Maaorjuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Keskiaikaisia maaorjia de Vielcastelin piirroksessa.

Maaorjuudella tarkoitetaan myöhäisantiikissa, keskiajalla ja uuden ajan alussa vallinnutta yhteiskunnallisen järjestäytymisen tapaa, jossa maata viljelevä väestö ei ollut itsenäisiä, maata perinnöllisesti hallitsevia talonpoikia. Sen sijaan he viljelivät maaherran omistamaa maata alustalaisina ilman muutto-oikeutta ”turpeeseen sidottuina”.

Alustalaisten ja herran (joka saattoi olla myös juridinen henkilö, kuten luostari tai kaupunkiyhteisö) väliset suhteet vaihtelivat sekä alueellisesti että ajallisesti voimakkaasti alisteisesta vuokrasuhteesta aina niin sanottuun ruumiinherruuteen saakka. Maanomistajalla saattoi olla lain siunaama täysi tai osittainen tuomiovalta maaorjiinsa.

Vastineeksi maan hallussapidosta alustalaiset suorittivat erilaisia maksuja herralle, jolla saattoi olla esimerkiksi yksinoikeus alueen myllyn käyttöön. Alustalaisen tuli myös suorittaa työpalvelusta herran tilalla.

Jossakin osissa Eurooppaa myös ritarit saattoivat olla maaorjia eli herransa epävapaita sotilaspalvelijoita (ministeriales). Tämä oli yleistä varsinkin sydänkeskiajan Saksassa, missä joillakin seuduilla jopa 80 prosenttia ritareista saattoi olla epävapaita (Dienstleute).

Maaorjuus väheni Länsi-Euroopassa sydänkeskiajalla tehokkaampien viljelymenetelmien ja kaupunkien sekä kapitalismin nousun myötä. Ensimmäisenä se hävisi Italiassa 1100-luvulle tultaessa. Muualla Länsi-Euroopassa se de facto lakkasi mustan surman jälkeen 1300-luvun puolessavälissä. Ruton aiheuttama työvoimapula vahvisti talonpoikien asemaa, mikä johti Länsi-Euroopassa maaorjuuden lakkaamiseen.[1] Monet feodaalietuoikeudet, kuten yksinoikeus myllyyn, metsästykseen ja niin edelleen, säilyivät kuitenkin pitkälle uudelle ajalle, ja vapaan talonpojan asema saattoi olla käytännössä heikompi kuin maaorjan.

Samaan aikaan, kun maaorjuus Länsi-Euroopassa väheni ja tyrehtyi, se juurtui Itä-Eurooppaan, jossa talonpojat joutuivat maaorjuutta muistuttaneeseen asemaan 1500-luvulla.

Maaorjuuden virallisia päättymisajankohtia eri maissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaorjuuden virallinen päättyminen ei aina tarkoita sen todellista päättymistä eikä varsinkaan talonpoikien olojen parantumista. Esimerkiksi Baltiassa talonpoikien aseman on sanottu huonontuneen maaorjuuden virallisen lakkautuksen jälkeen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lehtonen, Tuomas M. S.: Kirkon skisma ja rutto: Teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa, s. 176. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8.
  2. Rinta-aho, Harri & Marjaana Niemi & Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 63. Otava, 2004.
  3. Valerian Tornius: Romanovien loisto ja luhistuminen, s. 355. Suom. Lauri Hirvensalo. Porvoo: WSOY, 1939.
Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.