Myöhäisantiikki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Konstantinuksen riemukaari vuoden 1742 maalauksessa. Riemukaari on osin rakennettu aiempien riemukaarten osista.

Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300–600 jaa. välistä aikaa etenkin Rooman valtakunnan historiassa. Myöhäisantiikkiin kuuluivat kristinuskon leviäminen ja muodostuminen Rooman valtakunnan valtionuskonnoksi, kulttuurin, taiteen ja tyylien vähittäinen muutos sekä Rooman keisarikunnan siirtyminen despoottisempaan ja keskitetympään hallintojärjestelmään.[1](s. 610-612)

Myöhäisantiikkisen Rooman kehitys on perinteisesti mielletty rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkkymisenä. Aikakauteen liittynyt väestömäärän, teknologisen osaamisen ja elintason aleneminen on saanut viime aikoihin asti monet pitämään valtakunnan jakoa ja Länsi-Rooman häviötä yhteiskunnallisen romahduksen arkkityyppinä. Näkemystä kohtaan esitetyn kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Rappiota korostava tulkintalinja korostaa länsiroomalaisen keisariuden katoamista, sotilaallisia tappioita, kansainvaelluksia sekä kaupunkikulttuurin taantumista erityisesti Länsi-Roomassa. Muutosta ja jatkuvuutta korostavat tutkijat taas korostavat (kristillisen) kulttuurin kukoistusta, antiikin perinnön säilymistä sekä erityisesti Itä-Rooman kukoistusta 400-luvun lopulla ja keisari Justinianuksen aikana.

Myöhäisantiikki oli Euroopassa siirtymävaihe keskiaikaan. Myöhäisantiikin käsite vastaa ajallisesti jossain määrin käsitettä kansainvaellusaika.

Kristitty keisarikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa artikkelisarjasta
Antiikin Rooma
LupaCapitolina.png

Historia
200-luvun kriisi
myöhäisantiikki

Hallinto ja politiikka
kuninkaat | konsulit
keisarit | senaatti
oikeus | provinssit

Talous

Kulttuuri
kirjallisuus | mytologia
ruoka | tekniikka

Sotahistoria
legioona

n  k  m

Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunta alkoi muuttua kristityksi vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Konstantinus jatkoi myös keisari Diocletianuksen aloittamia taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia, joista kauaskantoisimpia olivat uuden kultarahan, soliduksen, liikkeellelaskeminen, sekä eri yhteiskuntaluokkien yhä tiukemmin sitominen paikalleen; pojan oli esimerkiksi pakko jatkaa isänsä ammatissa.

Konstantinuksen jälkeen keisarit olivat kristittyjä Julianusta lukuun ottamatta. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379–395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Vaikka lakien toteutus kangerteli, kävi pakanoiden (paganus, kyläläinen; viittaa pakanoiden olevan "juntteja") ja kerettiläisten (vääräoppisten, kr. heresia) asema lopulta hyvin tukalaksi. Paikallisesti syttyi useita väkivaltaisia uskonnollisia levottomuuksia, joissa "oikeauskoinen" kristillisyys yleensä päätyi voitolle valtiovallan tuella. Koko valtakunta kristillistyi hitaasti mutta varmasti.

Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Ensimmäistä kertaa nähtiin Jumalan sallimus maallisen vallan edellytyksenä. Keisari-instituutio kristillistyi. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Keisari katsoi olevansa kirkon valvoja. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikuteita keisari-instituutiosta. Maallinen keisarin rauha (pax augusti) samaistettiin taivaalliseen Kristuksen rauhaan (pax Christi). Toisaalta myös tavallisen kansalaisen piti olla kristitty ollakseen hyvä alamainen ja hyvä roomalainen.

Toisaalta vaikutusvaltaisimpien kirkonjohtajien vaikutusvalta ulottui myös maalliseen valtaan ja jopa keisariin. Esimerkiksi keisari Theodosiuksen tapatettua Thessalonikassa 7000 ihmistä ja palattua hallituskaupunkiinsa Milanoon, kaupungin piispa Ambrosius uhkasi keisaria ekskommunikatiolla ja kielsi häntä astumasta jalallaan kirkkoon ennen julkista katumusta. Theodosius nöyrtyi ja kirkon valta kasvoi.

Erityisesti valtakunnan länsiosassa, keisarillisen hallinnon rapautuessa, Rooman piispan merkitys kasvoi myös maallisen vallankäytön osalta. Neljäsataaluvun loppupuolella voidaan puhua jo paaviudesta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Sillä oli autonomia, oma hierarkia ja se sai värvättyä joukkoihinsa suuren osan lahjakkaista yksilöistä, joista aiemmin olisi tullut virkamiehiä. Myös luostarilaitos syntyi. Kristinuskon oppirakennelmat vakiintuivat hiljalleen opillisten kysymysten tullessa vilkkaan teologisen keskustelu- ja määrittelytyön kohteeksi.

Theodosiuksen kuoltua 395 Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri suuntiin. Jako ei näyttänyt aikalaisista lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui.[1](s. 565-568)

Länsi-Rooman loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtakunnan länsiosissa keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvun alussa. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Alarik oli Rooman entinen liittolainen, joka tunsi tulleensa petetyksi raha-asioissa ja päätti periä saataviaan suuremmalla joukolla. Vaikka hävitys ei ollut täydellistä, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Esimerkiksi Augustinus kirjoitti tapahtuman johdosta kirjan Jumalan valtiosta (De Civitate Dei), jota eivät maailman tapahtumat keinuta.

Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä, korkeintaan joitakin kymmeniä tuhansia ihmisiä heimoa kohti. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa ja lainsäädäntöä. Latina säilyi valtakielenä ja kirkko säilytti asemansa. Germaanit olivat jo aiemmin itse kääntyneet kristinuskoon, tosin aluksi omaksuen sen yleensä areiolaisessa, ei katolisessa muodossaan. Kuitenkin hallinnossa ilmeni kitkaa ja sodat loivat turvattomuutta väestön keskuuteen.

Keisarius sortui Länsi-Roomassa lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Vallan anastanut Odovakar tuli näin Italian alueen kuninkaaksi, tosin muodollisesti Itä-Rooman keisarin vasallina. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Bysantin asukkaat kutsuivat loppuun asti valtakuntaansa Roomaksi ja itseään roomalaisiksi.

Hajoamisen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakunnan hajoamisen (tai "tuhon") syistä on väitelty loputtomiin. Gibbonin mukaan tuho johtui kristittyjen moraalittomuudesta. Vielä Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta on epäilty syyksi myöhäisantiikin henkistä köyhyyttä, rotujen sekoittumista, kansainvaelluksia, talouden rappiota, valtiorakenteiden heikkenemistä ja valtion desentralisaatiota, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, ilmastonmuutosta, ryöstöviljelyä ja eroosiota, korruptiota ja tehotonta hallintoa, provinssien ryöstöä, epätasaista tulonjakoa, epätasapainoa maaseudun ja kaupungin välillä, orjuutta, teknologisen kehityksen pysähtymistä ja lukemattomia muita syitä.

Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta. Rooman voidaan katsoa olleen jossain määrin jopa ryöstötalous: se suurelta osin eli valloittamiltaan alueilta kerätyllä varallisuudella. Rooman talouselämä perustui lähes täysin alkutuotannolle sekä ylellisyystavaroiden tuonnille: varsinaista teollisuustuotantoa oli hyvin vähän.[1](s. 610-612)

Tätä järjestelmää voitiin ylläpitää vain niin kauan kuin valtakunta laajeni. Halvan viljan tuonti Egyptistä sekä orjatalous nopeuttivat maatalouden keskittymistä suurtiloille, villoille ja latifundioille. Pienviljelijät eivät kyenneet kilpailemaan tuotannosta. Huoltosuhteen heikkeneminen johti lopulta yhteiskunnan jakautumiseen upporikkaisiin ja rutiköyhiin. Toisaalta armeijaa täytyi ylläpitää jatkuvasti, mikä vaati valtavia rahasummia. Rahoitus hoidettiin inflaatiolla. Tämä johti luottamuspulaan rahan osalta, maaseudulla rahatalouden kriisiin ja luontaistalouteen siirtymiseen.[1](s. 610-612)

200-luvulta lähtien valtakunta oli jatkuvassa puolustussodassa, joka ei tuottanut voittoa, mutta vaati valtavia rahasummia. Menoja oli jatkuvasti yhä enemmän ja tuloja yhä vähemmän, sillä 300-luvulle tultaessa talouselämä oli keskittynyt suurtilojen ja suurmaanomistajien käsiin, ja vapaa pienviljelijäväestö suuresti kärsinyt. Samalla myös kauppias- ja käsityöläisväestö alkoi vähetä kaupunkien kuihtuessa. Yhä suurempi verorasitus kohdistui yhä vähäisempään määrään talonpoikia ja kaupunkiväestöä, mikä puolestaan kiihdytti kaupunkitalouden rapautumista ja viljelijöiden siirtymistä suurtilallisten vuokraviljelijöiksi (coloni). Koska suurmaatilat ja senaattorisukuiset suurmaanomistajat olivat verotuksen ulkopuolella, valtakunnan verotulot laskivat. Samalla kaupunkien verkostoon perustunut hallintokulttuuri alkoi toimia huonosti. Talouden painopiste oli siirtynyt Itä-Roomaan, joten valtakunnan jakautuessa 395 Länsi-Rooman taloudellinen asema oli huono.lähde? Toisaalta taloudellisen romahduksen laajuudesta on esitetty monenlaisia arvioita. Esimerkiksi historiantutkija Chris Wickham katsoo tuoreessa kirjassaan Länsi-Rooman valtion rahatilanteen huonontuneen ratkaisevasti vasta vuoden 440 tienoilla, jolloin keisarikunta menetti rikkaat Pohjois-Afrikan provinssinsa vandaaleille.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Castrén, Paavo: Uusi antiikin historia. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-21594-3.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykytutkimusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Antti Arjava, "Rooman valtakunnan rappio ja tuho", - Historiallinen Aikakauskirja 1/2003, s. 183-191.
  • Averil Cameron, The Mediterranean World in Late Antiquity Ad 395-600 (Routledge History of the Ancient World), Routledge 1993.
  • Bryan Ward-Perkins, The Fall of Rome and the End of Civilization, Oxford University Press 2005.
  • Chris Wickham, Framing the Early Middle Ages. Europe and the Mediterranean, 400–800. Oxford University Press 2005.

Tutkimuksen klassikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Peter Brown, The World of Late Antiquity AD 150-750, 1989 (1. painos 1971).
  • Edward Gibbon, The History of the Decline and Fall of the Roman Empire, 1776.
  • A.H.M. Jones, The Later Roman Empire 284-602. A Social, Economic and Administrative Survey, 1964.
  • Henri Pirenne, Mahomet and Charlemagne, 1939.
  • Edwin Linkomies, Muinaisuuden näköaloja. Otava 1953, erit. s. 101-144.