Inkeriläiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Inkeri
Ingria Coat-of-Arms.svg
Inkerinmaan vaakuna
Asuinalue Inkerinmaa
Kieli (kielet) Kaakkoismurteet
Uskonto (uskonnot) Luterilaisuus

Inkeriläiset eli inkerinsuomalaiset ovat Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla Inkerinmaalle siirtyneiden savolaisten (savakot) ja karjalaisten (äyrämöiset) jälkeläisiä, jotka uskonnoltaan ovat pääasiassa evankelis-luterilaisia. Inkeriläisiä ei tule sekoittaa inkerikkoihin, jotka ovat alueen vanhempaa, uskonnoltaan ortodoksista väestöä.

Inkeriläisten alkuperäinen asuinalue sijaitsee nykyään Pietaria ympäröivällä Leningradin alueella Luoteis-Venäjällä. Neuvostoliiton toimenpiteiden johdosta sekä teollistamisen ja kaupungistumisen seurauksena lähes kaikki inkeriläiset puhuvat nykyään äidinkielenään venäjää, kun vielä vuonna 1926 98 prosentillalähde? äidinkieli oli suomi. Inkeristä on kerätty huomattava määrä suomalaista kansanrunoutta ja -perinnettä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkeri ennen suomalaismuuttoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerin alkuperäisväestöä ovat itämerensuomalaiset vatjalaiset ja inkerikot (inkeroiset eli isurit). Slaavilaiset heimot levittäytyivät alueelle ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Keskiajalla slaavien välityksellä levisi kristinusko sen ortodoksisessa (kreikkalaiskatolisessa) muodossa.[1]

Suomalaismuutto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset luterilaiset suomalaiset muuttivat Inkerinmaalle Viipurin ja Käkisalmen lääneistä 1610-luvulla. Muuttoliike vahvistui Stolbovan rauhan tultua, kun sotaa paenneet palasivat kotiseuduilleen. Vuosien 1656–58 sota synnytti alkuperäisen ortodoksiväestön pakoliikkeen. Seuraavalla vuosikymmenellä tulomuutto Suomen puolelta täytti autioituneita alueita ja taloja. Muuttajia tuli Savosta sekä Viipurin läänistä, erityisesti Äyräpään kihlakunnasta.[2]

Savosta, Jääskestä, Lappeelta ja Viipurista tulleita nimitettiin savakoiksi ja Kannakselta tulleita äyrämöisiksi. Yhdessä nämä ryhmät muodostivat pohjan Inkerinmaan suomalaisväestölle eli inkerinsuomalaisille. Savakoiden ja äyrämöisten erot säilyivät jopa 1900-luvulle saakka. Myöhemmin alueelle muuttaneita suomalaisia kutsuttiin usein suomenmaakkoisiksi. Venäläiset käyttivät inkeriläisistä 1700-luvulla aluksi termiä maimisty (маймисты), joka oli peräisin nimityksestä maamies eli täkäläinen, jota Inkerinmaan asukkaat tuohon aikaan olivat itsestään käyttäneet. Maimistojen sisäinen jako äyrämöisiin ja savakoihin selvisi venäläisille vasta 1800-luvulla kansanelämän tutkijoiden välityksellä.

Vuoteen 1675 mennessä Pohjois- ja Keski-Inkeri käytännössä luterilaistuivat ja suomalaistuivat. Länsi-Inkerissä ortodoksisuus säilytti asemansa enemmistön uskontona. Kun Inkerin väestöstä vuonna 1656 oli suomalaisia 41 %, oli 1695 heitä väestöstä kolme neljännestä. Inkerinmaan eteläpuoliset alueet taas olivat venäläistyneet keskiajan kuluessa.

Venäjän vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen Inkerinmaa alkoi venäläistyä. Pietari Suuren vallattua alueen takaisin aateliset siirsivät paljon venäläisiä maaorjia uusille tiluksilleen ja karkottivat samalla inkeriläisiä pois näiden siihenastisilta mailta. Pietaria ympäröivä maaseutu oli kuitenkin lähes yksinomaan inkeriläisten asuttamaa vielä 1900-luvun alussa. Vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan eli Neuvosto-Venäjällä 114 831 "Leningradin suomalaista" (eli inkerinsuomalaista).[3]

Inkeriläiset Neuvostoliiton aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maatalouden pakkokollektivisointi vaikeutti maaseudun oloja: 1929–31 karkotettiin Inkerinmaalta Karjalaan, Kazahstaniin ja Keski-Aasiaan n. 18 000 ihmistä. Stalinin vainot huipentuivat vuosiin 1937–38, jolloin Inkerinmaan suomalainen väestö väheni arviolta 40 000–50 000 hengellä. Toisen maailmansodan aikana Inkerinmaa käytännössä tyhjennettiin inkeriläisistä. Länsi- ja Keski-Inkeri joutui saksalaisten miehittämäksi syksyllä 1941. Suomen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan alueen suomalaisväestö (myös vatjalaiset ja inkeroiset) evakuoitiin Suomeen maaliskuun 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Kaikkiaan Suomeen joutui yli 63 000 inkeriläistä.[4] Puna-armeijan valvontaan jääneiltä inkeriläisalueilta karkotettiin talvella 1942–43 20–30 000 inkeriläistä Siperiaan.[3]

Moskovan välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Suomesta palautettiin 55 000 inkeriläispakolaista NL:oon. Heidät asutettiin kuitenkin Sisä-Venäjälle, Kalininin (Tverin), Novgorodin, Pihkovan, Velikije Lukin ja Jaroslavlin alueille, eikä heillä ollut paluuta kotiseudulleen ennen 1950-luvun puoltaväliä.[5] Sodan jälkeen monet inkerinsuomalaiset muuttivat Karjalaan ja Neuvosto-Viroon. Toisesta maailmansodasta lähtien inkeriläiset ovatkin olleet hajaannuksessa.

Vuonna 1989 inkeriläisiä asui Leningradin alueella enää noin 16 000.[6]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerinmaan suomalaisten pääelinkeino oli maatalous, peltoviljely ja karjanhoito. Vesistöseuduilla harjoitettiin myös kalastusta. Maareformi tehtiin Inkerissä vasta 1910 (Stolypinin maalaki), jolloin maasta tuli talonpoikien omaisuutta. Maaperä on viljavaa, ja Pietari oli ympärysalueiden maataloustuottajille hyvä markkina-alue. Metsätalous ei ollut Inkerissä koskaan merkittävä tulonlähde.[7]

Erityisesti alueen itäosissa oli merkittävää kiviteollisuutta. Puttilassa eli Putilovossa oli suuri kivilouhimo, joka tuotti katukäytäväkivitystä ym. rakennusainetta Pietarin kaupungille. Myös Markkovassa oli tsaarinajalla useita louhimoita.[7]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanrunous ja musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Daniel Europaeus löysi Inkerinmaan kansanperinteen aittana 1800-luvun puolivälissä, jolloin perinteinen runolaulu oli Suomesta jo suurelta osalta hävinnyt. Europaeus kävi Inkerissä keruumatkalla 18471853 kolme kertaa. Elias Lönnrot kävi Inkerissä 1844. Europaeuksen kannustuksesta lähetti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura inkeriläisten pariin ylioppilaita 1850- ja 1860-luvuilla, jotka kokosivat merkittävän määrän inkeriläisten henkistä perinnettä, runolaulua, itkuja, tarinoita ja musiikkia. Suomalaiset kerääjät kävivät Inkerissä aina neuvostovallankumoukseen saakka, sen jälkeen tallennustyö keskittyi ns. Viron-Inkeriin.[8]

Laulaminen oli enimmäkseen naisten perinnettä, kun taas miehet pikemminkin soittivat kanteletta tai erilaisia puhaltimia paimenessa ollessaan. Naiset lauloivat useissa tilanteissa, usein myös liikkuen, niin että esilaulajan johdolla kuljettiin piirissä, ketjussa, tanssien tai leikkien taikka kylällä. Erityinen merkitys oli häillä, joka oli suurin elämänkaaren rituaaleista. Niissä laululla oli myös keskeinen rooli, niin että inkeriläisiä häitä voisi nimittää jopa "suureksi laulunäytelmäksi".[9]

Taitavimmat laulajat olivat esilaulajia, muut lauloivat kuorona, jäljessälaulajina. Kuuluisin inkeriläisistä runonlaulajista oli Larin Paraske.

Vanhalla Inkerinmaalla henkistä elämää kannusti erityisesti papisto. Luterilaisen kirkon johdolla perustettiin sunnuntaikouluja ja jopa kansakouluja. Ensimmäinen lauluseura perustettiin Markkovassa 1860-luvulla, mutta suurempi merkitys oli Kolppanan seminaarilla, joka perustettiin 1863. Kuoroharrastus sai vaikutteita Suomesta ja Virosta, missä oli alettiin järjestää laulujuhlia.[10] Suurten esikuvien mukaiset laulujuhlat järjestettiin Inkerissä ensimmäisen kerran Skuoritsassa 1899. Yksi juhlien järjestäjistä oli inkeriläisten kansallishymnin säveltäjä Mooses Putro.

Kuoroharrastusta on viritelty uudestaan 1980-luvun lopusta lähtien inkeriläisten kulttuuriyhdistyksissä. Perinteisestä musiikkikerrostumasta ovat säilyneet parhaiten riimilliset röntyskälaulut.[11]

Kansalaistoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkeriläistä kulttuuria Leningradin ja Pihkovan alueilla sekä Pietarissa vaalii Inkerin liitto sekä Suomessa Helsinkiin rekisteröity Inkerin kulttuuriseura. Inkerin liitto edistää inkeriläisen kulttuurin säilymistä, matkailua, toimintakeskuksia sekä järjestää työnvälityspalveluita. Inkerin kulttuuriseura puolestaan järjestää kulttuuritilaisuuksia ja ylläpitää verkossa Virtuaali-Inkeri-nimistä palvelua. Inkerinsuomalaisilla on omat kulttuurijärjestönsä myös Ruotsissa, Virossa sekä Karjalan tasavallassa, joissa kaikissa on merkittävät inkeriläisvähemmistöt.

Inkeriläisten muutto Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paluumuuttaja on ulkomailta Suomeen muuttava ulkosuomalainen, joka on asunut Suomen rajojen ulkopuolella ja palaa takaisin Suomeen. Paluumuuttaja -käsitettä sovelletaan entisiin ja nykyisiin Suomen kansalaisiin sekä entisen Neuvostoliiton alueelta peräisin oleviin inkerinsuomalaisiin.[12] Paluumuutto suljettiin eduskunnan päätöksellä kesällä 2011.[13]

Presidentti Mauno Koivisto antoi keväällä 1990 julkisuudessa lausunnon, jossa hän totesi, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää paluumuuttajina. Lausunnon perusteella tehtiin virkamiespäätöksiä, joiden pohjalta varsinainen paluumuutto käynnistyi. Inkerinsuomalaisten paluumuuttoon suhtauduttiin kuten paluumuuttoon yleensä, ja siksi muutto tapahtui tuolloisia maahanmuuttosäännöksiä väljästi tulkitsemalla. Inkerinsuomalaisten maahanmuutto huomioitiin ulkomaalaislakia muutettaessa vuonna 1993. Suomalainen syntyperä (otettiin maahanmuuton erityiseksi kriteeriksi ulkomaalaislakiin vuonna 1996.[12] Myöhemmin paluumuutossa otettiin käyttöön jonotusjärjestelmä, missä alettiin edellyttää sitä, että asianomaisilla olisi suomen kielen taitoa. Nykyään paluumuuttajan tulee suorittaa inkerinsuomalaisten paluumuuttajien kielitesti (IPAKI). Taloudellisen tilanteen Venäjällä ja Virossa parannuttua jopa puolet muuttojonossa olevista inkeriläisistä on jättäytynyt jonon ulkopuolelle.[14]

Oleskeluluvan saadakseen paluumuuttajan tulee todistaa, että hän itse, toinen hänen vanhemmistaan tai vähintään kaksi isovanhempaa on merkitty asiakirjoihin suomalaiseksi. Toisen maailmansodan aikana Suomeen siirretyt henkilöt sekä Suomen armeijassa sodan aikana palvelleet (ns. heimoveteraanit) voivat saada oleskeluluvan. Paluumuuttajaksi hakevalta ei edellytetä selvitystä toimeentulosta mutta hänellä täytyy olla tiedossa asunto Suomessa. Paluumuuttajan perheenjäsenet, puoliso ja alle 18-vuotiaat lapset, saavat jatkuvan oleskeluluvan.[15]

Ensimmäistä oleskelulupaa hakiessaan paluumuuttajan on todistettava kielitaitonsa kielitutkinnolla, joita järjestetään Pietarissa ja Petroskoissa. Jos hakijalla jo on oleskelulupa, hän voi tehdä kielitutkinnon myös Suomessa. Inkeriläisten paluumuuttajien kielitaitotestissä voidaan mitata suomen lisäksi myös ruotsin kielen taitoa. Vaadittava taitotaso vastaa Euroopan neuvoston laatiman kielenopetuksen eurooppalaisen viitekehyksen taitotasokuvausta A2 (selviytymistaso). Paluumuuttajan on osattava käyttää kieltä tavallisimmissa sosiaalisissa kontakteissa ja jokapäiväisten asioiden hoidossa. Kielitutkinnossa mitataan puhumista, puheen ymmärtämistä, tekstin ymmärtämistä sekä kirjoittamista.[16]

1990-luvulta lähtien inkeriläisiä on muuttanut paluumuuttajina Suomeen yli 25 000.[17] Suomessa olevien inkerinsuomalaisten paluumuuttajien tarkkaa lukumäärää ei tiedetä, sillä paluumuutto oli 1990 -luvun alussa hallitsematonta.lähde? Lisäksi maahanmuuttajia ei tilastoida kansallisuuden vaan esim. kansalaisuuden perusteella. Näin ollen inkerinsuomalaiset merkitään tilastoihin Venäjän, Viron tai entisen NL:n kansalaisina, kunnes heille myönnetään Suomen kansalaisuus.[12]

Inkeriläismurteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kaakkoismurteet

Inkerin suomalaiset puhuivat murteita, jotka olivat hyvin lähellä Karjalankannaksella puhuttuja kaakkoismurteita (eli ns. "Karjalan murteita") ja toisaalta lähellä inkeroiskieltä. Inkerin suomalaisväestö jakautui ennen toista maailmansotaa kolmeen murreryhmään, äyrämöisiin, savakoihin ja Narvusin suomalaisiin.

Äyrämöismurteet sekä Suomessa että Pohjois-Inkerissä ja Inkerinmaalla muistuttivat paljon toisiaan. Savakot olivat Äyräpäätä kauempaa sekä Savon eri kihlakunnista Inkeriin muuttaneiden jälkeläisiä. Heidän murteensa oli kuitenkin lähellä itäisen Kannaksen ja Saimaan etelärannan kaakkoismurteita. Savakkomurteita puhuttiin monin paikoin Pohjois- ja Keski-Inkerissä sekä koko Itä-Inkerissä. Länsi-Inkerin Narvusin suomalaiset erosivat muista alueen suomalaisista murteensa ja alkuperänsä puolesta. Heidän puhumansa kieli edustaa läntisempää murretta, jolla on yhteisiä piirteitä Viipurinlahden ja Kymijoen välisen rannikon murteiden kanssa. Heitä oli sotienvälisenä aikana arviolta 3000 henkeä eli vain muutama prosentti Inkerin suomalaisväestöstä.

Tyypillisiä piirteitä Inkerin suomalaismurteille ovat esim. ts-yhtymän säilyminen (metsä, vitsa), sananloppuisten vokaalien kato (talos, kotont), perfektin partisiippimuodot ei tult, ei sanont, persoonapronominit mie ja sie, yksikän kolmannen persoonan muotojen labiaalistuminen tulloo/tulluo, männöö/männyö ('tulee', 'menee') sekä sk-yhtymän astevaihtelu (sisko : sison, supistuneet infinitiivimuodot laskee/laskii : lasettii). Monikon kolmannessa persoonassa käytetään muotoja antaat/antuat , ottaat/ottuat ('antavat', 'ottavat'), antoit, ottiit ('antoivat', 'ottivat'). Myös kaakkoismurteille tyypillinen -loi-monikko oli yleinen (taloloi, tyttölöi eli 'taloja', 'tyttöjä'). Myös kantasuomen kr-, tr- konsonanttiyhtymien säilyminen oli tavallista erityisesti äyrämöismurteissa esim. nakraa ('nauraa'), kakra ('kaura'), atra ('aura'). Äyrämöismurteissa on pitkä vokaali esim. tapauksissa maa, pää, vee'es', kun taas savakkomurteissa vähintäänkin kaikki ensi tavun pitkät, avarat vokaalit ovat diftongiutuneet tai triftongiutuneet kuten mm. karjalan kielessä, esim. mua, piä, ies ('edessä'), vies/vie'es '('vedessä') ja itäisimmssä murteissa diftongiutuminen koski (koskee) myös jälkitavuja, esim. laulattuat vrt. äyrämöismurteen laulattaat ('laulattavat').

Vuosisatoja jatkunut rinnakkaiselo venäjän kielen naapurissa on tuonut inkeriläismurteisiin huomattavan määrän lainasanastoa. Sanasto kattaa monia elämän osa-alueita, kaupasta ja elinkeinoista ja arkipäivän esineistöön.1900-luvun kuluessa venäjän vaikutus ulottui myös lauserakenteisiin ja sanajärjestykseen.

Kielelliset olosuhteet vaihtelivat Inkerinmaalla suuresti. Vielä Neuvostoliiton alkuaikoina 1920- ja 30-luvuilla oli maaseutuväestö hyvin suomenkielistä, ja kylissä saattoi tulla toimeen täysin ilman venäjän kielen taitoa. Venäjän taito kuitenkin levisi nopeasti erityisesti kaupunkiin muuttamisen myötä. Varsinainen venäläistäminen alkoi 1930-luvun puolivälissä, ja karkotuksessa toisen maailmansodan jälkeen kielenvaihto tapahtui nopeasti.

Kuuluisia inkeriläisiä tai inkeriläistaustaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pirjo Uino: Inkerinmaan esihistoriaa. – Inkeri: historia, kansa, kulttuuri s. 20. SKS, Helsinki. ISBN 951-717-668-6.
  2. Saloheimo, Veijo: Inkerinmaan asutus ja väestö 1617&ndash1700. – Inkeri: historia, kansa, kulttuuri s. 68–80. SKS, Helsinki 1992. ISBN 951-717-668-6.
  3. a b Eesti rahvaste raamat. Rahvusvähemused, -rühmad, -killud s. 438. Toim. Jüri Viikberg. Eesti Entsüklopeediakirjastus, Tallinn 1999.
  4. http://www.narc.fi/Arkistolaitos/inkerilaissiirtolaiset/tilastot.html
  5. http://www.narc.fi/Arkistolaitos/inkerilaissiirtolaiset/siirrot.html
  6. Inkerin historiaa (inkeri.com): "Vuonna 1989 Neuvostoliitossa asui 67 359 suomalaiseksi merkittyä ihmistä, joista Leningradin alueella asui 16 622, neuvosto-Karjalassa 17 302 ja miehitetyssä Virossa 16 622 sekä muualla Neuvostoliiton hallinnoimalla alueella 15 015."
  7. a b Y.S.Hämeen-Anttila: Inkeri. Maantiedettä ja historiaa, s. 18–20. Helsinki: Otava, 1941.
  8. Saressalo, Lassi (toim.): Inkeri – Kertomus Inkerin kansoista ja kulttuureista. Tampereen Museoiden julkaisuja 56. Tampere, 2000. S. 25.
  9. Saressalo, Lassi (toim.): Inkeri – Kertomus Inkerin kansoista ja kulttuureista. Tampereen Museoiden julkaisuja 56. Tampere, 2000. S. 25–26.
  10. Saressalo, Lassi (toim.): Inkeri – Kertomus Inkerin kansoista ja kulttuureista. Tampereen Museoiden julkaisuja 56. Tampere, 2000. S. 27–28.
  11. Saressalo, Lassi (toim.): Inkeri – Kertomus Inkerin kansoista ja kulttuureista. Tampereen Museoiden julkaisuja 56. Tampere, 2000. S. 28.
  12. a b c Paluumuuttajien toimeentuloturvatyöryhmän muistio (Työryhmämuistio 2001:14) 20.6.2001. Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 11.8.2009.
  13. Pekka Hakala: Koivisto kiistää väitteen KGB:n roolista inkeriläisten paluumuutossa Hs.fi. Viitattu 6.2.2011.
  14. http://kirjastot.diak.fi
  15. Maahanmuuttovirasto: Entisen Neuvostoliiton alueelta olevat paluumuuttajat Viitattu 11.8.2009.
  16. Maahanmuuttovirasto: Kielitutkinto Viitattu 11.8.2009.
  17. http://www.mol.fi/mol/fi/04_maahanmuutto/05_paluumuutto_Suomeen/01_entinen_nl/index.jsp

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Suomalaiset

Hämäläiset | Karjalaiset | Pohjalaiset | Savolaiset | Varsinaissuomalaiset

Ulkomailla: Amerikansuomalaiset | Australiansuomalaiset | Brasiliansuomalaiset | Kanadansuomalaiset | Kuolansuomalaiset | Inkeriläiset | Pietarinsuomalaiset | Ruotsinsuomalaiset (Metsäsuomalaiset, Länsipohjalaiset) | Kveenit | Siperiansuomalaiset