Kaupunki

Suur-Tokio on laaja suurkaupunkialue, jossa asuu yli 30 miljoonaa asukasta.

Helsinki on Suomen pääkaupunki ja väkiluvultaan selvästi maan suurin kunta.

Kaupunki on suurehko väestökeskittymä, jossa asutus on kaupunkia ympäröivää maaseutua tiheämpää, mutta määrittely on häilyvää ja eri maissa erilaista. Kaupungin erottaa maaseudusta usein hallinnollinen raja. Kaupunkien asukkaiden elinkeinoja ovat lähinnä jalostus ja palvelut, sillä maatalous on enimmäkseen joutunut väistymään asuntojen ja tuotantolaitosten tieltä. Kaupungit ovat talousalueidensa keskuksia, ja niissä sijaitsee hallinnon, terveydenhoidon, kulttuurin ja koulutuksen toimintoja. Itse sana kaupunki on alun perin tarkoittanut kauppapaikkaa.

Kaupungistuminen alkoi maanviljelyn myötä ensimmäisenä Lähi-idässä. Aiemmin historiassa kaupungin ja maaseudun välinen raja oli jyrkkä. Keski-Euroopassa kaupungit olivat keskiajalla erotettu ympäröivästä maaseudusta muureilla, ja kaupankäynnin verottamisen vuoksi kaupunkien rajoilla oli tulliaitaukset. Teollistumisen myötä kaupungit ovat laajentuneet alueellisesti, ja autoistuminen on edelleen laskenut kaupunkien väestötiheyttä 1900-luvulla. Kaupunki oli aiemmin sekä hallinnollisesti että maantieteellisesti selkeästi rajattavissa oleva kokonaisuus, mutta esikaupungistumisen myötä tämä rajaaminen on käynyt hankalammaksi. Kaupunkimaisen asutuksen piirteitä on myös sellaisissa tiheästi asutuissa yhdyskunnissa, jotka eivät kutsu itseään kaupungeiksi.

Kaupunkien koko vaihtelee huomattavasti riippuen siitä, puhutaanko hallinnollisesta kaupungista vai hallinnollisten rajojen yli jatkuvasta kaupunkialueesta. Kaupunkiväestön lisäksi Pohjoismaissa on jo vuosikymmeniä tarkasteltu myös taajamien väestöä. Muualla maailmalla kaupungin määritelmät vaihtelevat huomattavasti, mikä vaikeuttaa tilastojen vertailua. Voidaan kuitenkin arvioida, että vuonna 2007 jo puolet maailman väestöstä asui kaupungeissa tai kaupunkimaisissa taajamissa.

Usean eri kaupungin kasvaessa ja sulautuessa yhteen syntyy konurbaatio. Miljoonakaupungeista käytetään myös nimitystä metropoli. Suurten metropolien yhteensulautumaa kutsutaan megalopoliksi.

Suomessa kaupungilla tarkoitetaan joko kaupunki-nimitystä käyttävää kuntaa tai kaupunki-nimitystä käyttävän kunnan keskustaajamaa. Kaupungistumisen mittarina voidaan pitää taajamissa kaupunkimaisesti asuvan väestön määrää, vaikka vain muutamaa taajamaa kutsutaan kaupungiksi.

Kaupunkikäsite

Monissa Euroopan maissa kaupungilla tarkoitettiin aikaisemmin paikkakuntaa, jolle oli valtiovallan päätöksellä myönnetty erityiset kaupunkioikeudet.

Euroopan unionin tilastoviranomainen määrittelee kaupungeiksi sellaiset hallinnolliset alueet, joilla asuu vähintään 50 000 asukasta ja joiden väestötiheys on vähintään 500 henkeä neliökilometriä kohti. Tämän määritelmän perusteella esimerkiksi Tamperetta ei määritellä kaupungiksi, koska siihen on liitetty harvaan asuttuja naapurikuntia, vaikka sen keskusta onkin hyvin kaupunkimainen. Uudemmissa määrittelyissä kuitenkin myös Tampere ja esimerkiksi Oulu saatetaan jo laskea kaupungeiksi.

Ruotsissa kunnat on monissa tapauksissa muodostettu jonkin vanhan kaupungin ympäryskuntia kaupunkiin yhdistämällä. Näin muodostuneen suuremman kunnan keskustataajamaa kutsutaan silti edelleen kaupungiksi, vaikka virallisesti kunta ei käyttäisikään kaupunkinimitystä. Ennen 1950- ja 1970-lukujen kuntauudistuksia Ruotsissa oli 133 kaupunkia. Tällä hetkellä kaupunkinimitystä Ruotsin kunnista käyttävät vain Borås, Göteborg, Haaparanta, Helsingborg, Lidingö, Malmö, Mölndal, Solna, Tukholma, Trollhättan, Vaxholm ja Västerås. Kaupunkiväestöön lasketaan tilastoinnissa kuitenkin mukaan kaikkien taajamien väestö.

Saksassa on ollut tapana jakaa kaupungit asukasluvun mukaan maalaiskaupunkeihin (2 000–5 000 asukasta), pikkukaupunkeihin 5 000–20 000 asukasta), keskikokoisiin kaupunkeihin (20 000–100 000 asukasta), suurkaupunkeihin (100 000–1 000 000 asukasta) ja miljoonakaupunkeihin eli maailmankaupunkeihin eli metropoleihin (yli 1 000 000 asukasta).

Englannin kielessä käytetään yli 100 000:n asukkaan kaupungista nimitystä city ja pienemmästä nimitystä town. Nimellä city kutsuttiin alun perin sellaisia kaupunkeja, joihin oli rakennettu katedraali. Englanninkielinen termi borough tai township on suomennettavissa kauppalaksi^lähde?.

Kaupungin rakenne

Kaupunkimainen näkymä Turusta.

Pääartikkeli: Kaupunkirakenne

Aikaisemmin kaupungeissa asuttiin, työskenneltiin ja huviteltiin jopa samoissa rakennuksissa, eivätkä toiminnot olleet eriytyneet toisistaan. Teollistumisen myötä syntyivät teollisuusalueet, ja työväestöä asutettiin omille asuinalueilleen. Nykyisin kaupunkien toiminnot ovat pitkälti eriytyneitä: ihmiset asuvat yhdessä paikassa, työskentelevät usein kaukanakin kotoaan ja hoitavat ostoksensa joko lähikaupoissa, keskustassa tai automarketeissa.

Kaupunkien toimintojen sijoittumista kuvaamaan on kehitetty kehämalli, sektorimalli ja moniydinmalli.

Kaupunkikeskusta

Pääartikkeli: Keskusta

Kaupungin keskusta on kaupan, hallinnon, julkisten toimintojen, vapaa-ajan, kulttuurin, seurustelun ja huvielämän kohtauspaikka. Suuri väestötiheys mahdollistaa lyhyet kävelymatkat, kattavan joukkoliikenteen ja lukuisat lähipalvelut. Keskusta pyrkii palvelemaan niin kaupungin kuin sen ympäristönkin asukkaita. Hyvä keskusta edistää asiakaskäyntejä ja parantaa liikkeiden kannattavuutta, jos yhdessä liikkeessä kävijät käyvät samalla myös muissa. Tämä puolestaan lisää yrittäjien vuokranmaksukykyä ja kiinteistöjen arvon säilymistä.

Ellei kaupungin keskustaa kehitetä, siitä voi tulla taantuva keskusta. Liikkeet lopettavat toimintansa, asuntojen hinnat laskevat ja rauhattomuus lisääntyy. Kaupallisten palveluiden siirtyminen pois kaupungin keskustasta vaikeuttaa autottomien ja vanhusten mahdollisuuksia hoitaa asioita. Kaupungit ovatkin perustaneet muun muassa kävelykatuja lisäämään keskustan houkuttelevuutta.

Kaupunkien väentiheys

Pääartikkeli: Kaupunkirakenteen hajoaminen

Kaupunkien väestötiheys kertoo maankäytön tehokkuudesta. Suurin väestötiheys on yleensä kaupungin historiallisessa ydinkeskustassa. Joissakin tapauksissa asuminen ydinkeskustassa on loppunut konttorisoitumisen myötä, jolloin tiheimmät alueet löytyvät liikekeskustan reunoilta. Kaupunkien kerrostalolähiöitä pidetään tiiviinä, mutta väestötiheys niissä jää yleensä alhaisemmaksi kuin vanhoilla puutaloalueilla. Uudemmilla omakotitaloalueilla väestötiheys on alhaisempi. Kaikkein pienimmäksi väestötiheys jää varasto- ja teollisuusalueilla.

Kuntaliitosten johdosta kaupunkikunnan väestötiheys kertoo huonosti kaupungin väestötiheydestä. Liitosalueet ovat pääasiassa haja-asutusaluetta, jota ei nykyisellä väestön kasvunopeudella tulla koskaan rakentamaan täyteen. Kaupungin keskustaajaman väestötiheys on se mittari, jolla kaupungin väestötiheyttä voidaan mitata paremmin.

Länsieurooppalaisten kaupunkien keskustat on rakennettu ennen autoistumisen aikaa, joten ne ovat tiheästi rakennettuja. Kevyellä liikenteellä ja joukkoliikenteellä on näissä kaupungeissa suuri merkitys. Pohjoismaissa kaupungit on rakennettu väljemmin. Suomessa kaupunkien väestötiheys jää Ruotsia ja Norjaa alhaisemmaksi, koska Suomen kaupungistuminen ajoittui samaan aikaan voimakkaan autoistumisen kanssa.

Yhdysvalloissa ennen autoistumista rakennetut kaupungit kuten New York, San Francisco ja Boston muistuttavat tiheydeltään eurooppalaisia kaupunkeja. Autoistumisen ja toisen maailmansodan jälkeen rakennetut kaupungit ovat väljempiä ja perustuvat siihen, että jokaisella asukkaalla on mahdollisuus hoitaa asiansa henkilöauton avulla. Tällaisia kaupunkeja ovat esimerkiksi Los Angeles, Houston ja Atlanta. Esikaupungistumisen myötä yrityksiä ja asukkaita on siirtynyt pois kaupunkien keskustoista moottoriteiden varsille. Kaupunkien keskustat ovat joko slummiutuneet tai sitten ne ovat liikekeskustoja, jotka hiljenevät kokonaan iltaisin. Joukkoliikenteen rooli yhdysvaltalaisissa kaupungeissa on eurooppalaisia kaupunkeja pienempi.

Aasian kaupungit kuuluvat maailman tiheimmin rakennettujen joukkoon, olipa sitten kyse vanhoista kaupungeista tai moderneista pilvenpiirtäjäkaupungeista.

Kaupunkien sosiaalisia ilmiöitä

Kaupunkien arvostus

Kaupunkien arvostus syntyy ihmisten omien mielipiteiden perusteella. Kaupungeilla on erilaisia hyviä ja huonoja ominaisuuksia, joita ovat esimerkiksi työpaikkojen tarjonta, opiskelumahdollisuudet, kulttuuritarjonta, sijainti, ympäristö, harrastusmahdollisuudet ja kunnalliset palvelut.

Kaupunkien ongelmia

Suurille kaupunkikeskuksille on aina ollut tunnusomaista paitsi hyvinvointi ja vauraus myös sosiaalisten ongelmien yleisyys. Elintasoerot kaupunkien eri alueiden välillä ovat suurempia kuin ympäröivällä maaseudulla. Kaupunkeihin muodostuu helposti alueita, joissa asuu lähes vain hyvintoimeentulevia asukkaita, jolloin joillakin toisilla alueilla huono-osaisuus kasaantuu. Tällaisesta ilmiöstä käytetään nimitystä sosiaalinen segregaatio.

Pahoinvointia voidaan tarkastella esimerkiksi seuraavien asioiden avulla suhteuttamalla niitä väestömääriin: toimeentulotuki, työttömyys, rikokset, alkoholijuomien myynti ja lasten huostaanotot.

Maailman suurimmat kaupunkiseudut

Pääartikkeli: Luettelo maailman suurimmista kaupunkiseuduista

Globaalit suurkaupungit ovat kaupankäynnin, talouden, kulttuurin ja myös muiden elämänalueiden keskuksia. Tällaisia kaupunkeja ovat esimerkiksi New York, Tokio, Berliini, Hongkong, Moskova, Pariisi ja Lontoo.

Nykyään on nähtävissä merkkejä suurkaupunkien yhteenkasvamisesta megalopoleiksi esimerkiksi Yhdysvaltain itärannikolla, Rheinin-Ruhrin alueella Saksassa ja Japanissa. Maailman suurimmat kaupunkiseudut ovat poliittisesti ja taloudellisesti tärkeitä toimijoita. Maailman suurin kaupunkialue on Japanin Tokio, toisella sijalla tulee Yhdysvaltojen New York ja kolmantena on Meksikon Mexico City. Euroopan suurin kaupunkialue on Moskova, joka on maailman 15. suurin kaupunkialue.

Suomen kaupungit

Pääartikkeli: Luettelo Suomen kaupungeista

Kaupunki historiallis-juridisena käsitteenä

Aikaisemmin lainsäädännössä oli huomattavia eroja kaupunkien ja maaseudun välillä. Keskiajalta vuoteen 1734 saakka kaupungeissa oli voimassa eri laki, kaupunkilaki, kuin maaseudulla voimassa ollut maanlaki. Myöhemminkin kaupankäynti pyrittiin eräin poikkeuksin keskittämään kaupunkeihin. Porvariston ja kaupunkien erioikeudet vahvistettiin vielä 23. helmikuuta 1789 annetulla vakuutuksella, jonka tärkeimmät säännökset tosin kumottiin jo 1800-luvulla. Eräät, käytännössä jo merkityksettömiksi jääneet osat pysyivät kuitenkin voimassa vuoteen 1995 saakka.

Kaupungin perustamisesta päätti hallitsija, joka myönsi kaupunkioikeudet. Kaupungitkin jaettiin 1600-luvulla kahteen ryhmään, tapulikaupunkeihin ja maakaupunkeihin, ja vain edelliset saivat käydä ulkomaankauppaa. Tämä ero kumottiin lopullisesti vuonna 1879, jolloin lainsäädäntöön tehtiin muutenkin huomattavia muutoksia elinkeinovapauden toteuttamiseksi.

Vielä tämän jälkeen Suomessa kaupungeilla oli joukko erityisiä oikeuksia ja velvollisuuksia, joita muilla kunnilla ei ollut. Näitä oikeuksia ja velvollisuuksia ei ollut myöskään kauppaloilla, joita alettiin perustaa 1800-luvulla. Kaupungit muun muassa ylläpitivät maistraattia ja raastuvanoikeutta; maaseudulla vastaavia tehtäviä hoitivat valtion viranomaiset, kuten nimismies ja kihlakunnanoikeus.

Vuonna 1959 säädettiin laki, jonka mukaan nämä velvoitteet eivät enää koskeneet vastedes perustettavia uusia kaupunkeja. Heti seuraavan vuoden alusta Hyvinkää, Rovaniemi ja Seinäjoki saivatkin kaupunginoikeudet. Näin Suomeen syntyi maalaiskunnan, itsenäisen kauppalan ja kaupungin rinnalle neljäs kuntamuoto, uusi kaupunki, jonka asema lainsäädännössä sijoittui vanhan kaupungin ja itsenäisen kauppalan väliin. Vanhoja kaupunkeja perinteiset kaupunkien erityisrasitukset koskivat edelleen, kunnes vuonna 1977 uusi kunnallislaki poisti melkein kaikki lainsäädäntöerot eri kuntamuotojen välillä. Vuosina 1960-1974 oli monet entiset kauppalat jo muutettu kaupungeiksi, joskin uusiakin kauppaloita vielä perustettiin. Vuonna 1977 loputkin kauppalat muutettiin kaupungeiksi paitsi Karhula. Se liitettiin Kotkan kaupunkiin.

Myöhemminkin on useita kuntia vielä muutettu kaupungeiksi, mutta kaupunki-nimityksellä ei enää ole juridista merkitystä. Tosin aina vuoteen 1999 saakka muun muassa rakennus- ja kaavoituslainsäädännössä oli säännöksiä, jotka koskivat vain kaupunkeja tai vain maalaiskuntia, mutta vuoden 1976 jälkeen perustetut kaupungit rinnastettiin myös siltä kannalta maalaiskuntiin.

Nykyään Suomessa on vain yksi kuntamuoto ja kunta voi itse päättää, käytetäänkö siitä virallisesti kaupunki-nimitystä. Yli sata kuntaa käyttää nykyään itsestään nimitystä kaupunki. Osassa näistä ei edes paikkakunnan keskustaajama täytä yleistä käsitystä kaupungista, ja myös muihin Suomen kaupunkeihin sisältyy nykyään myös maaseutualuetta, mikä johtuu suureksi osaksi kuntaliitoksista. Esimerkiksi Tampere on yli 200 000 asukkaan kaupunki, mutta suoritettujen kuntaliitosten johdosta se ei täytä esimerkiksi EU:n kaupunkimääritelmää, jonka mukaan kaupungissa on vähintään 50 000 asukasta ja kaupungin keskimääräinen väestötiheys on vähintään 500 asukasta neliökilometrillä. Tämän määritelmän Tampere olisi täyttänyt vielä vuonna 1971, mutta seuraavan vuoden alussa suoritettu Tampereen ja Teiskon kuntaliitoksen jälkeen koko Tampereen asukastiheys on ollut alle 500 asukasta neliökilometriä kohti. Kun EU:n määritelmä tuli julkisuuteen, täyttivät Suomen kaupungeista sen Helsinki, Espoo, Vantaa, Lahti, Turku, Jyväskylä ja Joensuu, mutta kaksi viimeksi mainittua ovat myöhemmin kuntaliitosten tähden määritelmän mukaan lakanneet olemasta kaupunkeja.

Kaupunki tilastollisena käsitteenä

Suomen kaupunkeihin kuuluu nykyisin lähinnä kuntaliitosten vaikutuksesta paljon haja-asutusalueita. Nykyisin on myös paljon sellaisia kuntia, jotka ottaneet käyttöön kaupunki-nimityksen, vaikka ne eivät olisikaan piirteiltään erityisen kaupunkimaisia. Toisaalta erityisesti suurten kaupunkien läheisyydessä sijaitsevissa kehyskunnissa on suuria kaupunkimaisia taajama-alueita, mutta silti nämä kunnat eivät ole päättäneet julistautua kaupungeiksi. Imagosyyt vaikuttavat halukkuuteen julistautua kaupungiksi ja päinvastoin.

Tilastokeskus määrittelee kaupunkimaisen kunnan seuraavasti: Kaupunkimaisia kuntia ovat kunnat, joiden väestöstä vähintään 90 prosenttia asuu taajamissa tai suurimman taajaman väkiluku on vähintään 15 000. Tämä ei siis riipu siitä, käytetäänkö kunnasta kaupunki-nimitystä vai ei. Muissa Pohjoismaissa kaupunkiväestöön luetaan kaikkien taajamien väestö, eikä taajaman koolle ole muuta rajoitusta kuin taajaman määritelmässä oleva 200 asukkaan alaraja.

Suurkaupungeiksi kutsutaan Suomessa yli 100 000 asukkaan kuntia, joita ovat Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa, Turku, Oulu, Jyväskylä ja Lahti. Muita suuria kaupunkeja ovat Kuopio, Pori ja Kouvola. Helsinkiä yhdessä naapuriensa Espoon, Kauniaisten ja Vantaan kanssa pidetään Suomen ainoana metropolialueena. Suomen pienin hallinnollinen kaupunki on noin 1 500 asukkaan Kaskinen.

Suomen kaupunkien rakenne

Vielä 1800-luvun alussa Suomen kaupungit olivat pieniä ja maaseutumaisia. Tämä Pehr Adolf Kruskopfin vuonna 1837 tekemä kuva on Tampereelta nykyisen Koskikeskuksen paikalta.

Suomessa kaupungit ovat eurooppalaisen mittapuun mukaan melko väljästi rakennettuja. Ennen 1950-lukua rakennetut keskusta-alueet ja niitä ympäröivät vanhat esikaupunkialueet ovat kuitenkin tiheämmin rakennettuja. Tällaisissa kantakaupungeissa kadut on usein sijoitettu 1700- ja 1800-luvulla laadittujen ruutukaavojen mukaisesti. Suomalaisia ruutukaavakaupunkeja ovat esimerkiksi Helsinki, Tampere, Turku, Oulu, Lahti, Kuopio, Pori, Jyväskylä ja Kokkola. Näiden kaupunkien uudemmat osat on kuitenkin rakennettu väljemmin.

Suomen hallinnollisista kaupungeista tiheimmin asuttuja ovat Helsingin, Espoon, Kauniaisten ja Vantaan ohella Kerava, Järvenpää, Maarianhamina, Lahti, Turku ja Kouvola.

Muuttoliike kaupunkeihin

Väestöennusteiden mukaan Suomen suurimpien kaupunkiseutujen väestö tulee myös lähivuosikymmeninä kasvamaan. Näitä kasvukeskuksia ovat Helsingin, Tampereen, Turun ja Oulun seudut sekä näitä pienemmät yliopistokaupungit. Kasvukeskukset houkuttelevat uusia asukkaita muuttamaan niihin lähialueiltaan, mutta etenkin Helsingin seudulle muutetaan suoraan kauempaakin, koska paikallinen keskus ei tarjoa riittävästi mahdollisuuksia ja joka tapauksessa olisi muutettava kauas.

Suomen kasvukeskukset: Helsinki, Tampere, Turku, Oulu ja Jyväskylä ympäristöineen.

Kasvavia seutuja yhdistävät hyvä työpaikka- ja koulutustarjonta, kattavat kaupalliset ja julkiset palvelut, hyvät liikenneyhteydet ja edullinen sijainti. Mitä suuremmaksi kaupunki kasvaa, sitä houkuttelevampi siitä tulee, kun palvelut, työpaikat, koulutusmahdollisuudet ja kulttuuritarjonta lisääntyvät. Suomen kasvukeskukset sijaitsevat enimmäkseen maan lounaiskolkassa. Poikkeuksen tekee Oulu, jota on kehitetty osin poliittisin päätöksin Pohjois-Suomen veturiksi.

Yliopistoista tai yliopistojen filiaaleista on selvää etua kaupungin kehittymisen kannalta, sillä taantuvia yliopistokaupunkeja ei Suomessa ole. Itä-Suomessa etenkin Lappeenranta ja Kuopio ovat onnistuneet pysymään kasvukeskuksina, joiden kohtalo ilman yliopistoa olisi huomattavasti karumpi. Kullakin yliopistokaupungilla on muitakin vahvuuksia, kuten asema maakuntansa selvänä keskuksena. Kasvukeskusten menestys onkin tapahtunut osin muun maakunnan kustannuksella nuorten muuttaessa keskuskaupunkiin ja maaseudun kuihtuessa. Toisaalta, jos maakunnalla ei olisi vetovoimaista keskuskaupunkia, muuttoliike voisi kohdistua kokonaan pois maakunnasta.

Taantuvat kaupungit eivät ole onnistuneet asukkaiden houkuttelemisessa. Nämä kaupungit ovat usein syrjässä suurista keskuksista maan pohjois- ja itäosissa, mutta muutamia sijaitsee myös etelämpänä ja lännessä rannikolla. Ne ovat aikoinaan omanneet hyvät lähtökohdat, kuten suuria teollisuuslaitoksia tai olleet rautateiden risteysasemia. Globalisaation myötä teollisuus siirtyi osin pois Suomesta; tilanne on hankala kaupungeille, joiden elinkeino oli selkeästi painottunut sen varaan. Korvaavien elinkeinojen kehittäminen on ollut vaikeaa esimerkiksi Porin ja Lahden talousalueilla. Toisaalta yliopistokaupunki Tampere on onnistuneesti siirtänyt painopistettä pois teollisuudesta ja on maan voimakkaimmin kasvavia keskuksia.

Suomen suurimmat kunnat

Pääartikkeli: Luettelo Suomen kunnista väkiluvun mukaan

Suomen suurimmista kaupunkiseuduista kasvavia ovat Helsingin, Jyväskylän, Oulun, Porvoon, Salon, Seinäjoen, Tampereen, Rovaniemen ja Turun seutukunnat. Väestö vähenee Iisalmen, Imatran, Kajaanin, Kemin,Kouvolan, Mikkelin, Pietarsaaren, Rauman ja Savonlinnan seutukunnissa. Kuntatasolla tarkasteltuna useiden Suomen hallinnollisten kaupunkien väkiluvut ovat laskussa. 1990-luvun laman jälkeen monien kaupunkien ja kuntien kaupunkimaisesti asuttujen taajamien väkiluvut ovat olleet laskussa.

Väestörekisterikeskus pitää kirjaa Suomen kuntien asukasluvuista. Alla olevassa taulukossa on lueteltu Suomen suurimmat kunnat ja niiden väkiluvut tammikuussa 2012.

1. Helsinki 596 233 as.
2. Espoo 252 730 as.
3. Tampere 215 315 as.
4. Vantaa 203 177 as.
5. Turku 178 784 as.
6. Oulu 143 988 as.
7. Jyväskylä 131 997 as.
8. Lahti 102 358 as.
9. Kuopio 97 552 as.
10. Kouvola 87 592 as.
11. Pori 83 192 as.
12. Joensuu 73 871 as.
13. Lappeenranta 72 156 as.
14. Hämeenlinna 67 280 as.
15. Rovaniemi 60 707 as.
16. Vaasa 60 435 as.
17. Seinäjoki 58 796 as.
18. Salo 55 231 as.
19. Kotka 54 837 as.
20. Mikkeli 48 952 as.
21. Porvoo 48 862 as.
22. Kokkola 46 602 as.
23. Hyvinkää 45 572 as.
24. Nurmijärvi 40 385 as.
25. Rauma 39 802 as.

Seutukunnat Suomessa

Pääartikkeli: Seutukunta

Kaupunkiseutu tarkoittaa keskuskuntaa ja sitä ympäröiviä lähikuntia, jotka ovat tiiviissä yhteydessä keskuskuntaan. Suomen kunnat on ryhmitelty seutukunniksi, joista osa on kasvukeskusseutukuntia ja osa väestöään menettäviä maaseutumaisempia alueita. Koko seutukunnan väkiluku antaa todellisemman kuvan talousalueen koosta etenkin, jos alueen kuntarakenne on pirstaloitunut. Toisaalta seutukuntaan kuuluu aina laajoja haja-asutusalueita, joka saa kaupunkialueen näyttämään harvaanasutulta.

Seutukuntajakoa on useasti muutettu, eivätkä Suomen seutukuntajaot liity mitenkään ulkomaisten kaupunkien yhteydessä käytettyihin kaupunkiseutujaotuksiin. Seutukunnat eivät aina noudata talousalueiden rajoja, ja joskus samaan talousalueeseen kuuluvat kaupungit voivat kuulua eri maakuntaankin. Eräät keskikokoiset kaupungit taas eivät välttämättä muodosta omia seutukuntiaan, vaan kuuluvat jonkin suuremman keskuskaupungin seutukuntaan. Seutukunta käsitteenä ei välttämättä anna selvää käsitystä sen sisältämän kaupungin tai kaupunkien koosta, vaan ainoastaan seutukunnan koosta, joka sekin voi olla tapauksesta riippuen melko keinotekoinen käsite.

Käynnissä olevien kuntaliitosten myötä monet seutukunnat ovat yhdistymässä yhdeksi kunnaksi. Näin on tapahtumassa tai tapahtunut esimerkiksi Hämeenlinnan, Joensuun, Jyväskylän, Kouvolan, Lappeenrannan, Salon ja Seinäjoen seuduilla. Tämä hämärtää edelleen kaupunki-käsitteen merkitystä. Uusi suurkunta kutsuu yleensä itseään kaupungiksi, jolloin koko suurkunta on hallinnollisesti kaupunki, vaikka kaupunkimaista asutusta olisikin vain suurkunnan keskustaajamassa.

Katso myös

• Luettelo maailman suurimmista kaupunkiseuduista
• Luettelo Ruotsin kaupungeista
• Luettelo Suomen kaupungeista
• Luettelo Suomen kaupungeista perustamisvuoden mukaan
• Luettelo Suomen kunnista
• Luettelo Suomen kunnista pinta-alan mukaan
• Luettelo Suomen kunnista väkiluvun mukaan
• Luettelo Suomen kunnista väestötiheyden mukaan
• Luettelo uudelleen nimetyistä kaupungeista
• Aluepolitiikka
• Kaupungistuminen
• Kaupunkiekologia
• Kaupunkirakenteen hajoaminen
• Kaupunkisuunnittelu
• Maaseutu
• Seutukunta
• Kaupunkitaloustiede

Aiheesta muualla

• Kaupungit ja keskukset Rakennusperinto.fi. 10.10.2008. Museovirasto ja Ympäristöministeriö.
• Niemi, Erkki: Kaupungin rajat. Laitakaupunki, esikaupunki, nukkumalähiö. Hyvinvointikatsaus, 2004, nro 3, s. 4–13. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 26.10.2009.
• Kuntaliitto
• Suomen Kaupunkiopas
• Tilastokeskus