoliikenne 7,1 %, muut toimialat 18,7 % ja tuotteiden nettoverojen osuus oli 12,8 %.[83]

Valko-Venäjän kansantalous kasvoi vuosina 2001–2011 voimakkaasti lamavuotta 2009 lukuun ottamatta; vuosina 2012–2013 kasvu oli vähäisempää. Voimakkaan kasvun vastapainona kuluttajahintojen inflaatiovauhti on pääsääntöisesti pysynyt BKT:n kasvua suurempana, mikä ilmenee oheisesta pylväsdiagrammista. [84][85][86] Jos tarkastellaan Valko-Venäjän oman valuutan arvoa kuluttajahintojen inflaation sijaan, esimerkiksi vuonna 2011 inflaatio oli kahden devalvaation seurauksena 108,7 %.[87] Valko-Venäjän ruplan (BYR) kurssia [88] on pyritty pitämään vakaana erityisesti raaka-ainekaupassa keskeiseen Yhdysvaltain dollariin nähden, samalla kun euron ja Venäjän ruplan virallisen vaihtokurssin on annettu muuttua. Valuutta devalvoitiin touko- ja lokakuussa 2011. Valuutan vaihtokurssi on hiipunut myös kesästä 2013 lähtien tuntuvasti alaspäin niin dollariin kuin euroonkin nähden.[88][89][90][91]

Vuonna 2012 Valko-Venäjän tuonnin arvo oli 45,404 miljardia USD. Suurimmat tuontimaat olivat Venäjä (59,4 %), Saksa (5,9 %), Kiina (5,1 %), Ukraina (5,0 %), Puola (2,1 %), Italia (1,5 %), USA (1,4 %), Alankomaat (1,0 %) ja Tšekin tasavalta (1,0 %). Tuonti koostui seuraavasti: mineraalituotteet (kuten öljy ja maakaasu: 39,4 %), koneet, laitteet ja kulkuneuvot (22,9 %), kemianteollisuuden tuotteet (12,4 %), metallit ja metallijalosteet (10,1 %), maataloustuotteet ja maatalouden raaka-aineet (7,8 %) ja muu tuonti (7,4 %).[83]

Viennin arvo oli 45,991 miljardia USD (2012). Vientimaista suurimmat olivat Venäjä (35,4 %), Alankomaat (16,5 %), Ukraina (12,1 %), Latvia (7,1 %), Saksa (3,8 %), Liettua (2,6 %), Puola (2,1 %), Kazakstan (1,8 %), Italia (1,5 %), Iso-Britannia (1,2 %) ja Viro (1,1 %). Vientituotteita jakautuivat seuraavasti: mineraalituotteet (kuten kaliumsuolat ja öljynjalosteet: 36,2 %), kemianteollisuuden tuotteet (21,7 %), koneet, laitteet ja kulkuneuvot (17,9 %), maataloustuotteet ja maatalouden raaka-aineet (kuten liha, maitotaloustuotteet, sokeri 10,6 %), metallit ja metallijalosteet (5,5 %) ja muu vienti (8,1 %).[83]

Valko-Venäjä on yli 90-prosenttisesti riippuvainen Venäjältä tuotavasta energiasta. Vuosien 2011–2020 suunnitelman mukaan energiariippuvuutta vähennetään 55 prosenttiin energiatehokkuutta parantamalla, tuuli- ja ydinvoimalla.[92] Maaliskuussa 2011 Valko-Venäjän presidentti vahvisti suunnitelman rakentaa vuoteen 2018 mennessä uusi venäläisten lainoittama 2,4 GW:n ydinvoimala Astravetsiin Liettuan vastaisen rajan tuntumaan.[93][94]

Valko-Venäjän 100 000 ruplan seteli.
Valko-Venäjän 1 000 ruplan seteli.

Maassa on käytössä nimellisarvoltaan sekä pieniä että suuriakin seteleitä; kesällä 2014 käytössä olevien setelien nimellisarvo vaihteli välillä 50–200 000 ruplaa.[95] Pääosa nykyseteleistä on vuodelta 2000. Pienimmät tuolloin julkaistuista seteleistä (1, 5, 10 ja 20 ruplaa) on jo poistettu kierrosta.[96] Vastaavasti kiertoon on sittemmin lisätty viisi nimellisarvoltaan suurempaa seteliä (10 000, 20 000, 50 000, 100 000 ja 200 000 ruplaa). Kolikkoja ei käytetä, vaikka maa julkaisee runsaasti metallisia juhlarahoja keräilijöille.[97]

Vuoden 2013 alussa minimipalkka Valko-Venäjällä oli 1 395 000 BYR (eli 123 EUR), ja maaliskuussa 2013 keskimääräinen palkkataso 4 692 900 BYR (eli 422 EUR).[98][99]

Paljolti vuonna 2011 tehtyjen devalvointien ja Venäjän kanssa solmitun, Valko-Venäjälle edullisempaa energiaa takaavan toimitussopimuksen seurauksena maan pitkään alijäämäinen kauppataseeen vaje kääntyi alkuvuonna vuonna 2012 ylijäämäiseksi. Esimerkiksi valkovenäläisten lämmön- ja sähköntuotannossa keskeisen maakaasun toimitushinta (168 USD / 1 000 m3 kaasua vuodelle 2012) sovittiin noin 40 % vuoden 2011 tasoa alhaisemmaksi. Maaöljyn toimitussopimus vuosille 2012–2015 turvasi puolestaan valkovenäläisten öljynjalostamoiden tarpeet (Naftan ja Mazyrin öljynjalostamo).[100] Osana maakaasun toimitussopimus järjestelyjä, Valko-Venäjän valtio myi loput (50 %) maakaasun siirtoputkistoyhtiöstään venäläisen Gazpromin valkovenäläiselle tytäryritykselle 2,5 miljardilla dollarilla. Näin Gazprom sai hallintaansa Jamal-Eurooppa -maakaasuputken kriittisen, Venäjän ja Keski-Euroopan välisen osan.[101][102][103]

Kesällä 2012 syntyi kiista valkovenäläisten öljynjalostustuotteiden laajamittaisesta viennistä tullivapaasti vilpillisten asiapapereiden avulla. Öljytoimitukset katkaistiin Venäjältä kiistelyn ajaksi. Loppuvuoden 2012 kauppatase kääntyi vahvasti alijäämäiseksi ja käänsi koko vuoden kauppataseen alijäämälle.[104] Valko-Venäjän vaihtotase oli vuonna 2012 kuitenkin hieman ylijäämäinen.[105]

Lukašenkan hallitus on joutunut Venäjän ja muiden maiden painostuksen kohteeksi talouden vapauttamiseksi. Vaikka hallinto on vähitellen vapauttanut taloutta, pienyritykset kärsivät edelleen epäselvästä lakijärjestelmästä ja valtionyritysten yksityistämisiä myös vastustetaan. Työttömyysaste on matala (virallisesti pysynyt alle 2 %).[86]

Osana kesäkuussa 2011 käynnistynyttä kolmivuotista 178 yrityksen yksityistämisohjelmaa, muun muassa rakennus- ja huonekalualan yrityksiä on myyty esimerkiksi latvialaisille ja venäläisille ostajille. Myös tärkeän matkapuhelinoperaattori MTS:n valkovenäläisen osan 51 %:n osakekantaa on yritetty myydä useaan otteeseen, mutta pääosa ostajaehdokkaista on pitänyt pyydettyä kauppahintaa ylisuurena. Venäjältä ja muista maista on lisäksi pyritty hankkimaan lisäksi suuria, jopa 1-2 miljardin dollarin ennakkomaksuja jättimäisen Belaruskali-kaivosyhtiön tuotannosta. Kaivosyhtiö on kokonaisuudessaankin kaupan. Venäläisen sijoittajan omistama yksityinen kaivosyritys Slavkali on puolestaan rakentamassa tuotantolaitosta Ljubanin piirin kaliumsuolavarantojen hyödyntämiseksi.[101][106][107][108][109]

Suomen ja Valko-Venäjän välinen kauppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjän ja Suomen välinen kauppa on ollut melko vähäistä, muttei merkityksetöntä. Vuonna 2008 Suomen viennin arvo Valko-Venäjälle oli 129,2 miljoonaa ja tuonnin 157 miljoonaan euroa.[110] Lamavuosina kaupan arvo kuitenkin laski merkittävästi. Vuonna 2012 vienti oli jo ylittänyt lamaa edeltävän tason, mutta tuonti pysyi vielä melko alhaisena. Suomen tullin tilastojen mukaan Suomen vienti Valko-Venäjälle oli vuonna 2012 yhteensä 175,8 miljoonaa ja tuonti Valko-Venäjältä 75,1 miljoonaa euroa.[111]

Suomalaisyrityksistä esimerkiksi Keskolla,[112][113], Koneella [114], Konecranesilla, Metso Mineralsilla [115], Olvilla [116] ja Wärtsilällä [117][118] on toimintaa Valko-Venäjällä. Valko-Venäjälle on ostettu myös esimerkiksi elementtitehtaan toimitus.[119]

Minskistä Mahiljouhun johtavaa valtatietä M4. Valtatien läntinen pää on yksi elokuussa 2013 raskaalle liikenteelle ja ulkomaalaisille autoille maksulliseksi muuttuneista valtatieosuuksista.
Suomen pääkaupunkiseudun liikenteestä tuttuja FLIRT-junia on hankittu myös Valko-Venäjän rautateille.

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjän maantieverkko on pituudeltaan 86 392 kilometriä, josta 74 651 kilometriä on päällystetty (2010).[120] Linja-autoilla matkusti vuonna 2012 yhteensä 1 435,8 miljoonaa matkustajaa (matkojen lukumäärä).[121] Henkilöautoja on melko vähän eli 243 ajoneuvoa tuhatta asukasta kohden (2009), kun Suomessa henkilöautoja oli tuolloin 520 kappaletta tuhatta asukasta kohden.[122] Keskeisimmät Minskiin johtavat valtatiet (M1-M6) muuttuivat useille käyttäjäryhmille maksullisiksi elokuussa 2013. Muiden kuin tulliliittoon (Valko-Venäjä, Venäjä, Kazakstan) kuuluvien autoilijoiden ja raskaan liikenteen tulee pitää etäluettavaa tiemaksulaitetta näkyvillä ajoneuvossaan tietullipisteitä sisältävillä valtateillä liikkuessaan. [123][124]

Rautateitä on yhteensä 5 537 kilometriä (2013).[120] Rataverkkoa ylläpitää ja junaliikenteestä vastaa Valko-Venäjän kansallinen rautatieyhtiö Belaruskaja Tšyhunka (БЧ, Valko-Venäjän rautatiet). Maan rautateillä kulki vuonna 2012 kaikkiaan 100,5 miljoonaa matkustajaa (matkojen määrä).[121]

Valko-Venäjällä on yhteensä 65 lentokenttää (2012).[120] Siviililentoliikenteen kentistä merkittävimpiä ovat Minskin kansallinen lentoasema (Minsk-2) ja Minskin vanha lentoasema (Minsk-1). Kunkin maakunnan pääkaupungissa on oma kansainvälinen lentokenttänsä, joskin vähäistä reittiliikennettä on viime vuosina ollut vain Brestin, Homelin ja Hrodnan lentoasemille. Kansallisella lentoyhtiö Belavialla on suoria reittilentoja myös Suomeen.[125]

Julkisen matkustajaliikenteen kuljetussuoritteessa vuonna 2012 (matkustajakilometreissä mitaten) linja-autoliikenteen osuus oli 40,0 prosenttia, rautateiden 35,5 %, kaupunkitaajamien sähköisten liikennevälineiden (johdinbussit, raitiovaunut, Minskin metro) 16,3 %, lentoliikenteen 8,0 % ja taksien 0,2 %.[83]

Valko-Venäjän tavaraliikenteessä kulki vuonna 2012 yhteensä 484,4 miljoonaa tonnia rahtia. Tästä putkikuljetusten osuus oli 137,4 miljoonaa tonnia, maanteitse siirrettiin 189,3 miljoonaa, rautateitse 153,7 miljoonaa ja vesiteitä pitkin 4,0 miljoona tonnia rahtia. Maantierahdin osuus on kasvanut merkittävästi koko 2000-luvun, ja se nousi tonnimäärältään suurimmaksi kuljetustavaksi vuonna 2010, vaikkei vielä ole saavuttanut 1990-luvun puolivälin huomattavasti korkeampia tonnimääriä. Kun tarkastellaan myös kuljetusmatkaa havaitaan, että suurin kuljetussuorite (miljoonaa tonnikilometriä) syntyi putkikuljetuksista, jota seuraavat rautatie- ja maantiekuljetus (2012). Tavara kulkee maanteitse siis keskimäärin huomattavasti lyhyemmän matkan kuin putki- tai rautatierahti.[121] Putkikuljetusten merkitys selittyy Valko-Venäjälle Venäjältä saapuvilla merkittävillä öljy- ja kaasuputkilla. Vaikka osa putkitse tuoduista raaka-aineista käytetään Valko-Venäjällä, enemmistö esimerkiksi öljyputkiyhtiö Gomeltransneft Družban maan eteläosien kautta kuljettamasta maaöljystä ja öljytuotteista jatkaa Puolaan tai Ukrainaan.[126] Maakaasun siirtoputkistosta vastaa nykyään kaasujätti Gazprom tytäryhtiönsä (Gazprom Transgaz Belarus) avulla.[127]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjän ikäpyramidi lokakuun 2009 väestönlaskennassa.[128]

Valko-Venäjän asukasluku oli lokakuun 2009 väestönlaskennassa 9 503 807. Heistä naisia oli 5 083 768 (53,7 %) ja miehiä 4 420 039 (46,5 %). Asuinpaikkansa perusteella kaupunkilaisia oli 74,3%  ja maaseudun asukkaita 25,7 %.[129] Kaupungistumisaste kohosi 76,3 prosenttiin vuoden 2013 alkuun mennessä.[14]

Väkiluku jatkoi pienenemistä vielä vuonna 2012, mutta 2013 väestönlasku oli loppumassa. Vuoden 2013 alun väkiluvuksi ilmoitettiin oli 9 463 800. Marraskuun 2013 alkuun mennessä väkiluku oli syntyvyyden kasvun ja maahanmuuton seurauksena kääntymässä lievästi positiiviseksi: marraskuun 2013 alun väkiluvuksi arvioitiin 9 467 200. [83][130] Syntyvyys on yhä pienempää kuin kuolleisuus, joskin erotus on pienentyvyt merkittävästi syntyvyyden noustessa vuosien 2005 ja 2013 välillä. Väestöpyramidin perustella syntyvyys kävi alimmillaan maan itsenäistymisen tienoilla ja muutama vuosi sen jälkeen.[83][129] Maa on kuitenkin muuttovoittoinen: maahan saapuu erityisesti muista IVY-maista enemmän väkeä kuin maasta muuttaa pois.[14]

Väestön ikä ja terveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2012 väestön keski-ikä oli 39,15 vuotta. Alle 15-vuotiaita oli 15,1 % ja yli 60-vuotiaita 19,3 % väestöstä.[131] Naisia oli enemmän ikäryhmässä 30-34-vuotiaat tai tätä vanhemmat, ja miehiä tätä nuoremmissa valkovenäläisissä.[129] Lapsikuolleisuus on pientä, taso on pudonnut kolmasosaan vuosien 1990 ja 2012 välillä. Vastasyntynediden kuolleisuus on IVY-maiden alhaisin (3,4/1000 vuonna 2012). Maassa on lääkäreitä hieman ja muuta hoitohenkilökuntaa 20 % enemmän kuin WHO:n Euroopan alueen vertailumaissa keskimäärin samaa väestömäärää kohden.[83][132]

Syntyvien tyttöjen odotettavissa oleva elinikä on 77,6 ja poikien 66,6 vuotta (2012). Eliniänodote on ollut nousussa vuoden 2002 jälkeen.[14] Tärkeimmät kuolinsyyt olivat vuonna 2008 verenkiertoelimistön sairaudet (53 %), syövät (14 %) ja ulkoiset syyt kuten onnettomuudet, myrkytykset, tapaturmat, tapot ja itsemurhat (11 %).[133] Miesten kuolleisuus on iältään 15-60 -vuotiassa noin kolme kertaa naisia suurempaa (suhde 307/103 tuhatta henkeä kohden).[134][135] Tämän ikäryhmän miesten kuolleisuus on huomattavan korkea, merkittävästi maailmankin keskiarvoa (190 tuhannesta) suurempaa. Aikusten terveydellisistä riskitekijöistä korkeaa verenpainetta esiintyi selvästi Euroopan alueen vertailutasoa enemmän. Miehillä tupakoinnista ja alkoholista johtuvat riskitekijät ovat koholla, naisten tupakointi oli puolestaan selvästi Euroopan yleistä tasoa harvinaisempaa [135] Väkilukuun suhteutettuna Valko-Venäjällä tehdään Venäjän ja Liettuan ohella ehkä eniten itsemurhia maailmassa.[136][137][138] Myös tieliikenteessä menehtyy suhteellisesti katsottuna enemmän väkeä kuin esimerkiksi Suomessa, vaikka autoistumisaste on alhainen. Vuonna 2010 tieliikenteessä menehtyi 1 190 henkeä, joista 76 % oli miehiä. Menehtyneistä 50 % on jalankulkijoita tai pyöräilijöitä.[139]

Matkailijalla on syytä olla perusrokotukset kunnossa, sillä Valko-Venäjällä esiintyy esimerkiksi jäykkäkouristusta (Rabies) ja kurkkumätää selvästi Suomea enemmän.[140] Myös MRP-yhdistelmärokoretta (tuhkarokko-sikotauti-vihurirokko) suositellaan kaikille maahan matkustaville. Lisäksi riskiarvion perusteella voidaan joillekin suositella hepatiitti- ja puutiaisaivotulehdusrokotuksia.[141]

Etninen tausta ja kielet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2009 väestönlaskennan mukaan asukkaista 83,7 % oli valkovenäläisiä, 8,3 % venäläisiä, 3,1 % puolalaisia, 1,7 % ukrainalaisia ja 0,8 % muita. Laskennassa 2,4 % väestöstä ei ilmoittanut kansallisuuttaan.[129]

Valtion virallisia kieliä ovat valkovenäjä ja venäjä. Vuoden 2009 väestönlaskennassa valkovenäjän ilmoitti äidinkielekseen 53,2 % (5,0584 miljoonaa) ja venäjän 41,5 % (3,9481 miljoonaa) väestöstä. Kotikielenä valkovenäjä (23,4 % väestöstä) kuitenkin oli harvinaisempi kuin venäjä (70,2 %).[80] Muita Valko-Venäjällä puhuttuja kieliä ovat jiddiš, puola, ukraina, tataari ja liettua.[142]

Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjän koulutusjärjestelmä jakautuu neljään tasoon: esiasteeseen, perusasteeseen, toiseen asteeseen ja korkea-asteeseen. Koulutus esikoulusta korkea-asteen opintoihin saakka on pääsäntöisesti ilmaista. Väestöstä noin kolmannes on jonkintasoisen koulutuksen tai opiskelun piirissä. Aikuisista miltei kaikki (99,7 %) osaavat lukea. Korkeakouluissa opiskelee kansainvälisesti vertaillen suuri osuus väestöstä. Koulutuksen organisoinnista ja valvonnasta vastaa maan Opetusministeriö.[143][144]

Varhaiskasvatusta annetaan lapsille kotona tai esimerkiksi päiväkodeissa ja esikouluissa (taso 0). Varsinaista esikouluopetusta saa 71,4 % lapsista. Yleinen oppivelvollisuus on 6–15 -vuotiailla. Tämä sisältää pakollisen 9-luokkaisen opetuksen: neljä alkeisopetuksen (taso 1, enintään 24-27 viikkotuntia) ja viisi perusopetuksen luokkaa (taso 2, enintään 31-38 viikkotuntia). Opetusviikko on kuusipäiväinen, johon sisältyy viisi koulupäivää ja yksi liikunnalle, muulle kasvatukselle tai työharjoittelulle varattu päivä. Pakollisiin oppiaineisiin kuuluu muun muassa maan molempien virallisten kielten (venäjä ja valkovenäjä) sekä yhden vieraan kielen (englanti, saksa, ranska, espanja tai kiina) opiskelu. Vieraan kielen opiskelu aloitetaan 3. luokalla. Enemmistö kouluista on valtiollisia. On myös erityiskouluja fyysistä tai psyykkistä erityistukea tarvitseville.[144][145]

Yleisen oppivelvollisuuden jälkeen nuorella on kolme väylää jatkaa opintojaan: ammattikoulu (1-3 vuotta), yleinen toisen asteen koulutus (2-vuotinen luokiota vastaava koulu) tai toisen asteen ammatillinen koulutus (2-4 vuotta).[145] Ammattikouluja on noin 210 ja niissä opiskelee vuosittain 75 000 opiskelijaa. Toisen asteen ammatillisia oppilaitoksia on puolestaan noin 225, joista kymmenkunta on yksityistä; oppilaitoksissa opiskelee vuosittain runsas 150 000 opiskelijaa. Joukkoon kuuluu esimerkiksi tekniikkaan, taide-alaan ja kielikoulutukseen keskittyviä oppilaitoksia sekä ammatillisia lyseoita tai kymnaaseja, joista osaassa voi suorittaa kaksoistutkinnon, eli lukiota vastaavan yleisen oppimäärän ja ammatillisen diplomin.[144][146] Suuri osa nuorista jatkaa oppivelvollisuuden jälkeen toisen asteen yleisiin kouluihin (perusopetusta täydentävät luokat 10 ja 11). Koulun 11. luokan jälkeen suoritettava eri oppiaineiden keskitetty testaus (ven. Централизованное тестирование, ЦТ, Tsentralizovannoje testirovanije, TsT) on tavallisin reitti korkea-asteen oppilaitoksiin.[145] (vertaa Yhtenäinen valtiollinen koe Venäjällä). Pääsyvaatimuksissa vaadittavien oppiaineiden lista vaihtelee korkeakouluttain.[147]

Valko-Venäjällä toimii yli 50 korkea-asteen opetusta antavaa oppilaitosta, joista kymmenkunta on yksityistä ja kaksi uskonnollisten yhteisöjen ylläpitämää. Opiskella voi päätoimisesti, iltaopiskeluna tai etäopiskeluna.[146] Ensimmäisen korkeakouluasteen tai ammatillisen spesialisti-nimikkeen suorittamiseen on varattu 4-6 vuotta, jonka jälkeen voi jatkaa 1-2 vuotta maisteriksi (ylempi korkeakoulututkinto).[145] Vuonna 2010 korkeakouluopiskelijoita oli yli 440 000.[144] Korkeakouluopinnot voivat olla maksullisia tai näennäisesti ilmaisia. Lukukausimaksun maksaa noin puolet valkovenäläisistä opiskelijoista ja kaikki ulkomaalaiset opiskelijat; ulkomaalaisille maksu on pääaineesta ja korkeakoulusta riippuen 700-3500 USD lukuvuodessa.[143][148] Ilmaista opetusta saaneet sitoutuvat hyvityksenä tekemään valmistuttuaan kaksi vuotta työtä valtion osoittamassa työpaikassa, josta maksettava palkka voi olla vaatimaton.[148] Yliopistoista tunnetuimpin lukeutuvat Valko-Venäjän valtionyliopisto, Hrodnan valtionyliopisto, Valko-Venäjän kasvatustieteellinen valtionyliopisto, Hrodnan lääketieteellinen valtionyliopisto, Valko-Venäjän kansallinen tekninen yliopisto ja Valko-Venäjän informatiikan ja radioelektroniikan valtionyliopisto. Valko-Venäjän korkeakoulujärjestelmää ei ole ainoana maana Euroopassa toistaiseksi hyväksytty mukaan Bolognan prosessiin. Arvioinneissa on katsottu esimerkiksi akateemisen vapauden olevan riittämätöntä. Myös yliopistojen itsenäisyyden on katsottu olevan erittäin vajavaista, koska tutkinnot on hyväksytty ja korkeakoulujen rehtorit nimetty valtiojohtoisesti.[149] Maan korkeakouluissa suoritetaan eurooppalaisittain katsottuna melko vähän tohtoritutkintoja, mutta määrä on nousussa: vuonna 2010 tohtoriohjelmista valmistui runsas 30 ja vuonna 2012 yli 60 henkeä.[83]

Polatskin Pyhän Sofian katedraali (alkujaan 1044–1066).
Kirkko Hrodnan alueen Murovankassa. Osa vanhimmista kirkoista on rakenteeltaan linnoitettuja.

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väestön uskonnollisesta suuntautumisesta ei ole virallisia lukuja.[150] Valkovenäjän ulkoministeriön raportin mukaan vuonna 2011 väestöstä 48,3 prosenttia oli ortodokseja, 7,1 prosenttia katolilaisia, 3,5 prosenttia muita uskontoja ja 41.1 prosenttia väestöstä oli uskontokuntiin kuulumattomia.[151] Maan uskonnonvapaudesta ja uskonnollisten tilastojen edustavuudesta on esitetty kritiikkiä. Yhdysvaltojen mukaan valtio suosii ortodokseja ja esimerkiksi katolisen kirkon itse ilmoittaman jäsenmäärän perusteella katolisia olisi loppuvuonna 2010 lähes 15 % koko väestöstä (1,4 miljoonaa 9,5 miljoonasta).[152][153] Vuonna 2011 kansallisen tiedeakatemian jumalanpalveluksissa kävijöiden haastetteluun pohjautuvan arvion mukaan 57,3 % väestöstä olisi ortodokseja, 34,5 % katolisia ja 3,1 % protestantteja.[150]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mirin linna kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Mir, Hrodnan alue.
Budslaun kylän katolinen, Neitsyt Marialle omistettu kirkko
Perinteisestä koristeellista valkovenäläistä puurakentamistyyliä edustava apteekki Svislatšin kylässä Asipovitšyssä.

Maailmanperintökohteet ja suosituimmat nähtävyydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjällä on neljä Unescon maailmanperintöluetteloon liitettyä kohdetta, näistä Bialowiezan aarniometsä (valkoven. Belavežskaja Puštša) luonnonarvojensa perusteella ja kolme muuta kulttuuriperintönsä perusteella.[154] Kulttuurikohteet ovat Mirin linna, Njasvižin kartano ja Jäämeren ääreltä Norjasta Suomen, Baltian, Valko-Venäjän, Ukrainan ja Moldovan läpi Mustanmeren rannalle ulottuva Struven kolmiomittausketju.

Vuonna 2011 valkovenäläisen Narodnaja Gazeta -sanomalehden järjestämän, Valko-Venäjän seitsemän ihmeen yleisöäänestyksessä maan merkittävimpiin nähtävyyksiin valittiin: 1. Belavežskaja Puštšan kansallispuisto, 2. sankarilinnoituksen arvon vuonna 1965 saanut Brestin linnoitus,[155] 3. Naratšjärvi, 4. Mirin linna, 5. Polatskin ortodoksinen Pyhän Sofian katedraali, 6. Mjadzelin piirin Budslaun kylässä sijaitseva, Jumaläidin ikonille omistettu katolinen kansallispyhäkkö,[156] ja 7. Babruiskin linnoitus. [157]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjän kirjallisuuden ja valkovenäjän kielen alkutaipaleelle lukeutuvat piispa Kirill Turovilainen sekä raamatunkääntäjä ja kirjanpainaja Frantsysk Skaryna.[158][159][160]

1800-luvun alkupuolella, Valko-Venäjän ollessa Venäjän imperiumin osana, valkovenäjää puhuttiin lähes yksinomaan maaseudulla. Hallintokieli oli venäjä ja sivistyneistön pääkieli puola. Valkovenäläisen kirjallisuuden voidaan kuitenkin katsoa uudelleensyntyneen 1800-luvun puolivälin tienoilla.[160] Tieteellinen kiinnostus ja nationalismin Valko-Venäjän kansan alkuperästä kehitti samalla valkovenäjän kirjakielen yhtenäisyyttä. Vintsent Dunin-Martsinkevitš (1808–1884) ja Frantsišak Bahuševitš (1840–1900) kuuluvat merkittävimpiin valkovenäjäksi kirjoittaneisiin kirjailijoihin tuolla vuosisadalla.[160]

1900-luvun alun vallankumoukset (1905 ja 1917) loivat tilaa valkovenäjän kielen kukoistukselle. Kielellisen nousun aikaa edustavat ja valkovenäjän klassikkokirjailijoihin kuuluvat muun muassa Janka Kupala (1882–1942), Jakub Kolas (1882–1956), Zmitrok Bjadulja (1886–1941), Maksim Bahdanovitš (1891–1917), Maksim Haretski (1893–1938) ja Uladzimir Zylka (1900–1933).[158][160][161][162][163] 1930-luvulla valkovenäjänkieliset kirjailijat alistettiin pidätyksien ja vainojen kautta paljolti sosialistisen elämäntavan ja Stalinin palvelijoiksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä merkittävä osa valkovenäläisistä kirjailijoista oli ammuttu tai kuollut vankilassa.[160]

Tunnettuja valkovenäläisiä kirjailijoita Neuvostoliiton ja itsenäisen Valko-Venäjän ajalta ovat esimerkiksi Uladzimir Karatkevitš (1930–1984), Vasil Bykau (1924–2003), Svetlana Aleksijevitš (1948-) ja Andrei Hadanovitš (1973-).[158][160][164]

Sanan- ja ilmaisunvapaus tiedotusvälineissä ja taiteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjällä rajoitetaan median, poliittisen opposition ja ihmisoikeusjärjestöjen toimintaa.[44][51][165] Maassa ei ole tosiasiallista mielipiteen- ja sananvapautta eikä niihin sisältyvää painovapautta. Yleismaailmallisesti nämä oikeudet sisältyvät kaikille kuuluviin humanitaarisiin perusoikeuksiin, jotka on lueteltu Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa (esim. artikla 19).[166][167] Esimerkiksi Valko-Venäjän "huonoon valoon saattamisesta", kehityksen "petollisesta" kuvaamisesta tai "presidentin arvostelemisesta" voi seurata rikossyyte.[44][51] Kansainvälisesti sananvapausasioita seuraavan Toimittajat ilman rajoja -järjestön luokituksessa Valko-Venäjän lehdistön vapaus on arvioitu viime vuosina huonoksi. Vuoden 2013 maatilastoissa Valko-Venäjän sijoitus oli 157 eli alin eurooppalaisen valtion sija tässä 179 maan vertailussa.[168]

Marc Chagall (1887–1985) oli tunnettu, Valko-Venäjän Vitsebskissä syntynyt kuvataiteilija.

Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan joulukuun 2010 presidentinvaalien ja niitä seuranneiden mielenosoitusten uutisoinnin seurauksena oli kuukautta myöhemmin yhä pidätettynä tai vangittuna 10 toimittajaa.[169] Toimittajien kameroita, tietokoneita ja muita työvälineitä on takavarikoitu toimituksiin tehtyjen ratsioiden ohella myös kotietsinnöissä. Vangittujen toimittajien määrässä Valko-Venäjä oli kuudentena.[169] Tiedotusvälineiden edustajien pidätyksiä, vangitsemisia ja karkotuksia on tapahtunut myös vuoden 2011 aikana.[165]

Kuvataiteet ja arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkovenäläisiin kuvataiteilijoihin kuuluvat esimerkiksi Frantsysk Skaryna, Napoleon Orda ja Marc Chagall.[170] Valkovenäläisistä arkkitehdeista tunnetuimpiin kuuluvat esimerkiksi pääkaupungin julkisrakennusten suunnittelijoina maineeseen nousseet Iosif Lanhbard, Vladimir Korol ja Viktar Kramarenka.

TV, radio ja tietoliikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisio- ja radiolähetystoiminta on valtiollisessa valvonnassa.[33] Suurin sähköisen median toimija on valtiollinen Belteleradyjokampanija (valkoven. Белтэлерадыёкампанія). Se operoi useaa tv- ja radioasemaa, joiden ohjelmia voi seurata perinteisten vastaanottimien välityksellä tai Internetin kautta.[171] Muita kansallisia tv-kanavia ovat esimerkiksi ONT ja STV.[172][173] Kaapelikanavina ja satelliittivastaanoton kautta katsellaan myös ulkomaalaisia, erityisesti venäläisiä tv-kanavia. Lukuisia valkovenäläisiä radiokanavia voi kuunnella internetin kautta suoratoistona myös ulkomailla.[174][175]

Matkapuhelinliittymiä oli tuhatta asukasta kohden 1128 kappaletta ja kotitalouksien kiinteitä puhelinliittymiä 379 kappaletta (2012).[121] Kiinteissä puhelinyhteyksissä valta-asema on valtiollisella Beltelekam-yrityksellä. Matkapuhelinoperaattoreista suurimmat ovat MTS, Velkom ja Life.[176][177][178][179]

Sisänäkymä Minsk-Arenaan. (Lainsäädännön eroa Valko-Venäjän ja Suomen välillä kuvaa, ettei jääkiekon MM-kisa-areenaksi valitun Minsk-Areenan ulkokuvaa saa levittää vapaasti tekijänoikeussyistä.).

Vuoden 2010 kesällä Valko-Venäjällä arvioitiin olevan runsas 4,4 miljoonaa internetin käyttäjää (46,2 % väestöstä).[180] Kansallisen tilaston mukaan maassa oli kuitenkin käytössä jo 883 internetliittymää tuhatta asukasta kohden (2012).[121]

Tenniksen maailman kärkipelaajiin kuuluva Viktoryja Azarenka on kuuluisimpia valkovenäjäläisiä urheilijoita.

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjä on osallistunut sekä kesä- että talviolympialaisiin vuodesta 1994 alkaen. Talviolympialaisista se on saanut yleensä yhden tai kaksi mitalia, mutta kesäolympialaisista vähintään 12.[181] Lontoon 2012 kisoista kultaa toivat kivääriampuja Sjarhei Martynau ja tenniksen sekanelinpelistä Viktoryja Azarenka ja Maks Mirny.[182][183]

Maa valmistautuu vähitellen vuoden 2014 jääkiekon maailmanmestaruuskisoihin (9.-25. toukokuuta 2014). Kisavalmisteluilla on perusteltu esimerkiksi monien uusien hotellien ja monitoimihallien rakentamista.[184][185]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Regions of the Republic of Belarus, 1995-2013 National Statistical Committee of the Republic of Belarus, belstat.gov.by. Viitattu 17.5.2014. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j CIA-Factbook - Belarus Central Intelligence Agency CIA, USA, www.cia.gov. Viitattu 31.3.2010. (englanniksi)
  3. a b c National accounts of the Republiс of Belarus 2005-2012 years (Valko-Venäjän kansantaloustilastoja 2005-2012. Luvut 3: Gross regional product, 4. International comparisons of gross domestic product) 2014. National Statistical Committee of the Republic of Belarus, belstat.gov.by. Viitattu 8.7.2014. (englanniksi)
  4. Belarus: Human Development Indicators (Indeksi kuvaa vuotta 2012) 2013. undp.org. Viitattu 10.5.2014 (päivitetty). (englanniksi)
  5. Current local time in Minsk Time and Date AS, timeanddate.com. Viitattu 10.11.2013. (englanniksi)
  6. Dzerzhinsk. Region (Dzjaržynskin piiristä) Viitattu 27.9.2009. (englanniksi) ja (venäjäksi)
  7. a b c d Environmental Performance Reviews - Belarus. 2nd Review. (julkaisu on ladattavissa UNECE:n sivulta 1,5 MB:n pdf-tiedostona (englanniksi) tai (venäjäksi)) Environmental Performance Reviews Series No.22.. United Nations, New York and Geneva. Viitattu 18.6.2009, linkki päivitetty 11.6.2013.
  8. http://rainforests.mongabay.com/stats/Belarus.htm
  9. a b c d e f Constitution of the Republic of Belarus of 1994 (with alterations and amendments adopted at the republican referendums of November 24, 1996 and of October 17, 2004) (Valko-Venäjän perustuslaki 1994 (muutoksineen ja täydennyksineen kansanäänestysten 24.11.1996 ja 17.10.2004 jälkeen)) Constitutional Court of the Republic of Belarus. Viitattu 15.1.2011. (englanniksi)
  10. Mineral Resources and Fossils (Valko-Venäjän mineraalivaroista) Tilanne. Ministry of Foreign Affairs of the RB, export.by. Viitattu 15.1.2011. (englanniksi)
  11. ANNEX J. Exposures and effects of the Chernobyl accident United Nations Scientific Comittee on the Effects of Atomic Radiation (UNSCEAR), Vienna, Austria. Viitattu 9.12.2010.
  12. a b Roy Pöllänen: Radioaktiiviset aineet, Säteily ja ympäristö, s. 11-33. Luku 1 teoksessa Pöllänen R. (toim.), 2003: Säteily ympäristössä. Hämeenlinna: Säteilyturvakeskus STUK, Helsinki, 2003. ISBN 951-712-497-X (sid).
  13. Cesium-137-laskeuma kunnittain Suomessa Tshernobylin ydinvoimalaitoksen onnettomuuden jälkeen Säteilyturvakeskus, STUK, Helsinki. Viitattu 9.12.2010.
  14. a b c d Annual data (Väestötilastoja) National Statistical Comittee of the Republic of Belarus, belstat.gov.by. Viitattu 14.7.2013. (englanniksi)
  15. Республики Беларусь Карта автомобильных дорог (Respubliki Belarus Karta Avtomobilynyh Dorog) 1: 850 000. Государственный комитет по имуществу Республики Беларусь & "Белкартография", Minsk, 2009. (venäjäksi)
  16. Osobo ohranjajemyje pripodnyi territorii (Valko-Venäjän suojelualueiden dynaaminen sijaintikartta ja alueiden perustietoja) minpriroda.gov.by. Viitattu 2013-06-04. (venäjäksi)
  17. a b European Environment Agency: Europe's environment. The fourth assessment (pdf (112 MB)) (Euroopan ympäristö - Neljäs arvio. Erityisesti ilmanlaatua käsittelevät sivut 74-91. Arvioraportti ladattavissa hankkeen sivuilta) 2007. European Environment Agency, Copenhagen, Denmark. Viitattu 17.11.2009. (englanniksi)
  18. a b Belarus history (Valko-Venäjän historiaa) belarus.by. Viitattu 13.6.2009. (englanniksi)
  19. a b Andrew Wilson: ”Ch. 1: Polatsk”, Belarus: the last European dictatorship, s. 3-17. London: Yale University Press, 2011. ISBN 978-0-300-13435-3. (englanniksi)
  20. a b c Leppänen, I.: Historia ennen neuvostoaikaa, s. 31-57. Artikkeli teoksessa Luukk anen A. (toim.), 2009: Tuntematon Valko-Venäjä. Helsinki: Edita Prima Oy, 2009. ISBN 978-951-37-5445-7.
  21. Jatvingit (Ensimmäisen suomenkielisen tietosanakirjan sivujen verkkoversio osana Project Runebergiä) Tietosanakirja, osa 3. 1909-1922. Tietosanakirja-Osakeyhtiö (Otava ja WSOY). Viitattu 11.11.2013.
  22. Korpela, Jukka: Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle, s. 134-135. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-772-2.
  23. Neville, Peter: Matkaopas historiaan: Venäjä, s. 129-132. Suom. Anna Toppi. WSOY, Juva: Kustannysosakeyhtiö Puijo, 1998. ISBN 951-579-080-8.
  24. a b c Ikonen, S.: Valko-Venäjän neuvostoaika: tuhon ja menestyksen tarinat, s. 58-103. Artikkeli teoksessa Luukkanen A. (toim.), 2009: Tuntematon Valko-Venäjä. Helsinki: Edita Prima Oy, 2009. ISBN 978-951-37-5445-7.
  25. Goujon, A.: Case Study: Kurapaty (1937-1941): NKVD Mass Killings in Soviet Belarus March 2008. www.massviolence.org/ - Online Encyclopedia of Mass Violence. Viitattu 28.11.2009. (englanniksi)
  26. Badkhen, A.: Belarus Keeps Soviet Massacre Secret The St. Petersburg Times. 17.10.2000. www.sptimes.ru - The St. Petersburg Times. Viitattu 28.11.2009. (englanniksi)
  27. КУЗНЕЦОВ, Игорь: Куропатское дело: 20 лет спустя 21 июня 2008. www.tut.by. Viitattu 28.11.2009. (venäjäksi)
  28. a b c Republic of Belarus - Statistical Yearbook 2011 (Julkaisu pdf-muodossa, ladattavissa pakattuna rar-tiedostona) National Statistical Committee of the Republic of Belarus, Minsk, belstat.gov.by. Viitattu 27.10.2011. (venäjäksi) ja (englanniksi)
  29. a b Partisan Resistance in Belarus during World War II belarusguide.com. Viitattu 2.11.2011. (englanniksi)
  30. Атлас география Беларуси, 10 класс (Atlas geografija Belarusi, 10 klass). Страница 28. Государственный комитет по имуществу Республики Беларусь, Minsk, 2009. ISBN 978-985-508-168-6. (venäjäksi))
  31. Helen Fedor: Belarus - Prelude to Independence Belarus: A Country Study. Library of Congress. Viitattu 22.12.2007.
  32. a b "Neuvostoliiton hajottaja", Helsingin Sanomat 24.5.2010, s. B1
  33. a b c d e f Barry Turner (editor): ”Belarus”, The Statesman's Yearbook 2009, s. 183-187. Palgrave Macmillan, 2008. ISBN 978-1-4039-9278-9. (englanniksi)
  34. Dogovor o sozdanii Sojuznogo gosudarstva (Venäjän ja Valko-Venäjän valtioliiton eli perussopimus (Договор о создании Союзного государства)) 8.12.1999. rg.ru. Viitattu 10.5.2014 (linkin päivitys). (venäjäksi)
  35. Informatsinno-analitšeski portal Sojuznogo gosudarstva (Venäjän ja Valko-Venäjän valtioliiton eli Unionivaltion tiedotusportaali / kotisivu) soyuz.by. Viitattu 16.1.2011. (venäjäksi)
  36. a b c Maatiedosto Valko-Venäjä Suomen suurlähetystö, Vilna, finland.lt. Viitattu 24.7.2013.
  37. S. N. Maštšeno: Minsk i okrestnosti (Minsk and Surroundings), s. 78 Hallitustalosta. Višeišaja škola, Minsk, 2008. ISBN 978-985-06-1420-9. (venäjäksi) ja (englanniksi)
  38. Council of the Republic. Brief information (lyhyt parlamentin kuvaus) National assembly of the Republic of Belarus. Council of Republic.. Viitattu 23.10.2008. (englanniksi)
  39. The court system in Belarus Valko-Venäjän tasavallan virallinen sivusto, belarus.by. Viitattu 23.11.2013. (englanniksi)
  40. Sudebnaja sistema Respubliki Belarus Valko-Venäjän kansallinen juridinen tietokeskus, pravo.by. Viitattu 24.11.2013. (venäjäksi)
  41. The Supreme Court of the Republic of Belarus has decided: death humanrightshouse.org. Viitattu 24.11.2013. (englanniksi)
  42. Belarus holds second place in Europe in the number of prisoners 7.5.2013. Ihmisoikeusjärjestöjen maailmanjärjestö, fidh.net. Viitattu 1.8.2013. (englanniksi)
  43. Entire world - Prison Population Rates per 100,000 of the national population (Aineisto ei ole täysin vertailukelpoinen edeltävän fidh.net lähteen kanssa, mm. koska kärkimaiden vankimäärät usealta eri vuodelta. Tämän listan mukaan kuitenkin esimerkiksi El Salvadorissa, Kuubassa ja Azerbaidanissa oli suhteellisesti Valko-Venäjää enemmän vankeja.) prisonstudies.org. Viitattu 1.8.2013. (englanniksi)
  44. a b c Human Rights Watch: Human Rights Watchin vuosikirjan 2007 yhteenveto Vuodesta 2006 Valko-Venäjällä 31.12.2006. Human Rights Watch. Viitattu 23.10.2008. (englanniksi)
  45. Saharov-palkinto ― ihmisoikeuksien puolesta maailmassa, vuoden 2006 ehdokkaat (Uutinen) 2006. Euroopan Parlamentti. Viitattu 23.10.2008.
  46. Profile: Alexander Lukashenko BBC News, bbc.co.uk. (englanniksi)
  47. Presidential Election 2010 (Valko-Venäjän presidentinvaaleja 2010 ja seuranneita tapahtumia uutisoiva sivusto) Office for Democratic Belarus (NGO), Brussels. Viitattu 12.1.2011.
  48. Правозащитники: По делу о беспорядках 19 декабря обвиняются 32 человека (Humanitaaristen oikeuksien puolustajat: 19. joulukun tapahtumista syystettyjen määrä on noussut 32:een (artikkelissa syytettyjen nimet)) 19.1.2011. Verkkosivuston tyt.by uutiset. Viitattu 19.1.2011. (venäjäksi)
  49. a b c Council conclusions on Belarus (Euroopan Neuvoston päätökset Valko-Venäjää koskien) 23.3.2012. Euroopan neuvosto, consilium.europa.eu. Viitattu 23.3.2012. (englanniksi)
  50. Why Belarus Keeps Capital Punishment 1.7.2013. belarusdigest.com. Viitattu 25.7.2013. (englanniksi)
  51. a b c Amnesty International: Amnesty international: 2013 report - Belarus (pdf) (Valko-Venäjän ihmisoikeustilanteesta) 2013. Amnesty International, amnesty.org. Viitattu 17.5.2014. (englanniksi)
  52. Another convict executed in Belarus 13.5.2014. Belorusskije novosti (BelaPAN), naviny.by. Viitattu 17.5.2014. (englanniksi)
  53. Koskinen, Matti: Valko-Venäjä teloitti armahdusta anoneen HS.fi. 26.4.2014. Viitattu 17.5.2014.
  54. Council reinforces restrictive measures against Belarusian regime (Euroopan Neuvoston vahvistaa rajoituksia Valko-Venäjän hallintoa vastaan) 23.3.2012. Euroopan neuvosto, consilium.europa.eu. Viitattu 23.3.2012. (englanniksi)
  55. Factsheet: The European Union and Belarus (Datalehti: Euroopan unioni ja Valko-Venäjä) 23.3.2012. Euroopan neuvosto, consilium.europa.eu. Viitattu 23.3.2012. (englanniksi)
  56. Venäjä kiitteli Valko-Venäjän vaaleja HS.fi. 25.9.2012. Viitattu 25.9.2012.
  57. a b c Außenpolitik Saksan ulkoasiainhallinto, auswaertiges-amt.de. Viitattu 20.7.2013. (saksaksi)
  58. Moskau schließt Energie-Pakt mit Weißrussland, Viitattu 18.7.2013, Julkaisija= wiwo.de, (saksaksi)
  59. U.S. Relations With Belarus, Viitattu 18.7.2013, (englanniksi)
  60. Belarus profile- Overview, Viitattu 18.7.2013, (englanniksi)
  61. Belarus profile - Timeline, Julkaisija= bbc.co.uk, Viitattu 18.7.2013, (englanniksi)
  62. Suomen Itä-Eurooppa, Etelä-Kaukasia, ja Keski-Aasia -politikkalinjaus (pdf) (sivut 11-15) ISBN 978-951-724-811-2. 29.1.2010. Helsinki: Suomen Ulkoasiainministeriö. Viitattu 30.1.2010.
  63. Suomi tiivistää suhteitaan Itä-Eurooppaan, Etelä-Kaukasiaan ja Keski-Aasiaan 29.1.2010. Helsinki: Suomen Ulkoasiainministeriö. Viitattu 30.1.2010.
  64. Ulkoasiainministeriön tiedotustilaisuus 29.1.2010 Suomen politiikan linjauksesta Itä-Eurooppaa, Etelä-Kaukasiaa ja Keski-Aasiaa koskien (ministeri Stubb) (videotallenne) 29.1.2010. Helsinki: Suomen Ulkoasiainministeriö. Viitattu 30.1.2010.
  65. Minskiin yhteystoimisto 1.10.2010. Suomen Suurlähetystö, Vilna: Suomen Ulkoasiainministeriö. Viitattu 3.10.2010.
  66. Belarus’ Embassy in Finland to open in 2011 (Valko-Venäjän suurlähetystö avaa Suomessa 2011) 18.1.2011. Minsk: Valko-Venäjän uutistoimisto, BelTA, belta.by. Viitattu 19.1.2011.
  67. Belarus’ embassy opens in Helsinki (Valko-Venäjän suurlähetystö avaa Helsingissä) 23.2.2012. Valko-Venäjän uutistoimisto, BelTA, belta.by. Viitattu 23.2.2012.
  68. Belarus - Embassy of the Republic of Belarus (Valko-Venäjän suurlähetystö (Helsinki, yhteystiedot)) Ulkoasianinministeriö, formin.finland.fi. Viitattu 23.2.2012.
  69. Structura VS, Viitattu 14.7.2013, (venäjäksi)
  70. Rukovodjaštši sostav, Julkaisija= mod.mil.by, Viitattu= 16.7.2013, (venäjäksi)
  71. a b c d e Turner, Barry (Editor): The Stateman's Yearbook 2013, s. 188–192 Belarus. Macmillan Publishers Ltd, Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS, UK: , 2012. ISBN 978-0-230-36009-9. (englanniksi)
  72. a b Belarusian Army at a Crossroads belarusdigest.com. Viitattu 14.7.2013. (englanniksi)
  73. Anaïs Marin: Trading off sovereignty. The outcome of Belarus’s integration with Russia in the security and defence field, Ajankohta= 2013, Julkaisija= osw.waw.pl, Viitattu= 20.7.2013 (päivitetty 10.5.2014), (englanniksi)
  74. Basis of Belarus Military Policy, Julkaisija= Valko-Venäjän puolustusministeriö, mod.mil.by, Viitattu= 20.7.2013, (englanniksi)
  75. The Military Doctrine of the Republic of Belarus, Ajankohta= 2002, Julkaisija= Valko-Venäjän puolustusministeriö, mod.mil.by, Viitattu= 20.7.2013, (englanniksi)
  76. Russia Takes Over a Part of Belarusian Army, Ajankohta= 2/2012, Julkaisija= mod.mil.by, Viitattu= 16.7.2013, (englanniksi)
  77. a b Russia announces creation of new military base in Belarus 24.4.2013. ITAR-TASS, itar-tass.com. Viitattu 11.6.2013. (englanniksi)
  78. Saako diktaattoria kiusata?. (Pääkirjoitus) Helsingin Sanomat, 10.8.2012. Artikkelin verkkoversio Viitattu 31.10.2014.
  79. Tarvonen, Hanna-Mari: EU-lähettiläät pitävät hätäkokouksen Valko-Venäjän ja Ruotsin kiistasta Yle Uutiset. 10.8.2012. Viitattu 10.8.2012.
  80. a b c Perepis naselenija - 2009 Vyjodnyje reglamentyje tanlitsy (v formate .pdf) belstat.gov.by. Viitattu 2013-06-04 (viite päivitetty). (venäjäksi)
  81. GDP (current US$) (Vuosi 2012, Belarus) worldbank.org. Viitattu 18.7.2013. (englanniksi)
  82. Annual growth rate of real GDB worldbank.org. Viitattu 19.7.2013. (englanniksi)
  83. a b c d e f g h Belarus in Figures (zip- ja rar-pakattu pdf-julkaisu ladattavissa verkkosivulta) 2013. Minsk: National Statistical Comittee of the Republic of Belarus, belstat.gov.by. Viitattu 13.7.2013. (englanniksi) ja (venäjäksi)
  84. Annual growth rate of real GDB (vastaavasti vuotuinen inflaatio: Annual CPI inflation rate) un.org. Viitattu 19.7.2013. (englanniksi)
  85. Economies in transition: A.2 Rate of growth of real GDP and A.5 Consumer price inflation, 2003-2013 (pdf) (United Nations World Economic Situation and Prospects 2012, Annex tables A.2 and A.5) ISBN 978-92-1-055103-8. 2012. United Nations. Viitattu 19.7.2013. (englanniksi)
  86. a b World Economic Situation and Prospects 2014 (pdf) (Annex tables A.2, A.5 and A8 (Economies in transition: A.2 Rate of growth of real GDP and A.5: Consumer price inflation, 2005-2015; A8: unemployment rates, 2004-2013)) ISBN 978-92-1-054177-0. 2014. United Nations. Viitattu 17.5.2014. (englanniksi)
  87. Wirtschaftsdatenblatt 11/2012. Saksan ulkoasiainhallinto, auswaertiges-amt.de. Viitattu 20.7.2013. (saksaksi)
  88. a b Official Exchange Rate set daily - Official Exchange Rate of the Belarusian Ruble Against Foreign Currencies Set by the National Bank of the Republic of Belarus on a Daily Basis National Bank of the Republic of Belarus. Viitattu 3.11.2008, linkki päivitetty 2013-06-04. (englanniksi)
  89. Belagroprombank kotisivut (Esimerkki todellisista valuuttakursseista 1) 2011-05-12. valtio-omisteinen Belagroprombank, belapb.by/. Viitattu 12.5.2011. (venäjäksi)
  90. Priorbank kotisivut (Esimerkki todellisista valuuttakursseista 2) 2011-05-12. itävaltalaisessa enemmistöomistuiksessa oleva Priorbank, priorbank.by. Viitattu 12.5.2011. (venäjäksi)
  91. BelSwissBank kotisivut (Esimerkki todellisista valuuttakursseista 3) 2011-05-19. BelSwissBank, bsb.by/. Viitattu 19.5.2011. (venäjäksi)
  92. Bielorrusia quiere recortar dependencia energética de Rusia (Valko-Venäjä haluaa vähentää energiariippuvuuttaan Venäjästä) emol.com, Chile. Viitattu 2010. (espanjaksi)
  93. Russia to loan $6bn for Belarus’ NPP construction 2011-03-16. Valko-Venäjän uutistoimisto, belta.by. Viitattu 18.3.2011. (englanniksi)
  94. Russia and Belarus to build nuclear power plant 2011-03-17. pravda.ru. Viitattu 18.3.2011, linkki päivitetty 11.6.2013. (englanniksi)
  95. Banknotes of the National Bank of the Republic of Belarus in Circulation National Bank, Republic of Belarus. Viitattu 8.11.2008. (englanniksi)
  96. Banknotes of the National Bank of the Republic of Belarus Out of Circulation National Bank, Republic of Belarus. Viitattu 8.11.2008. (englanniksi)
  97. Sale Prices for Commemorative Coins of the National Bank of the Republic of Belarus National Bank of the Republic of Belarus. Viitattu 10.11.2013. (englanniksi)
  98. Belarus Minimum Wage with effect from January 1, 2013, Viitattu= 14.7.2013, (englanniksi)
  99. Average salary in Belarus at USD 544.3 in March 2013, Viitattu= 14.7.2013, (englanniksi)
  100. Wirtschaft Saksan ulkoasiainhallinto, auswaertiges-amt.de. Viitattu 20.7.2013. (saksaksi)
  101. a b Gazprom to be able to buy Beltransgaz shares in November (Uutisähke ja venäjänkielinen Valko-Venäjän ykköskanavan uutisvideo 3-vuotisesta yksityistämisohjelmasta, johon kuuluu 178 yritystä) 2011-06-11. Belteleradiocompany. Viitattu 2.11.2011. (englanniksi) ja (venäjäksi)
  102. Gazprom to sign new gas contract with Belarus in Dec - Gazprom 2011-09-01. RiaNovosti, rian.ru. Viitattu 2.11.2011. (englanniksi)
  103. Gazprom opposes negotiating Beltransgaz deal and gas supply contract as one package 2011-06-07. naviny.by. Viitattu 13.6.2011. (englanniksi)
  104. Foreign Trade Balance in 2012 was Unable to Remain Positive Belarus in Focus. 5.2.2013. Viitattu 31.10.2014. (englanniksi)
  105. Belarus Overview worldbank.org. Viitattu 19.7.2013. (englanniksi)
  106. Russia’s Uralkali confirms that it mulls $1 billion prepayment for Belarusian potash deliveries 2011-06-11. naviny.by. Viitattu 13.6.2011. (englanniksi)
  107. Belaruskali in talks with Sberbank, Deutsche Bank on $2 bln loan 2011-08-29. RiaNovosti, rian.ru. Viitattu 2.11.2011. (englanniksi)
  108. Slavkali: situation in potash industry does not influence implementation of project on construction of new complex (Valko-Venäjälle rakenteilla olevasta kaliumsuolakaivokesta, joka on GCM Global Energy Plc:n tytäryhtiö) 16.8.2013. doingbusinessby.com. Viitattu 17.5.2014. (englanniksi)
  109. $1.5bn to build new potash factory in Belarus (Valko-Venäjälle rakenteilla olevasta kaliumsuolakaivoksesta) 4.4.2012. belarus.by. Viitattu 17.5.2014. (englanniksi)
  110. FinPro: Maaraportti - Valko-Venäjä (pdf) Kesäkuu 2010. FinPro. Viitattu 13.6.2011.
  111. Suomen tulli- Maatilastot, ... Kauppavaihto maaryhmittäin ja maittain; tuonti alkuperämaittain ja vienti määrämaittain Suomen tulli, tulli.fi. Viitattu 2013-06-04.
  112. Keskon lehdistötiedote: Kesko hyväksyttiin laajalti tunnettujen tavaramerkkien luetteloon 12.11.2009. Taloussanomat. Viitattu 23.1.2010.
  113. Jarmo Lahti: Rautakesko seuraa ostajien liikkeitä wlan-paikannustekniikalla 23.10.2008. It-Viikko. Viitattu 23.1.2010.
  114. Ihan normaalia bisnestä 29.9.2008. Talouselämä. Viitattu 17.5.2010.
  115. Белгидрохимресурс (Belgidrochimresurs) Viitattu 17.5.2010.
  116. Olvin juomat maistuvat taantumassa 29.10.2009. Taloussanomat. Viitattu 23.1.2010.
  117. Finland’s MW Biopower to Construct New Plants Running on Local Fuels in Belarus Brussels: Office for a Democratic Belarus (democraticbelarus.eu). Viitattu 17.5.2010. (englanniksi)
  118. Wärtsilälle ensimmäinen lämpö- ja sähkövoimalatilaus Valko-Venäjältä 2.10.2007. Wärtsilä Oyj. Viitattu 17.5.2010.
  119. Suomalaisfirmalta jättitoimitus Valko-Venäjälle 17.3.2010. Kauppalehti. Viitattu 17.5.2010.
  120. a b c World Factbook (2013) - Transportation in Belarus Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu, cia.gov. Viitattu 24.7.2013. (englanniksi)
  121. a b c d e Annual data: transport belstat.gov.by. Viitattu 23.7.2013. (englanniksi)
  122. Number of passenger cars per 1000 inhabitants, year 2009 unece.org. Viitattu 2013-07-25. (englanniksi)
  123. Toll System BelToll, beltoll.by. Viitattu 25.7.2013. (englanniksi)
  124. Karta platnyh dorog BelToll, beltoll.by. Viitattu 10.5.2014 (päivitys). (venäjäksi)
  125. Belavia's first direct flight to Helsinki (Belavian ensimmäinen suora lento Helsinkiin) 3.6.2011. Navirny.by. Viitattu 13.6.2011. (englanniksi)
  126. About the enterprise ОАО Gomeltransneft Družba, transoil.by. Viitattu 2013-07-24. (englanniksi)
  127. Istorija predprijatija (Yrityksen historiaa) Gazprom Transgaz Belarus, btg.by. Viitattu 2013-07-24. (venäjäksi)
  128. Статистические публикации - Республика Беларусь (Tilastolliset julkaisut - Valko-Venäjän väestölaskennan 2009 tuloksia taulukokkoina. Väestön ikäjakauma) rar-pakattu pdf-tiedosto. belstat.gov.by. Viitattu 3.12.2010.
  129. a b c d Ethnic composition of population of the Republic of Belarus 3.11.2010. National Statistical Committee of the Republic of Belarus, belstat.gov.by. Viitattu 29.11.2010.
  130. Press-relis: O demografitšeskoi situatsii v jajanvare-oktjabre 2013 g. viitattu 29.11.2013, (venäjäksi)
  131. European Region: Belarus statistics summary (2002 - present) Maailman terveysjärjestö, who.int. Viitattu 13.7.2013. (englanniksi)
  132. Achievements of the Health Care System of the Republic of Belarus (1991-2011) Valko-Venäjän terveysministeriö, minzdrav.gov.by. Viitattu 13.7.2013. (englanniksi)
  133. United Nations Development Assistance Framework (UNDAF) for the Republic of Belarus for 2011-2015 (pdf) UNESCO, unesco.org. Viitattu 14.7.2013. (englanniksi)
  134. Belarus: Statistics Maailman terveysjärjestö, who.int. Viitattu 13.7.2013. (englanniksi)
  135. a b Belarus: health profile Maailman terveysjärjestö, who.int. Viitattu 13.7.2013. (englanniksi)
  136. World Health Organization: Suicide rates per 100,000 by country, year and sex (Table) 2003-2009. WHO. Viitattu 2.1.2010. (englanniksi)
  137. World Health Organization: Mental health - Suicide prevention - Country reports and charts available 2003-2009. WHO. Viitattu 2.1.2010. (englanniksi)
  138. Helsingin Sanomat: Yli 30000 japanilaista tappoi itsensä vuonna 2009 26.12.2009. HS. Viitattu 2.1.2010.
  139. Belarus - Risk factors - Road traffic injuries (pdf) Maailman terveysjärjestö, who.int. Viitattu 13.7.2013. (englanniksi)
  140. Jäykkäkouristus ja kurkkumätä 2012. Matkailijan terveysopas, terveyskirjasto.fi. Viitattu 13.7.2013.
  141. Valko-Venäjä – rokotesuositukset Rokote.fi. Viitattu 31.10.2014.
  142. Languages of Belarus Ethnologue. Viitattu 21.11.2010. (englanniksi)
  143. a b Education in Belarus Valko-Venäjän tasavallan virallinen sivusto, belarus.by. Viitattu 14.7.2013. (englanniksi)
  144. a b c d Sistema obrazovanija Respubliki Belarus Valko-Venäjän tasavallan Opetusministeriö, http://edu.gov.by. Viitattu 14.7.2013. (venäjäksi)
  145. a b c d [www.ibe.unesco.org/fileadmin/user_upload/Publications/WDE/2010/pdf-versions/Belarus.pdf World Data on Education 2010/11: Belarus] (pdf) (Unescon yhteenveto Valko-Venäjän koulutusjärjestelmästä) UNESCO, International Bureau of Education, ibe.unesco.org. Viitattu 14.7.2013. (englanniksi)
  146. a b Education system of Belarus Valko-Venäjän tasavallan ulkomaankaupan sivusto, export.by. Viitattu 14.7.2013. (englanniksi)
  147. Vse o registratsii na tsentralizovannoje testirovanije-2013: Adresa, paroli, javki, Ajankohta= 2.5.2013, Julkaisija= interfax.by, Viitattu= 14.7.2013, (venäjäksi)
  148. a b Four Western Myths about Belarusian Higher Education (Osa artikkelin tiedoista on selvästi virheellisiä, esimerkiksi taulukon tieto keskipalkka on moninkertainen Valko-Venäjän tilastokeskuksen ilmoittamiin arvoihin nähden.) 13.5.2013. BelarusDigest, belarusdigest.com. Viitattu 14.7.2013. (englanniksi)
  149. Roadmap for joining Bologna Process unveiled in Minsk naviny.by. Viitattu 19.7.2013. (englanniksi)
  150. a b Belarus - International Religious Freedom Report for 2012, Julkaisija= Yhdysvaltain ulkoministeriö, state.gov, Viitattu 20.7.2013, (englanniksi)
  151. Religion and denominations in the Republic of Belarus Ministry of Foreign Affairs of the Republic of Belarus
  152. International Religious Freedom Report 2010 - Belarus 17.11.2010. U.S. Department of State. Viitattu 30.11.2010.
  153. Roman Catholic Church in Belarus - Dioceses Conference of the Catholic Bishops in Belarus, catholic.by. Viitattu 30.11.2010.
  154. Belarus - Properties inscribed on the World Heritage List UNESCO World Heritage Centre.. Viitattu 29.06.2009. (englanniksi)
  155. Brest Fortress: Description (UNESCO:n julkaisu Brestin linnoituksesta (ehdotettu maailmanperintökohteeksi)) 2004. whc.unesco.org. Viitattu 17.5.2014. (englanniksi)
  156. The National Sanctuary of the Mother of God in Budslau Valko-Venäjän katolinen kirkko, catholic.by. Viitattu 6.8.2013. (englanniksi)
  157. Sem tšudes Belarusi Narodnaja Gazeta, ng.by. Viitattu 6.8.2013. (venäjäksi)
  158. a b c Belarus Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 5.11.2009. (englanniksi)
  159. Old Belarusian Poetry www.belarusguide.com. Viitattu 5.11.2009. (englanniksi)
  160. a b c d e f Szymcak, K., L. Liski ja S. Ikonen: Valko-Venäjän kirjallisuushistoriaa, s. 285-315. Artikkeli teoksessa Luukkanen A. (toim.), 2009: Tuntematon Valko-Venäjä. Helsinki: Edita Prima Oy, 2009. ISBN 978-951-37-5445-7.
  161. Belarusian Poetry belarus-misc.org. Viitattu 5.11.2009. (englanniksi)
  162. Library of Belarusian writers knihi.com. Viitattu 5.11.2009. (englanniksi)
  163. Culture of Belarus www.belarusguide.com. Viitattu 5.11.2009. (englanniksi)
  164. Liski, L.: Kolme kertomusta valkovenäläisestä nykykirjallisuudesta, s. 316-346. Artikkeli teoksessa Luukkanen A. (toim.), 2009: Tuntematon Valko-Venäjä. Helsinki: Edita Prima Oy, 2009. ISBN 978-951-37-5445-7.
  165. a b Reporters without Borders for Press Freedom - Europe & Ex-USSR - Belarus (Toimittajat ilman rajoja -järjestön sivusto Valko-Venäjästä) 2011. Toimittajat ilman rajoja -järjestö: International Secretariat, Reporters sans frontières, www.rsf.org. Viitattu 7.7.2011. (englanniksi)
  166. Mielipiteen- ja sananvapaus - artikla 19 / Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (1948) Ihmisoikeudet.net.. Viitattu 6.11.2009.
  167. Universal Declaration of Human Rights (UDHR) / Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus United Nations, un.org. Viitattu 6.11.2009, päivitetty 11.6.2013. (englanniksi)
  168. Press Freedom Index 2013 Reporters Without Borders. Viitattu 2013-04-28. (englanniksi)
  169. a b Reporters without borders: 2011 : 166 journalists imprisoned (Belarus) 2011. Reporters without borders, en.rsf.org. Viitattu 20.1.2011. (englanniksi)
  170. Belarusian Fine Arts www.belarusguide.com. Viitattu 5.11.2009. (englanniksi)
  171. About company - Belteleradiocompany 2000-2010. Belteleradiocompany (www.tvr.by). Viitattu 30.3.2010. (englanniksi)
  172. O kompanii, Julkaisija= ont.by, Viitattu= 25.7.2013, (englanniksi)
  173. Istorija STV, Julkaisija= ctv.by, Viitattu= 25.7.2013, (venäjäksi)
  174. Belarus, Julkaisija= listenlive.eu, Selite= esimerkki erään suoratoistopalvelun välittämistä valkovenäläisistä radiokanavista (22 kpl), Viitattu= 29.7.2013, (englanniksi)
  175. Belarus Radio Stations, Julkaisija= streema.com, Selite= esimerkki suoratoistopalvelun valkovenäläisistä radiokanavista (53 kpl), Viitattu= 29.7.2013, (englanniksi)
  176. Telephone National Tourism Agency of Belarus (www.belarustoursim.by). Viitattu 3.4.2010. (englanniksi)
  177. MTS a step ahead Mobile TeleSystems JLLC (www.mts.by). Viitattu 2013-06-04. (englanniksi)
  178. Velcom Velcom, velcom.by. Viitattu 2013-06-04. (englanniksi)
  179. life:) life :) , life.com.by. Viitattu 2013-06-04. (venäjäksi)
  180. Internet Usage in Europe (Internetin käyttö Euroopassa) tilanne 30.6.2010. Bogota, Columbia: Internet World Stats, Miniwatts Marketing Group. (englanniksi)
  181. Belarus in Olympics
  182. Olympics shooting: Sergei Martynov of Belarus wins first gold BBC Sport. 3.8.2012. BBC. Viitattu 7.11.2013. (englanniksi)
  183. Mirnyi/Azarenka Win Belarus Olympic Mixed Doubles Gold Medal 5.8.2012. atpworldtour.com. Viitattu 7.11.2013. (englanniksi)
  184. 2014 IIHF World Championship in Minsk (2014 jääkiekon MM-kisat Minskissä) Valko-Venäjän tasavallan viralliset sivut, belarus.by. Viitattu 9.11.2011. (englanniksi)
  185. Lukashenko OKs project to reconstruct Minsk airport with Chinese loans 7.6.2011. belaruschina.by. Viitattu 9.11.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Valko-Venäjä.

Matkaoppaat, kaupunki- ja maakartat Valko-Venäjästä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uutistoimistot ja media (linkkien toiminnassa voi olla katkoja, osoitteet voivat vaihtua)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita linkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]