Musiikkitiede

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Musiikkitiede eli musikologia on musiikin ja musiikinharjoituksen järjestelmällistä tutkimista. Musiikkitiede kuuluu humanistisiin tieteisiin. Musiikkitiede on perinteisesti jaettu yleiseen musiikkitieteeseen ja etnomusikologiaan, joista yleinen musiikkitiede on keskittynyt tarkastelemaan länsimaista taidemusiikkia ja etnomusikologian tutkimuskohteina ovat olleet kansanmusiikki ja populaarimusiikki.

Musiikkitieteen keskeisiä lohkoina voidaan pitää musiikinteoriaa, musiikinhistoriaa, musiikkianalyysia sekä etnomusikologiaa, joilla on ollut keskeinen asema 1900-luvun ajan. Moniarvoistuva yhteiskunta ja tekniikan kehitys ovat tuoneet näiden rinnalle kulttuurisen musiikintutkimuksen sekä kognitiivisen, musiikkipsykologisen ja tietokoneavusteisen tutkimuksen.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikki ja Pythagoras. Väritetty piirustus 1400-luvulta.

Kaikkien vanhojen korkeakulttuurien piirissä on pohdittu ja tutkittu musiikkia, sen rakennetta ja luonnetta. Esimerkkejä voidaan löytää Kiinasta, Intiasta ja Kreikasta. Länsimainen musiikkitiede juontuu pitkälti antiikin Kreikasta, jossa keskeistä olivat musiikin ja matematiikan sekä kosmologian väliset yhteydet.

Antiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pythagoras Samoslainen opetti 500-luvulla eaa., että puhtaiden intervallien sävelet suhtautuivat toisiinsa kuten luonnolliset luvut ja ne voitiin esittää suhdelukuina: oktaavi 1:2, kvintti 2:3, kvartti 3:4 jne.

Platonin filosofiassa esiintyy ns. eetos-oppi, jonka mukaan sävellajeilla oli moraalisia ja uskonnollisia vaikutuksia. Sfäärien harmonialla Platon tarkoitti sitä, kuinka taivaankappaleet noudattivan samanlaisia lukusuhteita kuin intervallit. Antiikin musiikkifilosofiassa musiikkia suhteutettiin mieluummin maailmanjärjestykseen kuin arkielämään, ja dogmien merkitys oli suurempi kuin kokemusten.

Empiirinen musiikintutkimus alkoi hellenistisellä ajalla, ja pythagoralaista viritysjärjestelmää pyrittiin uudistamaan. (mm. Aristoksenos).

Antiikin viimeinen musiikinteoreetikko oli Boëthius (n. 480–524 jaa.). Hänen teoksessaan De institutione musica musiikki jaetaan kolmeen lajiin: musica mundana, musica humana ja musica instrumentalis. Boëthius piti musiikkia filosofian osana, ja musiikilla oli moraalisia ja teologisia ulottuvuuksia. Hänen teorioillaan oli kauaskantoinen vaikutus, sillä musiikkia opetettiin niiden mukaisesti Euroopassa seuraavien tuhannen vuoden ajan.

Keskiaika ja renessanssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla musiikkia pidettiin rituaalisena aktina, ja intervalleja koski ns. intervallien teologia, jonka mukaan ylinouseva kvartti oli kielletty (diabolus in musica). Moniäänisyyden kehittyminen toi uusia ongelmia ratkaistavaksi: oli löydettävä säännöt äänenkuljetukselle ja oli luotava rytmisesti yksiselitteinen nuottikirjoitus.

Renessanssin aikana musiikinteoreetikot alkoivat pitää musiikinharjoittamista symbolisena toimintana se alkoi etääntyä teologiasta. Konsonanssien piiriä laajennettiin ja konsonansseja ja dissonansseja alettiin pitää jopa suhteellisina, eli niiden miellyttävyys riippui musiikillisesta yhteydestä (mm. Vincenzo Galilei ja René Descartes). Kolmisointukäsitys syntyi 1500-luvulla (Gioseffo Zarlino).

Uusi aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michael Praetoriuksen Syntagma musicum (1615–1621) oli ensimmäinen merkittävä musiikinhistoriallinen tutkimus. Keskeisiin harmoniaopillisiin tutkimuksiin kuului Jean-Philippe Rameaun Traité de l'harmonie (1722). Ensimmäiset musiikkitietosanakirjat alkoivat ilmestyä 1700-luvulla Ranskassa Saksassa ja Britanniassa. Tuohon aikaan alkoi kehittyä myös musiikkikritiikki konserttitoiminnan ja musiikkiaikakauslehtien ansiosta, ja tämä johti myös itsenäisen musiikkiestetiikan syntyyn.

Kosketinsoittimien viritys oli ollut ongelma, joka ratkaistiin noin vuonna 1700 tasavireisyydellä.[1]

Vuonna 1776 Englannissa julkaistiin kaksi musiikinhistoriallista teosta: John Hawkinsin A General History of the Science and Practice of Music ja Charles Burneyn A General History of Music. Näissä teoksissa sovellettiin kronologista tarkastelutapaa ja tarkasteltiin säveltäjien välisiä vaikutussuhteita, mutta niiden painotukset olivat vielä arvoväritteisiä. Vasta 1800-luvun tutkimuksissa arvosidonnaisuus alkoi väistyä.

Hugo Riemann, yksi nykyaikaisen musiikkitieteen perustajista.

Kriittisiä säveltäjäelämäkertoja alettiin julkaista 1800-luvun alussa J. S. Bachista (Nikolaus Forkel, Philip Spitta) ja Ludwig van Beethovenista (F. G. Wegeler & Ferdinand Ries). Termi musiikkitiede (saks. Musikwissenschaft) otettiin käyttöön vuonna 1863, kun uusi tieteenala alkoi saapua yliopistoihin.

Musiikinhistoriassa oli keskitytty tarkastelemaan vain länsimaisen musiikin historiaa, mutta 1800-luvulla julkaistiin historiateoksia, joissa oli mukana myös muita musiikkikulttuureja: Raphael Kiesewetterin musiikinhistoria (1834), August Wilhelm Ambrosin Geschichte der Musik (1862–1878) ja François Joseph Fétisin Histoire générale de la musique (1869–1876). Näitä teoksia voidaan pitää etnomusikologian edeltäjinä.

1800-luvun loppupuoli oli musiikkitieteen kehityksen kulta-aikaa. Tuolloin kiinnostuttiin yhä voimakkaammin aikaisemmista säveltäjistä ja koulukunnista ja alettiin julkaista musiikkitieteellisiä aikakauskirjoja (mm. Jahrbuch der Musikwissenschaft 1863) ja säveltäjien tuotannon kriittisiä kokonaisjulkaisuja ja erityistutkimuksia sekä perustettiin musiikkitieteellisiä seuroja.

Nykyaikaisen musiikkitieteen tärkeimpiä perustajia olivat saksalaiset Hermann von Helmholtz (1821–1894) ja Hugo Riemann (1849–1919) ja itävaltalainen Guido Adler (1855–1941). Helmholtzia pidetään kokeellisen musiikkipsykologian perustajana; Riemann kehitti systemaattista musiikkitiedettä, ja Adler tutki musiikin tyylianalyysin perusteita. Adlerilta on peräisin jako historialliseen ja systemaattiseen musiikkitieteeseen. Historiallinen musiikkitiede keskittyy tutkimaan säveltäjiä ja sävellyksiä aikakauden ja tyylin perusteella, ja systemaattinen musiikkitiede tarkastelee musiikin itsensä lainalaisuuksia, kuten akustisia, esteettisiä, psykologisia ja musiikinteoreettisia näkökulmia.

Vertailevan musiikkitieteen eli etnomusikologian perustajana pidetään Erich von Hornbostelia (1877–1935). Hänestä tuli Berliinin yliopiston psykologian laitoksen fonogrammiarkiston johtaja. Arkisto kehittyi hänen aikanaan kansainvälisesti merkittäväksi äänitearkistoksi.

Musiikkisosiologian perustajista voidaan mainita Theodor W. Adorno (1903–1969).

Uusi musiikkitiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimitystä uusi musiikkitiede (engl. new musicology) alettiin käyttää 1980-luvun loppupuolella musiikintutkimuksesta, johon on saatu vaikutteita feminismistä, sukupuolentutkimuksesta, queer-tutkimuksesta ja jälkikolonialistisesta tutkimuksesta, ranskalaisesta strukturalismista ja jälkistrukturalismista. Tutkimuksen näkökulma on siirtynyt positivismista ja musiikkianalyysista kohti humanistisempaa tarkastelutapaa. Suuntauksen keskeisiin edustajiin kuuluu yhdysvaltalainen Susan McClary.

Historia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkitieteen suomalainen uranuurtaja Ilmari Krohn.

Suomessa harjoitettiin musiikintutkimusta jo Ruotsin vallan aikana, kun Turun akatemiassa julkaistiin kuusi musiikkiaiheista väitöskirjaa.[2] Niistä varhaisin oli Henricus Munckin De usu organorum in templis (1697). Yliopistossa oli myös musiikinopettajan toimi.[3]

Kansanmusiikkia sivusi Henrik Gabriel Porthanin teos De poësi fennica (1766–1678). Giuseppe Acerbi julkaisi ensimmäisenä suomalaisten kansansävelmien nuotinnoksia teoksessaan Matka halki Suomen v. 1799. Kansanmusiikin tutkimuksesta tulikin jo 1800-luvulla yksi maamme musiikkitieteen päähaaroista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pani alulle kansansävelmien keräämisen 1850-luvulla. Kerääjinä kunnostautuivat niin säveltäjät kuin tutkijatkin (mm. Karl Collan, Johan Filip von Schantz, Henrik Borenius, Ilmari Krohn, Otto Andersson, Armas Launis ja A. O. Väisänen).

Ilmari Krohn oli ensimmäinen musiikkitieteen yliopisto-opettaja: hän hoiti Helsingin yliopistossa musiikkitieteen opettajan tointa vuodesta 1900 alkaen sekä oppiaineen ylimääräistä professuuria vuosina 1918–1935. Hän myös pani alulle v. 1911 musiikintutkijoiden tutkijayhteisön, joka rekisteröitiin myöhemmin (1916) nimellä Suomen musiikkitieteellinen seura. Ensimmäinen varsinainen musiikkitieteen professuuri perustettiin Helsingin yliopistoon vasta vuonna 1956, mutta Åbo Akademissa oli ollut jo vuodesta 1926 lähtien yhdistetty musiikkitieteen ja kansanrunoudentutkimuksen professuuri.

Jean Sibelius on ollut yleisen musiikkitieteen keskeisimpiä tutkimuskohteita, merkittävimpänä saavutuksenaan Erik Tawaststjernan viisiosainen Sibelius-elämäkerta (1965–1989). Musiikinteoriasta ovat julkaisseet Ilmari Krohn, Martin Wegelius ja Nils-Eric Ringbom. Myös musiikkisemiotiikalla (Eero Tarasti) on ollut Suomessa merkittävä osa.

Alalajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkitieteen laaja tutkimuskenttä on usein jaettu seuraaviin tieteenaloihin, jotka löytyvät myös suomalaisesta peruskirjallisuudesta.[4] Kullakin alalla nojaudutaan aputieteisiin.

Musiikinhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikinhistoria tarkastelee säveltaiteen kehittymistä, musiikin esittämistä ja vastaanottoa ns. korkeakulttuureissa, erityisesti länsimaisessa kulttuurissa mutta myös esimerkiksi Intiassa. Musiikinhistoriallinen tutkimus pyrkii kuvaamaan historiallisia asiaintiloja ja vaikutussuhteita, musiikillisten ainesten käytön ja systematisoinnin historiaa. Tärkeitä haaroja ovat myös elämäkertatutkimus sekä kulttuuri- ja aatehistoria, käsikirjoitustutkimus ja filologia. Historiatiede on keskeinen aputiede.

Musiikinhistoriaa alettiin tarkastella järjestelmällisesti 1700-luvun lopulla, ja 1800-luvun jälkipuoliskolla se oli useissa yliopistoissa keskeinen osa musiikintutkimusta.

Etnomusikologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Etnomusikologia

Etnomusikologia tutkii musiikkia sen kulttuurisessa kontekstissa; toisin sanoen musiikkia tutkitaan kulttuurina ja kulttuurissa. Perinteisesti etnomusikologia on keskittynyt ulkoeurooppalaisiin musiikkikulttuureihin ja kansanomaisen musiikin tutkimukseen. Etnomusikologia ei kuitenkaan sulje pois mitään tiettyä musiikkia tutkimuksensa piiristä, ja viime aikoina myös länsimaisen taidemusiikin ja populaarimusiikin tutkimuksia on tehty etnomusikologian parissa.

Musiikinteoria ja musiikkianalyysi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikinteoria tarkastelee erityisesti taidemusiikin sävellysteosten taiteellis-teknisiä lainalaisuuksia. Tutkimuskohteena ovat esimerkiksi sävelistöt, intervallit, asteikot ja soinnut sekä teoksen melodinen, rytminen, harmoninen ja kontrapunktinen muoto ja arkkitehtoninen rakenne. Tutkimuksessa on tavoiteltu yleisiä lainalaisuuksia, jotka pätisivät kaikkeen musiikkiin. Viime vuosisadan lopulla on kuitenkin omaksuttu relativistisempia näkökantoja, joissa otetaan huomioon tyylihistorialliset näkökohdat: enää ei uskota, että olisi olemassa esimerkiksi "ajatonta" harmoniaoppia. Musiikinteoria on läheisessä yhteydessä musiikkiestetiikkaan.

Musiikkiestetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkiestetiikka tutkii musiikin erityisominaisuuksia, vaikutustapaa ja tarkoitusta. Antiikissa ja keskiajalla musiikkiesteettinen tutkimus oli filosofis-spekulatiivista, mutta empiirinen ja psykologinen tarkastelu on tullut 1700-luvulta alkaen yhä keskeisemmäksi. Viime vuosisadalla keskeiseksi tuli ns. fenomenologinen musiikkiestetiikka, jonka mukaan musiikillisilla tapahtumilla on oma, puhtaasti musiikillinen logiikkansa: musiikin "sisältö" muodostuu musiikillisten voimien – melodisten, harmonisten ja rytmisten jännitysten ja niiden purkautumisen – objektiivisista vaikutuksista. Tämä suuntaus keskittyy kuitenkin absoluuttiseen soitinmusiikkiin.

Musiikkifilosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Musiikkifilosofia

Musiikkifilosofia on taidefilosofian haara, joka tarkastelee musiikin olemusta ja sen merkitystä sekä yleisiä lainalaisuuksia inhimillisen kokemuksen tulkitsemana.

Musiikkisemiotiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkisemiotiikka tarkastelee musiikkia ja musiikkiteoksia merkkijärjestelminä.

Musiikkisosiologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkisosiologia tarkastelee musiikin ja sen harjoittamisen yhteiskunnallisia ja taloudellisia edellytyksiä. Musiikkisosiologia tuli mahdolliseksi, kun sosiologiasta tuli itsenäinen tiede 1800-luvulla ja kansanelämän tutkimus kehittyi. Niinpä musiikinhistorian piirissä alettiin tarkastella, kuinka sosiaaliset tekijät vaikuttavat muusikon yhteiskunnalliseen asemaan, millainen osuus eri musiikinlajeilla käytännön musiikkielämässä on ja kuinka sosiaaliset tekijät vaikuttavat sävellysteosten muotoutumiseen. Malliesimerkki musiikkisosiologisesta kysymyksestä on se, kuinka porvarisluokan synty vaikutti konserttitoiminnan kehittymiseen ja sinfoniamusiikin suosioon. Myös kaupallisuuden ja viihdemusiikin yhteyksien tutkiminen kuuluu musiikkisosiologian alaan.

Musiikkipsykologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkipsykologiassa tutkitaan musiikillista lahjakkuutta, musiikin luomista ja kokemista ja musiikillisia käyttäytymismuotoja. Antiikin kreikkalaisten eetosoppi, barokin affektioppi ja romantiikan tunnefilosofia ovat edustaneet oman aikansa musiikkipsykologisia kysymyksenasetteluja. Tieteellinen musiikkipsykologia alkoi kehittyä vasta 1800-luvun lopulla (mm. Hermann Helmholtz). Myös hahmopsykologialla on ollut tärkeä merkitys musiikkipsykologiassa.

Oman aikamme musiikkipsykologiassa on kaksi keskeistä suuntausta: luonnontieteellisesti ja kognitiotieteellisesti painottunut aivotutkimus ja humanistisesti painottunut introspektiivinen tutkimus (esim. psykoanalyyttinen musiikintutkimus).

Esittävän säveltaiteen tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soveltavat alat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkikasvatus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkitieteen lisäksi on olemassa toinen yliopistoissa esiintyvä musiikkiaine, musiikkikasvatus, joka tutkii musiikkia sen opettamisen kannalta ja antaa pätevyyden toimia muun muassa peruskoulun ja lukion musiikin opettajana. Musiikkikasvatus sijoittuu joko musiikin (Sibelius-Akatemia), humanistiseen (Jyväskylän yliopisto) tai kasvatustieteelliseen (Oulun yliopisto) koulutusalaan.

Musiikkiterapia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Musiikkiterapia

Musiikkiterapialla on lukuisia yhtymäkohtia musiikkitieteen kanssa. Musiikkia voidaan käyttää apuna psykoterapiassa, sairauksien hoidossa ja kuntoutuksessa, ja tällaisesta käytöstä kertyvä tieto edistää musiikkipsykologista tutkimusta.

Musiikkitiede Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opiskelu ja työelämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkitiedettä voi Suomessa opiskella Helsingin, Turun, Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopistossa sekä Åbo Akademissa. Etnomusikologiaa voi opiskella Helsingin ja Tampereen yliopistossa, tietokoneavusteista musiikintutkimusta Helsingin sekä Jyväskylän yliopistossa. Kaikissa yliopistoissa musiikkitiede kuuluu humanistiseen koulutusalaan. Lisäksi musiikkitieteellisiä opintoja ja tutkimuksia suoritetaan myös Aalto-yliopiston signaalinkäsittelyn ja akustiikan laitoksessa sekä taiteentutkimuksen yksiköissä (nykykulttuuri, kulttuurihistoria jne.).

Musiikkitieteilijät sijoittuvat erilaisiin asiantuntijatehtäviin taide- ja kulttuuriorganisaatioihin (tapahtumat, organisaatiot, instituutit), media-alalle (lehdet, radio, TV, uusmedia) sekä oppilaitoksien ja orkestereiden hallintotehtäviin. Tyypillisiä ammattinimikkeitä ovat esimerkiksi soitonopettaja, musiikinopettaja, tuottaja, projektisuunnittelija ja toimittaja[5].

Järjestöt, instituutit ja muut toimijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkitiedettä edistävät Suomessa tieteelliset seurat: Suomen musiikkitieteellinen seura ja Suomen etnomusikologinen seura. Suomessa toimii myös instituutteja ja organisaatioita, kuten Suomen Jazz & Pop Arkisto, Rytmi-instituutti, Kansanmusiikki-instituutti ja Music Export Finland, jotka edistävät oman alueensa tunnettuutta ja tutkimusta. Myös sellaiset toimijat kuin Yleisradio ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ovat osaltaan tuottamassa uutta musiikkitieteellistä tietoa.

Tunnettuja suomalaistutkijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuja suomalaisia musiikkitieteilijöitä keskeisimpine erityisaloineen:

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Isacoff, Stuart 2002: Pianon taika: Miten musiikin suurin arvoitus ratkesi. Suomentanut Leena Kivivalli. Tammi, Helsinki. ISBN 951-31-1397-3
  2. Tietoa oppiaineesta. Helsingin yliopiston musiikkitieteen oppiaine.
  3. Dahlström, Fabian – Salmenhaara, Erkki: Suomen musiikin historia 1: Ruotsin vallan ajasta romantiikkaan, s. 100. Keskiaika – 1899. Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20123-5.
  4. Eerola, T., Louhivuori, J. & Moisala, P. (2003). Johdatus musiikintutkimukseen. Suomen musiikkitieteellinen seura, Helsinki.
  5. Musiikkitiede: Mihin valmistuneet ovat sijoittuneet? töissä.fi. Viitattu 23.10.2013.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Calella, Michele – Urbanek, Nikolaus (toim.): Historische Musikwissenschaft: Grundlagen und Perspektiven. Stuttgart: J. B. Metzler, 2013. ISBN 978-3-476-02462-6.
  • Eerola, Tuomas – Louhivuori, Jukka – Moisala, Pirkko (toim.): Johdatus musiikintutkimukseen. Acta Musicologica Fennica, 24. Helsinki: Suomen musiikkitieteellinen seura, 2003. ISSN 0587-2448. ISBN 951-98479-2-8.
  • Hamilton, Andy: Aesthetics & Music. London: Continuum, 2007. ISBN 0-8264-8518-9.
  • Huovinen, Erkki – Kuitunen, Jarmo: Johdatus musiikkifilosofiaan. Tampere: Vastapaino, 2008. ISBN 978-951-768-232-9.
  • Shenberg, Esti (toim.): Music Semiotics: A Network of Significations. In Honour of Raymond Monelle. Farnham: Ashgate, 2012. ISBN 978-1-4094-1102-4.
  • Tan, Siu-Lan – Pfordrescher, Peter – Harré, Ron: Psychology of Music: From Sound to Significance. Hove: Psychology Press, 2010. ISBN 978-1-84169-868-7.
  • Stone-Davis, Férdia J.: Musical Beauty: Negotiating the Boundary between Subject and Object. Eugene (Or.): Cascade Books, 2011. ISBN 978-1-60608-557-8.