Gulag

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Neuvostoliiton vankileirejä. Aleksandr Solženitsynin kirjaa käsittelee artikkeli Gulag: Vankileirien saaristo.
Kartta gulageista Neuvostoliiton alueella.

GULAG (Lyh. ven. Главное управление лагерей, ГУЛаг, Glavnoje upravlenije lagerei eli leirihallitus, leiriasioiden keskusvirasto, erotuksena gulag, joka tarkoittaa yksittäistä leiriä[1]) oli Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin NKVD:n osa, joka hallinnoi ojennustyöleirejä. Näille leireille lähetettiin kielletystä poliittisista toiminnasta tuomittuja. Yleisesti leireille tuomittujen tehtävänä oli rakentaa taloja ja yleisiä liikenneyhteyksiä, kuten kaupungeissa metroja, maaseudulla isoja rautatieyhteyksiä, patoja ja kanavia. Jotkin lähteet pitävät Gulagin yhtenä alkuperäisenä kehittäjänä Naftali Frenkeliä.[2][3]

Naftali Aronovitš Frenkel, joka toimi useiden suurten, Gulag-järjestelmään kuuluneiden työleirien johtajana.

Järjestelmän synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset vankileirit perustettiin heti vallankumouksen alussa vuonna 1918, ensimmäisten joukossa perustettiin Nižni Novgorodiin tyhjillään olevaan nunnaluostariin.[4] Yksi ensimmäisistä varsinaisista ojennusleireistä perustettiin Solovetskin luostarin saarelle vanhaan munkkiluostariin.[5] (perustamispäivä 13. lokakuuta 1923)[6][7] Solovetskin saarelta käsin perustettiin aluksi Vienan Karjalan alueelle eri tarpeisiin kymmeniä eri kokoisia leirejä. Yksi tunnetuimmista ja suurimmista Karjalassa olevista ojennustyöleireistä oli Vienanmeren kanavatyömaa (tunnettiin aikaisemmin "Stalinin kanavana"). Tällä BelBaltlag-leirillä kirjattiin olleen esimerkiksi joulukussa 1932 yhteensä 107 900 vankia.[8] Vaihtuvuus oli suurta ja leirillä kuoli eri lähteiden mukaan noin 200—250 000 ihmistä kahdenkymmenen kuukauden aikana.[9][10][11]

Ojennustyöleirejä syntyi kaikkialle entisen Neuvostoliiton alueelle. Leirit nimettiin yleensä paikkakunnan mukaisesti, kuten SvirLag (Syvärin leiri), UhtLag (Uhta), SevŽelDorLag (Pohjoisen rautatien leiri)[12] SKMITL (Solovetskin ja Karjalan–Murmanskin ojentava leiri, Solovetskije i Karelo–Murmanskije lagerja, SKMITL, missä ITL=ojennustyöleiri)[6] tai BelBaltlag (Vienanmeren–Itämeren ojentava työleiri, sanoista Belomoro–Baltiski ITL),[8] tai kokonainen kaupunki saatettiin tyhjentää alkuperäisistä asukkaista ja perustaa tilalle ojennustyöleiri (Bamlag).[13]

Poliittiset vangit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Propagandajuliste 1930-luvulta: ”Alas ruoska! Hevonen ei tarvitse sitä.

Gulagin ojennustyöleireille tuomittiin yleensä poliittisesta kumouksellista toiminnasta tuomittuja henkilöitä, jotka olivat saaneet tuomion Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälän mukaan.[14] Pykälän mukaisen tuomion saattoi saada kuka tahansa, milloin tahansa ja mistä vain. Tavallista oli myös, että tuomion saanut ihminen sai vielä rangaistuksen lisäksi tietyn pidennyksen, mikä tarkoitti, ettei rangaistuksen päätyttyäkään tiettyihin kaupunkeihin saanut mennä ennen kuin määräajan päätyttyä.[15] Toisen maailmansodan jälkeen monet entiset sotavangit saivat tuomion ”synnyinmaan pettämisestä” ja joutuivat siten ojennustyöleireille useiksi vuosiksi.[15] Tavallista oli myös, että kun oli tuomittu kerran 58. pykälän mukaan, saattoi tuomion kärsittyään saada lisätuomion, joka saattoi olla huomattavasti pidempi kuin ensimmäinen. Niinkin kävi, että vangit eivät päässeet lisätuomion vuoksi ollenkaan leiriltä ulos vapauteen.[16]

Gulag alkoi kutistua Stalinin kuoleman jälkeen. Kurin pettäminen johti muun muassa Ekibastuzin ja Kengirin leireissä kapinoihin, joiden kantavina voimina olivat balttilaiset ja ukrainalaiset vangit.lähde?

Kriminaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinin aikaisille ojennustyöleireille oli ominaista, että ”oikeista” rikoksista tuomitut kriminaalivangit, jotka kutsuivat itseään rehvastelevalla nimellä blatnyje/блатные (sanasta blat/блат, ”sisäpiirin vaikutusvalta”), olivat ns. sosiaalisesti läheisinä (sotsialno-blizkije/социально-близкие) selvästi etuoikeutetummassa asemassa kuin poliittiset vangit, joita nimiteltiin mielellään vihollisiksi tai fasisteiksi. Kriminaalivankien suussa heidän nimensä oli fraijer/фрайер, alkujaan jiddišistä tai saksan rikollisslangista Rotwelschistä itäeurooppalaisiin kieliin levinnyt sana, joka tarkoittaa rikollisen uhria tai prostituoidun asiakasta, ”pokaa”. Nimitys viittaa siihen, että ”fraijerin” ryövääminen tai raiskaaminen oli venäläiselle ammattirikolliselle rutiinia, eivätkä vanginvartijatkaan tohtineet sitä estää. Rikollisten ja alamaailman alakulttuuri sulautuikin käytännössä osaksi vankiloiden kulttuuria ja säännöstöä, ja sellaistakin esiintyi, että kriminaalivanki yleni vanginvartijaksi. Unto Parvilahti kertoo kirjassaan Berijan tarhat että Temnikovskin vankileirin puusorvaamon päällikkönä oli leiripäällikön vaimo, joka oli entinen rikosvanki; nainen oli tuomittu kymmeneksi vuodeksi entisen aviomiehensä tappamisesta ja korkea vartija oli ihastunut naiseen tämän vankeuden ollessa loppusuoralla. Parvilahti puhuu itsekin naisesta salaihastuneeseen sävyyn: hän mm. väittää että nainen meni kovin kourin erottamaan toisistaan keskenään tappelevia vankeja - joiden aseina saattoi olla sahoja, kuorimarautoja ja jopa kirveitäkin... [17]

Vankeja metsätöissä talvella 1936–1937.

Gulagilla on luonnollisesti ollut vaikutuksensa myös Venäjän kirjallisuuden historiaan. Esimerkiksi runoilija Osip Mandelštam kuoli Gulagissa. Gulagin vankien elämää ovat sittemmin kuvailleet teoksissaan monet venäläiset kirjailijat, Solženitsynin lisäksi muun muassa Varlam Šalamov, Jevgenija Ginzburg, Lev Kopelev ja Andrei Sinjavski. Puolalaisista Gulag-kuvauksista merkittävin on puolalaisen Gustaw Herling-Grudzińskin monille kielille käännetty Inny świat (”Toinen maailma”).[18]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Eugen (toim.) ja Wolfgang Ruge: ”Lyhenteet ja selitykset”, Punainen paratiisi, s. 386. Atena, 2013.
  2. Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, osa III s. 60
  3. Arvo Tuominen: Kremlin kellot, Luku Stalinin kanavalla Karjalassa. s. 41
  4. Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, osa III s. 14
  5. Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, osa III, s. 19
  6. a b Solovetsski ITL OGPU (NKVD:n vuosina 1923-1931 toimineen Solovetsski ITL OGPU (Solovetskije lagerja osobogo naznatšenija, Solovetski lager prinuditelnyh rabot osobogo naznatšenija OGPU, SLON, Solovetskije i Karelo–Murmanskije lagerja, SKMITL) -ojennustyöleirin tietoja. Tällä leirillä oli aluksi (09/1923) yhteensä 3049 vankia, mutta 01/1931 heitä oli 71 800 henkeä.) Neuvostoliiton vankileirien hakemisto. ihmisoikeusjärjestö Memorial, memo.ru. Viitattu 2013-03-05. (venäjäksi)
  7. Karta GULAGa (GULAG-leirien klikattava sijaitikartta Arkangelin, Murmanskin ja Vologdan alueilla, Karjalassa, Nenetsiassa ja Komissa (1929-60). Memorial-järjestön sivustolla on vastaavia karttoja muista entisen Neuvostoliiton osista.) Neuvostoliiton vankileirien hakemisto. Ihmisoikeusjärjestö Memorial, memo.ru. Viitattu 2013-05-13. (englanniksi)
  8. a b Belomoro–Baltiski ITL (NKVD:n vuosina 1931-1941 toimineen Belomoro–Baltiski ITL (Belomorsko–Baltiski ITL, BelBaltlag, BBL) -ojennustyöleirin tietoja. Tällä Solovetski ITL OGPU:n jatkeeksi perustetulla Vienanmeren–Itämeren leirillä oli jopa 107 900 vankia (12/1932).) Neuvostoliiton vankileirien hakemisto. ihmisoikeusjärjestö Memorial, memo.ru. Viitattu 2013-03-05. (venäjäksi)
  9. Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, osa III, s. 84
  10. Arvo Tuominen sanoo kirjassaan Kremlin kellot s. 50, että hänen laskujensa mukaan siellä kuoli enintään 200 000 vankia
  11. Ismo Parkkonen: ”Josta menehtyi yli 200 000 eli yksi vanki jokaista valmistunutta kanavametriä kohti”, viitattu 9.1.2010
  12. Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, osa III s. 56
  13. Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, osa III Luku: Arkkipelagin perusta s. 115 Kirjailija kuvailee Tsesarrevitš-nimisen kaupungin muuttumisesta vankileiriksi.
  14. Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, osa III, s. 229
  15. a b Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, osa IIIs.232
  16. Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, osa III, Luku Luovutettuasi nahkasi anna toinen s. 298-299
  17. Berijan tarhat, s. 198
  18. Amazon.com, viitattu 21.2.2012

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cohen, Stephen F.: Gulagista selvinneet. (The victims return: Survivors of the Gulag after Stalin, 2010.) Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2013. ISBN 978-952-01-0876-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]