Karelianismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
I.K.Inha, Riutanvuori, Sortavala, 1895.

Karelianismi oli eri alojen tutkijoiden ja taiteilijoiden, kuten taidemaalareiden, valokuvaajien, arkkitehtien, kirjailijoiden ja säveltäjien kansallisromanttista Karjala-harrastusta. Karjalan tutkimusmatkailijoita kutsutaan karelianisteiksi, kareliaaneiksi tai Karjalan-kävijöiksi.

Karelianismia esiintyi voimakkaimmillaan 1890-luvulla. Tutkimusmatkoja eri syistä tehtiin pääasiassa Vienan Karjalaan jo 1700-luvun lopulla ja eri tavoin Karjalan löytäminen jatkuu vielä tänäänkin.[1]

Tavoite oli pyrkiä suomalaisen kulttuurin alkulähteelle, jollaiseksi Karjala usein kuviteltiin. Etnografisen tallentamisharrastuksen lisäksi haluttiin luoda erityinen kalevalainen kulttuuri eräänlaiseksi Euroopan homeroslaisen antiikin vastineeksi. Kalevalainen kulttuurimaisema löydettiin Karjalasta, jonka elämäntapaa pidettiin muinaisaikaisen sopusointuisena. Taiteilijoiden Karjala-innostuksen taustalla oli myös 1800-luvun lopun uusromantiikka. [1]

Retket laulumaille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoismainen sankaritarusto ja mytologinen kuvataide, jota muun muassa Gööttiläinen liitto oli edistänyt Ruotsissa 1800-luvun alusta alkaen sai vastineen suomalaisen muinaisrunouden kuvittamisena, kuten R. W. Ekmanin kalevalaisina kuvitus- ja maalausaiheina.

Taiteilijoiden retket Karjalan "laulumaille" 1800-luvun lopussa liittyivät olennaisesti kareliaaniseen harrastukseen. Kuuluisia karelianisteja olivat kuvataiteilijat Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Louis Sparre, Pekka Halonen ja Albert Edelfelt sekä kirjailijat Eino Leino ja Juhani Aho. Myös valokuvaaja I. K. Inha kuvasi Karjalan maisemia kuuluisaksi tulleilla valokuvillaan ja arkkitehti Viktor Sucksdorff otti vaikutteita karjalaisuudesta ja kalevalaisuudesta.

Eräs 1890-luvun eniten jälkiä jättäneistä Karjalan-matkoista oli arkkitehtien Yrjö Blomstedtin ja Viktor Sucksdorffin vaellus kesällä 1894. He julkaisivat matkan tulokset kuvitetussa kirjassaan Karjalaisia rakennuksia ja koristemuotoja. Teoksesta tuli kansallisen taideteollisuustyylin tiennäyttäjä, koska monet muutkin taiteilijat lähtivät etsimään vanhoista rakennuksista ja koristemuodoista virikkeitä omille ideoilleen.

Gallen-Kallela kohotti kalevalaisen maailman kansainvälisestä symbolismista ja jugendin virtauksista vaikutteita saaneen ilmaisunsa olennaiseksi osaksi. Jean Sibeliukselle kansalliset aiheet olivat tärkeitä 1910-luvun alkuun asti.

Sanan alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana karelianismi otettiin käyttöön vasta paljon myöhemmin kuin suomalaiset taiteilijat tekivät vaelluksiaan Karjalaan. Sanan otti käyttöön kulttuurintutkija ja professori Yrjö Hirn vuonna 1939 julkaistun kirjansa Matkamiehiä ja tietäjiä artikkelissa. Se perustui Norrköpingissä Ruotsissa 26.10.1938 pidettyyn "suomalaisessa iltamassa" ja muualla Ruotsissa pidettyihin esitelmiin. [2]

Hirnin kirjan artikkelissa, joka on otsikoitu Kalevala-romantiikka ja Akseli Gallen-Kallela sekä muutamia mietteitä karelianismista Suomen sivistyselämässä kirjoittaja mainitsee, "...sivistyselämämme virtauksesta, jota voisi nimittää karelianismiksi". Siinä Hirn kertoo tuovansa esille "eräitä alastomia tosiasioita, jotka osoittavat Karjalan harrastuksen ja Kalevalan harrastuksen yhteenkuuluvaisuutta". [3]

Retket eri aikoina ja elvytyshanke[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimusmatkat karelianismin hengessä jatkuivat 1920-luvulle asti, kunnes Suomen ja Venäjän välinen raja suljettiin. Suomalaisten miehittäessä osaa Vienaa toisen maailmansodan aikana runokyliä alettiin tutkia jälleen. Neuvostoliiton lakkauduttua ja uusien rajanylityspaikkojen myötä matkailu Karjalan kyliin on tullut taas suosituksi.

Karjalan runokylien elvytyshanke alkoi 1980-luvun lopulla. Elvytystyön tueksi perustettiin Vienan runokylät -projekti, jota ovat kansainvälisenä yhteistyönä toteuttaneet Karjalan tasavallassa toimiva Arhippa Perttusen säätiö ja Kuhmon Kulttuurikornitsa -säätiö (nykyinen Juminkeko-säätiö)[4]

Karelianistien galleria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Uudenmaan läänin kirkot, Länsikirja Oy, 1988, s. 30.
  • Yrjö Hirn, Matkamiehiä ja tietäjiä. Tutkielmia suomalaisesta sivistyksestä ja Kalevala-romantiikasta. Otava. Helsinki 1939.
  • Sihvo, Hannes: Karjalan löytäjät. Helsinki: Kirjayhtymä, 1969.
  • Markku Nieminen (käsikirj.), Juminkeko, Karjalan runokylät. (suomeksi)(englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hannes Sihvo, Karjalan löytäjät, 1969
  2. Yrjö Hirn, Matkamiehiä ja tietäjiä. Tutkielmia suomalaisesta sivistyksestä ja Kalevala-romantiikasta. Otava. Helsinki 1939, s. 6
  3. Yrjö Hirn, Matkamiehiä ja tietäjiä. Tutkielmia suomalaisesta sivistyksestä ja Kalevala-romantiikasta. Otava. Helsinki 1939, s. 203
  4. Markku Nieminen (käsikirj.), Juminkeko, Karjalan runokylät, Elvytystoiminnan taustaa. Viitattu 18.4.2008.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sihvo, Hannes: Karjalan kuva: Karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. Pohjautuu tekijän väitöskirjaan. 2. tarkistettu ja täydennetty painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 940. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-530-0.