Ansa Ikonen

Ansa Ikonen saa Jussi-patsaan parhaasta naispääosasta vuonna 1944.

Aili Ansa Inkeri Ikonen (19. joulukuuta 1913 Pietari – 23. toukokuuta 1989 Helsinki) oli suomalainen elokuva- ja teatterinäyttelijä ja eräs suomalaisen elokuvan kulta-ajan valovoimaisimpia tähtiä. Hänellä oli pääosa tai merkittävä sivuosa noin 30:ssä elokuvassa vuosina 1935–1961. Ikonen hallitsi niin komedian kuin musikaalinkin, mutta esiintyi edukseen dramaattisissakin osissa. Hänen tunnettuja elokuvatehtäviään ovat muun muassa komediat Vaimoke ja Rakas lurjus, eskapistinen elokuvaromanssi Kulkurin valssi, epookkidraama Runon kuningas ja muuttolintu, musiikkihupailu SF-paraati ja psykologinen draama Tyttö kuunsillalta.

Ikosen teatteriura jäi jossain määrin valkokangasuran varjoon. Hän oli kiinnitettynä Suomen Kansallisteatteriin 1935–1978. Hänellä oli muun muassa seitsemäntoista Shakespeare-tehtävää ja kuusi Molière-tehtävää. Erityisen menestyksekäs oli Lady Teazlen rooli Sheridanin komediassa Juorukoulu.

Tähtiparista Ansa Ikonen ja Tauno Palo tuli käsite. He tekivät kaksitoista yhteiselokuvaa vuosina 1935–1956, mukaan luettuna Ikosen läpimurtoelokuva Kaikki rakastavat. Myös teatterin puolella ja näytelmäkiertueilla suosikkipari teki runsaasti yhteistyötä. Niin ikään Eino Kaipainen nähtiin useaan otteeseen Ikosen vastanäyttelijänä, muun muassa toisen maailmansodan isänmaallishenkisissä maalaiskuvauksissa.

Ikosen ominaispiirteitä olivat hohtavan vaaleat hiukset ja "kunnollisen ihmisen" imago: hän näytteli tervehenkisiä nuoria ja myöhemmin vastuullisia äitejä. Vain harvat hänen roolihahmonsa olivat paheellisia tai huikentelevia.

Ikonen sai vuonna 1944 kaikkien aikojen ensimmäisen naispääosan Jussi-patsaan elokuvasta Vaivaisukon morsian. Vuonna 1964 hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla. Ikoselta julkaistiin omaelämäkerta nimeltään Tähtiaika vuonna 1980. Hänet on haudattu Helsinkiin Malmin hautausmaalle, kortteli 3-12-431.

Ikonen oli aviossa kollegansa Jalmari Rinteen kanssa vuodesta 1939 tämän kuolinvuoteen 1985. He saivat kaksi tytärtä.

Lapsuus ja nuoruus

”	”Me olimme pakolaisia, ja pakolainen ei kuulu minnekään. Se leimasi minun lapsuuteni. Pietari oli ollut kotipaikkamme kolmen sukupolven ajan, sinne emme voineet jäädä. Suomi, joka otti meidät vastaan, koska me olimme Suomen kansalaisia, vierasti meitä "ryssiä". Me jotka sen muutoksen aikana olimme vasta lapsia, kasvoimme Suomessa suomalaisiksi. Silti lapsuuden muistot, elämän alkulangat ovat siellä, Pietarissa.”	”
– Ansa Ikonen lapsuusvuosistaan

Ansa Ikosen vanhemmat olivat Aleksanteri Ikonen (1892–1925) ja Adele Katriina Honkanen (1892–1945). Aleksanteri Ikonen oli rautatieläinen ja hänen sukunsa oli asunut Pietarissa kolmen polven ajan. Honkasen suku oli lähtöisin Parikkalasta. Pariskunta oli avioitunut Pietarissa heinäkuussa 1913. Ansa - jota lapsena ja nuorena kutsuttiin nimellä Aili - oli nuorenparin esikoislapsi ja jäi ainokaiseksi. Hänen sisarensa Hilkka Terttu Tellervo (s. 1914) ja Aino Katriina (s. 1921) menehtyivät vauvaiässä keuhkokuumeeseen. Perhe asui Pietarissa rautatieläisten talossa lähellä Suomen asemaa. Samassa paikassa asui myös useita Ikosten sukulaisia. Aleksanteri Ikonen harrasti näyttelemistä ja oli kauniin lauluääänensä ansiosta laulunäytelmien sankari. Adele Honkanen puolestaan harrasti tanhuja. He olivat tutustuneet toisiinsa harrastustensa kautta. Ansa peri isänsä lauluäänen ja isä oli päättänyt, että tyttärestä koulutetaan laulaja.

Ansa Ikosen lapsuudenperheen ja lähipiirin kieli oli suomi. Ympäristön vaikutuksesta tuleva näyttelijätär oppi myös venäjän erinomaisesti.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Ikosen perhe siirtyi Suomeen. He olivat Suomen kansalaisia, mutta silti heitä pidettiin Suomessa "ryssinä". Aluksi perhe asusti Riihimäellä Adele Ikosen isän luona. Sieltä he muuttivat Tikkurilan kautta Helsingin Käpylään Joukolantie 14:ään. Aleksanteri Ikonen kuoli keuhkotautiin tammikuussa 1925, ja Adele Ikonen joutui taloudelliseen ahdinkoon. Hän päätyi työskentelemään maalariksi konepajalle Pasilaan, sillä siitä maksettiin paremmin kuin postityöstä, jota hän oli tehnyt Pietarinvuosinaan. Vaihtelua aineellisesti köyhään elämään sai elokuvista, joita Adele Ikonen kävi katsomassa Ansa-tyttärensä kanssa.

Lapsuudessaan Ansa Ikonen harrasti innokkaasti näyttelemistä, mutta elokuvat kiehtoivat häntä vielä enemmän. Hän oli aloittanut kansakoulun (alakoulun) Riihimäellä ja suoritti sen loppuun Käpylässä. Sen jälkeen hän siirtyi Tyttönormaalilyseoon. Haaveissa siinsi lääkärin ammatti, mutta rahapulan vuoksi Ikonen joutui lopettamaan keskikoulun. Sen sijaan hän opiskeli laulunopettajaksi Konservatoriossa, josta hän valmistui keväällä 1933. Tätä tointa hän ei kuitenkaan ehtinyt hoitaa, sillä hän pyrki määrätietoisesti elokuva-alalle.

Oppimishaluinen Ansa Ikonen otti myös laulutunteja, kuten hänen isänsä oli toivonut. Hän aloitti opinnot 14-vuotiaana opettajanaan Elbe Nissinen, joka oli Adele Ikosen vanha koulutoveri. Juuri Nissinen neuvoi Ansa Ikosta pyrkimään Konservatorioon. Nissisen yksityiskoulussa Ikonen opiskeli myös näyttämöilmaisua, puhetekniikkaa ja liikuntaa.

Avioelämä

- Älä niin vanhaa miestä ota, Terttu Sinkkonen opasti Ansa-serkkuaan, kun tämä oli alkanut seurustella näyttelijä Jalmari Rinteen (1893–1985) kanssa. Ikonen ja Rinne tapasivat toisensa Kansanteatterissa Koiton talossa. Suhde syveni Kaikki rakastavat -elokuvan kuvauksissa kesällä 1935. Jalmari Ivar Rinne oli syntynyt Asikkalassa marraskuussa 1893, joten hän oli Ikosta 20 vuotta vanhempi. Hän kuului Ikosen vanhempien ikäluokkaan. Kansallisteatterissa Rinne aloitti samoihin aikoihin kuin Ikonenkin. Hän oli aviossa kollegansa Anni Aiton (1892–1976) kanssa ja pariskunnalla oli kolme lasta: Tommi Rinne (1925–1999), Tiina Rinne (s. 1929) ja Taneli Rinne (s. 1934). Rinne-Aiton perhe oli muuttanut Helsinkiin Turusta 1932, neljä vuotta myöhemmin Aitto palasi Turkuun kolmen lapsensa kanssa; Jalmari Rinne jäi Helsinkiin.

Ikosen ja Rinteen seurustelusta tuli julkinen salaisuus. Kun Ikonen alkoi odottaa lasta vuonna 1939, Rinne päätti ottaa avioeron Aitosta. Ansa Ikonen ja Jalmari rinne vihittiin avioliittoon Suomen tasavallan presidentin luvalla 29. heinäkuuta 1939. Moinen lupa oli välttämätön, sillä tuohon aikaan Suomen laki määräsi että eronnut mies joutui tietyksi aikaa karenssiin, jonka aikana ei saanut solmia uutta liittoa.

Ikosen esikoinen Ansa-Marja Katriina Rinne syntyi Porissa 6. joulukuuta 1939. Toinen lapsi Hilkka-Marjatta Rinne näki päivänvalon Helsingissä 6. huhtikuuta 1945. Jalmari Rinteen "uuden" ja "vanhan" perheen välit pysyivät asiallisina. Sekä Katriinasta että Marjatasta tuli aikoinaan näyttelijöitä, kuten myös Rinteen "A-sarjan" kolmesta lapsesta. Jalmari Rinne koetti aktiivisesti olla isä sekä Aiton että Ikosen lapsille, mikä vaati häneltä melkoista tasapainoilua kahden perheen välillä.

Ikosen-Rinteen perhe asui Helsingin Töölössä, josta he muuttivat Meilahteen 1954. Vuonna 1946 he ostivat kesäasunnon Ikoinniemestä Säämingistä läheltä Savonlinnaa. Kymmenisen vuotta myöhemmin Ikoinniemen naapurihuvilaan perustettiin Jalmari Rinteen aloitteesta näyttelijöiden kesäkoti Suviranta.

Rinne jäi Kansallisteatterista eläkkeelle 1963, sen jälkeen hän näytteli teatterissa vierailijana. Ikonen vetäytyi julkisuudesta jäähyväiskiertueensa jälkeen 1982. Hän jäi leskeksi lokakuussa 1985 ja muutti Thalian torppaan kaksi vuotta myöhemmin. Ansa Ikonen kuoli Thalian torpassa 23. toukokuuta 1989.

Elokuvaura

1930-luku

Valentin Vaala ohjaa Ansa Ikosta elokuvaan Vaimoke.

”	”On opittava pääsemään takaisin tunnetilaan, jossa oli viisitoista minuuttia sitten tai viime viikolla tai seitsemän kuukautta sitten. Se on tekniikkaa, joka täytyy vain omaksua, ja sen omaksuu, jos se istuu ihmiselle. Se on hyvin rakasta tekniikkaa minulle.”	”
– Ansa Ikonen kuvailee elokuvatyötä radiohaastattelussa

Ansa Ikosen elokuvauran alku oli ohdakkeinen. Suomi-Filmin tuottajaohjaaja Erkki Karu sanoi hänelle suoraan, että hän ei sovellu elokuva-alalle. Ikonen pääsi kuitenkin statistiksi Karun elokuviin Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934) ja Syntipukki (1935). Lisäksi hän esiintyi parissa mainoselokuvassa. 1930-luvun puolivälissä Suomi-Filmin johtoon astui Risto Orko. Lannistumaton Ikonen tiedusteli häneltä elokuva-alan töitä; näyttelijäntehtäviä ei ollut, mutta klaffitytön paikka järjestyi. Avustajan tehtävät saivat jäädä, kun ohjaaja Valentin Vaala kiinnostui Ikosesta ja halusi hänet suunnitteilla olleen romanttisen komediansa Kaikki rakastavat (1935) toiseen naispääosaan, jossa hän näyttelisi Tauno Paloa vastaan. Hangon rannoilla kuvatun komedian varsinainen pääpari oli Jalmari Rinne ja Birgit Nuotio, mutta Ikonen ja Palo veivät päähuomion.

Vaala piti Ikosta poikkeuksellisen lahjakkaana komediennena, ja heidän seuraava yhteistyönsä, avioliittokomedia Vaimoke (1936) teki Ikosesta lopullisesti suomalaisten suosikin. Vaala opetti Ikoselle elokuvanäyttelemisen keinot, sen että elokuvarooli on elettävä; näin Ikonen sisäisti elokuvatyön erot suhteessa teatterityöskentelyyn.

Kahden komedian jälkeen seurasi kaksi draamaelokuvaa: Orkon ohjaama Ja alla oli tulinen järvi (1937) sekä Vaalan ohjaama Koskenlaskijan morsian (1937), joka oli kolmas Ansa & Tauno -elokuva. Ikonen oli sangen epäuskoinen sen suhteen, että hänen olisi tulkittava maalaistyttöä valkokankaalla. Koskenlaskijan morsiamesta tuli yleisö- ja arvostelumenestys paitsi Suomessa, myös Ruotsissa.

Koskenlaskijan morsiamesta Ikonen vaati oleellisesti korkeampaa kuvauspalkkiota kuin Vaimokkeesta. Naisnäyttelijöille maksettiin tuohon aikaan huomattavasti heikompia palkkioita kuin heidän mieskollegoilleen. Ikonen sai Suomi-Filmiä edullisemman sopimuksen Suomen Filmiteollisuudelta (SF), joten hän siirtyi "Särkän talliin". Vaalalle Ikosen päätös oli pettymys, hänen suunnitelmissaan tähtipari Ikosta ja Paloa varten olisi alettu räätälöidä elokuvakäsikirjoituksia.

SF:n leivissä Ikosen ensimmäiset elokuvatyöt olivat melodraama Kuin uni ja varjo sekä komedia Kuriton sukupolvi. Molemmat saivat ensi-iltansa syksyllä 1937. Ikonen tutustui näyttelijöihin Eino Kaipainen (1899–1995) ja Unto Salminen (1910–1972); kumpaisenkin kanssa hän teki vastaisuudessa runsaasti yhteistyötä sekä valkokankaalla että puhenäyttämöllä. Vuonna 1937 alkoi Ikosen ja Särkän neljännesvuosisadan mittainen yhteistyö. Sen aikana he tekivät kaksitoista elokuvaa, joista useat olivat Ikosen henkilökohtaisia suosikkeja. Marraskuussa 1937 tuli ensi-iltaan Wilho Ilmarin ohjaama Kuriton sukupolvi, joka perustuu Mika Waltarin saman nimiseen näytelmään. Tulevina vuosina Ikonen näytteli useissa Waltarin kirjoittamissa näytelmissä ja niiden pohjalta tehdyissä elokuvissa.

Vuonna 1938 Ikonen oli mukana komediaelokuvissa Rykmentin murheenkryyni ja Olenko minä tullut haaremiin. Ensinmainittua on pidetty Suomen ensimmäisenä sotilasfarssina. Theodor Luts vastasi molempien elokuvien kuvauksesta. Hän oli aikoinaan tyrmännyt täysin Ikosen elokuvatähtihaaveet, mutta nyt hän totesi: "Kamera rakastaa tuota Ansaa."

Suosikkipari Ansa & Tauno palasi valkokankaille keväällä 1939 Suomen sisällissodan jälkimaininkeihin sijoittuvassa tragediassa Jumalan tuomio. Elokuva jäi verraten vähälle huomiolle. Kesällä 1939 alettiin kuvata musiikkielokuvaa SF-paraati. Siinä Ikonen ja Palo ovat juuri sellainen romanttinen pääpari, jollaisena kansa heidät tahtoi. Georg Malmstén sävelsi elokuvaan useita musiikkikappaleita, joista sittemmin tuli ikivihreitä iskelmiä.

1940-luku

”	”Kulkurin valssin kuvasi Felix Forsman, jonka kanssa en ollut aikaisemmin filmannut. Ja kyllä minä ällistyin, kun näin katselussa itseni. Minä olin aivan kuin vieras ihminen. Kymmeniä vuosia minua raivostutti se niin, että en voinut suuttumatta katsoa koko elokuvaa.”	”
– Ansa Ikonen muistelee Kulkurin valssia

Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen syystalvella 1939. Ansa Ikonen oli sotaa paossa Forssassa, jossa hänen lankonsa Joel Rinteen puolisolla oli sukua. Hän synnytti esikoisensa Katriinan Porissa joulukuussa 1939. Myös Forssassa oli alinomaa ilmahälytyksiä, joten Ikonen siirtyi vauvansa kanssa Tukholmaan. Talvisodan jälkeen hän palasi Katriina mukanaan Helsinkiin.

Vuonna 1940 Ikonen nähtiin valkokankaalla neljän elokuvan pääosassa, joista kahdessa hän näytteli Tauno Paloa vastaan. Serenaadi sotatorvella sai ensi-iltansa uudenvuodenpäivänä 1940. Elokuvan keskushenkilö oli edellisenä syksynä edesmennyt Kaarlo Angerkoski. Ansa & Tauno -elokuvien sarjassa SF-paraati on huomattavasti merkittävmpi kuin Serenaadi sotatorvella. Sen ensi-ilta oli talvisodan takia siirretty toukokuuhun 1940.

Lokakuussa 1940 ensi-iltaan tuli epookkidraama Runon kuningas ja muuttolintu, joka oli kuvattu ennen SF-paraatia. Siinä Ikonen on Emilie Björkstén, runoilija Johan Ludvig Runebergin nuori ihastus. Runebergiä näytteli Eino Kaipainen. Särkkä oli aloittanut teoksen suunnittelun jo 1937. Elokuva aiheutti kiivasta keskustelua lehdistössä, sillä ei pidetty sopivana että Suomen kansallisrunoilijan yksityiselämää ryhdyttiin ruotimaan julkisesti. Talvisodan jälkeisissä tunnelmissa Runon kuningas ja muuttolintu sai kuitenkin positiivisen vastaanoton, eikä sen katsottu loukkaavan Runebergiä. Emilien rooli oli Ikoselle todellinen toiveiden täyttymys: hän arvosti roolihahmonsa ominaisuuksia, älykkyyttä ja itsenäisyyttä. Lisäksi rooliin kuului runsaasti pukuloistoa. Ikoselle teos oli eräs hänen uransa kohokohdista. Joulun alla 1940 sai ensi-iltansa Oi, kallis Suomenmaa, jossa Ikonen näytteli niin ikään Kaipaista vastaan. Elokuva on aikansa hengen mukaisesti tyylipuhdasta isänmaallista paatosta.

Vuonna 1940 kuvattiin Täysosuma. Tyypilliseen "vanhan" suomalaisen elokuvan tapaan sen juoni rakentuu väärien henkilöllisyyksien varaan. Ikonen näytteli siinä Aku Korhosen parina. Kuvausten yhteydessä Ikonen tutustui tuolloin 14-vuotiaaseen Lasse Pöystiin. Elokuva sai ensi-iltansa marraskuussa 1941.

Eskapistista elokuvaromanssia Kulkurin valssi alettiin kuvasta loppukesästä 1940. Elokuvan taustalla on ruotsalainen kansanlaulu Vandrarvalsen, joka oli äänitetty J. Alfred Tannerin tulkitsemana 1926. Kuvaukset saatiin valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Myös Kulkurin valssin juoni on rakennettu väärinkäsityksille ja väärille henkilöllisyyksille. Tauno Palo näytteli kulkuri-Arnoldin osan ja Ansa Ikonen oli hänen suuri ihastuksensa, kartanon neito Helena. Elokuva on pitkälti Palon show'ta; Ikonen tulee tarinaan mukaan puolen välin paikkeilla. Kulkurin valssissa näyttelee myös Regina Linnanheimo, joskaan ei samoissa kohtauksissa Ikosen kanssa.

Kulkurin valssi tuli ensi-iltaan tammikuussa 1941. Aikalaiskriitikot ottivat teoksen vastaan varovaisen myönteisesti. Yleisömenestys oli ennenkokematon. Elokuvan katsojaluku kohosi puoleentoista miljoonaan ja se oli katsotuin suomalainen kunnes Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955) keräsi vielä suuremman yleisön. Vuoteen 2011 mennessä Kulkurin valssi oli säilyttänyt asemansa Suomen toiseksi eniten teatterikatsojia saaneena suomalaisena elokuvana.

Vuonna 1942 Ikonen oli mukana kahdessa ensi-iltaelokuvassa. Alkusyksystä nähtiin Toivo Särkän ohjaama Uuteen elämään. Siinä Ikonen näytteli Unto Salmisen parina. Jouluna 1942 tuli valkokankaille Orvo Saarikiven ohjaustyö Rantasuon raatajat, jossa Ikonen näytteli maalaisroolin, Rantasuon Maijan. Eino Kaipainen näytteli Rantasuon Taavettia, ja kumpainenkin roolihahmo uhkui hyveellisyyttä. Elokuva perustuu Urho Karhumäen romaaniin Rantasuon sankarit. Ikonen piti sekä romaanista että Maijan osastaan. Vaikka maalaisrooleja ei pidetty aivan Ikosen omimpana alana, hänelle itselleen ei ollut merkitsevää oliko roolihahmo maalainen vai kaupunkilainen. Muistelmissaan Ikonen painottaa, että roolihenkilön vahvuus ja mielenkiintoisuus saivat hänet panostamaan roolisuoritukseen. 1860-luvun nälkävuosiin ajoittuva Rantasuon raatajat oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.

Talvella 1943 sai ensi-iltansa Tyttö astuu elämään, Ikosen parina oli jälleen Kaipainen. Elokuvan ulkokuvia otettiin Hangossa, joka oli juuri vapautunut neuvostomiehityksestä. Tunnelma siellä oli synkkä verrattuna samoilla seuduilla 1935 kuvatun Kaikki rakastavat -teoksen aikaisiin tunnelmiin. Mika Waltarin kirjoittamassa elokuvassa Ikonen näyttelee poispilattua helsinkiläisneitoa, joka pestautuu lotaksi. Sota-ajan patriotismia edustava elokuva pantiin sodan jälkeen esityskieltoon. Siitä säilyi pelasteduplikaatti, jonka ääni on osin tuhoutunut.

Vaivaisukon morsiamessa Ikonen näytteli sekä Kaipaisen että Palon kanssa. Palon näyttelemä Elias menehtyy elokuvan alkuvaiheessa. Ulkokuvat otettiin Keuruulla kesällä 1943. Valkokankaille Vaivaisukon morsian tuli tammikussa 1944. Ikonen sai suorituksestaan Annana suorastaan ylistäviä arvioita: hänen tulkinnassaan nähtiin syvää sielukkuutta, herkkyyttä ja älykkyyttä. Kotimaisen Elokuvan Palkitsemislautakunta valitsi Vaivaisukon morsiamen vuosien 1943–1945 parhaaksi elokuvaksi. Marraskuussa 1944 Ikonen sai kaikkien aikojen ensimmäisen naispääosan Jussi-patsaan Annan roolistaan. Kyllikki Väre palkittiin naissivuosasta samassa elokuvassa.

Loppuvuonna 1943 maisteri Särkkä otti Ikoseen yhteyttä ja ehdotti tätä ohjaajaksi suunnitteilla olevaan elokuvaan Nainen on valttia. Vain kerran aiemmin oli nainen Suomessa ohjannut kokoillan elokuvan, Glory Leppänen vuonna 1936. Käsikirjoituksen Nainen on valttia -elokuvaan teki Mika Waltari; juoni liittyy klassisen musiikin ja operettimusiikin väliseen ristiriitaan. Särkkä piti teemaa Ikoselle sopivana. Myös Ikonen koki aiheen omakseen, näyttelijän ominaisuudessa. Ohjaajan kyvyistään hän ei ollut lainkaan vakuuttunut.

Alkuun vastahakoinen Ikonen lämpeni Särkän idealle tutustuttuaan käsikirjoitukseen. Hän ihastui sen nokkeluuteen ja omintakeisiin henkilöihin. Elokuvamaailma oli tuolloin hyvin miesvaltainen, ja Ikonen arveli että miesohjaajiin tottuneet työntekijät loukkaantuisivat, jos nainen alkaisi heitä komennella. Elokuvan alkuvalmistelut olivat jo pitkällä, koneisto oli käynnistetty ja Ikonen pyrki parhaansa mukaan hallitsemaan sen. Kuvausten aikana Kannas murtui ja osa näyttelijöistä joutui lähtemään suoraan studiosta sotarintamalle vievään junaan. Helmikuussa 1944 Neuvostoliitto teki kolme suurpommitusta Helsinkiä vastaan. Rekvisiitasta oli pulaa, lavastukset piti kyhätä kokoon pikavauhtia, miespääosan esittäjä Unto Salminen sairastui ja aikataulutus oli poikkeuksellisen tiukka. Ikosen itsensäkin ihmetykseksi Nainen on valttia saatiin valmiiksi, sen ensiesitys oli loppukesällä 1944. Yleisömenestys oli kohtalainen. Kriitikot korostivat Ikosen suoriutumista "yllättävän hyväksi" poikkeusolot huomioiden.

Orvo Saarikiven ohjaama teos Suomisen Olli rakastuu sai ensi-iltansa jouluna 1944. Neljännessä Suomisen perheen vaiheista kertovassa elokuvassa Ikonen näytteli laulunopettaja Tuulia Tähtistä. Suomisen Olli (Lasse Pöysti) ihastuu hehkeänsäteilevään Tuuliaan ja joutuu tämän vuoksi jos jonkinlaisiin kommelluksiin. Elokuva oli sekä arvostelu- että yleisömenestys. Lokakuussa 1945 Ikonen näytteli Pelastusarmeijan luutnanttia elokuvassa Nokea ja kultaa. Miespääosan teki elokuvan ohjaaja Edvin Laine. Ikosen äiti Adele Ikonen kuoli kuvausten aikana. Tähtiaika-muistelmissaan Ikonen korostaa, että näyttelijän yksityiselämän merkittävät tapahtumat, kuten syntymät ja kuolemat, eivät saa näkyä roolisuorituksissa.

Ikosen tähdittämien elokuvien ensi-illoissa seurasi parin vuoden tauko. Elokuussa 1947 valkokankaille tulivat teokset Pikku-Matti maailmalla ja Pikajuna pohjoiseen. Jälkimmäinen oli arvostelumenestys ja sai kaksi Jussi-palkintoa. Elokuvan miespääosissa olivat Eino Kaipainen ja Leif Wager. Pikajuna pohjoiseen jäi Ikosen ja Wagerin ainoaksi yhteiselokuvaksi. Fenno-Filmin tuottama elokuva oli Ikoselle poikkeuksellinen loikkaus vieraaseen yhtiöön; muutoin hän näytteli ainoastaan Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden tuotannoissa. Pikku-Matti maailmalla oli Ikosen uralla erikoisuus, sillä siinä hän esitti "kevytkenkäistä naista". Jotta hän olisi ollut roolissaan uskottava, hänen hiuksensa värjättiin tummiksi.

Maaliskuussa 1948 sai ensi-iltansa yhdeksäs Ansa & Tauno -elokuva, Edvin Laineen ohjaama Laitakaupungin laulu. Sitä varten rakennettiin kokonainen katu rakennuksineen studion sisälle. "--- ja katu oli oikeaa hiekkaa, joka kävellessä narskui jalkojen alla ihan aidosti", Ikonen kuvailee muistelmissaan. Aikalaiskriitikot arvioivat elokuvan teennäiseksi ja moralisoivaksi. Vuonna 1949 Ikonen näytteli Valentin Vaalan ohjauksessa ensimmäisen kerran sitten Koskenlaskijan morsiamen (1937). Elokuva oli epookkidraama Jossain on railo. Ikonen tulkitsi kartanonrouvaa, vastanäyttelijöinä olivat Santeri Karilo (1908–1959) ja Ekke Hämäläinen (1922–1981). Kriitikot kiittivät Ikosta ryhdikkäästä ja kypsästä roolisuorituksesta.

Vuonna 1949 Ikonen teki yhdentoista viikon opintomatkan Lontooseen. Englannin elokuva-akatemian puheenjohtajan Roger Manvellin suosituskirjeellä hän pääsi tutustumaan Pinewoodin studioihin.

- Ettekö te halua päästä englantilaiseen filmiin, Manvell kysyi Ikoselta. Moinen ei ollut juolahtanut Ikosen mieleenkään; eihän hänen äidinkielensä ollut englanti. - Kuulisitpa miten monet meidän tähdistämme puhuvat äidinkieltään, Manvell naurahti suomalaistähden vaatimattomuudelle.

Englanninmatka oli Ansa Ikosen ensimmäinen varsinainen ulkomaanmatka. Myöhempinä vuosina hän pääsi tutustumaan teattereihin ja taidemuseoihin ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa.

1950-luku

”	Ansa oli "Kuunsillassa" todella hyvä. Se oli yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli "unelma-ammatti", siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoin sitä niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma.”	”
– Matti Kassila

Helmikuussa 1950 oli jälleen Ansa & Tauno -elokuvan vuoro. Ohjaajana oli Matti Kassila ja teoksena Professori Masa, jonka olivat käsikirjoittaneet nimimerkit Arijoutsi ja Topias. Teema oli ajankohtainen: työläisten lakkoilu. Kassilan ja Ikosen yhteistyö jatkui elokuvassa Tyttö kuunsillalta vuonna 1953. Siinä Ikosen vastanäyttelijänä oli Joel Rinne. Elokuva rakentuu puhelimitse kerrottujen muisteloiden varaan ja se sai erinomaiset arvostelut. Alkuaan kuunnelmaksi tarkoitetun teoksen oli käsikirjoittanut Hella Wuolijoki, joka lähetti Ikoselle kiitoskirjeen onnistuneesta suorituksesta tohtori Pepi Varalana.

Vuoden 1951 alussa ensi-iltansa sai Waltarin käsikirjoittama ja Vaalan ohjaama komedia Gabriel tule takaisin, jossa pääosia tulkitsivat Tarmo Manni, Emma Väänänen ja Salli Karuna. Ikosella oli sivuosa Rosa Pakkalana. Juonitteleva ja vilpillinen Rosa poikkesi tyypillisistä Ikosen esittämistä hyveellisistä naishahmoista.

Wuolijoen tekstiin perustuvassa teoksessa Vihaan sinua - rakas (ensi-ilta marraskuussa 1951) Ikonen näytteli jälleen Edvin Lainetta vastaan. Laine myös ohjasi elokuvan. Kyse on avioliittokomediasta, jossa Ikosen näyttelemällä perheenäidillä Leena Karnalalla on kolme lähes aikuista lasta. Ikonen oli tuolloin vasta 37-vuotias. Laine näytteli hänen aviomiestään Esa Karnalaa, joka hullaantuu Leena Häkisen näyttelemään tasokkaaseen toimistovirkailijaan Kirsti Lumioon. Elokuvassa on myös Jalmari Rinne, jonka näyttelemällä hahmolla on pientä romanttista säpinää Leenan kanssa.

Vuoden 1952 alkumetreillä ensi-iltaan tuli Vaalan ohjaama epookkidraama Kulkurin tyttö. Parikymppinen Tea Ista teki elokuvassa valkokangasdebyyttinsä. Ikonen näytteli yläluokkaista Olivia Metteriä ja sai myönteistä kritiikkiä suorituksestaan. Martti Larnin käsikirjoitukseen pohjautuva teos ei kuitenkaan kokonaisuutena lämmittänyt aikalaiskriitikkoja.

Särkkä ohjasi Waltarin komediasta Rakas lurjus saman nimisen elokuvan, joka sai ensi-iltansa keväällä 1955. Komediaa oli esittänyt kesäkiertueilla kolmikko Ansa Ikonen, Edvin Laine ja Joel Rinne. He roolittivat myös elokuvaversion pääosat, joten se valmistui pikavauhtia. Aivan kuten näytelmä, myös elokuva oli katsojamenestys.

1950-luvun puolivälissä näkivät päivänvalon kaksi viimeistä Ansa & Tauno -elokuvaa. Isän vanha ja uusi on Serpin kirjoittama huvinäytelmä, jonka kantaesitys oli Helsingin Kansanteatterissa syyskuussa 1953. Matti Kassila ohjasi aiheesta elokuvan, tavallaan suosikkipari Ansan & Taunon 20-vuotisjuhlaelokuvaksi. Ikonen näytteli isän vanhaa Armi Pekanpäätä ja Palo itse isää Mauri Pekanpäätä. Isän uutena eli Babsina nähtiin Hillevi Lagerstam. Isän vanha ja uusi rakentuu tilanteille joissa uuden vaimonsa pintaliitoon väsynyt Mauri pyrkii sabotoimaan uuden avioliittonsa ja saamaan takaisin vanhan kunnon Arminsa. Lagerstamin ja Palon roolitulkintoja ylistettiin lehdistössä, mutta Ikonen jätti aikalaiskriitikot viileiksi. Kassilan mukaan Ikonen ei ollut teoksessa "niin hyvä kuin monissa muissa osissaan". Serp oli pannut "juttuun kovasti omia tunteitaan", sillä hänen aviomiehensä Aki Salminen oli Kassilan mukaan hieman naisiinmenevä. Ikosen tulkittaviksi tuli koko joukko arkisia ja kielteisiä tunteita, jotka sopivat huonosti hänen näyttelijänlaatuunsa. Isän vanha ja uusi tuli ensi-iltaan kesäkuussa 1955.

Viimeinen Ansa & Tauno -elokuva sai ensi-iltansa 12. lokakuuta 1956. Ratkaisun päivät ohjasi Hannu Leminen. Ikosen näyttelemä sairaanhoitaja Leena Auer ja Palon näyttelemä majuri Yrjö Hartti rakastuvat toisiinsa. Heidän rakkautensa tiellä on kuitenkin synkkä salaisuus: Yrjö tappoi Leenan aviomiehen jatkosodan loppuvaiheessa. Elokuva oli jopa esityskiellossa 1970-luvun puolivälissä, koska sitä pidettiin neuvostovastaisena. Tammikuussa 1958 sai ensi-iltansa Ikosen toiseksi viimeinen pääosaelokuva, Jack Witikan ohjaama Äidittömät. Ikosella oli professorinrouvan osa, sama jota hän oli näytellyt kappaleen teatteriversiossa. Elokuvan osajako oli pääosin sama kuin teatterissa. Nopeasti ja vähin kustannuksin valmistunut teos sai nuivan vastaanoton. "Samat näyttelijät esittivät samoja roolejaan, samat ohjaajat ohjasivat entisillä ideoillaan", Ikonen latasi muistelmissaan.

Elokuvauran joutsenlaulu 1960-luvulla

”	Filmi oli minun nuoruudenhaaveeni. Se haave toteutui, ja päinvastoin kuin usein, totuus oli haaveen veroinen. Olin uneksinut saavani tehdä tätä työtä, sain tehdä sitä 27 vuotta, kokonaisen elokuvan aikakauden. Sinä aikakautena me teitittelimme toisiamme, ja elokuvat joita teimme, teitittelivät katsojia. Mutta me kuuluimme yhteen, suomalainen elokuva, suomalaiset tähdet ja suomalainen yleisö. Se oli rakkautta.”	”
– Ansa Ikonen

13. lokakuuta 1961. On elokuvan Miljoonavaillinki ensiesitys. Naispääosassa rouva Ryhtilänä nähdään Ansa Ikonen. Elokuvan on ohjannut Toivo Särkkä ja se perustuu Mika Waltarin saman nimiseen näytelmään. Vielä kerran Ikonen oli saanut tehdä elokuvatyötä itselleen tuttujen ihmisten kanssa. Rouva Ryhtilä oli hyveellisen naisen rooli, sellainen, joihin Ikonen oli tottunut neljännesvuosisataisen elokuvauransa varrella. Vastanäyttelijänä herra Ryhtilän roolissa oli Helge Herala. Ikonen oli näytellyt myös kappaleen teatteriversiossa, tosin eri roolissa. Miljoonavaillingin yleisömenestys oli hyvä, mutta aikalaiskriitikot suhtautuivat siihen penseästi.

Kuusitoista vuotta valkokangasuransa päättymisen jälkeen Ikonen avusti yhdysvaltalaisen Don Siegelin elokuvassa Telefon (Puhelin). Ikoselle oli tarjottu vaatimatonta sivuosaa Donald Pleasencen esittämän Nicolai Dalchimskyn äitinä ja hän oli suostunut oitis. Päämotiivina hänellä oli halu nähdä yhdysvaltalaisten tapa tehdä elokuvaa ja kuinka elokuvan teko oli muuttunut hänen tähtiajoistaan. Telefon oli paitsi Ikosen elokuvauran pieni epilogi, myös hänen ainoa esiintymisensä värielokuvassa. Vuonna 1987 Ikosella oli äänirooli lyhytelokuvassa Rusinoita.

Teatteriura

”	Teatteri ja elokuva ovat vain näennäisesti sukua toisilleen. Teatterin tekniikkaa ei voi käyttää elokuvassa eikä elokuvan näyttelemistekniikkaa voi käyttää näyttämöllä, senhän minä opin hyvin karvaasti.”	”
– Ansa Ikonen

1930-luku

Elbe Nissinen hankki Ansa Ikoselle avustajan paikan Kansan Näyttämön kuoroon. Samaan aikaan, vuonna 1933, kyseinen teatteri yhdistyi Koiton Näyttämön kanssa Helsingin Kansanteatteriksi. Ikonen sai esitettäväkseen naispääosan Kansanteatterin operetissa Havaijin kukka, sillä varsinainen pääosan esittäjä oli sairastunut. Näyttelijä Hilja Jorma, joka antoi Ikoselle yksityisopetusta, mainitsi Ikosen Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Eino Kalimalle. Ikonen aloitti näyttelijäharjoittelijana Kansallisessa hieman ennen valkokangasdebyyttiään.

Teatteriuransa alussa Aili Ikosesta tuli Ansa Ikonen. Hän esittäytyi Koiton näyttelijä-järjestäjä Aatu Talanteelle, joka kiusoitteli neiti Ikosta, eikä ollut kuulevinaan tämän nimeä oikein. Suivaantunut Ikonen pamautti Talanteelle toisen nimensä, ja näin Aili merkittiin avustajaluetteloon nimellä Ansa Ikonen.

Vaala oli koulinut Ikosesta elokuvanäyttelijän. Kaikki teatraalisuus piti karsia ja oppia käyttämään "pientä ilmaisua". Ikonen sovelsi samaa tekniikkaa myös teatterityössään, ja se ei käynyt laatuun. Teatterilavalla ei voinut näytellä pätkissä, kuten elokuvassa, vaan piti olla koko ajan läsnä. Paljolti kollegansa Aku Korhosen avulla Ikonen sisäisti teatterinäyttelemisen vaatiman jatkuvuuden, jota ei voinut katkaista. Teatterivaikuttaja Mia Backmanin avittamana Ikonen pääsi vihdoin teatteriuransa kipupisteiden yli.

Kansallisteatterissa 1930-luvun jälkipuoliskolla Ikonen kuului teatterin nuoreen sukupolveen, kuten muun muassa Tauno Palo, Unto Salminen, Kyllikki Väre (1912–1951) ja Rauli Tuomi (1919–1949). Ikosen ensimmäinen merkittävä tehtävä ja taiteellinen voitto Suomen "päänäyttämöllä" oli rooli Kaliman ohjaamassa perhenäytelmässä Tessa. Kaudella 1936–1937 hän näytteli Sonjaa Dostojevskin kirjaan perustuvassa näytelmässä Rikos ja rangaistus. Raskolnikovina nähtiin Unto Salminen.

Valkokankailla Ikonen oli tähti, mutta teatterissa hänelle lankesi enimmäkseen sivuosia palvelijattarina, tyttärinä ja koulutyttöinä, usein Sointu Kouvon (1916–1991) ja Henny Waljuksen (1906–1991) kanssa. Näytöskappaleita olivat muun muassa Ihmeellinen Joosef, Nauru rakkaudelle ja Paljon melua tyhjästä.

1940-luku

”	Kun maa oli 'kiinni', kaikki yhteydet ulkomaille tavalliselta ihmiseltä poikki ja koko kansalla yhteinen suuri tehtävä, säilyä hengissä, jotkin asiat kasvoivat suuriksi ja sillä tavalla tärkeiksi, että se tuntuu nyt aivan mahdottomalta.”	”
– Ansa Ikonen sota-ajasta

Suomen Kansallisteatteri suljettiin talvisodan kuukausien ajaksi. Kun Suomi ja Neuvostoliitto aloittivat toisiaan vastaan "kesäsodan" - eli jatkosodan - kesäkuussa 1941, näytäntöjä jatkettiin, vaikka miehiä otettiin entistä tarkemmin armeijaan. Jatkosodan vuosina Ikonen kuului lukuisten kollegoidensa tavoin viihdytysjoukkoihin. Hän oli mukana viihdytyskiertueilla rintamalla ja sotasairaaloissa, usein Tauno Palo seuranaan.

Kansallisteatterissa Ikonen näytteli muun muassa Klaus Suomelan teoksessa Hopeakihlajaiset, Heinrich von Kleistin Molière-mukaelmassa Amphitryon ja Carlo Goldonin suositussa komediassa Majatalon emäntä. Vuonna 1943 Ikonen näytteli neiti Hardcastlen osan Oliver Goldsmithin komediassa Erehdysten yö ja onnistui tuomaan "täyteen loistoonsa vilkkaan, henkevän ja aitonaisellisen esitystaitonsa". Henrik Ibsenin näytelmässä Rakentaja Solness Ikonen tulkitsi Hildeä ja sai hyvät arvostelut. Taiteellisten voittojen sarja jatkui näytelmässä Mitta mitasta, jossa Ikonen näytteli "antaumuksellisesti" viatonta Isabella-neitoa. Vuonna 1945 hän loisti Sergio Pugliesen komediassa Merihevonen.

Kesällä 1945 Ikonen oli mukana kiertuenäytelmässä Ettei rakkauteni unohtuisi Edvin Laineen ja Leif Wagerin kanssa. Kiertueesta tuli yleisömenestys. Vielä suuremman suosion sai Mika Waltarilta tilattu komedia Rakas lurjus, jota esitettiin seitsemänä kesänä. Ikonen kiersi Suomea yhdessä Edvin Laineen ja Joel Rinteen kanssa; henkilöitä oli kolme sen tähden, että kuljettiin Rinteen autolla, johon mahtui vain kolme ihmistä. Näytelmä käsittelee toisen maailmansodan jälkeistä ankaraa asuntopulaa ja sen suosio oli valtava. Ensi-ilta oli Somerolla heinäkuussa 1947.

Klassikkonäytelmässä Romeo ja Julia keväällä 1946 Ikonen tulkitsi Juliaa vuoroin Eeva-Kaarina Volasen kanssa, jolle kyse oli ensimmäisestä merkittävästä klassisesta näyttämötehtävästä. Rauli Tuomi nähtiin Romeona. Pekka Alpon ohjaamaa näytelmää pidettiin ennen kaikkea nuorten näyttelijöiden Volasen ja Tuomen voittona. Ikosen Julia arvioitiin kiteytyneemmäksi ja varmempimuotoiseksi kuin Volasen välitön ja hehkeänsuloinen tulkinta.

1940-luvun lopussa Ikonen näytteli naispääosan Serpin epookkikomediassa Katarina, kaunis leski. Veikeästi keimailevan Katarina Thorwöstin roolia pidettiin suorastaan luotuna Ikosen näyttelijänlaadulle. Valkokankailla Katariinana keimaili Eeva-Kaarina Volanen. August Strindbergin näytelmä Eerik XIV oli arvostelumenestys. Ikonen näytteli Kaarina Maununtytärtä ja suoritui valjuksi luonnehditusta roolistaan kohtalaisesti. Eerikinä oli Joel Rinne, jonka psykologisesti vivahteikasta luonnetutkielmaa ylistettiin lähes täydelliseksi.

1950-luku

Ansa Ikosen teatteriuran suuri menestysrooli oli Lady Teazle Richard Sheridanin 1700- luvulle ajoittuvassa komediassa Juorukoulu. Suomen Kansallisteatterissa näytelmän ensiesitys annettiin kevätkaudella 1950; ohjaajana oli Wilho Ilmari. Sir Peter Teazle sai tulkitsijansa Uuno Laaksosta. Näyttelijäkaartia pidettiin "mahdollisimman edullisena", Ikosen ja Laakson lisäksi mukana olivat muun muassa Aku Korhonen, Unto Salminen, Joel Rinne ja Henny Waljus.

Helsingin olympiavuonna 1952 Ikosen taiteellinen voitto teatterilavalla oli Noran rooli Ibsenin näytelmässä Nukkekoti. Samana vuonna tähtipari Ikonen ja Palo näyttelivät toistensa kanssa Simo Penttilän teoksessa Sankari pimeästä. Vuonna 1957 suosikkipari näytteli Georg Bernard Shaw'n kappaleessa Amerikan keisarinna. Siinä Ikoselle lankesi vaihteeksi kevytkenkäisen naisen rooli. Seuraavana vuonna Ikonen oli mukana Kansallisteatterin näytelmissä Kuukausi maalla ja Cyrano de Bergerac. Vuosikymmenenen lopussa hän näytteli Vanda-nimistä viettelijätärtä Waltarin näytelmässä Miljoonavaillinki. Kappaleen ohjasi Edvin Laine. Miljoonavaillingin elokuvaversiossa 1961 Ikonen näytteli hyveellisen rouva Ryhtilän roolin.

1960-luku

Ikonen palasi Lady Teazlen rooliin vuonna 1960, jolloin hän vietti 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Sole Uexküll arvioi suorituksen valloittavanraikkaaksi ja tervejärkiseksi. Uexküll huomioi "ansa-ikosmaisen komediennetyön", älykkään ja nasevasti replikoidun. Vuonna 1961 Ikonen näytteli Serpin kappaleessa Katupeilin takana ja piti 25-vuotisjuhlakiertueen, jolla esitettiin Melchior Lengyelin ja Lajos Bírón näytelmää Keisarinna.

Eräs Ikosen teatteriuran tähtihetkiä oli Juulian rooli Maria Jotunin näytelmässä Tohvelisankarin rouva vuonna 1962. Kantaesityksensä yhteydessä vuonna 1924 näytelmä oli aiheuttanut pienen skandaalin. Vuonna 1963 Ikonen näytteli Tauno Palon kanssa Muriel Sparkin komediassa Filosofiantohtorit. Näytelmässä on koko joukko naisrooleja; Ikonen näytteli Catherinaa. Samana vuonna hänellä oli rooli Molièren komediassa Porvari aatelismiehenä. Pääroolien tilalle alkoi vähitellen tulla vaatimattomia sivurooleja. Vuosikymmenen mittaan Ikonen näytteli muun muassa teoksissa Päämaja (1966), Tuomio (1967) ja Auringon lapset (1969).

Tauno Palo järjesti juhlakiertueen 35-vuotisen teatteriuransa kunniaksi vuonna 1968. Kiertueella oli mukana myös Ansa Ikonen, näytelmänä oli Leo Lenzin Rakkautta ristiin rastiin ja Ikonen näytteli rouva Laura Palokangasta. Vuosina 1969–1970 Ikonen näytteli viipurilaista rouvaa Ester Erhomaan romaaniin perustuvassa televisiosarjassa Matleena ja päärynäpuu. Teatteritöitä hänellä oli tuolloin hyvin vähän.

1970-luku

Vuonna 1971 oli Ikosen 35-vuotistaiteilijajuhlan vuoro. Näytelmänä oli Molièren Ihmisvihaaja, jossa hän tulkitsi Celimènen roolin. Seuraavana vuonna Ikonen näytteli Tuuli Reijoselta tilatussa kirjenäytelmässä Nuori Ida Aalberg. Nimiroolin tulkitsijana nähtiin 47-vuotias Kyllikki Forssell. Samaisena vuonna Ikosella oli rooli Honoré de Balzacin komediassa Liikemies ja Teuvo Pakkalan näytelmässä Tukkijoella. Jälkimmäisestä tuli menestyskappale, jonka merkeissä Ikonen teki vierailun lapsuudenkaupunkiinsa Pietariin, jota tuolloin kutsuttiin nimellä Leningrad.

Ansa Ikonen jäi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle vuonna 1978. Hänen uransa loppuvuosien rooleja olivat muun muassa tehtävät Hella Wuolijoen ja Bertolt Brechtin näytelmässä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (1975) ja rouva Savénin rooli Minna Canthin Papin perheessä (1978).

Jäähyväiset yleisölle

Ikonen aloitti jäähyväiskiertueensa kevättalvella 1981. Näytelmänä oli Sidney Howardin Äiti rakastaa, jonka ohjasi Seppo Kolehmainen. Ikonen näytteli keskushenkilöä, rouva Phelpsiä. Elokuva-arvostelija Paula Talaskivi piti Phelpsin roolia täysosumana. Hän arvioi: " [Ansa ikonen] ei pyri näyttelijänä miellyttämään --- . Hän haluaa tehdä hyvää työtä, perusteellisesti tutkittua ja älyllisesti tulkittua."

Päinvastoin kuin kaksi muuta suomalaisen elokuvan kulta-ajan suurta naistähteä, Helena Kara ja Regina Linnanheimo, Ikonen teki valkokangasuran ohella myös merkittävän teatteriuran. Molemmat taiteenalat olivat hänelle mieluisia, eikä hän nostanut kumpaakaan toisen yläpuolelle. Hän kuitenkin totesi teatterin olevan pohjana elokuvatyöskentelylle. Elokuvatyö oli hektistä, kun taas teatterissa rooleja oli aikaa pohjustaa ja syventää. Elokuvassa rooleja taustoittava tieto oli hankittava itse. Teatterinäytelmät tehtiin kokonaisuuksina, elokuvat sen sijaan pätkittäin.

Miesvastanäyttelijät

Tähtipari Tauno Palo ja Ansa Ikonen

”	Se tunteen syvyys ja aitous, jota me [Ansa Ikonen ja Tauno Palo] elokuvissa esitimme, oli oikeaa ja latautunutta vain filmissä. Kameran kautta nähtynä ne ovat ehdottomasti oikeita, mutta ei niillä ole mitään tekemistä ihmisten välisten yksityiselämän suhteiden kanssa.”	”
– Ansa Ikonen

24. marraskuuta 1935 ensi-iltansa saaneesta Kaikki rakastavat -elokuvasta tuli ensimmäinen Ansa & Tauno -elokuva. Kun elokuvaa alettiin kuvata, Ikonen ja Palo tunsivat toisensa vain pintapuolisesti. Romanttisen pääparin oli määrä olla Jalmari Rinne ja Birgit Nuotio, mutta yleisö oli eri mieltä kuin tekijät. Ansa & Tauno -asetelman kaupallinen arvo ymmärrettiin välittömästi: Kaikki rakastavat -elokuvan markkinoinnissa Palo ja Ikonen nostettiin Rinteen ja Nuotion ohi.

Elokuvatyöskentelyssä Ikonen ja Palo sopivat alusta alkaen yhteen. Ikosen oli helppo näytellä Palon kanssa. Palo suhtautui Ikoseen luontevasti ja teki nuoreen näyttelijättäreen vaikutuksen eläytymisellään ja aitoudellaan. Yksityisihmisinä he eivät alkuun varsinaisesti edes pitäneet toisistaan, sinunkaupat saivat odottaa. Paloa ei liiemmin miellyttänyt Ikosen suorasukainen tapa esittää mielipiteensä. Vähitellen Ikonen alkoi arvostaa Ansa & Tauno -yhteistyötä. Palosta ja Ikosesta tuli hyviä ystäviä, kunhan oppivat sietämään toisiaan.

Kaikkiaan Ansa & Tauno -elokuvia tehtiin täysi tusina:

• Kaikki rakastavat (ohjaus Valentin Vaala, Suomi-Filmi, 1935)
• Vaimoke (Valentin Vaala, Suomi-Filmi, 1936)
• Koskenlaskijan morsian (Valentin Vaala, Suomi-Filmi, 1937)
• Jumalan tuomio (Toivo Särkkä, Yrjö Norta, SF, 1939)
• SF-paraati (Yrjö Norta, SF, 1940)
• Serenaadi sotatorvella (Toivo Särkkä, SF, 1940)
• Kulkurin valssi (Toivo Särkkä, SF, 1941)
• Vaivaisukon morsian (SF, Toivo Särkkä, 1944)
• Laitakaupungin laulu (Edvin Laine, SF, 1948)
• Professori Masa (Matti Kassila, SF, 1950)
• Isän vanha ja uusi (Matti Kassila, SF, 1955)
• Ratkaisun päivät (Matti Kassila, SF, 1956).

Toinen Ikosen kanssa usein nähty miesnäyttelijä oli Eino Kaipainen, joka oli häntä neljätoista vuotta vanhempi. Palon kanssa Ikonen teki työtä vaistonvaraisesti, Kaipaisen kanssa hän neuvotteli asiat etukäteen. Ikoselle ja Kaipaiselle kertyi kahdeksan yhteiselokuvaa:

• Kuin uni ja varjo (ohjaus Yrjö Norta, Toivo Särkkä, SF, 1937)
• Runon kuningas ja muuttolintu (Yrjö Norta, Toivo Särkkä, SF, 1940)
• Oi, kallis Suomenmaa (Wilho Ilmari, SF, 1940)
• Rantasuon raatajat (Orvo Saarikivi, SF, 1942)
• Tyttö astuu elämään (Orvo Saarikivi, SF, 1943)
• Vaivaisukon morsian (Toivo Särkkä, SF, 1944)
• Pikajuna pohjoiseen (Roland af Hällström, Fenno-Filmi, 1947)
• Isän vanha ja uusi (Matti Kassila, SF, 1955).

Lankonsa Joel Rinteen kanssa Ikonen näytteli jo elokuvauransa alussa, mutta varsinaisia vastanäyttelijöitä he olivat vasta vuoden 1953 elokuvassa Tyttö kuunsillalta. Muistelmissaan Ikonen mainitsee Palon lisäksi Kaipaisen ja Edvin Laineen miehiksi, joita vastaan hänen oli helppo näytellä. "Väkevän älyllinen" Joel Rinne sen sijaan oli vaikeampi vastanäyttelijä.

Ansa Ikonen ja Jalmari Rinne nähtiin usein samoissa elokuvatuotannoissa. He eivät kuitenkaan näytelleet kertaakaan lemmenparia. Esimerkiksi Kulkurin valssissa he eivät olleet edes samoissa kohtauksissa. Teatterin puolella he sen sijaan joutuivat toisinaan näyttelemään rakastavaisia, esimerkiksi opereteissa. Ikoselle nämä tilanteet olivat helpompia kuin Rinteelle, jonka oli vaikea näytellä helliä tunteita Ikosen esittämää hahmoa kohtaan. Olihan taustalla joka tapauksessa aito tunne.

Vuosina 1966–1967 Ikonen oli yhdessä Tauno Palon kanssa vakioesiintyjänä Yleisradion viihdeohjelmassa Tullaan tutuiksi.

Levytykset

Ansa Ikonen ja Tauno Palo tekivät yhteistyötä myös levytysstudiossa. Marraskuussa 1940 he levyttivät SF-paraatista tuttuja musiikkikappaleita, kuten Nuoruuden sävel. Vuonna 1974 Ikonen ja Palo levyttivät albumin Ansa & Tauno, jolle ikuistettiin muun muassa Kulkurin valssi ja Vaimoke. Restauroituina ja uudelleen masteroituina Ansa Ikosen ikivihreitä on sisällytetty vuonna 2008 julkaistulle CD-albumille Tauno Palo – 100 vuotta. Kaikkiaan Ikonen levytti yksitoista musiikkikappaletta.

Filmografia

• Minä ja ministeri (1934)
• Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934)
• Syntipukki (1935)
• Kaikki rakastavat (1935)
• Vaimoke (1936)
• ...ja alla oli tulinen järvi (1937)
• Koskenlaskijan morsian (1937)
• Kuin uni ja varjo (1937)
• Kuriton sukupolvi (1937)
• Rykmentin murheenkryyni (1938)
• Olenko minä tullut haaremiin (1938)
• Jumalan tuomio (1939)
• SF-paraati (1940)
• Serenaadi sotatorvella (1940)
• Runon kuningas ja muuttolintu (1940)
• Oi, kallis Suomenmaa (1940)
• Täysosuma (1941)
• Kulkurin valssi (1941)
• Uuteen elämään (1942)
• Rantasuon raatajat (1942)
• Tyttö astuu elämään (1943)
• Vaivaisukon morsian (1944)
• Suomisen Olli rakastuu (1944)
• Nainen on valttia (1944)
• Nokea ja kultaa (1945)
• Pikku-Matti maailmalla (1947)
• Pikajuna Pohjoiseen (1947)
• Laitakaupungin laulu (1948)
• Jossain on railo (1949)
• Professori Masa (1950)
• Vihaan sinua - rakas (1951)
• Gabriel, tule takaisin (1951)
• Kulkurin tyttö (1952)
• Tyttö kuunsillalta (1953)
• Rakas lurjus (1955)
• Isän vanha ja uusi (1955)
• Ratkaisun päivät (1956)
• Äidittömät (1958)
• Miljoonavaillinki (1961)
• Puhelin (1977)

Lähteet

• Ikonen, Ansa: Tähtiaika. Toim. Tuula Saarikoski. Weilin+Göös, Helsinki 1980. ISBN 951-35-2231-8.
• Rinne, Katriina: Onko äiti kotona?. Tammi, Helsinki 1996. ISBN 951-31-0794-9.
• Loivamaa, Ismo ja Vekkeli, Pirkko: Unohtumaton Ansa Ikonen. Minerva Kustannus Oy, Helsinki 2009. ISBN 952-49-2296-7.

Aiheesta muualla

• Ansa Ikonen Elonetissä
• Ansa Ikonen Internet Movie Databasessa (IMDb.com) (englanniksi)
• Pekka Kaarninen: Ikonen, Ansa (1913–1989) (maksullinen artikkeli) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• YLEn elävä arkisto – Taiteilijavieraana Ansa Ikonen (radiohaastattelu vuodelta 1981)
• YLE: Ansa Ikonen