Orjuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjaa
Muodot

Rasismi · Seksismi · Ikäsyrjintä
Uskonto · Koulu · Työ
Elitismi · Homofobia
Ksenofobia · Luokkasyrjintä
Miesviha · Naisviha
Nepotismi · Transfobia
Vammaiset

Uskontoryhmiä kohtaan

Muslimit · Juutalaiset · Kristityt
Uskonnottomat

Ilmeneminen

Apartheid · Etninen puhdistus
Holokausti · Kansanmurha
Lynkkaus · Orjuus · Vaino
Kiihotus · Valkoinen ylivalta
Rikos ihmisyyttä vastaan
Musta ylivalta · Pakkosiirto
Vihapuhe · Viharikos

Aiheeseen liittyvää

Ennakkoluulo · Moniarvoisuus
Monikulttuurisuus · Suvaitsevaisuus
Tasa-arvo · Poliittinen korrektius

 n  k  m 
Orjia Itä-Afrikassa

Orjuus on ihmisen pitämistä toisen ihmisen tai valtion omaisuutena pakkotyössä. Ennen orjiksi otettiin niin sotavankeja, rikollisia ja velkaantuneita, kuin siviilejäkin, jotka pakotettiin työskentelemään omistajansa hyväksi. Orjuus tässä muodossa oli laajalti yleistä aina 1800-luvulle saakka. Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksassa käytettiin paljon orjatyötä, mikä ei ollut edellä olevan määritelmän mukaista orjuutta. Sodan jälkeen Yhdistyneet kansakunnat määritteli orjaksi kenet tahansa, jonka ei sallita vapaaehtoisesti poistua työstään. Nykyään orjuus on tuomittu monissa kansainvälisissä sopimuksissa samoin kuin myös YK:n Ihmisoikeuksien julistuksessa 1948.

Historiallisesti orjuuden on arveltu syntyneen siinä vaiheessa, kun maanviljelyksen kehittymisen myötä tuli kannattavammaksi pakottaa sotavangit työhön kuin tappaa heidät. Mahdollisesti ensimmäistä kertaa tämä tapahtui Mesopotamiassa noin 3000 eaa, missä sumerilaiset tarvitsivat orjia kastelujärjestelmien rakentamiseen.[1]

Antropologien mukaan orjuus on ollut harvinaisempaa metsästäjä-keräilijä-, kuin maanviljelys- tai paimentolaiskulttuureissa. Niin sanotun Murdochin maailmanotannan mukaan orjuutta esiintyi 3 %:ssa metsästäjä-keräilijäkulttuureista, 43 %:ssa maanviljelyskulttuureista ja 73 %:ssa paimentolaiskulttuureista. Kuitenkin varsinaiset ”orjayhteiskunnat”, joissa talous perustuu laajamittaiseen orjien käyttöön, ovat olleet harvinaisia. Tämänkaltaisia yhteiskuntamalleja on kehittynyt antiikin Kreikassa ja Roomassa sekä myöhemmin uudella ajalla Länsi-Intian saaristossa, Pohjois-Amerikan brittiläisissä siirtokunnissa (myöhemmin Yhdysvaltain etelävaltioissa) sekä Brasiliassa.[1]

Uudella ajalla laajamittaisin ja vaikutuksiltaan merkittävin orjuuden muoto on ollut eräille Amerikan alueille pakolla kuljetettujen afrikkalaisten ja heidän jälkeläistensä orjuus 1500-luvulta 1900-luvulle saakka. Tämä niin sanottu transatlanttinen orjuus muokkasi merkittävästi niin Afrikkaa, Amerikkaa kuin Eurooppaakin ja synnytti merkittävän osan myöhemmän teollisuuskapitalismin tarvitsemista pääomista. Orjakauppa vaikutti hyvin kielteisesti Afrikan poliittiseen, taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen ja muokkasi merkittävästi eurooppalaisia asenteita muita kansoja kohtaan. Orjuutta on pidetty antisemitismin ohella toisena länsimaisen rasismin alkulähteistä.[1]

Orjuus antiikin aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Kreikan ja myöhemmin vielä suuremmassa määrin Rooman talous perustui paljolti orjatyövoiman käyttöön. Orjia saatiin varsinkin sotavangeista, mutta myös rauhan aikana velkaantuneista ja toisinaan löytölapsistakin.[2] Orjien mahdollisesti saamista jälkeläisistä tuli myös orjia. Ateenassa Solon oli kuitenkin jo 500-luvulla eaa. rajoittanut orjuutta säätämällä, ettei maksukyvyttömiä velallisia enää myyty orjiksi, kuten muualla Kreikassa tehtiin.[2] Myös Platon ja Aristoteles hyväksyivät orjuuden, Platon tosin sillä edellytyksellä, ettei kreikkalaisia pidetty orjina. Aristoteleen käsityksen mukaan jotkut ihmiset olivat ”luonnostaan” orjia. Toisaalta hänen teoksistaan ilmenee selvästi, että jo hänen aikanaan orjuudella oli myös vastustajia.[2] Kreikassa orja saatettiin myös vapauttaa, jolloin hänestä tuli isäntäänsä edelleen kunniavelassa oleva libertus.

Kreikan orjat olivat teoriassa herransa omaisuutta, mutta käytännössä he nauttivat lain suojaa. Asultaan he eivät eronneet vapaista kansalaisista ja he tekivät osittain samoja arkitöitä kuin vapaatkin. Akropoliin rakennustöiden kirjanpito osoittaa, että orjille maksettiin samaa palkkaa kuin vapaille. Mahdollisesti palkka kuitenkin meni orjan omistajalle. Erityinen ryhmä oli valtion orjat, joita oli virkailijoina, sihteereinä, vanginvartijoina ja jopa poliiseina. Kaikkein huonoimmassa asemassa olivat orjat työskentelivät kaivoksissa, joissa kuolleisuus oli niin suurta, ettei hengissä selviäminen ollut todennäköistä. Kaivoksissa käytettiin laajasti lapsityövoimaa. Ateenassa ei ollut orjakapinoita, mutta Spartassa tapahtui heloottikapina.[3]

Myös juutalaisessa kulttuurissa käytettiin orjia, ja Vanhassa testamentissa annetaan orjien asemaa koskevia määräyksiä, esimerkiksi ”Jos joku lyö orjaansa tai orjatartaan kepillä ja tämä kuolee siihen paikkaan, lyöjä on ansainnut rangaistuksen. Mutta jos orja pysyy hengissä päivän tai kaksi, isäntää älköön rangaistako; onhan orja hänen omaisuuttaan.[4] Toisaalta Vanhan testamentin mukaan juutalaiset itsekin olivat aikoinaan olleet orjina Egyptissä, kunnes he Mooseksen johdolla poistuivat maasta.

Rooman valtakunnassa oli laaja orjien vapauttamiskäytäntö. Orja sai virallisen vapautuksen eli manumission kautta lähes täydet kansalaisoikeudet. Vapauttamisaloitteen sai tehdä orja itsekin, jos hänellä oli varaa ostaa itsensä vapaaksi. Orja sai ostaa orjatoverinsakin vapaaksi. Vapauttamisesta piti maksaa 5 %:n vapautusvero. Isäntä vapautti orjiaan esimerkiksi saadakseen lisää klienttejä. Myös kiitollisuus orjaa kohtaan saattoi olla vapauttamisen syy, esimerkiksi imettäjien tai kotiopettajien tapauksessa. Vapautetulla orjalla oli tiettyjä velvollisuuksia (kunniavelka) entistä isäntäänsä kohtaan, varsinkin jos hän jäi samaan talouteen, mutta vapautettujen lapset olivat täysin vapaita. Orjien vapauttaminen oli laajimmillaan ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Houkuttimena oli esimerkiksi oikeus ilmaiseen valtion leipään, joka kuului kansalaisille. Päinvastaiseen suuntaan asiat kehittyivät Konstantinuksen kaudella 300-luvulla jaa., jolloin perheet joutuivat myymään lapsiaan orjiksi selviytyäkseen veroistaan.[5] Rooman valtakunnan hajottua ja sen oikeusjärjestelmän murtuessa varsinainen orjuus vähitellen lähes hävisi Euroopasta, mutta sen tilalle tuli erilaisia lievempiä herruuden ja alamaisuuden muotoja. Tämä kehitys kesti vuosisatoja eikä sen syistä vallitse yksimielisyyttä. Tunnetuimpia näistä alamaisuuden muodoista on feodaalinen maaorjuus.

Orjuus islamilaisessa maailmassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orjia Jemenissä. Arabialainen käsikirjoitus (1236–1237).

Arabiyhteisöissä oli orjia jo islamia edeltävällä ajalla. Islam toi orjien asemaan laajakantoisia muutoksia. Koraani pitää orjien vapauttamista hyveellisenä tekona ja katumuksen osoituksena tietyistä synneistä. Islamin šaria-laissa on ohjeita ja sääntöjä orjien kohtelemisesta ja pitämisestä. Orjilla oli šarian mukaan omaisuuteen, perintöön ja ihmisarvoiseen kohteluun liittyviä rajoitettuja oikeuksia. Heille oli esimerkiksi tarjottava riittävä ylläpito, terveydenhoitoa ja tukea vanhuudessa. Islamilainen tuomari, qadi, saattoi velvoittaa omistajan vapauttamaan orjansa, mikäli näitä velvollisuuksia ei täytetty.[6][7] Islamilaisten oikeusoppineiden mukaan ihmisen perustila on vapaus. Lainkäytön mukaan orjana sai pitää ihmistä, jonka molemmat vanhemmat olivat orjia tai joka oli kaapattu sodan yhteydessä. Jälkimmäisen määräyksen varjolla orjia tuotiin kaupallisin perustein myös rauhan aikana ei-islamilaisesta maailmasta (dār al-ḥarb, sodan talo) vedoten näennäiseen jihadiin.[8] Vapaiden muslimien orjuuttamista ensin rajoitettiin ja lopulta se kiellettiin, vaikka kieltoa ei käytännössä aina noudatettukaan. Orjuuttamisperusteita koskevilla rajoituksilla oli laajakantoinen vaikutus orjakauppaan: orjien saatavuus yhteiskunnan sisältä vaikeutui ja samalla orjien tuonti ulkopuolelta toisuskoisten keskuudesta kasvoi. Laajamittainen kansainvälinen orjakauppa saikin alkunsa pääasiassa islamilaisella aikakaudella.[6]

Orjien hankkiminen Afrikasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabit hankkivat orjia erityisesti Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, ja on arvioitu, että islamilaisen maailman orjiksi kuljetettiin vuosina 650–1900 yhtä suuri määrä afrikkalaisia kuin länsimaiden siirtokuntiin Atlantin yli 1500-luvulta alkaen eli arviolta 14 miljoonaa.[9][10] Kaupungeissa orjat olivat enimmäkseen kotitalous- tai sotilasorjia. Lainsäädännön ja moraalikäsitysten mukaan naisten orjuuttaminen seksiorjaksi oli sallittua. Miespuolisia orjia, erityisesti nuoria poikia, kastroitiin eunukeiksi kuten muissakin ympäröivissä yhteiskunnissa, esimerkiksi Bysantin-valtakunnassa.[11] Parhaassa asemassa olivat sotilasorjat, jotka yleensä vapautettiin jossakin uran vaiheessa, ja esiintyjiksi kuten laulajiksi ja runoilijoiksi koulutetut orjat. Maaseudun maatalous-, kaivos- ja muuta ruumiillista työtä tekevät orjat olivat huonommassa asemassa. Esimerkiksi Saharan suolakaivoksiin töihin joutuneet kuolivat yleensä viiden vuoden kuluessa. Suurin osa keskiaikaisen islamilaisen maailman kirjallisuudesta kuvaa kaupunkielämää, mikä on saattanut vääristää käsitystä orjien asemasta.[7]

Islamilainen orjakauppa oli erittäin kannattavaa. Orjia kuljetettiin satojen vuosien ajan Saharan halki, ja häikäilemättömät orjakauppiaat saattoivat ansaita omaisuuksia. Vähitellen orjakauppa keskittyi nykyisen Kenian ja Tansanian alueille. Virallisissa tilastoissa Itä-Afrikan orjakaupan arvoksi laskettiin yli tonni kultaa vuodessa. Orjat hankittiin ryöstämällä heitä kylä kylältä. Suuria alueita autioitui näiden takia. Varsinkin naisorjista oli kova kysyntä islamilaisessa maailmassa, kun taas eurooppalaiset suosivat isokokoisia miesorjia.[12]

Eurooppalaiset orjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1500- ja 1800-luvun välisenä aikana Pohjois-Afrikan muslimimaihin kaapattiin orjiksi yli miljoona eurooppalaista.[13] Osa näistä vapautui lunnaita vastaan, osa taas päätyi kaleeriorjiksi ja monet naiset seksiorjiksi haaremeihin. Kaappausretket ulottuivat aina Islantiin saakka. Eurooppalaiset hallitsijat maksoivat suojelurahaa orjakaappausten estämiseksi, mikä ei kuitenkaan lopettanut kaappauksia. Eurooppalaisten orjuutus loppui vasta Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan sotatoimiin 1800-luvun alussa.

Turkkilaiset, afganistanilaiset muslimit valtasivat 1000-luvulta alkaen Intian hindukuningaskuntia ja ottivat runsaasti sotavankeja orjiksi, joista osa siirrettiin länteen. Romaniväestö on erään teorian mukaan peräisin Ghaznin Mahmudin Pohjois-Intian valloituksen yhteydessä ottamista hindusotavangeista.[14] Suuria Intian alueita hallinneet muslimi-imperiumit Delhin sulttaanikunta (1200–1500-luvut) ja Suurmogulien valtakunta (1500–1700-luvut) pitivät orjia. Arkkitehtuuristaan tunnetussa suurmogulien valtakunnassa oli satoja tuhansia orjia.[15]

Osmanien valloittamista Balkanin maista ja Unkarista osa veroista kerättiin orjina. Verokäytäntöä nimitettiin nimellä devshirme. Pääasiallisesti verot koostuivat 7–14-vuotiaista pojista. Myöhempinä vuosisatoina devshirme ulotettiin Kreikkaan ja Unkariin. Devshirme-järjestelmän kautta tulikin suurin osa osmannivaltakunnan hallintovirkamiehistä ja janitsaarijoukkojentaistelijoista, ja joitakin balkanilaisia nousi järjestelmän kautta osmanihovissa merkittäviin asemiin.

Osmanien valtakunnan sulttaanin henkivartiokaarti eli janitsaarit koostui yksinomaan kristityistä sotavangeista ja orjista. Nämä joukot muodostettiin 1330-luvulla, ja ne toimivat pitkään osmanien vakituisena armeijana. Janitsaareilla oli voimakas yhteenkuuluvuuden tunne, ja joukot olivat arvostettu ja vaikutusvaltainen ryhmä. Hallinnossa käytettiin myös yleisesti orjia, ja 1700-luvulla valtaosa ”Lähettien koulun” oppilaista oli eurooppalaisia orjia. Suurin osa valtakunnan hallintovirkamiehistöstä ja maaherroista oli kyseisen koulun entisiä oppilaita. Osmanivaltakunnan orjuus lopetettiin 1800-luvulla, janitsaarijoukot hajotettiin 1826. Toinen esimerkki korkeaan asemaan nousseista sotilasorjista olivat mamelukit, jotka olivat enimmäkseen islamiin kääntyneitä orjiksi hankittuja ei-muslimeja. He hallitsivat Intiaa 1200-luvulla ja Egyptiä 1250–1517.

Muslimimaiden orjuuden lopettaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulla ensin Britannia ja myöhemmin muutkin länsimaat alkoivat painostaa muslimimaita lopettamaan orjakaupan ja orjuuden. Kansainvälistä orjakauppaa vastustavat toimet tuottivat pian tulosta, ja osmanihallitsijat liittyivät orjuuden vastaiseen toimintaan. Orjuuden lakkauttamista vastustivat kuitenkin arabiyhteiskunnissa muun muassa uskonoppineet, mikä hidasti sen lakkauttamista.[7] Arabian niemimaan maista orjuus kiellettiin Qatarissa 1952, Jemenin arabitasavallassa 1962, Saudi-Arabiassa myös 1962, Arabiemiirikunnissa 1963, Etelä-Jemenissä 1967 ja Omanissa 1970.

Orjakauppa Atlantin yli ja orjuus Amerikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orjien kuljetetusta laivalla. Lähde: Notices of Brazil, Walsh, 1831 [1].
Orjien kauppapaikka, Atlanta, Georgia (1864).

Euroopassa ei keskiajan lopulla eikä sen jälkeenkään ole sanottavasti ollut varsinaista orjuutta, joskin lievemmät epävapauden muodot kuten maaorjuus olivat hyvinkin yleisiä. Saavuttuaan Amerikkaan eurooppalaiset pyrkivät aluksi alistamaan alkuperäisasukkaat eli intiaanit orjuuteen. Intiaanien runsas kuolleisuus muun muassa eurooppalaisten mukana tulleisiin kulkutauteihin ja myös raakaan työn tekoon sai kuitenkin eurooppalaiset turvautumaan orjien tuontiin Afrikasta.

Portugalilaiset aloittivat orjien kuljetuksen 1400-luvulla Senegambiasta ja Guinea-Bissausta Portugaliin ja Atlantin saarille. Suurin portugalilaisten orjakaupan keskus oli Elmina nykyisessä Ghanassa.[12] Aluksi määrä oli noin 1 000 orjaa vuodessa, ja portugalilaiset huomasivat toiminnan olevan tuottoisaa.[16] Toiminta oli vilkkaimmillaan 1600-1700-luvuilla. Orjia haettiin myös Angolasta ja Mosambikista sen jälkeen kun Portugali sai niihin kauppa-asemia. Luandan kauppa-asema nykyisessä Angolassa oli alueen suurin Portugalin orjakaupan keskus.[12] Laivanvarustamotoiminnan kasvu ja kansainvälinen tervakauppa vaikuttivat myös orjakaupan kiihtymiseen.[17][18] Orjakauppa alkoi vilkastua selvästi vuoden 1650 jälkeen. Eniten sitä harjoittivat englantilaiset ja ranskalaiset.[12]

1600-luvulla brandenburgilaiset, tanskalaiset, hollantilaiset, kuurinmaalaiset, englantilaiset, ranskalaiset, genovalaiset ja ruotsalaiset rakensivat kauppalinnoituksia Arguinista (Mauritania) Angolaan. Pääosan orjista kauppalinnoituksiin toimittivat paikalliset asukkaat, eli mustat kuninkaat myivät alaisiaan ja sotavankeja orjiksi. Linnoituksissa orjat lastattiin laivoihin. Orjat laivattiin siirtokuntiin, joissa heidät pantiin työskentelemään pääosin tupakka-, sokeriruoko- ja puuvillaplantaaseilla. Englantilaiset harjoittivat erityisesti kolmiokauppaa, jossa Englannista Afrikkaan kuljetettiin teollisuustuotteita, Afrikasta Amerikkaan orjia sekä Amerikasta Englantiin sokeria, puuvillaa ja tupakkaa.[12]

Amerikan mantereelle kuljetettiin arviolta 12 miljoonaa orjaa niiden lisäksi, jotka kuolivat matkalla.[19] Yhdysvaltoihin tuotiin vaihtelevien arvioiden mukaan noin 400 000–600 000 orjaa, pääasiassa työvoimaksi puuvillan viljelyyn. Sokerin tuotannon kannalta tärkeään Länsi-Intian saaristoon kuljetettiin noin 4–5 miljoonaa orjaa. Myös nykyisen Brasilian alueelle kuljetettiin yli 3,5 miljoonaa orjaa.

Eurooppalaisten laivaamien orjien määrä[12]

Maa Laivauksia Orjien määrä
Portugali 30 000 4 655 000
Espanja 4 000 1 600 000
Ranska 4 200 1 250 000
Hollanti 2 000 500 000
Iso-Britannia 12 000 2 600 000
Yhdysvallat 1 500 300 000
Tanska 250 50 000
Muut 250 50 000
Yhteensä 54 200 11 000 000

Eurooppalaisten ja arabien harjoittaman orjakaupan välillä oli huomattava ero: arviolta kaksi kolmasosaa Amerikkaan kuljetetuista orjista oli miehiä tai poikia. Arabien Saharan poikki kuljettamista orjista valtaosa puolestaan oli naisia. Ero selittyy erilaisilla tarpeilla. Arabit tarvitsivat lähinnä palvelijoita, eurooppalaiset puolestaan plantaasityövoimaa.[20]

Ranskan vallankumous laukaisi Ranskalle kuuluvassa Santo Domingossa 1791 suuren orjakapinan, joka lopulta johti entisten orjien muodostaman Haitin tasavallan syntyyn 1804. Tapahtumat jouduttivat orjuuden lakkauttamista myös muualla Karibianmeren alueella.

Orjuus Yhdysvalloissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustien järjestelmällinen eli institutionaalinen orjuus alkoi vuonna 1619 Virginiasta, jolloin maahan saapuivat ensimmäiset Afrikasta tuodut orjat. Institutionaalinen orjuus käsitteenä ja käytäntönä tarkoitti, että oli olemassa suuri joukko mustia ihmisiä, jotka oli pysyvästi ja laillisesti esineellistetty toisten ihmisten omaisuudeksi. Orjilla ei siis ollut mitään päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen. Heitä voitiin esimerkiksi myydä kuin mitä tahansa muuta kauppatavaraa. Heidän työnsä hedelmät puolestaan kuuluivat itseoikeutetusti heidän omistajilleen.

Peter Parishin arvion mukaan nykyisten Yhdysvaltain alueelle kuljetettiin kaikkiaan vähintään 420 000 orjaa. Yhdysvaltain itsenäistyttyä vuonna 1776 orjuus lakkautettiin vähitellen pohjoisissa osavaltioissa, joissa orjia tosin oli ennestäänkin vähän. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa puhuttiin kaikille ihmisille kuuluvista yleisistä oikeuksista, mikä ei silti estänyt julistuksen pääasiallista laatijaa, Thomas Jeffersonia itsekin omistamasta orjia; tosin hän uskoi orjuuden vähitellen häviävän rauhanomaisesti, luonnollisen kehityksen myötä. Orjalaitos sai kuitenkin jatkaa olemassaoloaan Yhdysvaltain eteläisissä osavaltioissa aina vuoteen 1865 eli Yhdysvaltain sisällissodan päättymiseen saakka. Niillä läntisillä raja-alueilla, jotka tuolloin eivät vielä kuuluneet mihinkään osavaltioon, orjia sai liittovaltion säätämän lain (Missourin kompromissin) mukaan pitää vain leveyspiirin 36° 30’ eteläpuolella.[21]

Vuonna 1807 säädettiin laki, joka kielsi uusien orjien tuomisen Yhdysvaltoihin. Orjien syntyvyys oli kuitenkin selvästi korkeampi kuin kuolleisuus. Näin ollen orjien lukumäärä kasvoi jatkossa voimakkaasti: vuonna 1830 Yhdysvalloissa oli kaksi miljoonaa orjaa, mutta vuonna 1860 heitä oli jo neljä miljoonaa.[22]

Orjakaupan lopettaminen ja orjuuden lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benjamin Robert Haydon, Orjuudenvastaisen yhdistyksen kokous, 1840, 1841.
Pääartikkeli: Abolitionismi
Orjuudesta muistuttava muistomerkki, Ile de Gorée, Senegal.

5 000 vuotta jatkunut orjuus saavutti huippunsa teollisen vallankumouksen alkuvaiheessa, kun maataloustuotteiden kysyntä kasvoi. Orjia oli silloin ennen kaikkea Euroopan valtioiden siirtomaissa, varsinkin Amerikan mantereella ja Karibianmeren saarilla. Orjuuden huippuaikoina 1700-luvun lopulla sen vastainen siveellinen liike alkoi Britanniasta. Orjuuden vastaisen liikkeen taustalla olivat aluksi kveekarit, jotka päätyivät pitämään orjuutta epäkristillisenä, ja valistusaatteiden vaikuttamat maalliset ajattelijat. Orjuuden vastainen liike laajeni ja levisi Ranskaan ja muualle. Britannian taloudellinen vaikutusvalta yhdessä maiden omien orjuudenvastaisten liikkeiden kanssa sai Alankomaat, Tanskan, Ranskan ja useimmat Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot kieltämään orjuuden vuosina 1808–1830.[23]

Yhdysvalloissa eräät orjuutta vastustaneet järjestöt vaativat myös, että vapautettaville orjille oli suotava mahdollisuus palata Afrikkaan, josta he tai heidän esivanhempansa oli aikoinaan pakolla tuotukin. Vain pieni osa orjista palasi Afrikkaan, mutta he yhdessä mainittujen järjestöjen kanssa onnistuivat perustamaan Afrikan länsirannikolle Liberian valtion. Sen vaakunassa onkin tunnuslause ”The love of liberty brought us here” (suom. Vapaudenrakkaus toi meidät tänne).

Orjuuden vastustus keskittyi kuitenkin teollistuneisiin alueisiin, jotka hyötyivät orjuudesta vain välillisesti. Plantaasitaloudesta riippuvaisilla alueilla, kuten Yhdysvaltain eteläosissa, orjuuden kieltämistä ei hyväksytty yhtä helposti. Orjuuskysymys aiheuttikin osaltaan Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) pohjois- ja etelävaltioiden välille. Sisällis­sodan jälkeen säädettiin Yhdysvaltain perustuslain 13. lisäys, joka kielsi orjuuden Yhdys­valtojen alueella. Toisaalta orjaväestön kasvu oli tehnyt orjuudesta taloudellisesti tarpeetonta, sillä halpaa palkkatyövoimaa oli tarjolla. Sen vuoksi osa plantaasinomistajista myöntyi vapaaehtoisesti orjuuden lakkauttamiseen.[23]

Eurooppalaiset painostivat Osmanien valtakuntaa, joka kielsi orjakaupan Afrikasta vuonna 1857 lukuun ottamatta Arabian niemimaan länsirannikkoa, jossa sen merkitys oli suuri. Saudi-Arabiassa orjuus jatkui vuoteen 1962. Venäjällä maaorjat vapautettiin 1861 järjestelmän menetettyä muun muassa valistusaatteiden leviämisen kautta lähes kaiken moraalisen kannatuksensa 1800-luvun aikana. Toisaalta väestönkasvu oli tehnyt maaorjuudesta tarpeetonta, ja maan teollistumista ja armeijan kehittämistä se jopa haittasi. Vapautetuksi tuli 50 miljoonaa henkeä, enemmän kuin muualla maailmassa yhteensä.[23]

Kaakkois-Aasiassa orjuus lakkautettiin vuosien 1868–1926 välillä. Alueen itsenäisetkin valtiot, kuten Thaimaa, joutuivat eurooppalaisten painostuksesta luopumaan orjuudesta. Afrikassa ulospäin suuntautuvan orjakaupan kieltäminen johti paikallisen orjuuden kasvuun: orjien hinta putosi merentakaisen kysynnän lakattua, mikä teki orjuudesta taloudellisesti kannattavampaa. Siirtomaavallat, lähinnä Britannia ja Ranska, saivat orjakaupan lakkautettua, mutta alkaessaan 1800-luvun lopulla heikentyä, ne eivät enää halunneet kamppailla itse orjuutta vastaan, koska tarvitsivat orjia käyttävien paikallisten hallitsijoiden liittolaisuutta. Orjakapinat kuitenkin johtivat laajamittaisen orjuuden spontaaniin romuttumiseen Afrikassa, ja 1900-luvulta siirtomaavallat vetivät tukensa orjuutta tukevilta hallitsijoilta ja kielsivät orjuuden. Orjuus jatkui siirtomaissa pienimuotoisena kieltämisen jälkeenkin, ja itsenäinen Mauritania kielsi orjuuden vasta vuonna 1980.[23]

Kansainväliset sopimukset ja julistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo vuonna 1890 pidettiin Brysselissä kansainvälinen kongerenssi, jossa laaditun asiakirjan asiakirjan laatijat ilmoittivat vakavasti aikovansa aikaansaada orjakaupan lopettamisen Afrikassa.[24] Vuonna 1926 Kansainliitto sai aikaan orjuutta koskevan kansain­välisen yleis­sopimuksen, jonka tarkoituksena oli täydellisesti lopettaa orjuus kaikissa muodoissaan samoin kuin kaikki maitse tai meritse tapahtuva orjakauppa.[24]

YK:n vuonna 1948 laatiman Ihmis­oikeuksien yleis­maailmallisen julistuksen 4. artiklassa tuomitaan orjuus ja orja­kauppa kaikissa muodoissaan ja sanotaan, että ketään ei saa pitää orjana tai orjuutettuna.[25] Sen kanssa yhtä­pitävästi orjuus ja orja­kauppa kiellettiin myöhemmin myös Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevevssa yleis­sopimuksessa.[26]

Euroopassa orjuus ja orjuuden kaltainen pakkotyö on kielletty myös muun muassa Euroopan ihmis­oikeus­sopimuksessa.[27]


Orjuus nykypäivänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka orjuus on kaikkialla maailmassa virallisesti kielletty, on esitetty arvio, että orjia olisi tällä hetkellä eri puolilla maailmaa 27 miljoonaa.[28] Kansainvälisen orjuutta vastaan taistelevan Anti-Slavery International -järjestön[29] mukaan nykyajan orjuutta on ihmiskauppa eri muotoineen:

  • Sidonnainen työ: ihmiset ottavat lainaa, mikä voi johtaa perheen orjuuttamiseen sukupolvien ajaksi. Sidonnainen työ koskee miljoonia ihmisiä. Esimerkiksi Intiassa arvioitiin vuonna 1996 olleen 15 miljoonaa lasta tässä asemassa, vaikka maan lainsäädäntö kieltää sidonnaisen työn.[30]
  • Pakkoavioliitot: naiset ja tytöt pakotetaan naimisiin.
  • Pakkotyö: vähintään 12,3 miljoonaa ihmistä pakotetaan väkivallalla, muulla rangaistuksella tai näiden uhalla työhön.
  • Syntyperään liittyvä orjuus: ihmiset joko syntyvät orjaluokkaan tai kuuluvat ryhmään, jota pidetään orjatyöhön soveltuvana. Nigerissä vähintään 43 000 ihmistä on orjina syntyperänsä takia.
  • Lapsityön pahimmat muodot: arviolta 179 miljoonaa lasta tekee työtä, joka on terveydelle ja hyvinvoinnille vahingollista.
  • Lapsisotilaat: arviolta 300 000 lasta on väkivallalla orjuutettu sotatoimiin eri puolilla maailmaa.

Jotkut poliittiset aatteet, erityisesti libertarismi, tulkitsevat orjuudeksi myös asevelvollisuuden.[31]

Ihmiskauppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ihmiskauppa

Ihmiskauppa on nykyajan orjakauppaa. Se koskee vähintään 2,4 miljoonaa ihmistä. Ihmiskauppa on myös talousrikos ja ihmisoikeusrikos. YK:n mukaan ihmiskauppa on toisen ihmisen hyväksikäyttötarkoituksessa tapahtuvaa värväystä, kuljettamista, kätkemistä ja/tai vastaanottamista, johon liittyy uhkaamista, pakottamista, orjuuttamista ja harhaanjohtamista. Ihmiskauppa on järjestäytyneen rikollisuuden tuottoisimpia muotoja ase- ja huumekaupan jälkeen. Se on myös räikeimpiä ihmisoikeusrikkomuksia.[32]

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orja tulee arjalaisten kielten miestä, ihmistä tai meikäläistä tarkoittavasta sanasta arya (arja). [33] Mahdollisesti joillakin suomalais-ugrilaisilla ryhmillä on ollut arjalaiskielisiä sotavankeja, orjia tai palvelijoita, joita on kutsuttu näiden omalla nimellä. Alkuperäinen latinankielinen orja-sana, servus, alkoi varhaiskeskiajalla tarkoittaa maaorjuutta ja germaanisten ja romaanisten kielten orjaa tarkoittavat sanat (engl. slave, ruots. slav, saks. Sklave, ransk. esclave) johdettiin slaaveista, jotka muodostivat keskiajan Euroopan orjien suurimman etnisen ryhmän.[1]

Suomalaisessa ja karjalaisessa kansantarustossa esiintyvät orjat olivat luultavimmin palkattuja palvelijoita lukuun ottamatta muutamia runoja, joissa puhutaan Venäjän maaorjuudesta.lähde? Kansantarinoissa sanan orja synonyymeinä esiintyvät usein sanat palkallinen tai palkkalainen ja ihmisryhmän nimi kasakka. Esimerkiksi:

Lähtie minun tuleepi,
niin kui muinoinki kasakan,
eli orjan palkallisen!
(SKVR:I2,1103)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Isaksson, Pekka & Jokisalo, Jouko: Historian lisälehtiä: Suvaitsevaisuuden ongelma ja vähemmistöt kansallisessa historiassa, s. 67. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2005. ISBN 952-471-543-0.
  2. a b c Flacelière, Robert: Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa, s. 53. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Otava, 2004. ISBN 951-0-19873-0.
  3. Paavo Castrén: Uusi antiikin historia, s. 173. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-21594-3.
  4. 2. Moos. 21:20–21
  5. Paavo Castrén: Uusi antiikin historia, s. 379-380, 519. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-21594-3.
  6. a b Bernard LewisThe Middle East: 2000 years of history from the rise of Christianity to the present day. Weidenfeld & Nicolson, 1995. ISBN 0-297-81345-5. (englanniksi)
  7. a b c Bernard LewisRace and slavery in the Middle East: an historical enquiry. Oxford University Press, 1990. ISBN 0-19-506283-3. (englanniksi)
  8. Brunschvig, R. "Abd": Encyclopaedia of Islam. toim. P. Bearman, Th. Bianquis, C.E. Bosworth, E. van Donzel ja W.P. Heinrichs. Brill, 2006. Teoksen verkkoversio (viitattu 2006-12-16). (englanniksi)
  9. Steven Mintz, Digital History Slavery, Facts & Myths
  10. Miller, John J.: The Unknown Slavery: In the Muslim world, that is – and it's not over. National Review, May 20, 2002. Artikkelin verkkoversio Viitattu 24.8.2009.
  11. Patlagean, Évelyne: A History of Private Life: From Pagan Rome to Byzantium V. 1. Harvard College Press, 1985. ISBN: 978-0674399747. (englanniksi)
  12. a b c d e f Natasja Broström: Orjakauppa kukoisti Afrikassa. Tieteen Kuvalehti Historia, 2011, nro 8, s. 442-47. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
  13. Davis, Robert C.: Christian slaves, Muslim masters: White slavery in the Mediterranean, the Barbary Coast, and Italy, 1500–1800. Palgrave Macmillan, 2003. ISBN 0-333-71966-2. (englanniksi)
  14. http://www.romea.cz/english/index.php?id=servis/z_en_2007_0002
  15. Lal, K.S.: Muslim Slave System in Medieval India
  16. Stine Overbye: Portugali nousi merivallaksi. Tieteen Kuvalehti Historia, 2010, nro 3, s. 43. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
  17. Kuisma, Markku: ”Suomi, terva ja maailmanvalloitus”, Metsäteollisuuden maa : Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620–1920, s. 29. Tällä tavoin Suomi, tai oikeastaan suomalainen terva, oli mukana 1500-luvulla alkaneessa globaalissa ja väkivaltaisessa prosessissa, joka seuraavina vuosisatoina johti eurooppalaisen sivilisaation maailmanvalloitukseen.. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2006. ISBN 951-746-750-8.
  18. Kaila, Elmo Edvard: ”II: 1. Terva”, Pohjanmaa ja meri 1600- ja 1700-luvuilla, s. 50. Savon, Karjalan ja Pohjanmaan talonpoikain tervahaudoista oli lähtöisin se terva ja piki, joilla englannin, Hollannin ja Ranskan mahtavain kauppahuoneiden ja -komppaniain Itä-Intian- ja Kiinan-purjehtijat sekä Afrikan rantamaita tyhjentelevät orjalaivat oli sivelty ja tiivistetty, suomalainen piki ja terva kiilteli Trompin, De Ruyterin, Draken ja Nelsonin ja muiden merisankareiden fregattien ja linjalaivojen kyljissä.. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1931. ISSN 0073-2559;14.
  19. Segal, Ronald: The Black Diaspora: Five Centuries of the Black Experience Outside Africa, s. 4. It is now estimated that 11,863,000 slaves were shipped across the Atlantic. [Note in original: Paul E. Lovejoy, "The Impact of the Atlantic Slave Trade on Africa: A Review of the Literature," in Journal of African History 30 (1989), p. 368.] ... It is widely conceded that further revisions are more likely to be upward than downward.. New York: Farrar, Straus and Giroux, 1995. ISBN 0-374-11396-3. (englanniksi)
  20. West-Nousiainen-Kivistö: Kronos 6. Kulttuurit kohtaavat. Kirjayhtymä 1998.
  21. McInerney, Daniel J.: Matkaopas historiaan: Yhdysvallat, s. 175. Suomennos: Kati Viikari. Kuopio: Unipress, 2005. ISBN 951-579-087-5.
  22. Peter J. Parish, Slavery - The Many Faces of Southern Institution. British Association for American Studies, South Shields 1986.
  23. a b c d McNeill, J.R. & McNeill, William: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Vastapaino, 2005.
  24. a b Orjuutta koskeva, Genèvessä 25 päivänä syyskuuta 1926 tehty kansainvälinen yleissopimus Finlex.
  25. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 4. artikla
  26. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus, 8. artikla
  27. Euroopan ihmisoikeussopimus, 4. artikla Finlex.
  28. National Geographic, 21st Century Slaves
  29. Anti-Slavery International, Annual Review 2005
  30. Human Rights Watch, The Small Hands of Slavery: Bonded Child Labor in India
  31. The Libertarianism FAQ – What is the libertarian position on the draft?
  32. Mielipide Kansainvälinen siirtolaisjärjestö IOM: Ihmiskauppaa on torjuttava uusin menetelmin, Helsingin Sanomat 26.8.2008 C4
  33. http://www.tiede.fi/arkisto/artikkeli.php?id=687&vl=2006

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta orjuus.