Ansa Ikonen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ansa Ikonen
Ansa Ikonen saa Jussi-patsaan parhaasta naispääosasta vuonna 1944.
Ansa Ikonen saa Jussi-patsaan parhaasta naispääosasta vuonna 1944.
Syntymäaika 19. joulukuuta 1913
Syntymäpaikka Pietari, Venäjän keisarikunta
Aktiivisena 1934–1982
Kuolinaika 23. toukokuuta 1989 (75 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki, Suomi
Oikea nimi Aili Ansa Inkeri Ikonen
Ammatti näyttelijä ja laulaja
Puoliso Jalmari Rinne (1939–1985†)
Merkittävät roolit Kirsti Leivo
Vaimoke
Ansa Koskeli
SF-paraati
Helena
Kulkurin valssi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
”Muistan vielä äänenkin, jolla ohjaaja Topo Leistelä nuo sanat sanoi kesällä 1935. Kuvittelin, että se oli jonkinlaista pilantekoa, ei kovin onnistunutta, mutta tarkoitettu kai huvittavaksi. Hyvin pian kävi sitten ilmi, ettei se ollut pilaa, vaan että minun lapsuuteni ja nuoruuteni unelma oli toteutumassa. Siitä se alkoi.”

– Ansa Ikonen muistelee filmiuransa alkua

Aili Ansa Inkeri Ikonen (19. joulukuuta 1913 Pietari23. toukokuuta 1989 Helsinki) oli suomalainen elokuva- ja teatterinäyttelijä ja eräs suomalaisen elokuvan kulta-ajan valovoimaisimpia tähtiä. Hänellä oli pääosa tai merkittävä sivuosa noin 30 elokuvassa vuosina 1935–1961. Ikonen näytteli niin komedioissa, draamoissa kuin musikaaleissakin. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat muun muassa komediat Vaimoke ja Rakas lurjus, eskapistinen elokuvaromanssi Kulkurin valssi, epookkidraama Runon kuningas ja muuttolintu, musiikkihupailu SF-paraati ja psykologinen draama Tyttö kuunsillalta. Lisäksi Ikonen ohjasi yhden elokuvan, Nainen on valttia, jossa hän myös näytteli pääosaa. Ikosen parina oli useissa elokuvissa sekä teatterissa näyttelijä Tauno Palo (1908–1982).

Ikosen päätyö oli teatterissa, mutta se jäi jossain määrin valkokangasuran varjoon. Hän oli kiinnitettynä Suomen Kansallisteatteriin 1935–1978. Hänellä oli muun muassa seitsemäntoista Shakespeare-tehtävää ja kuusi Molière-roolia. Erityisen menestyksekäs oli Lady Teazlen rooli Richard Sheridanin komediassa Juorukoulu.[1]

Tähtiparista Ansa Ikonen ja Tauno Palo tuli käsite. He tekivät kaksitoista yhteiselokuvaa vuosina 1935–1956, mukaan luettuna Ikosen läpimurtoelokuva Kaikki rakastavat (1935). Myös teatterin puolella ja näytelmäkiertueilla suosikkipari teki runsaasti yhteistyötä. Niin ikään Eino Kaipainen nähtiin useaan otteeseen Ikosen vastanäyttelijänä, muun muassa toisen maailmansodan isänmaallishenkisissä maalaiskuvauksissa.

Perhe-elämään ei jäänyt liiemmälti aikaa elokuva- ja teatterityöltä. Toisen maailmansodan vuosina elokuvateollisuus oli erityisen hektistä. Perhe-elämä oli tuolloin hyvin hajanaista, ja Ikonen joutui pakenemaan esikoisensa kanssa sotaa Ruotsiin. Epävarmat ajat tekivät olosuhteet Suomessa näyttelijäntyölle vaikeiksi, kuten Ikonenkin sai kokea.

Ikosen ominaispiirteitä olivat hohtavan vaaleat hiukset, valloittava hymy ja "kunnollisen ihmisen" imago: hän näytteli raikkaita tervehenkisiä nuoria ja myöhemmin vastuullisia äitejä. Menestyselokuvista ilmenee Ikosen lahjakkuus näyttelijänä: farsseissa hän oli pirteä komedienne, romansseissa herkkä ja naisellinen, ja draamoissa voimakas tulkitsija. Vain harvat hänen roolihahmonsa olivat paheellisia tai huikentelevia. Ansa Ikosen harvinaisiin ominaisuuksiin kuului niin kutsuttu fotogeenisyys. Hänen valovoimansa välittyi ennen kaikkea kameran välityksellä, ja hän tiedosti erikoislaatunsa.[2]

Ikonen sai vuonna 1944 kaikkien aikojen ensimmäisen naispääosan Jussi-patsaan elokuvasta Vaivaisukon morsian. Vuonna 1964 hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla. Ikoselta julkaistiin omaelämäkerta nimeltä Tähtiaika vuonna 1980. Hänet on haudattu Helsinkiin Malmin hautausmaalle, kortteli 3-12-431.

Ansa Ikonen oli aviossa kollegansa Jalmari Rinteen kanssa vuodesta 1939 tämän kuolinvuoteen 1985. He saivat kaksi tytärtä: Katriina Rinne ja Marjatta Rinne ovat molemmat näyttelijöitä.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Me olimme pakolaisia, ja pakolainen ei kuulu minnekään. Se leimasi minun lapsuuteni. Pietari oli ollut kotipaikkamme kolmen sukupolven ajan, sinne emme voineet jäädä. Suomi, joka otti meidät vastaan, koska me olimme Suomen kansalaisia, vierasti meitä "ryssiä". Me jotka sen muutoksen aikana olimme vasta lapsia, kasvoimme Suomessa suomalaisiksi. Silti lapsuuden muistot, elämän alkulangat ovat siellä, Pietarissa.”

– Ansa Ikonen lapsuusvuosistaan[3]

Ansa Ikosen vanhemmat olivat Aleksanteri Ikonen (1892–1925) ja Adele Katriina Honkanen (1892–1945). Aleksanteri Ikonen oli rautatieläinen ja hänen sukunsa oli asunut Pietarissa kolmen polven ajan. Honkasen suku oli lähtöisin Parikkalasta. Pariskunta oli avioitunut Pietarissa heinäkuussa 1913. Ansa - jota lapsena ja nuorena kutsuttiin nimellä Aili - oli nuorenparin esikoislapsi ja jäi ainokaiseksi. Hänen sisarensa Hilkka Terttu Tellervo (s. 1914) ja Aino Katriina (s. 1921) menehtyivät vauvaiässä keuhkokuumeeseen.[4] Perhe asui Pietarissa rautatieläisten talossa lähellä Suomen asemaa. Samassa paikassa asui myös useita Ikosten sukulaisia. Aleksanteri Ikonen harrasti näyttelemistä ja oli kauniin lauluäänensä ansiosta laulunäytelmien sankari. Adele Honkanen puolestaan harrasti tanhuja. He olivat tutustuneet toisiinsa harrastustensa kautta.[5] Ansa peri isänsä lauluäänen ja isä oli päättänyt, että tyttärestä koulutetaan laulaja.[6]

Ansa Ikosen lapsuudenperheen ja lähipiirin kieli oli suomi. Ympäristön vaikutuksesta tuleva näyttelijätär oppi myös venäjän erinomaisesti.[5]

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Ikosen perhe siirtyi Suomeen. He olivat Suomen kansalaisia, mutta silti heitä pidettiin Suomessa "ryssinä".[7] Aluksi perhe asusti Riihimäellä Adele Ikosen isän luona. Sieltä he muuttivat Tikkurilan kautta Helsingin Käpylään Joukolantie 14:ään.[8][9] Aleksanteri Ikonen kuoli keuhkotautiin tammikuussa 1925 Ansan ollessa 11-vuotias, ja Adele Ikonen joutui taloudelliseen ahdinkoon.[10] Hän päätyi työskentelemään maalariksi konepajalle Pasilaan, sillä siitä maksettiin paremmin kuin postityöstä, jota hän oli tehnyt Pietarinvuosinaan.[11] Vaihtelua aineellisesti köyhään elämään sai elokuvista, joita Adele Ikonen kävi katsomassa Ansa-tyttärensä kanssa.

Lapsuudessaan Ansa Ikonen harrasti innokkaasti näyttelemistä, mutta elokuvat kiehtoivat häntä vielä enemmän.[12] Hän oli aloittanut kansakoulun (alakoulun) Riihimäellä ja suoritti sen loppuun Käpylässä. Sen jälkeen hän siirtyi Tyttönormaalilyseoon.[13] Haaveissa siinsi lääkärin ammatti, mutta rahapulan vuoksi Ikonen joutui lopettamaan keskikoulun.[14] Sen sijaan hän opiskeli laulunopettajaksi Konservatoriossa, josta hän valmistui keväällä 1933.[15] Tätä tointa hän ei kuitenkaan ehtinyt hoitaa, sillä hän pyrki määrätietoisesti elokuva-alalle.

Oppimishaluinen Ansa Ikonen otti myös laulutunteja, kuten hänen isänsä oli toivonut. Hän aloitti opinnot 14-vuotiaana opettajanaan Elbe Nissinen, joka oli Adele Ikosen vanha koulutoveri. Juuri Nissinen neuvoi Ansa Ikosta pyrkimään Konservatorioon.[16] Nissisen yksityiskoulussa Ikonen opiskeli myös näyttämöilmaisua, puhetekniikkaa ja liikuntaa.[17]

Avioelämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

- Älä niin vanhaa miestä ota, Terttu Sinkkonen opasti Ansa-serkkuaan, kun tämä oli alkanut seurustella näyttelijä Jalmari Rinteen (1893–1985) kanssa. Ikonen ja Rinne tapasivat toisensa Kansanteatterissa Koiton talossa. Suhde syveni Kaikki rakastavat -elokuvan kuvauksissa kesällä 1935.[18] Jalmari Ivar Rinne oli syntynyt Asikkalassa marraskuussa 1893, joten hän oli Ikosta 20 vuotta vanhempi. Hän kuului Ikosen vanhempien ikäluokkaan. Kansallisteatterissa Rinne aloitti samoihin aikoihin kuin Ikonenkin. Hän oli tuolloin naimisissa kollegansa Anni Aiton (1892–1976) kanssa ja pariskunnalla oli kolme lasta: Tommi Rinne (1925–1999), Tiina Rinne (s. 1929) ja Taneli Rinne (s. 1934). Rinne-Aiton perhe oli muuttanut Helsinkiin Turusta 1932. Neljä vuotta myöhemmin Aitto palasi Turkuun kolmen lapsensa kanssa; Jalmari Rinne jäi Helsinkiin.[19]

Ikosen ja Rinteen seurustelusta tuli julkinen salaisuus. Kun Ikonen alkoi odottaa lasta vuonna 1939, Rinne päätti ottaa avioeron Aitosta.[20] Ansa Ikonen ja Jalmari Rinne vihittiin avioliittoon Suomen tasavallan presidentin luvalla 29. heinäkuuta 1939. Moinen lupa oli välttämätön, sillä tuohon aikaan Suomen laki määräsi että eronnut mies joutui tietyksi aikaa karenssiin, jonka aikana ei saanut solmia uutta liittoa.[21]

Ikosen esikoistytär Ansa-Marja Katriina Rinne syntyi Porissa 6. joulukuuta 1939.[22] Toinen lapsi Hilkka-Marjatta Rinne näki päivänvalon Helsingissä 6. huhtikuuta 1945.[23] Jalmari Rinteen "uuden" ja "vanhan" perheen välit pysyivät asiallisina.[24] Näyttelijäsuvun taidot siirtyivät sukupolvelta toiselle. Sekä Katriinasta että Marjatasta tuli aikanaan näyttelijöitä, kuten myös Rinteen kolmesta ensimmäisestä lapsesta. Jalmari Rinne koetti aktiivisesti olla isä sekä Aiton että Ikosen lapsille, mikä vaati häneltä melkoista tasapainoilua kahden perheen välillä.

Ikosen ja Rinteen perhe asui Helsingin Töölössä, josta he muuttivat Meilahteen 1954.[25] Vuonna 1946 he ostivat kesäasunnon Ikoinniemestä Säämingistä läheltä Savonlinnaa.[26] Kymmenisen vuotta myöhemmin Ikoinniemen naapurihuvilaan perustettiin Jalmari Rinteen aloitteesta näyttelijöiden kesäkoti Suviranta.[27]

Rinne jäi Kansallisteatterista eläkkeelle 1963, sen jälkeen hän näytteli teatterissa vierailijana.[28] Ikonen vetäytyi julkisuudesta jäähyväiskiertueensa jälkeen vuonna 1982. Hän jäi leskeksi lokakuussa 1985 ja muutti Thalian torppaan kaksi vuotta myöhemmin. Ansa Ikonen kuoli Thalian torpassa pitkään sairastettuaan 23. toukokuuta 1989. Hän oli 75-vuotias.[29]

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valentin Vaala ohjaa Ansa Ikosta elokuvaan Vaimoke.
”On opittava pääsemään takaisin tunnetilaan, jossa oli viisitoista minuuttia sitten tai viime viikolla tai seitsemän kuukautta sitten. Se on tekniikkaa, joka täytyy vain omaksua, ja sen omaksuu, jos se istuu ihmiselle. Se on hyvin rakasta tekniikkaa minulle.”

– Ansa Ikonen kuvailee elokuvatyötä radiohaastattelussa.[30]

Ansa Ikosen elokuvauran alku oli ohdakkeinen. Suomi-Filmin tuottajaohjaaja Erkki Karu sanoi hänelle suoraan, että hän ei sovellu elokuva-alalle.[31] Ikonen pääsi kuitenkin statistiksi Karun elokuviin Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934) ja Syntipukki (1935). Lisäksi hän esiintyi parissa mainoselokuvassa.[32] 1930-luvun puolivälissä Suomi-Filmin johtoon astui Risto Orko. Lannistumaton Ikonen tiedusteli häneltä elokuva-alan töitä; näyttelijäntehtäviä ei ollut, mutta klaffitytön paikka järjestyi.[33] Avustajan tehtävät saivat jäädä, kun ohjaaja Valentin Vaala kiinnostui Ikosesta ja halusi hänet suunnitteilla olleen romanttisen komediansa Kaikki rakastavat (1935) toiseen naispääosaan, jossa hän näyttelisi Tauno Paloa vastaan. Hangon rannoilla kuvatun komedian varsinainen pääpari oli Jalmari Rinne ja Birgit Nuotio, mutta Ikonen ja Palo veivät päähuomion.[34]

Vaala piti Ikosta poikkeuksellisen lahjakkaana komediennena, ja heidän seuraava yhteistyönsä, avioliittokomedia Vaimoke (1936) teki Ikosesta lopullisesti suomalaisten suosikin. Se oli myös toinen Tauno Palon kanssa näytelty elokuva, ja tällöin syntyi yhä kansan muistiin jäänyt käsite Ansa & Tauno. Vaala opetti Ikoselle elokuvanäyttelemisen keinot, sen että elokuvarooli on elettävä. Näin Ikonen sisäisti elokuvatyön erot suhteessa teatterityöskentelyyn.[35]

Kahden komedian jälkeen seurasi kaksi draamaelokuvaa: Orkon ohjaama Ja alla oli tulinen järvi (1937), jossa Ikonen näytteli sivuosan sekä Vaalan ohjaama Koskenlaskijan morsian (1937), joka oli kolmas Ansa & Tauno -elokuva. Ikonen oli sangen epäuskoinen sen suhteen, että hänen olisi tulkittava maalaistyttöä valkokankaalla.[36] Koskenlaskijan morsiamesta tuli yleisö- ja arvostelumenestys paitsi Suomessa, myös Ruotsissa.[37]

Koskenlaskijan morsiamesta Ikonen vaati oleellisesti korkeampaa kuvauspalkkiota kuin Vaimokkeesta. Naisnäyttelijöille maksettiin tuohon aikaan huomattavasti heikompia palkkioita kuin heidän mieskollegoilleen. Ikonen sai Suomi-Filmiä edullisemman sopimuksen Suomen Filmiteollisuudelta (SF), joten hän siirtyi "Särkän talliin".[38] Vaalalle Ikosen päätös oli pettymys, hänen suunnitelmissaan tähtipari Ikosta ja Paloa varten olisi alettu räätälöidä elokuvakäsikirjoituksia.[39]

SF-yhtiön leivissä Ikosen ensimmäiset elokuvatyöt olivat melodraama Kuin uni ja varjo sekä komedia Kuriton sukupolvi. Molemmat saivat ensi-iltansa syksyllä 1937. Ikonen tutustui näyttelijöihin Eino Kaipainen (1899–1995) ja Unto Salminen (1910–1972); kumpaisenkin kanssa hän teki vastaisuudessa runsaasti yhteistyötä sekä valkokankaalla että puhenäyttämöllä. Ensinmainitussa elokuvassa Ikonen näyttelee rampaa Ylitalon tytärtä Eliinaa. Ylitalon Johannaa näyttelee Ester Toivonen ja isäntää Yrjö Tuominen. Teos on Ikosen ja Kaipaisen ensimmäinen yhteiselokuva.[40] Aikalaisarvioissa elokuva sai niin kiitosta kuin moitettakin. Erään kriitikon mukaan "Kuin uni ja varjo on ennen kaikkea Ansa Ikosen elokuva – se pätee tämän hetken suomalaisen elokuvataiteen valoisimpana, herkimpänä ja liikuttavimpana tyttöhahmona."[41]

Vuonna 1937 alkoi Ikosen ja Särkän neljännesvuosisadan mittainen yhteistyö. Sen aikana he tekivät kaksitoista elokuvaa, joista useat olivat Ikosen henkilökohtaisia suosikkeja.[42] Marraskuussa 1937 tuli ensi-iltaan Wilho Ilmarin ohjaama Kuriton sukupolvi, joka perustuu Mika Waltarin saman nimiseen näytelmään. Siinä Ikonen nähdään naispääosassa Marjana, vastanäyttelijänään elokuvaroolien monitaituri Uuno Laakso. Tulevina vuosina Ikonen näytteli useissa Waltarin kirjoittamissa näytelmissä ja niiden pohjalta tehdyissä elokuvissa.

Vuonna 1938 Ikonen oli naispääosassa komediaelokuvissa Rykmentin murheenkryyni ja Olenko minä tullut haaremiin, jotka molemmat perustuvat hauskoille väärinkäsityksille. Ensinmainittua on pidetty Suomen ensimmäisenä sotilasfarssina. Theodor Luts vastasi molempien elokuvien kuvauksesta. Hän oli aikoinaan tyrmännyt täysin Ikosen elokuvatähtihaaveet, mutta nyt hän totesi: "Kamera rakastaa tuota Ansaa."[43]

Suosikkipari Ansa & Tauno palasi valkokankaille keväällä 1939 Suomen sisällissodan jälkimaininkeihin sijoittuvassa tragediassa Jumalan tuomio. Elokuva sai verraten vähän huomiota.[44] Kesällä 1939 alettiin kuvata Yrjö Nortan ohjaamaa musiikkielokuvaa SF-paraati. Siinä Ikonen ja Palo ovat juuri sellainen romanttinen pääpari, jollaisena kansa heidät tahtoi. Erään kriitikon arvion mukaan SF-paraati oli "hauska, romanttinen ja elämäniloinen elokuva, joka edustaa lajityyppinsä – iskelmäelokuvan – ehdotonta parhaimmistoa." Kriitikko arvioi sen olevan Nortan soolo-ohjauksista onnistunein. Georg Malmstén sävelsi elokuvaan useita musiikkikappaleita, joista sittemmin tuli ikivihreitä iskelmiä.

1940-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulkurin valssin kuvasi Felix Forsman, jonka kanssa en ollut aikaisemmin filmannut. Ja kyllä minä ällistyin, kun näin katselussa itseni. Minä olin aivan kuin vieras ihminen. Kymmeniä vuosia minua raivostutti se niin, että en voinut suuttumatta katsoa koko elokuvaa.”

– Ansa Ikonen muistelee Kulkurin valssia[45]

Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen syystalvella 1939. Ansa Ikonen oli sotaa paossa Forssassa, jossa hänen lankonsa Joel Rinteen puolisolla oli sukua. Hän synnytti esikoistyttärensä Katriinan Porissa joulukuussa 1939. Myös Forssassa oli alinomaa ilmahälytyksiä, joten Ikonen siirtyi vauvansa kanssa Tukholmaan. Talvisodan jälkeen hän palasi Katriina mukanaan Helsinkiin.[46]

Vuonna 1940 Ikonen nähtiin valkokankaalla neljän elokuvan pääosassa, joista kahdessa hän näytteli Tauno Palon kanssa. Serenaadi sotatorvella sai ensi-iltansa uudenvuodenpäivänä 1940. Elokuvan keskushenkilö oli edellissyksynä edesmennyt Kaarlo Angerkoski. Ansa & Tauno -elokuvien sarjassa SF-paraati on huomattavasti merkittävämpi kuin Serenaadi sotatorvella.[47] Sen ensi-ilta oli talvisodan takia siirretty toukokuuhun 1940.

Lokakuussa 1940 ensi-iltaan tuli epookkidraama Runon kuningas ja muuttolintu, joka oli kuvattu ennen SF-paraatia. Siinä Ikosen rooli oli Emilie Björkstén, runoilija Johan Ludvig Runebergin nuori ihastus. Runebergiä näytteli Eino Kaipainen. Särkkä oli aloittanut teoksen suunnittelun jo 1937. Elokuva aiheutti kiivasta keskustelua lehdistössä, sillä ei pidetty sopivana että Suomen kansallisrunoilijan yksityiselämää ryhdyttiin ruotimaan julkisesti. Talvisodan jälkeisissä tunnelmissa Runon kuningas ja muuttolintu sai kuitenkin positiivisen vastaanoton, eikä sen katsottu loukkaavan Runebergiä.[48] Emilien rooli oli Ikoselle todellinen toiveiden täyttymys: hän arvosti roolihahmonsa ominaisuuksia, älykkyyttä ja itsenäisyyttä. Lisäksi rooliin kuului runsaasti pukuloistoa. Ikoselle teos oli eräs hänen uransa kohokohdista.[49] Joulun alla 1940 sai ensi-iltansa Oi, kallis Suomenmaa, jossa Ikonen näytteli niin ikään Kaipaista vastaan. Välirauhan aikana kuvattu elokuva on aikansa hengen mukaisesti tyylipuhdasta isänmaallista paatosta.

Vuoden 1940 lopussa kuvattiin Täysosuma. Tyypilliseen "vanhan" suomalaisen elokuvan tapaan sen juoni rakentuu väärien henkilöllisyyksien varaan. Siinä Ikonen näytteli vaihteeksi Aku Korhosen parina. Kuvausten yhteydessä Ikonen tutustui tuolloin 14-vuotiaaseen Lasse Pöystiin.[50] Elokuva sai ensi-iltansa marraskuussa 1941.

Kulkurin valssia alettiin kuvata loppukesästä 1940. Elokuvan taustalla on ruotsalainen kansanlaulu Vandrarvalsen, joka oli äänitetty J. Alfred Tannerin tulkitsemana 1926. Kuvaukset saatiin valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Myös Kulkurin valssin juoni on rakennettu väärinkäsityksille ja väärille henkilöllisyyksille. Tauno Palo näytteli kulkuri-Arnoldin osan ja Ansa Ikonen hänen suurta ihastustaan, kartanonneito Helenaa. Elokuva on pitkälti Palon show'ta; Ikonen tulee tarinaan mukaan puolen välin paikkeilla. Kulkurin valssissa näytteli sivuroolissa myös Regina Linnanheimo, joskaan ei samoissa kohtauksissa Ikosen kanssa.

Kulkurin valssi tuli ensi-iltaan tammikuussa 1941. Aikalaiskriitikot ottivat teoksen vastaan varovaisen myönteisesti. Yleisömenestys oli ennenkokematon, ja elokuvasta muodostui ajan myötä eräs suomalaisen elokuvataiteen klassikoista. Kulkurin valssin katsojaluku kohosi puoleentoista miljoonaan ja se oli katsotuin suomalainen kunnes Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955) keräsi vielä suuremman yleisön.[51] Vuoteen 2013 mennessä Kulkurin valssi oli säilyttänyt asemansa Suomen toiseksi eniten teatterikatsojia saaneena suomalaisena elokuvana.

Ikonen itse muisteli Elokuva-Aitassa vuonna 1948: "Kulkurin valssi oli kaikkein mahdottomin filmaus, mihin koskaan olen osallistunut." Rantakohtausta kuvattaessa oli ongelmia sateisen sään kanssa, ja lisäksi Ikosen roolihahmolle kuulunut ja kohtausta varten tarvittu päivänvarjo oli unohtunut studioon.[52]

Vuonna 1942 Ikonen näytteli kahdessa ensi-iltaelokuvassa. Alkusyksystä nähtiin Toivo Särkän ohjaama melodraama Uuteen elämään, jossa Ikonen näytteli Unto Salmisen parina. Jouluna 1942 tuli valkokankaille Orvo Saarikiven ohjaustyö Rantasuon raatajat, jossa Ikonen näytteli maalaisroolin, Rantasuon Maijan. Eino Kaipainen näytteli Rantasuon Taavettia, ja kumpainenkin roolihahmo uhkui hyveellisyyttä.[53] Elokuva perustuu Urho Karhumäen romaaniin Rantasuon sankarit. Ikonen piti sekä romaanista että Maijan osastaan. Vaikka maalaisrooleja ei pidetty aivan Ikosen omimpana alana, hänelle itselleen ei ollut merkitsevää oliko roolihahmo maalainen vai kaupunkilainen. Muistelmissaan Ikonen painottaa, että roolihenkilön vahvuus ja mielenkiintoisuus saivat hänet panostamaan roolisuoritukseen.[54] 1860-luvun nälkävuosiin ajoittuva Rantasuon raatajat oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.[55]

Talvella 1943 sai ensi-iltansa lottaelokuva Tyttö astuu elämään, jossa Ikosen parina oli jälleen Kaipainen. Elokuvan ulkokuvia otettiin Hangossa, joka oli juuri vapautunut neuvostomiehityksestä. Tunnelma siellä oli synkkä verrattuna samoilla seuduilla 1935 kuvatun Kaikki rakastavat -teoksen aikaisiin tunnelmiin. Mika Waltarin käsikirjoittamassa elokuvassa Ikonen näyttelee poispilattua yläluokkaista helsinkiläisneitoa, joka pestautuu lotaksi. Sota-ajan patriotismia edustava elokuva pantiin sodan jälkeen esityskieltoon. Siitä säilyi pelasteduplikaatti, jonka ääni on osin tuhoutunut.[56][57][58] Ikonen sai Ellin roolistaan tunnustusta, vaikka häntä pidettiinkin tuoreeksi ylioppilastytöksi "liian vanhana" ja osaa muutenkin epäkiitollisena.[59]

Vaivaisukon morsiamessa Ikonen näytteli sekä Kaipaisen että Palon kanssa. Elokuva on traaginen maalaistarina, joka perustuu Jarl Hemmerin alkuperäiseen näytelmään. Palon näyttelemä Elias menehtyy elokuvan alkuvaiheessa. Ulkokuvat otettiin Keuruulla kesällä 1943. Valkokankaille Vaivaisukon morsian tuli tammikussa 1944. Ikonen sai suorastaan ylistäviä arvioita suorituksestaan Annana: hänen tulkinnassaan nähtiin syvää sielukkuutta, herkkyyttä ja älykkyyttä. Kotimaisen Elokuvan Palkitsemislautakunta valitsi Vaivaisukon morsiamen vuosien 1943–1945 parhaaksi elokuvaksi.[60] Marraskuussa 1944 Ikonen sai kaikkien aikojen ensimmäisen naispääosan Jussi-patsaan Annan roolistaan. Kyllikki Väre palkittiin naissivuosasta samassa elokuvassa.[61]

Loppuvuonna 1943 maisteri Särkkä otti Ikoseen yhteyttä ja ehdotti tätä ohjaajaksi suunnitteilla olevaan elokuvaan Nainen on valttia. Vain kerran aiemmin oli nainen Suomessa ohjannut kokoillan elokuvan, Glory Leppänen vuonna 1936. Käsikirjoituksen Nainen on valttia -elokuvaan teki Mika Waltari. Juoni perustuu jälleen kerran vääriin henkilöllisyyksiin. Toinen keskeinen aihe on kinastelu vakavan klassisen musiikin ja kevyen operettimusiikin taiteellisista arvoista. Särkkä piti teemaa Ikoselle sopivana. Myös Ikonen koki aiheen omakseen, näyttelijän ominaisuudessa. Ohjaajan kyvyistään hän ei ollut lainkaan vakuuttunut.[62]

Alkuun vastahakoinen Ikonen lämpeni Särkän idealle tutustuttuaan käsikirjoitukseen. Hän ihastui sen nokkeluuteen ja omintakeisiin henkilöihin. Elokuvamaailma oli tuolloin hyvin miesvaltainen, ja Ikonen arveli että miesohjaajiin tottuneet työntekijät loukkaantuisivat, jos nainen alkaisi heitä komennella. Elokuvan alkuvalmistelut olivat jo pitkällä, koneisto oli käynnistetty ja Ikonen pyrki parhaansa mukaan hallitsemaan sen.[63] Kuvausten aikana Kannas murtui ja osa näyttelijöistä joutui lähtemään suoraan studiosta sotarintamalle vievään junaan. Helmikuussa 1944 Neuvostoliitto teki kolme suurpommitusta Helsinkiin. Rekvisiitasta oli pulaa, lavastukset piti kyhätä kokoon pikavauhtia, miespääosan esittäjä Unto Salminen sairastui ja aikataulutus oli poikkeuksellisen tiukka.[64] Ikosen itsensäkin ihmetykseksi Nainen on valttia saatiin valmiiksi, sen ensiesitys oli loppukesällä 1944. Yleisömenestys oli kohtalainen. Kriitikot korostivat Ikosen suoriutumista "yllättävän hyväksi" poikkeusolot huomioiden.[65] Pidetty näyttelijäsuoritus Kirsti Kalpana jäikin arvioissa hänen ohjaustyönsä varjoon.

Orvo Saarikiven ohjaama teos Suomisen Olli rakastuu sai ensi-iltansa jouluna 1944. Neljännessä Suomisen perheen vaiheista kertovassa komediassa Ikonen näytteli laulunopettaja Tuulia Tähtistä. Suomisen Olli (Lasse Pöysti) ihastuu hehkeänsäteilevään Tuuliaan ja joutuu tämän vuoksi jos jonkinlaisiin kommelluksiin. Elokuva oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.[66] Lokakuussa 1945 Ikonen näytteli Pelastusarmeijan luutnanttia elokuvassa Nokea ja kultaa. Miespääosan teki elokuvan ohjaaja Edvin Laine. Ansa Ikosen äiti Adele Honkanen kuoli kuvausten aikana. Ikosen täytyi kuitenkin työntää surunsa taka-alalle suoriutuakseen draamallisesta osastaan. Tähtiaika-muistelmissaan Ikonen korostaa, että näyttelijän yksityiselämän merkittävät tapahtumat, kuten syntymät ja kuolemat, eivät saa näkyä roolisuorituksissa.[67]

Ikosen tähdittämien elokuvien ensi-illoissa seurasi parin vuoden tauko. Elokuussa 1947 valkokankaille tulivat teokset Pikku-Matti maailmalla ja Pikajuna pohjoiseen. Jälkimmäinen oli arvostelumenestys ja sai kaksi Jussi-palkintoa. Elokuvan miespääosissa olivat Eino Kaipainen ja Leif Wager. Pikajuna pohjoiseen jäi Ikosen ja Wagerin ainoaksi yhteiselokuvaksi. Fenno-Filmin tuottama elokuva oli Ikoselle poikkeuksellinen loikkaus vieraaseen yhtiöön; muutoin hän näytteli ainoastaan Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden tuotannoissa.[68][69] Lastenseikkailu Pikku-Matti maailmalla oli Ikosen uralla erikoisuus, sillä siinä hän esitti "kevytkenkäistä naista". Jotta hän olisi ollut roolissaan uskottava, hänen hiuksensa värjättiin tummiksi.[70]

Maaliskuussa 1948 sai ensi-iltansa yhdeksäs Ansa & Tauno -elokuva, Edvin Laineen ohjaama Laitakaupungin laulu. Sitä varten rakennettiin kokonainen katu rakennuksineen studion sisälle. "– – ja katu oli oikeaa hiekkaa, joka kävellessä narskui jalkojen alla ihan aidosti", Ikonen kuvailee muistelmissaan.[71] Aikalaiskriitikot arvioivat elokuvan teennäiseksi ja moralisoivaksi.[72] Vuonna 1949 Ikonen näytteli Valentin Vaalan ohjauksessa ensimmäisen kerran sitten Koskenlaskijan morsiamen (1937). Elokuva oli epookkidraama Jossain on railo. Ikonen tulkitsi kartanonrouvaa, ja vastanäyttelijöinä olivat Santeri Karilo (1908–1959) ja Ekke Hämäläinen (1922–1981). Kriitikot kiittivät Ikosta ryhdikkäästä ja kypsästä roolisuorituksesta.[72]

Vuonna 1949 Ikonen teki yhdentoista viikon opintomatkan Lontooseen. Englannin elokuva-akatemian puheenjohtajan Roger Manvellin suosituskirjeellä hän pääsi tutustumaan Pinewoodin studioihin.

– Ettekö te halua päästä englantilaiseen filmiin, Manvell kysyi Ikoselta. Moinen ei ollut juolahtanut Ikosen mieleenkään; eihän hänen äidinkielensä ollut englanti.
– Kuulisitpa miten monet meidän tähdistämme puhuvat äidinkieltään, Manvell naurahti suomalaistähden vaatimattomuudelle.[73]

Englannin-matka oli Ansa Ikosen ensimmäinen varsinainen ulkomaanmatka. Myöhempinä vuosina hän pääsi tutustumaan teattereihin ja taidemuseoihin ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa.[74]

1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Ansa oli "Kuunsillassa" todella hyvä. Se oli yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli "unelma-ammatti", siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoin sitä niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma.”

– Matti Kassila[75]

Helmikuussa 1950 oli jälleen Ansa & Tauno -elokuvan vuoro. Ohjaajana oli Matti Kassila ja filmauksena Professori Masa, jonka olivat käsikirjoittaneet nimimerkit Arijoutsi ja Topias. Teema oli ajankohtainen: työläisten lakkoilu. Kassilan ja Ikosen yhteistyö jatkui elokuvassa Tyttö kuunsillalta vuonna 1953. Siinä Ikosen vastanäyttelijänä oli Joel Rinne. Elokuva rakentuu puhelimitse kerrottujen muisteloiden varaan ja se sai erinomaiset arvostelut. Alkuaan kuunnelmaksi tarkoitetun teoksen oli käsikirjoittanut Hella Wuolijoki, joka lähetti Ikoselle kiitoskirjeen onnistuneesta suorituksesta tohtori Pepi Varalana.[76][77]

Vuonna 1950 Ikoselle tarjottiin pääosaa uuden Fennada-Filmi-yhtiön tuottamaan elokuvaan Ratavartijan kaunis Inkeri, mutta hän kieltäytyi elokuvaan kuuluneen saunakohtauksen takia.[78]

Vuoden 1951 alussa ensi-iltansa sai Waltarin käsikirjoittama ja Vaalan ohjaama komedia Gabriel, tule takaisin, jossa pääosia tulkitsivat Tarmo Manni, Emma Väänänen ja Salli Karuna. Ikosella oli sivuosa Rosa Pakkalana. Juonitteleva ja vilpillinen Rosa poikkesi jälleen tyypillisistä Ikosen näyttelemistä hyveellisistä naishahmoista.

Wuolijoen tekstiin perustuva teos Vihaan sinua – rakas tuli ensi-iltaan marraskuussa 1951 ja sai kiittävät arvostelut. Siinä Ikonen näytteli jälleen Edvin Lainetta vastaan. Laine myös ohjasi elokuvan. Filmi on avioliittokomedia, jossa Ikosen näyttelemällä perheenäidillä Leena Karnalalla on kolme lähes aikuista lasta. Ikonen oli tuolloin vasta 37-vuotias. Laine näytteli hänen aviomiestään Esa Karnalaa, joka hullaantuu Leena Häkisen esittämään tasokkaaseen toimistovirkailijaan Kirsti Lumioon. Lasten rooleissa näyttelivät Lasse Pöysti, Eija Inkeri ja Eila Peitsalo. Elokuvassa on sivuosassa myös Jalmari Rinne, jonka näyttelemällä hahmolla on pientä romanttista säpinää Leenan kanssa.[79]

Vuoden 1952 alkumetreillä ensi-iltaan tuli Vaalan ohjaama epookkikomedia Kulkurin tyttö. Parikymppinen Tea Ista teki elokuvassa valkokangasdebyyttinsä. Ikonen näytteli yläluokkaista Olivia Metteriä ja sai myönteistä kritiikkiä suorituksestaan. Martti Larnin käsikirjoitukseen pohjautuva teos ei kuitenkaan kokonaisuutena lämmittänyt aikalaiskriitikkoja.[80]

Toivo Särkkä ohjasi Waltarin komediasta Rakas lurjus samannimisen elokuvan, joka sai ensi-iltansa keväällä 1955. Komediaa oli esittänyt kesäkiertueilla kolmikko Ansa Ikonen, Edvin Laine ja Joel Rinne. He roolittivat myös elokuvaversion pääosat, joten se valmistui pikavauhtia. Aivan kuten näytelmä, myös elokuva oli katsojamenestys.[81]

1950-luvun puolivälissä saivat ensi-iltansa kaksi viimeistä Ansa & Tauno -elokuvaa. Isän vanha ja uusi on Serpin kirjoittama huvinäytelmä, jonka kantaesitys oli Helsingin Kansanteatterissa syyskuussa 1953. Matti Kassila ohjasi aiheesta elokuvan, tavallaan suosikkipari Ansan & Taunon 20-vuotisjuhlaelokuvaksi. Ikonen näytteli "isän vanhaa" Armi Pekanpäätä ja Palo itse isää Mauri Pekanpäätä. "Isän uutena" eli Babsina nähtiin Hillevi Lagerstam. Elokuvassa merkittävää sivuosaa näytteli muun muassa Eino Kaipainen, sekä suomalaisen elokuvan uudet naistähdet Elina Pohjanpää ja Marjatta Kallio. Isän vanha ja uusi rakentuu koomisille tilanteille, joissa uuden vaimonsa pintaliitoon väsynyt Mauri pyrkii sabotoimaan uuden avioliittonsa ja saamaan takaisin vanhan kunnon Arminsa. Lagerstamin ja Palon roolitulkintoja ylistettiin lehdistössä, mutta Ikonen jätti aikalaiskriitikot viileiksi. Kassilan mukaan Ikonen ei ollut roolissa "niin hyvä kuin monissa muissa osissaan". Serp oli pannut "juttuun kovasti omia tunteitaan", sillä hänen aviomiehensä Aki Salminen oli Kassilan mukaan hieman naisiinmenevä. Ikosen tulkittaviksi tuli koko joukko arkisia ja kielteisiä tunteita, jotka sopivat huonosti hänen näyttelijänlaatuunsa.[82] Isän vanha ja uusi tuli ensi-iltaan kesäkuussa 1955.

Viimeinen Ansa & Tauno -elokuva sai ensi-iltansa 12. lokakuuta 1956. Ratkaisun päivät -elokuvan ohjasi Hannu Leminen. Ikosen näyttelemä sairaanhoitaja Leena Auer ja Palon näyttelemä majuri Yrjö Hartti rakastuvat toisiinsa. Heidän rakkautensa tiellä on kuitenkin synkkä salaisuus: Yrjö tappoi Leenan aviomiehen jatkosodan loppuvaiheessa. Elokuva oli jopa esityskiellossa 1970-luvun puolivälissä, koska sitä pidettiin neuvostovastaisena.[83] Tammikuussa 1958 sai ensi-iltansa Ikosen toiseksi viimeinen pääosaelokuva, Jack Witikan ohjaama Äidittömät. Ikosella oli professorinrouvan osa, sama jota hän oli näytellyt kappaleen teatteriversiossa. Elokuvan osajako oli pääosin sama kuin teatterissa. Nopeasti ja vähin kustannuksin valmistunut teos sai nuivan vastaanoton. "Samat näyttelijät esittivät samoja roolejaan, samat ohjaajat ohjasivat entisillä ideoillaan", Ikonen latasi muistelmissaan.[84][83]

Elokuvauran joutsenlaulu 1960-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Filmi oli minun nuoruudenhaaveeni. Se haave toteutui, ja päinvastoin kuin usein, totuus oli haaveen veroinen. Olin uneksinut saavani tehdä tätä työtä, sain tehdä sitä 27 vuotta, kokonaisen elokuvan aikakauden. Sinä aikakautena me teitittelimme toisiamme, ja elokuvat joita teimme, teitittelivät katsojia. Mutta me kuuluimme yhteen, suomalainen elokuva, suomalaiset tähdet ja suomalainen yleisö. Se oli rakkautta.”

– Ansa Ikonen[85]

13. lokakuuta 1961 oli elokuvan Miljoonavaillinki ensiesitys. Naispääosassa rouva Ryhtilänä nähdään Ansa Ikonen. Elokuvan on ohjannut Toivo Särkkä ja se perustuu Mika Waltarin samannimiseen näytelmään. Vielä kerran Ikonen oli saanut tehdä elokuvatyötä itselleen tuttujen ihmisten kanssa. Rouva Ryhtilä oli hyveellisen naisen rooli, sellainen, joihin Ikonen oli tottunut neljännesvuosisataisen elokuvauransa varrella. Vastanäyttelijänä herra Ryhtilän roolissa oli Helge Herala. Ikonen oli näytellyt myös kappaleen teatteriversiossa, tosin eri roolissa. Miljoonavaillingin yleisömenestys oli hyvä, mutta aikalaiskriitikot suhtautuivat siihen penseästi.[84][86]

Kuusitoista vuotta valkokangasuransa päättymisen jälkeen Ikonen avusti yhdysvaltalaisen Don Siegelin elokuvassa Telefon (Puhelin). Ikoselle oli tarjottu vaatimatonta sivuosaa Donald Pleasencen näyttelemän Nicolai Dalchimskyn äitinä ja hän oli suostunut oitis. Hänen päämotiivinsa oli halu nähdä yhdysvaltalaisten tapa tehdä elokuvaa ja kuinka elokuvan teko oli muuttunut hänen tähtiajoistaan.[87] Telefon oli paitsi Ikosen elokuvauran pieni epilogi, myös hänen ainoa esiintymisensä värielokuvassa. Vuonna 1987 Ikosella oli äänirooli lyhytelokuvassa Rusinoita.[88]

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Teatteri ja elokuva ovat vain näennäisesti sukua toisilleen. Teatterin tekniikkaa ei voi käyttää elokuvassa eikä elokuvan näyttelemistekniikkaa voi käyttää näyttämöllä, senhän minä opin hyvin karvaasti.”

– Ansa Ikonen[89]

1930-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elbe Nissinen hankki Ansa Ikoselle avustajan paikan Kansan Näyttämön kuoroon. Samaan aikaan, vuonna 1933, kyseinen teatteri yhdistyi Koiton Näyttämön kanssa Helsingin Kansanteatteriksi. Ikonen sai esitettäväkseen naispääosan Kansanteatterin operetissa Havaijin kukka, sillä varsinainen pääosan esittäjä oli sairastunut. Näyttelijä Hilja Jorma, joka antoi Ikoselle yksityisopetusta, mainitsi Ikosen Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Eino Kalimalle. Ikonen aloitti näyttelijäharjoittelijana Kansallisessa hieman ennen valkokangasdebyyttiään.[90]

Vuonna 1935 alkoi Ikosen 44 vuotta kestänyt ura Suomen Kansallisteatterissa. Teatteriuransa alussa Aili Ikosesta tuli Ansa Ikonen. Hän esittäytyi Koiton näyttelijä-järjestäjä Aatu Talanteelle, joka kiusoitteli neiti Ikosta, eikä ollut kuulevinaan tämän nimeä oikein. Suivaantunut Ikonen pamautti Talanteelle toisen nimensä, ja näin Aili merkittiin avustajaluetteloon nimellä Ansa Ikonen.[91]

Vaala oli koulinut Ikosesta elokuvanäyttelijän. Kaikki teatraalisuus piti karsia ja oppia käyttämään "pientä ilmaisua".[92] Ikonen sovelsi samaa tekniikkaa myös teatterityössään, ja se ei käynyt laatuun. Teatterilavalla ei voinut näytellä pätkissä, kuten elokuvassa, vaan piti olla koko ajan läsnä. Paljolti kollegansa Aku Korhosen avulla Ikonen sisäisti teatterinäyttelemisen vaatiman jatkuvuuden, jota ei voinut katkaista.[93] Teatterivaikuttaja Mia Backmanin avittamana Ikonen pääsi vihdoin teatteriuransa kipupisteiden yli.[94]

Kansallisteatterissa 1930-luvun jälkipuoliskolla Ikonen kuului teatterin nuoreen sukupolveen, kuten muun muassa Tauno Palo, Unto Salminen, Kyllikki Väre (1912–1951) ja Rauli Tuomi (1919–1949). Ikosen ensimmäinen merkittävä tehtävä ja taiteellinen voitto Suomen "päänäyttämöllä" oli rooli Kaliman ohjaamassa perhenäytelmässä Tessa.[95] Kaudella 1936–1937 hän näytteli Sonjaa Dostojevskin kirjaan perustuvassa näytelmässä Rikos ja rangaistus. Raskolnikovina nähtiin Unto Salminen.[96]

Valkokankailla Ikonen oli tähti, mutta teatterissa hänelle lankesi enimmäkseen sivuosia palvelijattarina, tyttärinä ja koulutyttöinä, usein Sointu Kouvon (1916–1991) ja Henny Waljuksen (1906–1991) kanssa. Näytöskappaleita olivat muun muassa Ihmeellinen Joosef[97], Nauru rakkaudelle[98] ja Paljon melua tyhjästä.[99]

1940-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Kun maa oli 'kiinni', kaikki yhteydet ulkomaille tavalliselta ihmiseltä poikki ja koko kansalla yhteinen suuri tehtävä, säilyä hengissä, jotkin asiat kasvoivat suuriksi ja sillä tavalla tärkeiksi, että se tuntuu nyt aivan mahdottomalta.”

– Ansa Ikonen sota-ajasta[100]

Suomen Kansallisteatteri suljettiin talvisodan kuukausien ajaksi. Neuvostoliitto aloitti Suomea vastaan "kesäsodan" - eli jatkosodan - 25. kesäkuuta 1941. Siitä huolimatta näytäntöjä jatkettiin, vaikka miehiä otettiin entistä tarkemmin armeijaan.[101] Jatkosodan vuosina Ikonen kuului lukuisten kollegoidensa tavoin viihdytysjoukkoihin. Hän oli mukana viihdytyskiertueilla rintamalla ja sotasairaaloissa, usein Tauno Palo seuranaan.[102]

Kansallisteatterissa Ikonen näytteli muun muassa Klaus Suomelan teoksessa Hopeakihlajaiset, Heinrich von Kleistin Molière-mukaelmassa Amphitryon ja Carlo Goldonin suositussa komediassa Majatalon emäntä.[103] Vuonna 1943 Ikonen näytteli neiti Hardcastlen osan Oliver Goldsmithin komediassa Erehdysten yö ja onnistui tuomaan "täyteen loistoonsa vilkkaan, henkevän ja aitonaisellisen esitystaitonsa".[104] Henrik Ibsenin näytelmässä Rakentaja Solness Ikonen tulkitsi Hildeä ja sai hyvät arvostelut. Taiteellisten voittojen sarja jatkui näytelmässä Mitta mitasta, jossa Ikonen näytteli "antaumuksellisesti" viatonta Isabella-neitoa.[105] Vuonna 1945 hän loisti Sergio Pugliesen komediassa Merihevonen.[106]

Kesällä 1945 Ikonen oli mukana kiertuenäytelmässä Ettei rakkauteni unohtuisi Edvin Laineen ja Leif Wagerin kanssa. Kiertueesta tuli yleisömenestys.[107] Vielä suuremman suosion sai Mika Waltarilta tilattu komedia Rakas lurjus, jota esitettiin seitsemänä kesänä. Ikonen kiersi Suomea yhdessä Edvin Laineen ja Joel Rinteen kanssa; henkilöitä oli kolme sen tähden, että kuljettiin Rinteen autolla, johon mahtui vain kolme ihmistä. Näytelmä käsittelee toisen maailmansodan jälkeistä ankaraa asuntopulaa ja sen suosio oli valtava. Ensi-ilta oli Somerolla heinäkuussa 1947.[108]

Klassikkonäytelmässä Romeo ja Julia keväällä 1946 Ikonen tulkitsi Juliaa vuoroin Eeva-Kaarina Volasen kanssa, jolle kyse oli ensimmäisestä merkittävästä klassisesta näyttämötehtävästä.[109] Rauli Tuomi nähtiin Romeona. Pekka Alpon ohjaamaa näytelmää pidettiin ennen kaikkea nuorten näyttelijöiden Volasen ja Tuomen voittona. Ikosen Julia arvioitiin kiteytyneemmäksi ja varmempimuotoiseksi kuin Volasen välitön ja hehkeänsuloinen tulkinta.[110]

1940-luvun lopussa Ikonen näytteli naispääosan Serpin epookkikomediassa Katarina, kaunis leski. Veikeästi keimailevan Katarina Thorwöstin roolia pidettiin suorastaan luotuna Ikosen näyttelijänlaadulle.[111] Valkokankailla Katariinana keimaili Eeva-Kaarina Volanen. August Strindbergin näytelmä Eerik XIV oli arvostelumenestys. Ikonen näytteli Kaarina Maununtytärtä ja suoritui valjuksi luonnehditusta roolistaan kohtalaisesti. Eerikinä oli Joel Rinne, jonka psykologisesti vivahteikasta luonnetutkielmaa ylistettiin lähes täydelliseksi.[112]

1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ansa Ikosen teatteriuran suuri menestysrooli oli Lady Teazle Richard Sheridanin 1700-luvulle ajoittuvassa komediassa Juorukoulu. Suomen Kansallisteatterissa näytelmän ensiesitys annettiin kevätkaudella 1950; ohjaajana oli Wilho Ilmari. Sir Peter Teazle sai tulkitsijansa Uuno Laaksosta. Näyttelijäkaartia pidettiin "mahdollisimman edullisena", Ikosen ja Laakson lisäksi mukana olivat muun muassa Aku Korhonen, Unto Salminen, Joel Rinne ja Henny Waljus.[113]

Helsingin olympiavuonna 1952 Ikosen taiteellinen voitto teatterilavalla oli Noran rooli Ibsenin näytelmässä Nukkekoti. Samana vuonna tähtipari Ikonen ja Palo näyttelivät toistensa kanssa Simo Penttilän teoksessa Sankari pimeästä.[114] Vuonna 1957 suosikkipari näytteli George Bernard Shaw'n kappaleessa Amerikan keisarinna. Siinä Ikoselle lankesi vaihteeksi kevytkenkäisen naisen rooli.[115] Seuraavana vuonna Ikonen oli mukana Kansallisteatterin näytelmissä Kuukausi maalla ja Cyrano de Bergerac.[116] Vuosikymmenen lopussa hän esiintyi Vanda-nimisenä viettelijättärenä Waltarin näytelmässä Miljoonavaillinki. Kappaleen ohjasi Edvin Laine.[117] Miljoonavaillingin elokuvaversiossa 1961 Ikosen rooli vaihtui naispääosaan hyveellisenä rouva Ryhtilänä. Vandaa elokuvassa näytteli 24-vuotias Liana Kaarina.

1960-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikonen palasi Lady Teazlen rooliin vuonna 1960, jolloin hän vietti 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Teatterikriitikko Sole Uexküll arvioi suorituksen valloittavanraikkaaksi ja tervejärkiseksi. Uexküll huomioi "ansa-ikosmaisen komediennetyön", älykkään ja nasevasti replikoidun.[118] Vuonna 1961 Ikonen näytteli Serpin kappaleessa Katupeilin takana ja piti 25-vuotisjuhlakiertueen, jolla esitettiin Melchior Lengyelin ja Lajos Bírón näytelmää Keisarinna.[119]

Eräs Ikosen teatteriuran tähtihetkiä oli Juulian rooli Maria Jotunin näytelmässä Tohvelisankarin rouva vuonna 1962.[119] Kantaesityksensä yhteydessä vuonna 1924 näytelmä oli aiheuttanut pienen skandaalin.[120] Vuonna 1963 Ikonen näytteli Tauno Palon kanssa Muriel Sparkin komediassa Filosofiantohtorit. Näytelmässä on koko joukko naisrooleja; Ikonen näytteli Catherinaa. Samana vuonna hänellä oli rooli Molièren komediassa Porvari aatelismiehenä.[121] Pääroolien tilalle alkoi vähitellen tulla vaatimattomia sivurooleja. Vuosikymmenen mittaan Ikonen näytteli muun muassa teoksissa Päämaja (1966), Tuomio (1967) ja Auringon lapset (1969).[122]

Tauno Palo järjesti juhlakiertueen 35-vuotisen teatteriuransa kunniaksi vuonna 1968. Kiertueella oli mukana myös Ansa Ikonen, näytelmänä oli Leo Lenzin Rakkautta ristiin rastiin ja Ikonen näytteli rouva Laura Palokangasta.[123] Vuosina 1969–1970 Ikonen näytteli viipurilaista rouvaa Ester Erhomaan romaaniin perustuvassa televisiosarjassa Matleena ja päärynäpuu. Teatteritöitä hänellä oli tuolloin hyvin vähän.

1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1971 oli Ikosen 35-vuotistaiteilijajuhlan vuoro. Näytelmänä oli Molièren Ihmisvihaaja, jossa hän tulkitsi Celimènen roolin. Seuraavana vuonna Ikonen näytteli Tuuli Reijoselta tilatussa kirjenäytelmässä Nuori Ida Aalberg. Nimiroolin tulkitsijana nähtiin 47-vuotias Kyllikki Forssell. Samaisena vuonna Ikosella oli rooli Honoré de Balzacin komediassa Liikemies ja Teuvo Pakkalan näytelmässä Tukkijoella. Jälkimmäisestä tuli menestyskappale, jonka merkeissä Ikonen teki vierailun lapsuudenkaupunkiinsa Pietariin, jota tuolloin kutsuttiin nimellä Leningrad.[124]

Ansa Ikonen jäi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle vuonna 1978. Hänen uransa loppuvuosien rooleja olivat muun muassa tehtävät Hella Wuolijoen ja Bertolt Brechtin näytelmässä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (1975) ja rouva Savénin rooli Minna Canthin Papin perheessä (1978).[125]

Jäähyväiset yleisölle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikonen aloitti jäähyväiskiertueensa kevättalvella 1981. Näytelmänä oli Sidney Howardin Äiti rakastaa, jonka ohjasi Seppo Kolehmainen. Ikonen näytteli keskushenkilöä, rouva Phelpsiä. Elokuva-arvostelija Paula Talaskivi piti Phelpsin roolia täysosumana. Hän arvioi: "Hän [Ansa Ikonen] ei pyri näyttelijänä miellyttämään – –. Hän haluaa tehdä hyvää työtä, perusteellisesti tutkittua ja älyllisesti tulkittua."[126]

Vaikka Ikonen muistetaan ensisijaisesti lukuisista elokuvarooleistaan, hänen näyttelijän uransa painopiste oli teatterissa, päinvastoin kuin Helena Karan ja Regina Linnanheimon, jotka olivat leimallisesti filmitähtiä.[2] Sekä teatteri- että elokuvataide olivat Ikoselle mieluisia, eikä hän nostanut kumpaakaan toisen yläpuolelle. Hän kuitenkin totesi teatterin olevan pohjana elokuvatyöskentelylle. Elokuvatyö oli hektistä, kun taas teatterissa rooleja oli aikaa pohjustaa ja syventää. Elokuvassa rooleja taustoittava tieto oli hankittava itse. Teatterinäytelmät tehtiin kokonaisuuksina, elokuvat sen sijaan pätkittäin.[127]

Miesvastanäyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tähtipari Tauno Palo ja Ansa Ikonen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Se tunteen syvyys ja aitous, jota me [Ansa Ikonen ja Tauno Palo] elokuvissa esitimme, oli oikeaa ja latautunutta vain filmissä. Kameran kautta nähtynä ne ovat ehdottomasti oikeita, mutta ei niillä ole mitään tekemistä ihmisten välisten yksityiselämän suhteiden kanssa.”

– Ansa Ikonen[128]

24. marraskuuta 1935 ensi-iltansa saaneesta Kaikki rakastavat -elokuvasta tuli ensimmäinen Ansa & Tauno -elokuva. Kun elokuvaa alettiin kuvata, Ikonen ja Palo tunsivat toisensa vain pintapuolisesti. Romanttisen pääparin oli määrä olla Jalmari Rinne ja Birgit Nuotio, mutta yleisö oli eri mieltä kuin tekijät. Ansa & Tauno -asetelman kaupallinen arvo ymmärrettiin välittömästi: Kaikki rakastavat -elokuvan markkinoinnissa Palo ja Ikonen nostettiin Rinteen ja Nuotion ohi.

Elokuvatyöskentelyssä Ikonen ja Palo sopivat alusta alkaen yhteen. Ikosen oli helppo näytellä Palon kanssa. Palo suhtautui Ikoseen luontevasti ja teki nuoreen näyttelijättäreen vaikutuksen eläytymisellään ja aitoudellaan. Yksityisihmisinä he eivät alkuun varsinaisesti edes pitäneet toisistaan, sinunkaupat saivat odottaa. Paloa ei liiemmin miellyttänyt Ikosen suorasukainen tapa esittää mielipiteensä. Vähitellen Ikonen alkoi arvostaa Ansa & Tauno -yhteistyötä. Palosta ja Ikosesta tuli hyviä ystäviä, kunhan oppivat pitämään toisistaan.[129] Monien yllätykseksi Palo ja Ikonen eivät tosielämässä olleet aviopari, joksi heitä oltiin luultu. Tauno Palo kertoo muistelmissaan, että häneltä aina joskus saatettiin kaupungilla kysäistä, että kuinka vaimonne Ansa Ikonen voi.[130] Kaikkiaan Ansa & Tauno -elokuvia tehtiin täysi tusina:

  • Kaikki rakastavat (ohjaus Valentin Vaala, Suomi-Filmi, 1935)
  • Vaimoke (Valentin Vaala, Suomi-Filmi, 1936)
  • Koskenlaskijan morsian (Valentin Vaala, Suomi-Filmi, 1937)
  • Jumalan tuomio (Toivo Särkkä ja Yrjö Norta, SF, 1939)
  • SF-paraati (Yrjö Norta, SF, 1940)
  • Serenaadi sotatorvella (Toivo Särkkä, SF, 1940)
  • Kulkurin valssi (Toivo Särkkä, SF, 1941)
  • Vaivaisukon morsian (Toivo Särkkä, SF, 1944)
  • Laitakaupungin laulu (Edvin Laine, SF, 1948)
  • Professori Masa (Matti Kassila, SF, 1950)
  • Isän vanha ja uusi (Matti Kassila, SF, 1955)
  • Ratkaisun päivät (Hannu Leminen, Suomi-Filmi, 1956).

Toinen Ikosen kanssa usein nähty miesnäyttelijä oli Eino Kaipainen, joka oli häntä neljätoista vuotta vanhempi. Palon kanssa Ikonen teki työtä vaistonvaraisesti, Kaipaisen kanssa hän neuvotteli asiat etukäteen. Ikoselle ja Kaipaiselle kertyi kahdeksan yhteiselokuvaa:

  • Kuin uni ja varjo (ohjaus Yrjö Norta, Toivo Särkkä, SF, 1937)
  • Runon kuningas ja muuttolintu (Yrjö Norta, Toivo Särkkä, SF, 1940)
  • Oi, kallis Suomenmaa (Wilho Ilmari, SF, 1940)
  • Rantasuon raatajat (Orvo Saarikivi, SF, 1942)
  • Tyttö astuu elämään (Orvo Saarikivi, SF, 1943)
  • Vaivaisukon morsian (Toivo Särkkä, SF, 1944)
  • Pikajuna pohjoiseen (Roland af Hällström, Fenno-Filmi, 1947)
  • Isän vanha ja uusi (Matti Kassila, SF, 1955).

Lankonsa Joel Rinteen kanssa Ikonen näytteli jo elokuvauransa alussa, mutta varsinaisia vastanäyttelijöitä he olivat vasta vuoden 1953 elokuvassa Tyttö kuunsillalta. Muistelmissaan Ikonen mainitsee Palon lisäksi Kaipaisen ja Edvin Laineen miehiksi, joita vastaan hänen oli helppo näytellä. "Väkevän älyllinen" Joel Rinne sen sijaan oli vaikeampi vastanäyttelijä.[131]

Ansa Ikonen ja Jalmari Rinne nähtiin usein samoissa elokuvatuotannoissa. He eivät kuitenkaan näytelleet kertaakaan lemmenparia. Esimerkiksi Kulkurin valssissa he eivät olleet edes samoissa kohtauksissa. Teatterin puolella he sen sijaan joutuivat toisinaan näyttelemään rakastavaisia, esimerkiksi opereteissa. Ikoselle nämä tilanteet olivat helpompia kuin Rinteelle, jonka oli vaikea näytellä helliä tunteita Ikosen esittämää hahmoa kohtaan. Olihan taustalla joka tapauksessa aito tunne.[132]

Vuosina 1966–1967 Ikonen oli yhdessä Tauno Palon kanssa vakioesiintyjänä Yleisradion viihdeohjelmassa Tullaan tutuiksi.[133]

Tähtikuva ja yleisönsuosio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ansa Ikosen suosio ja näkyvyys kasvoivat huimasti hänen läpimurtoelokuvansa Vaimokkeen (1936) jälkeen. Kriitikot kutsuivat häntä tulevaisuuden lupaukseksi ja pian häneen liitettiin termit "maan ensimmäinen tähti" ja "eurooppalaisen luokan tähti". Elokuva-Aitan lukijat äänestivät Ikosen parhaaksi suomalaiseksi naisnäyttelijäksi vuonna 1938. Seura-lehti järjesti äänestyksen Suomen suosituimmista filmitähdistä 1941, ja Ikonen nousi kultakorokkeelle. Hän säilytti suosionsa vuosisadan loppuun asti. Ikosen tähtikuvan olennaisia piirteitä oli yhtäältä lyyrinen herkkyys, toisaalta poikatyttömäinen vallattomuus.[134]

Ikosen varhaisimmat merkittävät elokuvatyöt Suomi-Filmin komedioissa - eritoten Vaimokkeen Kirsti Leivo - kuuluivat niin sanottuun flapper-tyyppiin. Termi viittaa 1900-luvun alkupuolella uudenaikaisena pidettyyn naistyyppiin: koulutettuun, naimattomaan ja taloudellisesti omillaan toimeentulevaan nuoreen naiseen. Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa Ikosen tähtikuva muuttui romanttisempaan suuntaan, mutta perusvireeltään hänen tulkitsemansa naiset olivat edelleen moderneja. Myös sijaiskärsijän roolit tulivat mukaan. Vakavien elokuvatehtävien kohdalla kriitikot kuvailivat Ikosta "autereiseksi", "herkäksi" ja "lyyriseksi".[134]

Elokuvan Runon kuningas ja muuttolintu ensi-illan kynnyksellä Ikosen uraa varjosti skandaalinpoikanen, sillä hän oli juuri avioitunut vastaeronneen Jalmari Rinteen kanssa ja synnyttänyt tälle lapsen. Ikonen näytteli teoksen naispääosan, eikä häntä haluttu leimata moraalittomaksi. Ennakkomainonnassa asia ratkaistiin esittämällä Ikonen pienen tyttövauvan äitinä ja näyttelijättärenä. Lapsen isä Jalmari Rinne ei ollut lehtikuvissa mukana.[135]

Toisen maailmansodan jälkeen Ikosen elokuvaroolit olivat lähinnä vastuullisia aikuisia naisia, vaikka mukaan mahtui jokunen elämänhallintansa menettänyt hahmokin. Ammattinsa puolesta yhteiskunnallista sosiaalista vastuuta kantavaa naista Ikonen näytteli muun muassa elokuvassa Nokea ja kultaa (1945). Hyveellisiä perheenäitejä hän tulkitsi muun muassa elokuvissa Vihaan sinua – rakas (1951) ja Isän vanha ja uusi (1955). Olivian rooli epookkikomediassa Kulkurin tyttö (1952) oli paluu tyttörooleihin. Vanhojen naisten roolit jäivät Ikosen tähtikuvan ulkopuolelle, sillä hänen valkokangasuransa päättyi keski-iässä.

Levytykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ansa Ikonen ja Tauno Palo tekivät yhteistyötä myös levytysstudiossa. Marraskuussa 1940 he levyttivät SF-paraatista tuttuja musiikkikappaleita, kuten "Nuoruuden sävel". Vuonna 1974 Ikonen ja Palo levyttivät albumin Ansa & Tauno, jolle ikuistettiin muun muassa "Kulkurin valssi" ja "Vaimoke". Restauroituina ja uudelleen masteroituina Ansa Ikosen ikivihreitä on sisällytetty vuonna 2008 julkaistulle CD-albumille Tauno Palo – 100 vuotta.[136][137][138] Kaikkiaan Ikonen levytti yksitoista musiikkikappaletta.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat
Vuosi Elokuvan nimi Rooli
1934 Minä ja ministeri nuori nainen ravintolassa
Meidän poikamme ilmassa – me maassa nainen palkintojenjakotilaisuudessa
1935 Syntipukki leikkikaluosaston myyjätär
Kaikki rakastavat Sirkka Mares
1936 Vaimoke Kirsti Leivo
1937 Ja alla oli tulinen järvi Arja Lumia
Koskenlaskijan morsian Nuottaniemen Hanna
Kuin uni ja varjo Ylitalon Eliina
Kuriton sukupolvi Marja
1938 Rykmentin murheenkryyni Elli Routanen
Olenko minä tullut haaremiin Helvi Heinonen
1939 Jumalan tuomio Helena Talpia
1940 SF-paraati Ansa Koskeli
Serenaadi sotatorvella Oili Mäkipalo
Runon kuningas ja muuttolintu Emilie Björkstén
Oi, kallis Suomenmaa Annikki
1941 Täysosuma Pirkko Kyllinen, "Birgit Gyllencrantz"
Kulkurin valssi Helena
1942 Uuteen elämään Annikki Aho
Rantasuon raatajat Töyrylän Maija, Rantasuon nuori emäntä
1943 Tyttö astuu elämään Elli Arho
1944 Vaivaisukon morsian Anna Kristina Ringars
Suomisen Olli rakastuu Tuulia Tähtinen
Nainen on valttia Kirsti Kalpa
1945 Nokea ja kultaa Sirkka, pelastusarmeijan luutnatti
1947 Pikku-Matti maailmalla Kerttu Kivinen
Pikajuna pohjoiseen Maire Kyrö
1948 Laitakaupungin laulu Helmi Heino
1949 Jossain on railo Maria Carénius
1950 Professori Masa toimittaja Esteri Tervola
1951 Vihaan sinua – rakas Leena Karnala
Gabriel, tule takaisin Rosa Pakkala
1952 Kulkurin tyttö Olivia Metter
1953 Tyttö kuunsillalta tohtori Linda Varala, "Pepi"
1955 Rakas lurjus maisteri Kaino Itkonen
Isän vanha ja uusi Armi Pekanpää
1956 Ratkaisun päivät Leena Auer, sairaanhoitaja
1958 Äidittömät mademoiselle Catherine Anaconda
1961 Miljoonavaillinki rouva Ryhtilä
1977 Puhelin Dalchimskyn äiti

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ikonen, Ansa: Tähtiaika. Toim. Tuula Saarikoski. Weilin+Göös, Helsinki 1980. ISBN 951-35-2231-8.
  • Lehtisalo, Anneli: "Kuin elävinä edessämme". SKS, Porvoo 2011. ISBN 978-952-222-269-5.
  • Loivamaa, Ismo ja Vekkeli, Pirkko: Unohtumaton Ansa Ikonen. Minerva Kustannus Oy, Helsinki 2009. ISBN 952-49-2296-7.
  • Rinne, Katriina: Onko äiti kotona?. Tammi, Helsinki 1996. ISBN 951-31-0794-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, s. 180
  2. a b Antti Alanen, Ilta-Sanomat, Viikkoliite 26.10. – 27.10.2013, s. 11
  3. Tähtiaika, s. 14
  4. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 14–17
  5. a b Tähtiaika, s. 7
  6. Tähtiaika, s. 10
  7. Tähtiaika, s. 14
  8. Tähtiaika, s. 15
  9. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 20
  10. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 21
  11. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 24
  12. Tähtiaika, s. 18
  13. Tähtiaika, s. 20
  14. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 28
  15. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 28
  16. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 27
  17. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 28
  18. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 47
  19. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 52–56
  20. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 77
  21. Onko äiti kotona, s. 13
  22. Onko äiti kotona, s. 7
  23. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 109
  24. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 86
  25. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 215
  26. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 109 ja 110
  27. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 114
  28. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 192
  29. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 229–231
  30. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 67.
  31. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 30.
  32. http://www.elonet.fi/name/he2ljo/
  33. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 36
  34. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 44.
  35. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 66 ja 67
  36. Tähtiaika, s. 55.
  37. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 71.
  38. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 72
  39. Tähtiaika, s. 63.
  40. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 73
  41. Aikalaisarviot Elonet.fi.
  42. Tähtiaika, s. 64
  43. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 76.
  44. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 79.
  45. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 93
  46. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 84–86
  47. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 87
  48. Tähtiaika, s. 73 ja 74
  49. Tähtiaika, s. 75
  50. Tähtiaika, s. 90
  51. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 92
  52. Kulkurin valssi – Elonet
  53. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 96 ja 97
  54. Tähtiaika, s. 123
  55. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 97
  56. Tähtiaika, s. 125
  57. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 98
  58. http://www.elonet.fi/title/ek2l7j/muut
  59. http://www.elonet.fi/title/ek2l7j/sisalto
  60. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 99
  61. http://www.jussit.fi/?page_id=90
  62. Tähtiaika, s. 131
  63. Tähtiaika, s. 132
  64. Tähtiaika, s. 140–142
  65. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 105
  66. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 100
  67. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 116 ja 117
  68. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 120
  69. http://www.elonet.fi/title/ek2mcz/
  70. Tähtiaika, s. 152
  71. Tähtiaika, s. 153.
  72. a b Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 121
  73. Tähtiaika, s. 166 ja 167.
  74. Tähtiaika, s. 169
  75. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 137
  76. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 136 ja 137
  77. Tähtiaika, s. 175
  78. Suomen kansallisfilmografia 4, s. 292
  79. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 138
  80. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 139
  81. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 119
  82. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 139 ja 140
  83. a b Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 143.
  84. a b Tähtiaika, s. 195.
  85. Tähtiaika, s. 204
  86. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 145.
  87. Tähtiaika, s. 19
  88. http://www.elonet.fi/title/ek2kwp/
  89. Tähtiaika, s. 96
  90. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 33
  91. Tähtiaika, s. 25
  92. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 66
  93. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 69
  94. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 70
  95. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 44
  96. Suomen kansallisteatteri 2, s. 362
  97. Suomen kansallisteatteri 2, s. 408
  98. Suomen kansallisteatteri 2, s. 409
  99. Suomen kansallisteatteri 2, s. 423
  100. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 96
  101. Suomen kansallisteatteri 2, s. 421 ja 430
  102. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 95 ja 96
  103. Suomen kansallisteatteri 2, s. 431, 434 ja 437
  104. Suomen kansallisteatteri 2, s. 453
  105. Suomen kansallisteatteri 2, s. 469
  106. Suomen kansallisteatteri 2, s. 476
  107. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 115
  108. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 119
  109. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 101 ja 102
  110. Suomen kansallisteatteri 2, s. 492
  111. Suomen kansallisteatteri 2, s. 537
  112. Suomen kansallisteatteri 2, s. 541 ja 542
  113. Suomen kansallisteatteri 2, s. 553 ja 555
  114. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 214 ja 215
  115. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 216
  116. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 217
  117. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 218
  118. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 161
  119. a b Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 219
  120. http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/fi/tulossa/tohvelisankarin_rouva/?id=554
  121. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 220
  122. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 221–223
  123. Kaikkien aikojen Tauno Palo, s. 100
  124. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 224
  125. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 226 ja 227
  126. Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 179 ja 180.
  127. Tähtiaika, s. 96 ja 97.
  128. Tähtiaika, s. 187
  129. Tähtiaika, s. 39, 187 ja 188
  130. http://yle.fi/vintti/yle.fi/ikimuistoinen/ikonen.html
  131. Tähtiaika, s. 188–190
  132. Tähtiaika, s. 186
  133. Kaikkien aikojen Tauno Palo, s. 99
  134. a b Kuin elävinä edessämme, s. 374 ja 375
  135. Kuin elävinä edessämme, s. 376
  136. http://www.aanitearkisto.fi/firs2/fi/kappale.php?Id=Nuoruuden+s%E4vel
  137. http://www.aanitearkisto.fi/firs2/fi/nimike.php?Id=Ansa+%26+tauno
  138. http://www.salix.fi/cd-115.htm

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]