Folkloristiikka

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Folkloristiikka (engl. folklore studies, folkloristics), on humanistinen tieteenala, joka tutkii ihmisten elämismaailmaa ja kansanomaisia ajattelumalleja, "kansan tietämystä" eli folklorea. Folkloristiikka tunnettiin ennen kansanrunouden tutkimuksena tai kansanrunoustieteenä; sen tutkimuskenttä oli siis kapeampi kuin nykyään. Muualla Euroopassa folkloristiikka luetaan usein kuuluvaksi kansatieteeseen eli etnologiaan, joka Suomessa tarkoittaa aineellisen kulttuurin tutkimusta. Henkisen kansankulttuurin tutkimuksena folkloristiikkaa voidaan pitää kulttuuriantropologian osa-alueena.

[muokkaa] Suomalaisen folkloristiikan historiaa

Suomalaisen folkloristiikan juuret ovat Mikael Agricolan psalttarin esipuheessa, jossa hän luettelee suomalaisten jumalia. 1800-luvulla kansanrunouden keräys sai vauhtia Elias Lönnrotin Kalevalasta (1835, 1849), josta tuli kansanrunoudentutkimuksen auktoriteetti. Isä ja poika Julius ja Kaarle Krohn kehittivät maantieteellis-historiallisen menetelmän (joka tunnettiin maailmalla suomalaisena menetelmänä), joka tutki runojen paikallisia variaatioita ja yritti rekonstruoida niiden alkumuodon ja alkuperäisen sanottavan ja tarkoituksen. Vuonna 1935 perinnearkisto karttui runsailla proosakertomusten, varsinkin tarinoiden kokoelmilla Kalevalan riemuvuoden kilpakeräyksessä. Maantieteellistä menetelmää alettiin käyttää myös muuhun perinneaineistoon kuin kalevalamittaiseen kansanrunouteen; esimerkiksi Antti Aarne tutki sen avulla kansansatuja. Runojen, proosakertomusten ja pienfolkloren kuten sananparsien, arvoitusten ja vitsien ohella folkloristiikan tutkimuskohteena ovat olleet toiminnalliset kokonaisuudet kuten leikit, tanssit, juhlat ja muut tavat sekä viime vuosikymmeninä yhä enemmän erilaisten yhteisöjen ja ryhmien perinteet ja kulttuurit, esimerkiksi työväenperinne tai lastenperinne. 1960-luvulta lähtien folkloristiikka on laajentunut vanhoista kansanomaisista perinneaineksista kenttätutkimukseen, elävien perinteentaitajien ja myös urbaanien miljöiden ja modernien ilmiöiden tutkimukseen. Nykyaikana folkloristiikka ottaa tutkimuksessaan huomioon perinnetekstien lisäksi niiden esiintymiskontekstin eli yhteisön, kertojat, esittäjät ja kuulijat sekä esitystilanteen.

Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen oppiaine syntyi Helsingin yliopistossa vuonna 1888, kun Kaarle Krohn nimitettiin aineen dosentiksi. Vuonna 1908 hänen ylimääräinen professuurinsa vakinaistettiin alan ensimmäiseksi professorin oppituoliksi. Oppiaineen nimi muutettiin folkloristiikaksi vuonna 1989. Nykyään Helsingin yliopistossa on kaksi folkloristiikan professuuria, joista toisen haltija on alunperin apulaisprofessoriksi uuteen virkaan vuonna 1991 nimitetty Satu Apo ja toista, vuonna 1908 perustettua professuuria hoitaa Anna-Leena Siikalan jäätyä vuonna 2007 eläkkeelle Pertti Anttonen. Turun yliopistossa folkloristiikan professorina on Pekka Hakamies ja Joensuun yliopistossa perinteentutkimuksen professorina Seppo Knuuttila. Åbo Akademin folkloristiikan professori on Ulrika Wolf-Knuts. Folkloristiikan tieteellinen seura on vuonna 1937 perustettu Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, jonka toiminnan näkyvin osa on verkossa avoimesti saatavilla oleva tieteellinen lehti Elore. Kansainvälinen tieteellinen seura on nimeltään Folklore Fellows, ja sen julkaisusarja Folklore Fellows Communications on yksi Suomalaisen tiedeakatemian vanhimpia julkaisusarjoja. Alan merkittävä tieteellinen yhteisö, julkaisija ja tutkimuslaitos on vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka kansanrunousarkistoa mainitaan maailman suurimmaksi perinneaineistojen kokoelmaksi.

[muokkaa] Suomalaisia folkloristeja, perinteen- ja kansanrunoudentutkijoita

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Folkloristiikka
Henkilökohtaiset työkalut