Suomalainen kulttuuri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen kulttuuri tarkoittaa Suomessa asuvien ihmisten kulttuuria. Suomen kulttuurivähemmistöjä edustavat muun muassa suomenruotsalaiset, saamelaiset ja romanit.[1].

Kansankulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaisusko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomalainen muinaisusko

Suomalainen muinaisusko tarkoittaa suomalaisten esikristillisiä uskonnollisia tapoja ja uskomuksia. Suomalaiseen muinaisuskoon kuuluvat keskeisesti vainajien palvonta ja haltijausko sekä yliluonnollisia kykyjä hallitseviin tietäjiin.[2] Muinaisusko ei ollut Suomessa yhtenäistä tai muuttumatonta, vaan tavat ja uskomukset vaihtelivat eri aikoina ja eri alueilla.[3]

Mikael Agricola julkaisi vuonna 1555 Psalttarin esipuheessa hämäläisten ja karjalaisten jumalten luettelon. Agricolan luettelossa jumalia oli antiikin jumaltaruston esikuvan mukaan kaksitoista.[4] Perheillä, rakennuksilla, maaomaisuudella ja viljelyksillä oli omat haltijansa. Näiden tehtävä oli suojelu ja vaurauden ja hedelmällisyyden turvaaminen.[2]

Kuolleiden uskottiin elävän Tuonelassa, joka oli maan tai veden alla. Tähän liittyy käsitys Tuonen virrasta.[4] Tuonelassa vainajat elivät jokseenkin samankaltaista elämää kuin eläessäänkin. Tämän vuoksi kuolleen mukaan hautaan laitettiin joskus aseita, koruja ja tarve-esineitä.[4]

Eri yhteisöillä on ollut keskushahmoina tietäjiä, jotka auttoivat taioillaan yhteisöä muun muassa parantaen sairaita.[5] Jotkut tutkijat ovat olettaneet, että suomalainen muinaisusko olisi ollut joskus šamanistinen.[4]

Muinaissuomalaisten kaikkeuskäsityksessä maan keskipisteessä, äärimmäisessä pohjoisessa, seisoi maailmanpylväs, joka toimi akselina maan ja taivaankannen keskinäisessä pyörimisliikkeessä. Maailmanpylväs oli kiinni pohjantähdessä. Kansa näki taivaan suuren osan vuodesta tähtien ja revontulten valaisemana. Yksi keskeinen myytti vanhassa runostossa kertookin kuinka suuri puu, iso tammi, kaadettiin, ja 'päivä pääsi paistamaan ja kuu kumottamaan'.[4]

Käsitykset asioiden alkuperästä eli synnystä olivat tärkeitä. Maailman syntytarinat ovat olleet merkittävä osa runoutta. Yleisimmän maailmansyntykertomuksen mukaan maailma oli syntynyt vesilinnun munasta. Tunnetaan myös maansukellus-taru, jonka mukaan maailma syntyi esimerkiksi kuikan haettua pohjasta maata. Joskus kerrotaan myös, miten seppäsankari Ilmarinen takoi taivaankantta.[4]

Varhaisimpia tunnettuja suomalaisten pyhiä paikkoja ovat kivikaudella tehdyt kalliomaalaukset.[4]. Pyhät lehdot olivat paikkoja, joihin tultiin muun muassa viemään uhreja. Lehtoja on ehkä kutsuttu alun perin hiisiksi.[6] Pyhiä olivat monet vanhat, suurikokoiset ja erikoiset puut. Myöhempinä aikoina sukujen karsikkomäntyihin hakattiin vainajia koskevia merkintöjä. Pihapuiden luokse on viety uhreja haltijoille.[6]

Varsinkin karhu on ollut palvottu eläin. Pyydystetyn karhun kunniaksi järjestettiin juhlat, karhunpeijaiset, joilla karhu pyrittiin palauttamaan uuteen elämään tullakseen jälleen riistaksi metsään. Esimerkiksi Kalevalassa esiintyvä karhun synty -runo saattaa viitata kivikautiseen totemistiseen perinteeseen.[4] Peijaisten jälkeen karhun kallo nostettiin ”kallomäntyyn”, jossa saattoi olla jo useita karhunkalloja.[6]

Kirjalliset tiedot suomalaisesta muinaisuskosta ovat suhteellisen nuoria: ensimmäisillä kattavilla kirjallisilla tiedoilla on ikää vain joitakin satoja vuosia. Tiedot suomalaisesta muinaisuskosta siis kerättiin vasta kun kristinusko oli jo pyyhkinyt pois monia muinaisia perinteitä ja uskomuksia. Monet tiedot muinaisesta uskonnosta ovat säilyneet osana kansantaruja, jotka varsinkin Karjalassa olivat huomattavan rikkaat vielä 1800-luvulla.[4] Romantiikan aikana myös Suomessa alettiin kokea kiinnostusta omaan tarumaiseen menneisyyteen ja Kalevala-romantiikka sekä karelianismi herättivät kiinnostusta suomalaisen muinaisuskoon. Suullinen kansanperinne muinaisuskosta katosi hiljalleen 1900-luvun kuluessa.[4] Suomalainen uuspakanuus alkoi saavuttaa suosiota 1900-luvun loppupuolella.[7] Pakanuuden harrastajien toiminnan myötä esimerkiksi pyhät lehdot ja pakanalliset vuodenaikajuhlat ovat palanneet Suomeen.[8]

Kansantavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaissuomalainen sadonkorjuun juhla oli kekri, jonka ajankohta määräytyi kulloisenkin vuoden syystoimien mukaan. Sana kekri tarkoitti kansankielessä viimeiseksi jäämistä tai jonkin päättymistä, ja kekri merkitsi myös vuoden vaihtumista maatalousyhteisössä. Runsaalla ruoalla kestittäminen oli kekrinvietossa tärkeässä asemassa.[9] Suomen kirkko ei hyväksynyt pakanallisen kekrin viettoa. Kekri-perinne alkoi hävitä teollistumisen ja kaupungistumisen myötä, ja monet kekriin liittyneet tavat ja perinteet ovat siirtyneet joulun ja nykyaikaisen uudenvuoden viettoon.[10]

Suomalaisen kulttuurin nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisromantiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erityisesti 1800-luvun lopulla vaikutti myöhemmin karelianismin nimellä tunnettu eri alojen tutkijoiden ja taiteilijoiden kansallisromanttinen Karjala-harrastus. Tavoite oli pyrkiä suomalaisen kulttuurin alkulähteelle, jollaiseksi Karjala usein kuviteltiin. Etnografisen tallentamisharrastuksen lisäksi haluttiin luoda erityinen kalevalainen kulttuuri.[11]

Juhlapäivät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen juhlapäivät
Juhannuskokon poltto on osa suomalaisia juhlaperinteitä.

Jouluna koristellaan joulukuusi, syödään perinteisiä jouluruokia ja käydään usein joulusaunassa.[12][13] Lahjoja jakaa joulupukki.[14]

Pääsiäisen aikaan lapset kiertävät virpomassa pajunkissavitsoilla toivottaen onnea ja terveyttä omaisille ja naapureille.[15] Usein lapset pukeutuvat noidiksi[15][16]

Vapunpäivää aattopäivineen vietetään työväen, ylioppilaiden ja kevään karnevaalijuhlana.[17][18]

Juhannus on keskikesän juhla.[19] Portaiden, ovien ja ikkunoiden pieliin on ollut tapana pystyttää juhannuskoivuja.[20] Suomen lippua liputetaan koko juhannusyön.[21] Monet viettävät juhannuksen kesämökillä. [22]

Juhliin on liittynyt usein alkoholi. Suomalainen alkoholikulttuuri on ollut humalahakuista. Vuonna 2007 Suomessa alkoholin kokonaiskulutus oli 10,5 litraa 100-prosenttista alkoholia asukasta kohti.[23][24] Alkoholi on Suomessa miesten ja naisten yleisin kuolinsyy.[25] Alkoholin käyttö tuottaa Suomessa poikkeuksellisen paljon väkivaltarikoksia.[26] Humalatilaa ei ole suomalaisessa kulttuurissa pidetty häpeällisenä. Päinvastoin sitä ylistetään ja pidetään sosiaalisuuden merkkinä.[27]

Uskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uskonto Suomessa

Suomalaisista 80,6 % prosenttia on evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä.[28] Toiseksi suurin kirkkokunta on ortodoksinen kirkko, johon kuuluvia on 1,1 prosenttia. Luterilaisella kirkolla ja ortodoksisella kirkolla on lainsäädännössä erityisasema[29][30] Uskontokuntiin kuulumattomia on 16,9 prosenttia eli noin 830 000 henkilöä (2008).[31][32]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen kirjallisuus

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomalainen musiikki

Kuvataide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen taide

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen arkkitehtuuri
Jugend-tyylinen Ihantolan talo Helsingissä.

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Elokuva Suomessa

Ruokakulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomalainen keittiö

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen urheilu

Nimikäytännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomalaiset nimet

Suomalaista kulttuuria kuvissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pentikäinen, Juha & Hiltunen, Marja (toim.): Suomen kulttuurivähemmistöt. Suomen Unesco-toimikunnan julkaisuja 72. Helsinki: Suomen Unesco-toimikunta, 1997. ISBN 951-53-1699-5.
  2. a b ”Suomalaisten muinaisusko”, teoksessa Factum: Uusi tietosanakirja. 7, Sm–vahi. Espoo: Weilin & Göös, 2005. ISBN 951-35-6681-1. Artikkeli perustuu vuoden 1980 tietosanakirja-aineistoon, toimittajana muun muassa Juha Pentikäinen.
  3. ”Suomalaisten muinaisusko”, teoksessa Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8.
  4. a b c d e f g h i j Pentikäinen 1987
  5. Hakusana ”noitausko” teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 8, Min–Pah. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-07247-89.
  6. a b c Kovalainen & Seppo
  7. Ketola, Kimmo ym.: Suomalaisen uskonnon arkki. 5. uudistettu painos. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4147-8.
  8. Pesonen, Jarkko: Suomenuskoisten helajuhla 2008. Taivaannaula ry. Viitattu 16.11.2008.
  9. Kekri 8.11.2005. Museovirasto. Viitattu 14.8.2009.
  10. Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Helsingissä: Otava, 1950.
  11. Sihvo, Hannes: Karjalan löytäjät. Helsinki: Kirjayhtymä, 1969.
  12. Aurejärvi-Karjalainen, Anneli: Perheen omat juhlat: Siviiliseremoniat häistä hautajaisiin, s. 189. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23761-2.
  13. Rakas, tuttu ja tunnelmallinen suomalainen joulu – jouluperinteet 14.11.2007. Plaza.fi. Viitattu 6.12.2009.
  14. Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika: Suomalaisia vuotuisperinteitä. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-22920-2.
  15. a b Nurmi, Timo: Gummeruksen suuri suomen kielen sanakirja. 3. tarkistettu ja päivitetty painos. Helsinki: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6541-X.
  16. Aho, Elisabet: Vitsa sulle, palkka mulle Vantaan Lauri. 13.3.2008. Viitattu 8.3.2010.
  17. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  18. Kuntsi, A.: Wappu – Mikä se on ja mistä se tulee? (Julkaistu Wiipurilaisen Osakunnan jäsenjulkaisussa Willi, numerossa 2/2004) Viitattu 5.4.2010.
  19. Hakusana juhannus teoksessa Factum: Uusi tietosanakirja. 3, Häb–kork. Espoo: Weilin & Göös, 2004. ISBN 951-35-6642-0.
  20. Vuorela, Toivo: Suomalainen kansankulttuuri. 4. painos 1998. Porvoo Helsinki: WSOY, 1975. ISBN 951-0-07190-0.
  21. Suomi juhlii – juhannus Ylen Elävä arkisto. Viitattu 14.8.2009.
  22. Juhannus, miksi ja milloin? Suomalaisen kirjallisuuden seura. Viitattu 6.6.2010.
  23. Alkoholijuomien kulutus 2007 25.5.2006. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 2.5.2009.
  24. Österberg, Esa: Alkoholin kulutuksen kasvu vuonna 2004. Turmiolan Tommi: Mietteitä alkoholi- ja huumetutkimuksesta, 2005. Helsinki: Alkoholi- ja huumetutkijain seura ry. ISSN 1458-9982. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 2.5.2009.
  25. Repo, Päivi: Maksakirroosia esiintyy paljon jo alle 40-vuotiailla Helsingin sanomat. 1.5.2009. Viitattu 2.5.2009.
  26. Alkoholi ja väkivalta Suomen riesa 28.11.2006. MTV3 / STT. Viitattu 8.5.2009.
  27. Rämö, Matti: Rakas humala (Artikkeli pohjautuu Satu Apon, Jaana Lähteenmaan, Antti Maunun, Matti Peltosen, Mikko Salasuon ja Pekka Sulkusen haastatteluihin) Ylioppilaslehti. 27.4.2007. Helsinki: Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Viitattu 8.5.2009.
  28. Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Luterilaiseen kirkkoon kuuluu 80,6 prosenttia suomalaisista 16.2.2009. Evl.fi. Viitattu 1.6.2009.
  29. Suomen perustuslaki (73/1999) (76 §) Finlex. Viitattu 25.8.2009.
  30. Laki ortodoksisesta kirkosta (985/2006) Finlex. Viitattu 25.8.2009.
  31. Väestö Päivitetty 16.6.2009. Tilastokeskus. Viitattu 26.7.2009.
  32. STT: Kirkkoon kuulumattomia jo yli miljoona Keskisuomalainen. 28.9.2008. Viitattu 19.5.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 1, Taivas ja maa. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8.
  • Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 2, Tunne ja tieto. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1843-6.
  • Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 3, Oma maa ja maailma. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-1844-4.
  • Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 4, Koti, kylä, kaupunki. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-1845-2.
  • Laine, Vuokko & Isoviita, Matti: Suomalaisen kulttuurin opas. Helsinki: Tammi, 1999. ISBN 951-31-1546-1.
  • Löytönen, Markku & Kolbe, Laura (toim.): Suomi: Maa, kansa, kulttuurit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 753. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-041-4.
  • Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas: Suomen kansankulttuurin kartasto 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 587. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-753-4. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Tiitta, Allan ym. (toim.): Maamme Suomi. Helsinki: Weilin + Göös, 2007. ISBN 978-951-0-32214-7.
  • Varpio, Yrjö: Pohjantähden maa: Johdatusta Suomen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Tampere: Tampere University Press, 1999. ISBN 951-44-4477-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]