Irma Seikkula

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Irma Seikkula
Irma Seikkula näyttelee jääkärin morsianta.
Irma Seikkula näyttelee jääkärin morsianta.
Syntymäaika 14. toukokuuta 1914
Syntymäpaikka Helsinki
Kuolinaika 8. heinäkuuta 2001 (87 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Oikea nimi Irma Seikkula
Ammatti näyttelijä
Merkittävät roolit Anna Liisa (Anna Liisa)
Ofelia (Hamlet)
Hulda (Juurakon Hulda, elokuva)
Maija (Siivoojan raportti, televisioelokuva)
Sudenmorsian (Sudenmorsian)
Aiheesta muualla
Elonet

Irma Seikkula (14. toukokuuta 1914 Helsinki8. heinäkuuta 2001 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Herkkäkasvoiseksi ja sisäistä voimaa uhkuvaksi taiteilijaksi[1] luonnehditun Seikkulan teatteriura kesti vuodesta 1934 aina 1900-luvun loppuvuosiin. Hän sai tulkittavakseen usein lyyrisiä naishahmoja.[2] Puhenäyttämön ohella Seikkula teki merkittävän uran Suomi-filmin kultakauden valovoimaisena elokuvanäyttelijänä. Lisäksi hän näytteli Televisioteatterissa 1960- ja 1970-luvuilla. Seikkula nautti niin teatteri- ja elokuvayleisön kuin kriitikoidenkin arvostusta.[3] Hänet palkittiin vuonna 1965 Pro Finlandia -mitalilla.

Perhetausta ja nuoruusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seikkulan vanhemmat olivat proviisori Yrjö Weikko Seikkula ja Ragnhild Sylvia Wilenius. Proviisori Seikkula harrasti näyttämötaiteita ja toimi avustavissa roolitehtävissä Suomalaisessa Oopperassa. Hänen äänialansa oli baritoni. Perheessä oli Irman ohella kaksi lasta. Yrjö Seikkula kuoli Irman ollessa noin kymmenvuotias ja perhe joutui taloudellisesti ahtaalle. Irma Seikkula oli jo lapsuudessaan kiinnostunut teatteritaiteista. Hän kävi Suomen näyttämöopiston vuosina 1932–1934. Päätöstyönään hänellä oli Pohjalaisia, jossa hän tulkitsi Maijan roolin.[4]

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irma Seikkulan näyttelijänura alkoi vuonna 1934 Kotkan Näyttämöllä. Hän sai taiteellisesti vaativia tehtäviä jo uransa alussa. Ura jatkui Tampereella: hän oli kiinnitettynä Tampereen Teatteriin 1937–1939. Sotavuosina 1939–1944 Seikkula oli Suomi-Filmin näyttelijä. Hän jatkoi teatteriuraansa Tampereen Työväen Teatterissa, johon hänellä oli kiinnitys 1945–1951. TTT:n kautta seurasi kiinnitys helsinkiläiseen Intimiteatteriin 1951–1954 ja Helsingin Kansanteatteriin 1955–1958. Vuosina 1958–1960 Seikkula näytteli jälleen Intimiteatterin riveissä.[5]

Seikkula oli yksi Pyynikin Kesäteatterin perustajista Yrjö Kostermaan, Eila Pehkosen ja puolisonsa Toivo Mäkelän ohella.[6]

Seikkulan näyttämötehtäviä olivat muun muassa Sonja näytelmässä Rikos ja rangaistus, Ilona näytelmässä Niskavuoren naiset ja nimiosa Sudenmorsiamessa.[5][7] TTT:n 50-vuotisjuhlassa hän tulkitsi nimiosan näytelmässä Tohvelisankarin rouva.[8] Yhdessä puolisonsa Toivo Mäkelän kanssa Seikkula takasi TTT:n useiden 1950-luvun alkupuolen tuotantojen yleisömenestyksen. Vuonna 1950 hän näytteli Ofeliaa Shakespearen tragediassa Hamlet, nimiosassa oli Mäkelä. Seikkulan tulkintaa on luonnehdittu niukkaeleiseksi ja "järkyttävän todeksi".[9] Lisäksi hän näytteli puolisonsa kanssa Niskavuoren Hetan Akustin ja Siipirikon roolit. TTT:ssä Seikkulalle lankesi tulkittavaksi myös muita kuin lyyrisiä naisrooleja, kuten nimirooli Minna Canthin Anna Liisassa, jossa hän hyödynsi erinomaisen onnistuneesti itselleen tunnusomaisen vähäeleisen näyttelijäntyön.[9]

1980- ja 1990-luvuilla Seikkula näytteli vierailijana Suomen Kansallisteatterissa. Hän oli mukana muun muassa Onnenseitissä, joka oli Maria Jotunin tekstien varaan rakennettu tuotanto. Onnenseitti jäi Seikkulan näyttelijänuran joutsenlauluksi. Yleisradio televisioi Onnenseitin vuonna 1996.

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1937–1947[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotkasta ohjaaja Nyrki Tapiovaara "löysi" Seikkulan elokuvan Juha naispääosaan. Tammikuussa 1937 ensi-iltaan tullut Juha ja samana vuonna filmatisoitu Juurakon Hulda olivat Seikkulan läpimurtoelokuvat. Juhassa hän näytteli Marjaa ja sai roolisuorituksestaan suorastaan ylistäviä arvioita. Nimiosa Valentin Vaalan ohjaamassa Hella Wuolijoen aiheeseen perustuvassa Juurakon Huldassa sai varovaisemman vastaanoton. Vuonna 1938 Seikkula näytteli keskeisen roolin komediassa Markan tähden; kriitikkokunta jakautui kahtia hänen roolityönsä suhteen. Eräät kriitikot pitivät häntä tragediennena, jonka näyttelijänlaadulle farssi oli vieras tyylilaji, toisten mielestä hän oli myös komediennena erinomainen.[10]

Vuonna 1939 Seikkula näytteli Kullervo Kalsketta vastaan Helsingin sittemmin peruttuja olympialaisia ajatellen tehdyssä urheiluaiheisessa elokuvassa Avoveteen. Hänen suoriutumistaan Elsan roolista pidettiin raikkaan harmonisena.[11] Toisen maailmansodan aikana Seikkula vetäytyi teatterilavoilta Suomi-Filmin kuukausipalkkaiseksi näyttelijäksi. Vuonna 1942 hän pääsi ilmentämään tragediennen kykyjään Vaalan elokuvassa Jumalan myrsky ja sai herkästä tulkinnastaan positiivista palautetta. Syyskuussa 1942 Seikkulalla oli naispääosa elokuvassa Synnin puumerkki, ja palaute hänen näyttelijäntyöstään oli jälleen kerran ylistävää, vaikka itse elokuvaa ei pidetty kummoisenakaan. Lokakuussa 1942 sai ensi-iltansa Yli rajan, joka edustaa sota-ajalle tyypillistä isänmaallis-paatoksellista draamaa. Seikkulalla oli naispääosa viehättävänä Eliisana. Suoritusta arvioitiin vähäeleiseksi, kauniiksi luonnetutkielmaksi. Seuraavana vuonna Seikkulalla oli pääosa kolmiodraamassa Keinumorsian ja kriitikot toivat arvioissaan jälleen kerran esiin hänen herkän olemuksensa.[12]

Vuonna 1947 Seikkula tulkitsi kaksoisroolin Maila Talvion aiheeseen perustuvassa melodraamassa Pimeänpirtin hävitys. Seikkulalle itselleen vaativa rooli Leninä ja Hannina oli mieluisa. Hän sai suorituksestaan jälleen ylistäviä arvioita. Eräät kriitikot painottivat Seikkulan filmaattista olemusta, joka ei pääse kunnolla oikeuksiinsa teatterin lavalla.[13]

1951–1963[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosisadan puolenvälin jälkeen Irma Seikkulan elokuvatyöt olivat aiempaa useammin sivurooleja. Hän palasi valkokankaille vuonna 1951 maalaiskuvauksessa Pitkäjärveläiset. Nimirooli hänellä oli kahdessa Helena-elokuvassa ... ja Helena soittaa (1952) sekä Pää pystyyn Helena (1957). Vuonna 1957 Seikkulalla oli merkittävä rooli myös kahdessa muussa ensi-iltaelokuvassa: maaliskuussa 1957 elokuvateattereihin tuli Kurittoman sukupolven uusintafilmatisointi, jossa Seikkula näytteli rouva Varavaaraa. Lokakuussa sai ensiesityksensä Miriam, jossa hän näytteli Britta Allnesia. Suomalaisen teollisen elokuvatuotannon viimeisinä vuosina Seikkula teki tyypillisesti sivuosia hienostorouvina tai keskiluokkaisina naisina elokuvissa, joiden päätehtävissä oli suomalaisen filmitaivaan uusia neitseellisiä tähtiä, kuten Pirkko Mannola ja Anneli Sauli.

Aktiivisen elokuvauransa jälkeen Seikkula näytteli vielä muutamassa valkokangaselokuvassa. Vuonna 1978 hän sai parhaan naispääosan Jussi -palkinnon Valman roolistaan Rauni Mollbergin elokuvassa Aika hyvä ihmiseksi.[14]

Radio- ja Televisioteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1960–1962 Seikkula työskenteli Radioteatterin näyttelijänä. Hän piti radiota omalle näyttelijänlaadulleen vieraana mediana.[15] Vuonna 1962 alkoi Seikkulan pitkä Televisioteatterin kausi, joka päättyi 1979. Hän näytteli kymmenissä televisioteatterin tuotannoissa, mukaan luettuina Työmiehen päiväkirja (1967) ja Kustaa Vaasa (1969). Alkuajat televisiossa olivat Seikkulalle mieleisiä, mutta loppuvuosina häntä ahdistivat niin kutsutut "nuoret radikaalit".[15]

Seikkulan televisioteatterikauden voittoihin kuuluu Maja Ekelöfin romaaniin pohjautuva Siivoojan raportti vuodelta 1971. Hän onnistui tulkitsemaan roolinsa siivooja Maijana koskettavasti sortumatta kuitenkaan sentimentaalisuuteen. Seikkulan Maijaa on kuvailtu sinnikkään juurevaksi luonnetutkielmaksi. Vuonna 1976 Seikkula näytteli alkoholisoitunutta, yhteiskunnasta syrjäytynyttä naista Walentin Chorellin pienoisnäytelmässä Pullonpohja.[16] Seikkulan jäähyväisnäytelmä televisioteatterissa oli Viimeinen raja. Roolisuoritus kuolevana äitinä sai kriitikoilta kiitosta.[15]

Televisioteatterin jälkeen Seikkula jäi eläkkeelle, mutta jatkoi vierailijana Suomen Kansallisteatterissa aina 1990-luvulle saakka.

Vuonna 1981 Seikkulalla oli sivuosa kolmiosaisessa nuortensarjassa Iris Klewe. Sarja on julkaistu myös DVD:nä. Vuosina 1995 ja 1996 hän näytteli rouva Brunbergiä suositussa Kotikatu-televisiosarjassa.

Avioelämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irma Seikkula avioitui kollegansa Toivo Mäkelän kanssa keväällä 1944. Pariskunta oli tavannut Kotkassa: "Kumpikaan ei edes kosinut, oli sota-aika --- ilman sen kummempia keskusteluja me piipahdimme seurakuntakansliaan --- vihittäväksi", Seikkula valotti avioliittoon johtaneita tapahtumia. Topilla kun sattui olemaan päivän loma.[17] Pariskunta sai kolme lasta: Juha Mäkelä (1944), Maarita Mäkelä (1945) ja Markku Mäkelä (1949).[5] Alkuun Tampereella asustellut aviopari muutti Helsinkiin 1952. Seikkula jäi leskeksi huhtikuussa 1979. Hän asui Itä-Helsingin Vuosaaressa lähes puoli vuosisataa.[18]

Irma Seikkula kuoli Helsingissä Myllypuron sairaalassa 8. heinäkuuta 2001. Hän oli 87-vuotias. Hänet ja Toivo Mäkelä on haudattu Helsinkiin Malmin hautausmaalle, kortteliin 30-4-125.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisiotuotannot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niin on - jos siltä näyttää (1963)
  • Sellaista rakkautta (1963)
  • Ei koskaan pilanpäin (1964)
  • Yhdeksännellä hetkellä (1964)
  • Mahdottomat vanhemmat (1964)
  • Meidän herramme muurahaisia (1964) televisiosarja
  • Veljen varjo (1964)
  • Kuukausi maalla (1964)
  • Ruohojen harppu (1965)
  • Teekutsut (1965)
  • Lähimmäinen (1965)
  • Tohvelisankarin rouva (1965)
  • Ketunpesä (1965)
  • Autojen hautausmaa (1966)
  • Ylilääkäri (1966)
  • Juhlat linnassa (1966)
  • Veli ja sisar (1966)
  • Etienne (1966)
  • Rikos ja rangaistus (1967)
  • Työmiehen päiväkirja (1967)
  • Don Juan tulee sodasta (1967)
  • Päivä lepokodissa (1967)
  • Poistui kotoaan (1967)
  • Jessica Bond ja rouva Kultavarvas (1967)
  • Pelin säännöt (1968)
  • Irralliset eli Anna ja Vasili (1968)
  • Kosiomies (1968)
  • Elävä ruumis (1969)
  • Kotini on linnani (1969)
  • Kustaa Vaasa (1969)

1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Olen unessa useasti (1970)
  • Vanja-eno (1971)
  • Siivoojan raportti (1971)
  • Pikasuutarin Esko (1971)
  • Justiina (1972)
  • Emme ole enkeleitä (1972)
  • Silmänkääntäjä (1972)
  • Jegor Bulitsov (1973)
  • Narri kartanon valtiaana (1974)
  • Kun lesket lempivät (1974)
  • Kuolleista herännyt (1975)
  • Usko, toivo, rakkaus (1975)
  • Taiteen tuote (1975)
  • Kuopion takana (1975)
  • Vanhan ruhtinaan rakkaus (1976)
  • Pullonpohja (1976)
  • Aikapoika ja mono (1976)
  • Hevonen kassakaapissa (1976)
  • Tartuffe (1976)
  • Sakea veri (1977)
  • Rikottu ruukku (1977)
  • On neidolla punapaula (1977)
  • Jääkö Pekka luokalle? (1978)
  • Perintö (1978)
  • Auringon lapset (1978)
  • Kaukasialainen liitupiiri (1979)
  • Ljubov Jarovaja (1979)

1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Viimeinen raja (1980)
  • Iris Klewe (1981) televisiosarja
  • Tyly rakkaus (1982)

1990-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla, Sisko Rytkönen ja Kustannus Oy Majakka, 2008, ISBN 9789519260884
  • Koski, Pirkko: Näyttelijänä Suomessa, WSOY 2013, ISBN 978-951-0-39549-3
  • Teatterin maailma 1965 - Suomen teatterilaitos ja teatteriväki, toimittanut Verneri Veistäjä, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1965
  • Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu, Helsinki 1983, ISBN 951-30-5727-5
  • IMDB

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.kava.fi/elavan-kuvan-museo/arkiston-aarteet/memoriam/kotimaiset-henkilot/irma-seikkula
  2. Näyttelijänä Suomessa, s. 376
  3. Ihanat naiset kankaalla, sivu 281
  4. Ihanat naiset kankaalla, sivut 133 ja 134
  5. a b c Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, sivu 404
  6. Ihanat naiset kankaalla, sivut 154
  7. Teatterin maailma 1965, s. 361
  8. Näyttelijänä Suomessa, s. 273
  9. a b Näyttelijänä Suomessa, s. 398
  10. Ihanat naiset kankaalla, sivu 143
  11. Ihanat naiset kankaalla, sivut 143 ja 144
  12. Ihanat naiset kankaalla, sivu 147–153
  13. Ihanat naiset kankaalla, sivu 152 ja 153
  14. Elonet.fi
  15. a b c Ihanat naiset kankaalla, sivu 155
  16. Teema.yle.fi
  17. Ihanat naiset kankaalla, sivu 151
  18. Ihanat naiset kankaalla, sivu 157

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]