Heimoaate

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Heimoaate tarkoittaa useimmiten suomalais-ugrilaisten kansojen yhteenkuuluvuutta korostavaa aatetta, jota on kutsuttu myös panfennismiksi[1]lähde tarkemmin?.

Heimoaatteella on aiemmin ollut näkyviä poliittisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Suomen taiteen kultakausi pohjautui vahvasti karelianismiin. Suomen itsenäisyyden alkuaikoina heimoaate vaikutti heimosotiin ja Suur-Suomi-aatteeseen.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulta toiseen maailmansotaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heimoaate alkoi muotoutua 1800-luvulla kansallisuusaatteen seurauksena. Voimakkainta yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaiset ovat yleensä kokeneet itämerensuomalaisia eli lähisukukansojaan kohtaan. Ajoittain heimoaatteen piiriin on kuitenkin luettu suomalaisten etäisemmätkin kielisukulaiset aina Siperiaa myöten.

Helsingissä Uudella ylioppilastalolla pidettiin 13. lokakuuta 1919 Karjalan Kansalaisliiton järjestämä heimoaatetta kannattaneiden järjestöjen kokous.[2]

Heimoaatetta kannattanut kokoomuksen kansanedustaja Matti Pesonen näki heimoaatteen 1920-luvun alussa hyvänä vaihtoehtona suurvaltoihin tukeutuvalle ulkopolitiikalle. Näin hän näki siksi, että Suomi jäisi suurvaltojen liittolaisena helposti alakynteen, ja sen vuoksi parhaat liittolaiset Suomelle olisivat suomalaisia vähälukuisemmat heimokansat.[3]

Vuonna 1931 Suomessa alettiin viettää valtakunnallista heimopäivää lokakuun kolmantena lauantaina.[3] Suomen Heimosoturien Liitto julkaisi vuonna 1935 Eero Kuussaaren kirjoittaman teoksen Suomen suvun tiet.

Ylä-Kuittijärven rannalla sijaitsevassa Vuokkiniemen kylässä järjestettiin jatkosodan alussa heinäkuun 20. päivänä vuonna 1941 kansalaisjuhla, jossa Vienan ja Aunuksen Karjala julistettiin Suomeen liittyneiksi. Kansalaisjuhla oli Karjalan vapausliikkeen järjestämä.[2] Arkkipiispa Erkki Kaila ennakoi jatkosodan alkuvaiheessa 6. lokakuuta 1941 antamassaan lausunnossa, että ajatus Karjalan heimon kokonaisesta yhdistämisestä Suomeen oli toteutumassa.[3] Sodan jalkoihin jääneitä vapaaehtoisia työkykyisiä inkeriläisiä perheineen siirrettiin vuonna 1943 Viron kokoomaleireiltä Hankoon yhteensä 8 000 henkeä. Siirrosta oli sovittu Saksan kanssa ja se tehtiin suomalaisten aloitteesta, joka perustui heimoaatteeseen ja humanitaarisiin syihin.[4] Erityisesti suomalaiset heimojärjestöt ajoivat heidän asemansa turvaamista.[5] Eräänlaiseksi heimoaatteen ilmentymäksi on nähty sekin, että jatkosodan aikana muu kuin suomensukuinen väestö internoitiin Suomen miehittämässä Itä-Karjalassa leireille.

Nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin heimoaate pyrkii pääasiassa edistämään suomensukuisten kansojen selviytymistä ja heidän kieltensä elvytystyötä ilman valtiollisten rajojen muutoksia. Tällaista toimintaa harjoittavat muun muassa Sukukansojen ystävät ja Juminkeko-säätiö. Myös niitä tunnetumpi ja arvostettu M. A. Castrénin seura ja monet muut suomalais-ugrilaiset seurat tukevat suomalais-ugrilaisten kansojen kielten säilymistä, kulttuurin kehittymistä ja historian tutkimista.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kirkinen, Heikki & Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes: Karjalan kansan historia. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19204-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Kirkinen & Sihvo: s. ?
  2. ↑ a b Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 291–292, 326–327. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8.
  3. ↑ a b c Taipale, Pentti: Salatun voiman mies. Matti Pesosen elämä ja toiminta, s. 184–185, 290–291, 373. Herättäjä-Yhdistys ry, 1980. ISBN 951-9013-92-X.
  4. ↑ Suomen kirjallisuuden seura: Inkeriläisten siirrot Suomeen inkerilaiset.finlit.fi.
  5. ↑ Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 24. Kansallismuseo.
Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Heimoaate&oldid=22172088”