Keskiaika

Wikipedia
Ohjattu sivulta Varhaiskeskiaika
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Euroopan historian ajanjaksoa. Keskiaika voi tarkoittaa myös keskiaurinkoaikaa.
Manessen koodeksi (Codex Manesse), saksalainen vaakunakirja 1300-luvulta.

Keskiaika on Euroopan historian ajanjakso niin sanottujen ”vanhan ajan” ja ”uuden ajan” välissä, karkeasti 500-luvun alusta 1400-luvulle. Kuvan keskiajasta ”pimeänä” kautena loivat uuden ajan alun oppineet, jotka halusivat siten korostaa renessanssina tunnetun oman aikakautensa merkitystä.

Keskiaika historiankirjoituksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsi-Rooman tuho vuonna 476 nähtiin pitkään historiallisena taitekohtana, jolloin antiikin ajan nähtiin päättyneen ja keskiajan alkaneen. Tämän käsityksen ongelmana on länsikeskeisyys ja yksinomaan poliittisluonteisten tapahtumien merkityksen korostaminen. Joskus myös islamin syntyminen lasketaan jaottelun kannalta merkittäväksi murrokseksi. Yhteiskuntahistoriallisesti suuntautuneet tutkijat korostavat taloudellis-yhteiskunnallisia murroksia ja kieli- tai kirjallisuushistoriallisesti suuntautuneet tutkijat kansankielten etääntymistä latinasta. Keskiajan päättymistä perustellaan muun muassa kansallisvaltion synnyllä, suurilla löytöretkillä ja keksinnöillä (esimerkiksi kirjapainotaidon kehityksellä) ja varsinkin protestanttisten alueiden historiankirjoituksessa reformaatiolla.

Keskiaika on leimallisesti eurooppalainen käsite kuvaamaan antiikin ja uuden ajan välistä ajanjaksoa. Joskus termiä käytetään kuvaamaan osittain päällekkäistä ajanjaksoa myös muussa maailmassa, kuten käsitteessä Kiinan keskiaika, mutta näillä ei ole yhteyttä varsinaiseen Euroopan keskiaikaan. Tälle ajalle tunnusomainen yhteiskuntajärjestelmä oli feodalismi, ja erityisesti Keski- ja Pohjois-Euroopassa keskiajan katsotaan yleensä alkaneen vasta kristinuskon saatua vallan. Niinpä Pohjoismaiden viikinkiaika lasketaan yleensä keskiaikaa Pohjois-Euroopassa edeltävän esihistorian osaksi.

Keskiajan jaottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaika jaetaan usein varhaiskeskiaikaan (noin 400–800), sydänkeskiaikaan (noin 800–1200) ja myöhäiskeskiaikaan (noin 1200–1500). Suomeen keskiaika tuli vasta rautakauden jälkeen ristiretkien myötä, ja Suomen keskiaika jaetaan varhaiskeskiaikaan (noin 1150–1323), sydänkeskiaikaan (1323–1397) ja myöhäiskeskiaikaan (1397–1520). Tämä jaottelu perustuu yksinomaan valtiollisen historian käännekohtiin.

Keskiajan ja sen eri alajaksojen tarkka ajoittaminen voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa, koska keskiaikaa määrittäville yhteiskunnallisille, kulttuurisille ja poliittisille tapahtumasarjoille ei yleensä voi määrittää alkamis- tai päättymisajankohtaa kovinkaan täsmällisesti. Tarkat ajoitukset historiallisille ajanjaksoille ovatkin kiinnostavia lähinnä oppihistorian kannalta; ne kertovat ennen kaikkea esittäjiensä käsityksistä historiallisesti merkittävistä tapahtumista ja rakenteista. Useimmat nykytutkijat käyttävätkin ilmaisua keskiaika vain käytännöllisenä lyhenteenä ajanjaksolle, joka alkoi joskus 400–600-luvuilla ja päättyi joskus 1300–1500-luvuilla.

Ajoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joitakin esimerkkejä eri maissa ja erilaisissa tieteellisissä perinteissä keskiajalle annetuista ajoituksista:

Cristopher Cellarius: 3081453
Yleinen: 4761492 / 1517
Tanska: 10471533
Ruotsi: 10601517
Suomi: noin 115515201527
Viro ja Latvia: 12271558
Liettua: 13871505
Puola: 9961505
Venäjä: 880 / 10541533

Tämänkaltainen tiukka jako aikakausiin ei kuitenkaan ole nykyään käytössä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiskeskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiskeskiaikaa kuvaa osittainen siirtyminen rahataloudesta vaihtokauppaan, talouden ja kaupan taantuminen sekä asutuskeskusten pieneneminen. Germaanit eivät omaksuneet roomalaista valtiorakennetta, vaan käytössä olivat yksinkertaisemmat hallinto- ja valtarakenteet.[1] Maatalouden tuottavuus varsinkin Alppien pohjoispuolella oli heikkoa, sillä viljelytekniikka oli kehittymätöntä ja ilmasto kylmeni aina 700-luvulle asti. Väestön elinikä oli alhainen, kuten esimodernissa maailmassa yleensäkin.[2] Feodaalijärjestelmä syntyi. 700-luvulta lähtien kirjallinen kulttuuri alkoi elpyä.[3]

Käytettävissä olevan lähdeaineiston määrä varhaiskeskiajalta on vähäistä verrattaessa antiikkiin.[4] Luku- ja kirjoitustaito lähes katosivat useasta entisestä Rooman provinssista.

Rooman valtakunta oli alkanut taantua jo myöhäisantiikissa.[5] Väestömäärä pieneni. Ihmisten liikkuvuus väheni ja maaorjuus yleistyi. Pohjoisesta alueelle saapui germaaneja, jotka saattoivat Rooman puolustuskannalle. Hunnien saapuminen lisäsi väestöpainetta ja Rooman alueille saapui gootteja. Talouden taantuma vaikeutti Rooman valtakunnan alueiden puolustusta.

Vuonna 410 visigootit ja vuonna 455 vandaalit hävittivät Rooman kaupunkia.[6] Lopulta Itä-Rooma onnistui pitämään pintansa, mutta Länsi-Rooman tilalle syntyi useita germaanikuningaskuntia. Useimmissa tapauksissa näissä kuningaskunnissa ohut germaaniluokka hallitsi latinaa puhunutta väestöä. Yhteiskunnallinen alusrakenne rappeutui ja talous taantui. Maan tuottavuus ja viljelty ala väheni. Itä-Rooma yritti vielä valloittaa takaisin lännen menetettyjä alueita tässä kuitenkaan pysyvästi onnistumatta. Islam syntyi, vahvistui ja levisi Välimeren ympäristöön. Islamilaiset joukot valtasivat muun muassa Iberian niemimaan, jota he kutsuivat nimellä al-Andalus.[7]

700-luvulta lähtien Länsi-Eurooppa alkoi elpyä. Ilmaston viileneminen pysähtyi ja maataloustuotanto kasvoi. Feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä erilaisine muunnelmineen tuli käyttöön.[3] Kaarle Suuri palautti keisariuden länteen, kun paavi kruunasi hänet keisariksi vuonna 800.[8] Kulttuurielämä elpyi Kaarlen kaudella.[9] Kaarlen kuoleman jälkeen epävakaus kuitenkin jälleen lisääntyi Frankkien valtakunnan hajottua pienempiin osiin,[10] ja Kaarlen jälkeläisten hallitsemat alueet ajautuivat yksitellen hallituksettomaan tilaan.[11] Vaikka tätä seurannut vuosisata oli myrskyisä, kehittyi tällöin silti uusia vasallisuhteisiin perustuvia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka johtivat feodalismin kehittymiseen.[11]

Viikingit, madjaarit ja saraseenit[11] nousivat uhkaksi Kaarle Suuren kauden jälkeen.[12] Viikingit hyökkäsivät pohjoisille rannikkoalueille sekä jokia pitkin sisämaahan, ja muun muassa Köln ja Bordeaux oli vallattu vuoteen 888 mennessä. Tämän johdosta länsifrankkien kuningas Kaarle Yksinkertainen antoi vuonna 911 heille läänityksiä Normandiasta, jonka jälkeen viikinkipäällikkö Rollo kastettiin kristityksi ja hänen jälkeläisensä hallitsivat Normandiaa herttuoina.[11] Muslimit ryöstelivät Lounais-Eurooppaa orjien toivossa ja poistuivat Sisiliasta vasta vuonna 1066 normannien, entisten viikinkien, ajettua heidät pois.[11] Madjaarit etenivät ryöstöretkillään aina Etelä-Ranskaan asti, kunnes heidät pakotettiin vuonna 924 vetäytymään Unkariin.[11]

Paavi nousi lännessä yhä selvemmin kirkon johtajaksi.[13] Katolisen kirkon organisaatio selvisi Rooman luhistumisesta. Se toimi tärkeänä antiikin kulttuuriperinnön välittäjänä ja kulttuurillisena yhdistävänä tekijänä Euroopassa. Kirjallinen kulttuuri rajoittui varhaiskeskiajalla pitkään vain kirkon piiriin. Koska kristinusko oli kirjallinen uskonto, sille oli luonnollista ja välttämätöntä kouluttaa lukutaitoista papistoa. Varhaiskeskiajalla luostarilaitos syntyi.[14] Opetus siirtyi vähitellen aiemmista kouluista luostarien yhteyteen ja katedraalikouluihin. Kirkon organisaatio ja sen piispanistuimet olivat aikaan nähden tehokas hallintokoneisto. Lännen kirkko levittäytyi yhä pidemmälle pohjoiseen.[15] Samoin teki idän kirkko.

Varhaiskeskiajan lopullakin, tapahtuneesta toipumisesta huolimatta, Eurooppa oli edelleen talouselämältään ja kirjallisen kulttuurin osalta jäljessä verrattuna maailman todellisiin kulttuurikeskuksiin idässä. Kiinassa kehitys oli nopeaa ja islamilainen kulttuuri kukoisti. Länsieurooppalaiset kaupungit olivat pieniä muun maailman kaupunkeihin verrattuna. Kristikunnan suurin kaupunki oli Konstantinopoli, joka oli monilta osin säästynyt läntisen Euroopan melskeiltä.

Sydänkeskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sydänkeskiajalla väestönkasvu kiihtyi ja Euroopan poliittinen tilanne vakiintui. Talouskasvu kiihtyi, maataloustekniikka edistyi ja kulttuurin kehitys nopeutui. Seurasi lukuisia sosiaalisia ja poliittisia muutoksia. Tuottavampi maanviljely teki ammatillisen erikoistumisen ja siirtymisen pois maatalouden perustuotannosta mahdolliseksi yhä useammalle. Rahan käyttö yleistyi jälleen.[16]

Tilanne tarjosi myös pohjan oppineisuuden uudelle nousulle ja skolastiikan kehitykselle. Opetuksen tason nostamista edesauttoivat myös kirkon sisäiset vaatimukset papiston tason nostosta. Tämä johti yliopistojen syntyyn.[17] Kaupungit kasvoivat sekä väestöltään että merkitykseltään.[18] Myös kristilliset harhaopit kuten kataarilaisuus yleistyivät.[19] Näiden muutosten yhteydessä on puhuttu 1100-luvun renessanssista.

Luostarilaitos muuttui merkittävästi, kun uusia luostarijärjestöjä perustettiin.[20] Suuri skisma johti 1000-luvulla idän ja lännen kirkon lopulliseen eroon.[21] Ristiretkiaate syntyi paavin aloitteesta 1000-luvun lopulla.[20][22] Väestönkasvu taittui lopulta muun muassa mustan surman ja ruoantuotannon vähentymisen vuoksi.[23]

Varhaiskeskiajan lopulla Pohjolaan levisi kristinusko ja sinne syntyi kolme kristillistä kuningaskuntaa: Tanska, Norja ja Ruotsi. Tanska oli näistä kehittynein.[24] Ruotsi suuntasi katseensa itään.[25] Normannit valloittivat Englannin 1066.[26] 1100-luvulla Englantiin muodostettiin ensimmäinen parlamentti,[27] jonka suhteet hallitsijaan määritettiin Magna Cartassa 1215.[28]

Frankkien valtakunnan raunioille muodostuivat nykyisten Saksan ja Ranskan edeltäjät. Saksin herttua Otto I Suuri kruunattiin keisariksi vuonna 962 ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta sai alkunsa.[29] Keskiajan maailman kaksi valtakeskusta, maallinen keisarius ja hengellinen paavius, ottivat lopulta yhteen investituurariidassa.[30] Olennaisesti samoista asioista kiisteltiin edelleen Hofenstaufenien dynastian kaudella.[31] Pelissä oli myös Italian poliittinen valta. Italiassa alkoi muodostua yhä itsenäisempiä kaupunkivaltioita. Ranskassa kaptingien johdolla kuninkaan valta vahvistui merkittävästi.[32] Iberian niemimaalla takaisinvalloitus eli reconquista jatkui.[33]

Idässä slaavilaisvaltio Kiovan Rus oli pitkään merkittävä vaikuttaja. Mongoli-invaasio aiheutti epävakautta Itä-Euroopassa 1200-luvulla.[34] Bysantin valtakunta jatkoi olemassaoloaan idässä, vaikkakin entisestä heikentyneenä. Muun muassa seldžukit aiheuttivat tappioita Bysantille.[35] Eurooppalaiset onnistuivat ristiretkillään hetkellisesti valloittamaan Pyhän maan arabeilta, esimerkiksi Jerusalemin ympäristöön perustettiin Jerusalemin kuningaskunta.[36] Kristittyyn Konstantinopoliin harhautunut neljäs ristiretki hävitti sen ja alueelle perustettiin Latinalainen keisarikunta.[37]

Myöhäiskeskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhäiskeskiajan katsotaan alkaneen, kun myöhäiskeskiajan alussa musta surma, jatkuvat sodat, maatalouden kriisi ja lukuisat muut ongelmat johtivat Euroopassa taloudellisen kehityksen ja väestönkasvun pysähtymiseen.[38] Myöhäiskeskiajan lopun ilmiöistä renessanssi muutti etenkin kulttuurielämää.[39] Alkavat löytöretket, painokone, uskonpuhdistus ja tieteellinen vallankumous vaikuttivat maailmankuvaan. Eurooppa alkoi hiljalleen siirtyä uudelle ajalle. Ajan ongelmiin lukeutuivat poliittinen epävakaus, joka kuvastui muun muassa Konstantinopolin osmanivalloituksessa ja Bysantin valtakunnan lopullisessa murskaantumisessa.

Vuonna 1437 Habsburgit saivat haltuunsa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunun heikolta Luxemburg-suvulta.[31] Keisarikunta oli sydänkeskiajan kuluessa heikentynyt merkittävästi.[40] Itämeren piirissä vaikuttivat Hansaliitto ja voimakkaat kauppiassuvut.[41] Pohjolassa muodostettiin 1397 Kalmarin unioni, joka yhdisti Ruotsin, Norjan ja Tanskan yhteiseen liittoon. Tanska oli liiton hallitseva osapuoli ja tilanteeseen tyytymätön Ruotsi irtautuikin siitä 1523.[42] Norjan ja Tanskan liitto jatkui pitkälle uudelle ajalle.

Ranskan ja Englannin välillä käytiin satavuotinen sota.[43] Englantilaiset saivat aluksi merkittäviä voittoja esimerkiksi Agincourtin taistelussa 1415.[44] Heräävä ranskalainen kansallistunne kuvastui esimerkiksi Jeanne d'Arcin toiminnassa. Sota kääntyi lopulta Ranskalle voitolliseksi sen tehokkaan vakinaisen armeijan avulla.[45] Vuodesta 1453 eteenpäin Englannin kruunusta käytiin kiivasta kamppailua kilpailevien sukujen kanssa. Syttyi ruusujen sota, jonka seurauksena Tudorit nousivat valtaan.[46]

Espanja syntyi, kun Aragonian Ferdinand II ja Kastilian Isabella menivät naimisiin ja yhdistivät valtakuntansa. Espanjan reconquista saatiin lopulliseen päätökseen 1492, kun kristityt valtasivat Granadan.[47] Samana vuonna Kristoffer Kolumbus etsiessään Intiaa löysi Amerikan. 1498 Portugalin varustama Vasco da Gama löysi meritien Intiaan.

Italiassa paavius palasi Roomaan niin sanotusta Avignonin vankeudesta 1397.[48] Paaveja oli Avignoniin siirtymisestä alkaneen katolisen kirkon suuren skisman aikana yhtä aikaa useita.[37] Kiistan loppuminen kuitenkin lujitti Rooman merkitystä. Firenze nousi johtavaksi kaupunkivaltioksi vahvan taloutensa ansiosta.[49] Medicien suku tuki kulttuurin kehitystä ja syntyi renessanssina tunnettu ilmiö.[50]

Idässä osmanit valloittivat Konstantinopolin 1453.[51] Bysantin valtakunta tuhoutui. Venäjällä Kultainen orda vetäytyi. Iivana III loi pohjan nyky-Venäjän synnylle. Bysantin kukistumisen myötä Moskova alkoi nähdä itsensä kolmantena Roomana.[52]

Tieteet ja tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Keskiajan tekniikka
Tähtitieteen ja geometrian opiskelua keskiajalla. Teoksessa La Vraye Histoire du Bon Roy Alixandre, 15. vuosisadan alku, Ranska.

Vaikka renessanssi palauttikin paljon antiikin taiteellisia ja tieteellisiä käsityksiä käyttöön, muutos keskiaikaan ei ollut läheskään niin jyrkkä kuin renessanssin oppineet antoivat ymmärtää. Yksi näistä käsityksistä on ajatus, että keskiajalla ei juuri tapahtunut tieteiden ja tekniikan kehitystä, koska katolinen kirkko usein jarrutti kaikenlaista kehitystä esimerkiksi luonnontieteissä peläten kehityksen ja uusien ajatusten uhkaavan valta-asemaansa. Toisaalta keskiajan kirkon luostarit ja niiden koulut olivat oikeastaan ainoa paikka, missä oli mahdollista saada opetusta yliopistojen lisäksi, jotka olivat myös tiiviissä yhteydessä kirkkoon. Esimerkiksi logiikan tutkimus eteni keskiajan yliopistoissa voimakkaasti.

Keskiajan Euroopassa omaksuttiin myös muualta useita keksintöjä, kuten kompassi, silkki ja paperi, mutta kehitettiin myös omia laitteita, kuten katalonialainen ahjo ja edelleen masuuni. Arabialaisista kirjoituksista saatiin tietoa muun muassa linsseistä. Viljelyssä otettiin käyttöön pyöräaura, hevosen valjaat ja kolmivuoroviljely, viljan jauhamisessa ja muussa työssä tuuli- ja vesimyllyt. 1200-luvulla keksittiin myös kellokoneisto. Leonard Fibonacci esitteli 1202 arabialaiset numerot. Lumpuista alettiin valmistaa paperia jo 1100-luvulla. Sodankäynnissä ja kaivostoiminnassa otettiin käyttöön Kiinassa keksitty ruuti, jonka ensimmäinen tunnettu kirjallinen valmistustapa Euroopasta on peräisin Roger Baconilta 1260-luvulla.[53] 1200-luvulta alkaen monet antiikin aikaiset keksinnöt löydettiin uudelleen, ja varsinkin sisterssiläismunkit tulivat tunnetuiksi taitavina arkkitehteina, rakentajina, insinööreinä ja metallurgeina.

Ylimystön välisen yksityissodankäynnin vähentyminen sydänkeskiajalla, samalla kun monarkiat vahvistuivat, mahdollisti myös kaupankäynnin ja kaupunkien voimakkaan kasvun sekä porvariston nousuun merkittäväksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi.

Kaupunkien nousun myötä syntyi myös uusia yliopistoja aikaisemmin opinharjoituksen keskuksina toimineiden luostari- ja katedraalikoulujen rinnalle. 1100-luvulta lähtien perustettiin kymmenittäin yliopistoja ympäri Eurooppaa, jossa annettiin paitsi hengellistä, myös humanistista, lainopillista ja luonnontieteellistä koulutusta. Yliopistoissa toimi varsinkin fransiskaaneja ja dominikaaneja.[54]

Oikeustiede keskiajalla perustui kahteen perinteeseen. Ensimmäisen näistä muodosti roomalaisen oikeuden kommentointi sydänkeskiajalta alkaen, toinen perinne nousi kanonisen oikeuden tutkimuksesta 1100-luvulta alkaen. Monet modernit kysymykset nousivat tuolloin esiin, esimerkiksi kysymykset ihmisoikeuksista, tyranniasta ja vaikkapa todistuskäytännöistä oikeudenkäynneissä.

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: keskiajan filosofia

Yliopistolaitos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: keskiajan yliopisto

Taiteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvataide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiskeskiajalla Euroopassa vallitsi varhaiskristillisen taiteen tyylisuunta, joka keskittyi lähinnä kirkkotaiteeseen ja uskonnolliseen esineistöön. Tästä esimerkkejä ovat Sant'Apollinare Nuovon mosaiikit 500-luvun alusta sekä San Vitalen kirkko Ravennassa.[55]

800-luvun alussa karolinginen renessanssi muutti taidetta klassisempaan suuntaan ja pyrki palauttamaan antiikin ajan kauneuskäsityksiä taiteeseen. Sydänkeskiajalla Saksassa ottolainen taide pyrki elvyttämään karolingista tyyliä, ja tämä jatkui romaanisen tyylin valtakautena, joka levisi Italiasta Pohjois-Eurooppaan. Myöhäiskeskiajan myötä tyyli muuttui goottilaisemmaksi ja tämä vaikutti erityisesti arkkitehtuuriin, minkä myötä Eurooppaan rakennettiin paljon suuria goottilaisia katedraaleja.[56]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: keskiajan musiikki

Ruokakulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Keskiajan keittiö

Euroopan ruokapöytiin kuuluivat etenkin myöhäiskeskiajalla yhtäältä ylimysten ja porvariston monipuoliset liha-, lintu- ja kalaherkut sekä eksoottiset mausteet, ja toisaalta köyhän väen kasvis- ja viljapohjainen ruokavalio. Ruoka oli keskiajan ihmisille tärkeä asia monin tavoin: niin nautinnon, selviytymisen, uskonnon, terveyden kuin sosiaalisen aseman korostamisenkin kannalta.[57] Keskiajan loppuun mennessä käytössä olivat jo samat ruoan perusvalmistusmenetelmät ja melko samat ruoka-aineet kuin nykyisinkin, lukuunottamatta esimerkiksi perunaa, tomaattia, paprikoita, kalkkunaa ja kaakaota, joita ei vielä Euroopassa tunnettu. Mausteiden käyttö oli keskiajalla nykyistä monipuolisempaa ja runsaampaa.[58] Uskonnolla oli suuri vaikutus keskiajan ruokakulttuuriin: kirkon määräämiä lukuisia paastoaikoja oli noudatettava, eikä lihaa ja eläinperäisiä tuotteita saanut paaston aikana nauttia.[59] Ruoan merkitystä terveydelle määritteli usein galenoslaiseen humoraalioppiin perustunut sairauskäsitys.[60]

Yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan yhteiskuntaa leimasivat säätyjako, hierarkkisuus, vapauden ja epävapauden, herruuden sekä alamaisuuden eri muodot. Nämä sekä läänityslaitos muodostivat yhteiskunnan, jota on kuvattu sanomalla sitä feodaaliseksi.[61]

Rooman yhtenäisvaltakunnan hajottua 395 Itä- ja Länsi-Roomaan ja Länsi-Rooman luhistuessa 476 Länsi-Eurooppa muodostui pikkuvaltakunniksi, joissa yhdistyivät sekä germaaninen että roomalainen juridinen ja yhteiskunnallinen traditio. Itä-Roomassa puolestaan antiikin kulttuuri säilyi.

Vaikka sääty-yhteiskunta olikin epätasa-arvoinen ja nykykäsityksen mukaan epäoikeudenmukainen, siinä jokaisella ihmisellä oli oma paikkansa, velvollisuutensa ja oikeutensa. Keskiajan säätyajattelulle noin 900-luvulta alkaen oli ominaista ajatus kolmesta säädystä: niistä jotka sotivat (aatelisto), niistä jotka rukoilevat (hengellinen sääty) ja niistä, jotka tekevät työtä (kolmas sääty, talonpojat ja käsityöläiset). Kullakin oli oma paikkansa ja tehtävänsä maailmassa.[62]

Keskiajan yhteiskuntaa leimasivat myös universaaleiksi käsitetyt vallat, paavius ja keisarius. Rooman yhtenäisvaltakunnan muisto eli yhä eurooppalaisten mielissä, ja vaikka vuonna 800 uudelleen synnytetty keisarikunta olikin vain varjo Länsi-Rooman keisarikunnasta, aikalaiset kuitenkin yhdistivät sen mielessään Roomaan, ja Kaarle Suuri sekä Fredrik I Barbarossa olivat heille aivan yhtä lailla Rooman keisareita kuin Augustus tai Trajanus. Paavi puolestaan oli katolisen kirkon pää, ja hänen valtansa oli luonteeltaan niin hengellistä, juridista kuin taloudellistakin. Kirkko oli merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, ja kirkko hoiti yhteiskunnassa nykyisen sosiaalitoimen alaan kuuluvia tehtäviä pitäen huolta köyhistä, vammaisista ja vanhuksista.[63]

Aateliston ja papiston rinnalle nousi kolmanneksi tärkeäksi vaikuttajaksi 1100-luvulta alkaen porvaristo, joka sijoittui papiston ja talonpoikien väliin. Kapitalismin kehittyminen merkitsi yleistä talouden nousua, ja talouden kehittyminen puolestaan katalysoi arkkitehtuurin ja tekniikan kehittymistä.

Keskiaika Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen keskiaika

Suomessa keskiajan sanotaan usein alkaneen noin vuonna 1155, jolloin Varsinais-Suomen alueelle tehtiin epävarmojen tietojen mukaan niin sanottu ensimmäinen ristiretki.[64] 1100-luvun jälkipuoliskolle ajoittuvat joka tapauksessa ensimmäiset Suomea sivuavat asiakirjalähteet, ja siten voidaan katsoa historiallisen aikakauden alkaneen Suomessa suoraan keskiajasta. Suomessa ja Ruotsissa uuden ajan yleensä sanotaan alkaneen Kustaa Vaasan noustessa valtaan vuonna 1523. Tällöin pidetään kansallisvaltioiden syntyä ja reformaatiota keskeisenä murroksena, joiden katsotaan olevan periodijaon pohjalla. Toisaalta yhteiskuntahistoriallisesti orientoitunut tutkimus korostaa yhteiskunnan perusrakenteiden pysyneen Suomessa pitkään 1500-luvulle hyvin vakaina. Siten keskiajan ja uuden ajan rajana on voitu pitää myös esimerkiksi 1570-lukua.[65]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikkilä, Tuomas & Niskanen, Samu: Euroopan synty: Keskiajan historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6.
  • Honour, Hugh & Fleming, John: ”Euroopan keskiaika”, Maailman taiteen historia. (A world history of Art.) Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila ym. Helsingissä: Otava, 1992. ISBN 951-1-11486-7.
  • Klemettilä, Hannele: Keskiajan keittiö. Jyväskylä: Atena, 2007. ISBN 978-951-796-493-7.
  • Sarajas-Korte, Salme (päätoim.): Ars: Suomen taide 1. Espoo: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-4202-5.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1988. ISBN 951-0-15101-7.
Viitteet
  1. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 34
  2. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 35
  3. a b Heikkilä; Niskanen 2004 s. 36-37
  4. Zetterberg 2002 s. 221.
  5. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 13.
  6. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 14.
  7. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 95-96.
  8. Zetterberg 2002 s. 252
  9. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 74-75.
  10. Zetterberg 2002 s. 254.
  11. a b c d e f Honour; Fleming 1992 s. 367.
  12. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 88-94.
  13. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 53.
  14. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 60.
  15. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 80.
  16. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 107-108
  17. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 212.
  18. Piippo, Mikko: Sydänkeskiajan Lontoo – Jerusalem vai Babylon? Teoksessa Joutsivuo, Timo & Kekäläinen, Markku (toim.): Kaupunkikuvia ajassa, s. 151-153. Historiallinen arkisto 119. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-713-3.
  19. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 214.
  20. a b Zetterberg 2002 s. 271-272.
  21. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 131.
  22. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 154.
  23. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 227.
  24. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 187-188
  25. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 192.
  26. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 170.
  27. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 179.
  28. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 176.
  29. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 116
  30. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 135.
  31. a b Heikkilä; Niskanen 2004 s. 137.
  32. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 164.
  33. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 180.
  34. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 225.
  35. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 158
  36. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 156.
  37. a b Heikkilä; Niskanen 2004 s. 160.
  38. Zetterberg 2002 s. 303
  39. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 230
  40. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 233.
  41. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 276
  42. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 283.
  43. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 247
  44. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 251
  45. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 253.
  46. Zetterberg 2002 s. 315-316.
  47. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 264.
  48. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 245.
  49. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 268
  50. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 279
  51. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 286
  52. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 288-289
  53. Ulrich Bretscher: The History of Black Powder - an entirely new view Ulrich Bretscher. Viitattu 27.7.2008. (englanniksi)
  54. Ks. Tuomas M.S. Lehtonen, "Yhteiskunnan murros ja oppineiston synty", teoksessa Keskiajan kevät, toim. Tuomas M. S. Lehtonen, WSOY 1997, s. 27--63; Pauli Annala, "Tieteiden elpyminen 1100-luvulla", emts. 65--92,
  55. Honour; Fleming 1992 s. 296
  56. Honour; Fleming 1992lähde tarkemmin?
  57. Klemettilä 2007, s. 10, takakansi.
  58. Klemettilä 2007, s. 22.
  59. Klemettilä 2007, s. 28.
  60. Klemettilä 2007, s. 31–37.
  61. Ks. esim. Tapani Hietaniemi yms., Feodalismi. Uuden ajan käsite, keskiajan ilmiö, maailmanhistorian kategoria. Vastapaino 1997, passim.
  62. Tuomas. M.S. Lehtonen, Hopeamarkkojen Evankeliumi. Kirjoituksia sydänkeskiajan kulttuurihistoriasta, WSOY 2000, s. 54--77
  63. Ks. Virpi Mäkinen, "Oikeus, kohtuus ja oikeudenmukaisuus. Vähäosaiset kanonisen oikeuden näkökulmasta keskiajalla". Teoksessa Lasaruksesta leipäjonoon. Köyhyys kirkon kysymyksenä, toim. Virpi Mäkinen, Atena Kustannus 2002, 10--130.
  64. Sarajas-Korte 1987 s. 11
  65. Vahtola, Jouko: Suomen historia jääkaudesta Euroopan unioniin. 2003.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Herääminen: 1300–1600. (Historien om Europa: Oppvåkning, 2003.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-19405-4.
  • Brunner, Otto: Euroopan keskiajan sosiaalihistoria. (Sozialgeschichte Europas im Mittelalter, 1978.) Suomentanut ja toimittanut Tapani Hietaniemi. Sivilisaatiohistoria-sarja. Tampere: Vastapaino, 1992. ISBN 951-9066-51-9.
  • Heikkilä, Tuomas & Niskanen, Samu: Euroopan synty: Keskiajan historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6.
  • Ihmiskunnan värikkäät vaiheet: 2, Idän keskiaika: Ritariaika: Uuden ajan sarastus. (Connaissance de l’histoire.) Päätoimittaja: Jacques-Francis Rolland. Suomennos: Kai Kaila. Suomalaisen laitoksen toimitus: Riitta Suomalainen. Suomalainen asiantuntijatarkistaja: Veikko Litzen. Porvoo Helsinki: WSOY, 1971.
  • Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria: Noitavaimo ja neitsytäiti: Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle. Jyväskylä: Atena, 2009. ISBN 978-951-796-594-1.
  • Klemettilä, Hannele: Keskiajan julmuus. Jyväskylä: Atena, 2008. ISBN 978-951-796-517-0.
  • Lamberg, Marko & Niiranen, Susanna (toim.): Keskiajan rajoilla. Jyväskylä: Atena, 2002. ISBN 951-796-270-3.
  • Lamberg, Marko & Lahtinen, Anu & Niiranen, Susanna (toim.): Keskiajan avain. SKS:n toimituksia 1203. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-951-746-953-1.
  • Lehtonen, Tuomas M. S.: Keskiajan kevät: Kirjoituksia eurooppalaisen kulttuurin juurista. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-21907-X.
  • Litzen, Veikko: Keskiajan kulttuurihistoria. Helsinki: Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-073-6.
  • Madden, Thomas F. (toim.): Ristiretket. (Crusades: The illustrated history, 2004.) Suomennos: Veikko Ahola. Helsinki: Gummerus, 2005. ISBN 951-20-6800-1.
  • Mäkinen, Virpi: Keskiajan aatehistoria: Näkökulmia tieteen, talouden ja yhteiskuntateorioiden kehitykseen 1100–1300 -luvuilla. Jyväskylä: Atena, 2003. ISBN 951-796-310-6.
  • Niiranen, Susanna & Lamberg, Marko (toim.): Ihmeiden peili: Keskiajan ihmisen maailmankuva. Jyväskylä: Atena, 1998. ISBN 951-796-122-7.
  • Otavan suuri maailmanhistoria 8: Sydänkeskiaika. Päätoimittaja Erling Bjøl. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 1984. ISBN 951-1-07825-9.
  • Setälä, Päivi: Keskiajan nainen. Helsingissä: Otava, 1996. ISBN 951-1-13305-5.
  • Utrio, Kaari: Perhekirja: Eurooppalaisen perheen historia. Helsinki: Tammi, 1998. ISBN 951-31-1151-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta keskiaika.