Regina Linnanheimo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Regina Linnanheimo vuonna 1943 elokuvan Herra ja ylhäisyys kuvauksissa.

Axa Regina Elisabeth Linnanheimo (oik. Regina Mörner, vuoteen 1924 saakka Leino; 7. syyskuuta 1915 Helsinki24. tammikuuta 1995 Helsinki) oli suomalainen elokuvanäyttelijä ja -käsikirjoittaja.

Regina Linnanheimo oli yksi suomalaisen draamaelokuvan kultakauden tähdistä ja eräs aikansa harvoista nimenomaan elokuviin keskittyneistä suomalaisista näyttelijöistä. Hän erikoistui romanttis-historiallisiin puku- ja melodraamoihin. Hänen tunnettuja elokuviaan ovat muun muassa draamalliset romanssit Kaivopuiston kaunis Regina, Suotorpan tyttö ja Kulkurin valssi.

Linnanheimo sai Jussi-palkinnon 1946 elokuvista Levoton veri ja Rakkauden risti. Hän lopetti elokuvauransa vuonna 1956 ja työskenteli sen jälkeen muun muassa kääntäjänä Yleisradiossa nimellä Regina Mörner.

Linnanheimo oli Teuvo Tulion elokuvien Olet mennyt minun vereeni ja Rikollinen nainen käsikirjoittaja.

Lapsuus- ja nuoruusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Regina Linnanheimo syntyi seitsenlapsisen perheen kuopukseksi vuonna 1915 Helsingin Ensi-sairaalassa. Hänellä oli neljä sisarta, Ragnhild, Ellen, Ester ja Rakel sekä kaksi veljeä, Eino Leinon mukaan nimetty Eino ja Reino. Eino kävi aikoinaan Suomen Näyttämöopiston, muttei omistautunut näyttelemiselle. Regina oli iltatähti: hänen kuusi sisarustaan olivat syntyneet melko lyhyin välein, kun taas Reginan syntyessä hänen vanhempansa Johan Gustaf Leino (alun perin Grönroos) ja Aksa Johanna Grönlund olivat jo nelikymmenvuotiaita. Toiseksi nuorin eli Rakel oli Reginan syntyessä seitsenvuotias.

Leinon perhe asui Helsingin kantakaupungissa, jossa Reginakin omaksui ruotsin toiseksi kielekseen. Jo lapsena kirkkaan sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen Regina lumosi ohikulkijat kauneudellaan. Hänen äitisuhteensa oli läheinen läpi elämän. Kun häneltä toisen maailmansodan vuosina kysyttiin, ketä hän eniten ihailee, vastaus tuli heti: "Mammaa."[1] Lapsuuden kesät kuluivat Uudenmaan maaseudulla. Sisällissotavuonna 1918 Johan Leino oli hankkinut perheelleen kesäpaikan Pornaisten Laukkoskelta. Hän löysi paikan paetessaan takaa-ajajia reellä yli Kotojärven. Korjausten jälkeen Leinojen kesäasunnossa oli kaksikymmentäneljä huonetta.

Reginan ensikosketus teatteriin tuli kuusivuotiaana. Hänen näyttelijäsisarensa Ragnhild Peitsalon kesäinen teatterikiertue ulottui Pornaisiin. Kaksikymppinen Ragnhild näytteli äitiä ja Regina oli avustamassa hänen poikansa roolissa. Näyttämöllä Regina kuitenkin jäi katselemaan yleisöä mietteissään ja unohtui näyttämölle yksin, kunnes Ragnhild haki kyyneleisen sisarensa pois. Muutama vuosi myöhemmin Regina toimi kuiskaajana, mutta epäonnistui pahoin. Jo tuolloin hän päätti pysyä erossa teattereista.

Regina Leino aloitti koulutiensä seitsenvuotiaana Helsingin Saksalaisessa koulussa. Oppilaat tunsivat mannermaisen muodin ja musiikin viimeisimmät virtaukset. Vuonna 1924 Leinon perheen sukunimi muutettiin Linnanheimoksi. Teini-ikäisenä Regina Linnanheimo kulutti taskurahansa elokuviin: hänen ihanteitaan olivat Greta Garbo ja Colleen Moore. Talvella 1931 alettiin kuvata Jääkärin morsianta, jossa Regina Linnanheimo oli siskonsa Rakelin sijaisnäyttelijänä. Hänet haettiin koulusta kesken oppitunnin kuvauspaikalle Santahaminaan. Myöhemmin Linnanheimo kutsui tuota hetkeä filmiuransa ikimuistoisimmaksi. Hän halusi nimenomaan elokuvanäyttelijäksi eikä ollut kiinnostunut Näyttämöopistosta ja teattereiden lavoista.

Linnanheimon seuraavat elokuvatyöt olivat pikkuosia Theodor Tugain (myöhemmin Teuvo Tulio) ja Valentin Vaalan elokuvissa. Tugai kävi Saksalaista koulua kuten Reginakin, mutta vasta Rakel Linnanheimon avulla he tutustuivat toisiinsa lähemmin. Keväällä 1931 Linnanheimo lopetti koulun ja meni konttoristiksi toimistoon. Hän vietti paljon aikaa Vaalan ja Tugain seurassa. Ystävysten kantapaikka oli Kluuvikadun Fazer. Vuonna 1933 Rakel Linnanheimo ilmoitti sisarensa Miss Suomi -kilpailuihin Munkkiniemen Golf-kasinolla. Regina ei viihtynyt yleisön arvioitavana eikä sijoittunut kolmen kärkeen. Saman vuoden syksynä alettiin kuvata äänielokuvaa Helsingin kuuluisin liikemies, jonka tuotannossa Linnanheimo hermoili suoriutumisestaan Maikki Mattilan osassa. Vahva itsekriittisyys oli Linnanheimolle ominaista läpi hänen uransa.

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurempiin ympyröihin Linnanheimo pääsi, kun Risto Orko otti hänet elokuvan VMV 6 naispääosaan vuonna 1936. Hänen suosionsa kasvoi kohisten, ja elokuvalehdet luonnehtivat häntä "Suomen ensimmäiseksi filmitähdeksi" ja "Suomen ainoaksi filmitähdeksi". Samoja luonnehdintoja käytettiin myös muun muassa Hanna Tainista ja Ansa Ikosesta. Linnanheimoa pyydettiin 1930-luvun lopulla teatteriin, jolloin hänestä olisi tullut tuolloisen ajattelun mukaan "oikea näyttelijä". Hän kieltäytyi tarjouksesta.

Lehdistö kiinnostui Linnanheimosta VMV 6:n myötä, mutta hän suhtautui mediaan penseästi eikä mielellään antanut haastatteluja. Linnanheimo oli pettynyt toimittajiin, jotka kysyivät vain kauneudenhoitovinkkejä ja mahdollisia Hollywood-haaveita. Se saatiin tietää, että hän harrasti uintia, hiihtoa ja kirjallisuutta. Elokuva-aitta-lehti julkaisi useaan otteeseen Linnanheimon kotiosoitteen, joten ihailijat parveilivat tuolloin vielä vanhempiensa luona asuneen tähden kodin ympärillä. Ajan näyttelijättärille tyypillisesti myös Linnanheimon ikä oli salaisuus. Elokuva-aitassa vuonna 1935 hänen arveltiin olleen alle kahdenkymmenen, seitsemän vuotta myöhemmin tähden iäksi arvioitiin noin kaksikymmentä vuotta.

Regina Linnanheimon ensimmäinen pääosa oli Annin rooli elokuvassa Taistelu Heikkilän talosta. Elokuvan ohjaaja Teuvo Tulio uskoi Linnanheimon kykenevän myös rooleihin, joita ei oltu rakennettu pelkästään hänen ulkonäkönsä varaan. Linnanheimo oli mukana elokuvan kuvauspaikkojen ja näyttelijöiden valinnassa sekä käsikirjoituksen luomisessa. Hän kertoi Naamio-lehden toimittajalle Annin roolista: "Siinä osassa oli sisältöä. Minulla oli tehtävänä todellisen ihmisen elämä ja kohtalo, eikä pelkkää persoonatonta, kuten muissa esittämissäni osissa."[2]

1930-luvun loppupuolella Linnanheimo näytteli pääosan useissa Tulion elokuvissa. Linnanheimo oli aktiivisesti mukana elokuvien käsikirjoitusten työstämisessä. Nuorena nukkuneeseen hän kirjoitti seitsemän eri käsikirjoitusversiota ja vuonna 1938 valmistuneessa elokuvassa Laulu tulipunaisesta kukasta hän toimi yhtenä kolmesta käsikirjoittajasta. Elokuvan naispääosan näytteli hänen sisarensa Rakel Linnanheimo. Useat Linnanheimon varhaisista elokuvatöistä ovat kuitenkin kadonneet. Taistelu Heikkilän talosta -elokuvan luultiin tuhoutuneen Adams Filmin tulipalossa vuonna 1959, mutta vuonna 2007 siitä löytyi kela, jossa ovat säilyneinä elokuvan alku ja loppu.

Vaalan ohjaamassa komediaelokuvassa Mieheke vuonna 1936 Linnanheimolla oli erikoisempi roolitehtävä. Hän näytteli sivuosan keimailevana laulajatar Virva Suokumana, joka oli eräänlainen resitatiivi Elli Tompurin taiteesta.[3] Miehekkeen miespääosassa oli Tauno Palo, jonka kanssa Linnanheimo teki vastaisuudessa monta yhteiselokuvaa. Naispääosan näytteli Amerikasta muuttanut näyttelijätär Tuulikki Paananen.

Suomen Filmiteollisuuden kassamagneetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Regina Linnanheimo siirtyi Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen kesällä 1938, samaan aikaan kuin Tauno Palo ja Jorma Nortimo. Talvella 1939 ensi-iltansa saivat Eteenpäin - elämään ja Helmikuun manifesti, jotka tekivät Linnanheimosta ja Palosta valkokankaiden valovoimaisen tähtiparin.

Talvisodan ensimmäisenä päivänä, 30. marraskuuta 1939, Linnanheimon veli Reino sai surmansa Helsingin pommituksessa. Perhe muutti Helsingistä Pornaisiin, sillä heidän asuntonsa sijaitsi keskellä kaupunkia Bulevardilla talossa, joka kansan suussa sai nimen "Linnanheimon talo". Ankaran sotatalven aikana Regina Linnanheimo ompeli vaatteita evakkolapsille. Välirauhan aikana oli kysyntää todellisuuspakoisille elokuville. Linnanheimo näytteli kenties uransa parhaat tyttöosat romanttisissa elokuvissa Suotorpan tyttö ja Kaivopuiston kaunis Regina. Molemmissa vastanäyttelijänä oli Tauno Palo. Klassikkoelokuvassa Kulkurin valssi Linnanheimo näytteli sivuosan tulisena Rosinkana, jota on pidetty kulkurin naispuolisena vastineena.

Elokuvassa Katariina ja Munkkiniemen kreivi miespääosassa oli Leif Wager. Elokuva sai aikaan juorun Linnanheimon ja Wagerin salakihloista. Toinen, paljon sitkeämpi juoru lähti liikkeelle samaan aikaan. Linnanheimon väitettiin synnyttäneen pojan vuonna 1943. Syyskesällä 1942 kuvatuissa kohtauksissa hän näyttää hieman pyöristyneen, ja elokuvassa hän synnyttää potran pojan. Linnanheimo oli kuitenkin lapseton. Elokuvan myötä Linnanheimon suosio oli huipussaan. Suomalaisen elokuvataiteen klassikoiksi nousseet pukudraamat Kaivopuiston kaunis Regina ja Katariina ja Munkkiniemen kreivi olivat Linnanheimon suurimpia menestyksiä.

Linnanheimo noudatti näyttelijäntyössään teatterista periytyviä käytäntöjä, kuten hänen aktiiviaikanaan oli tapana suomalaisessa elokuvassa. Ilmeiden ja äänen tuli välittyä viimeistä penkkiriviä myöten.[4] Hänelle leimallisiin maneereihin kuului "oikean kulmakarvan kohottaminen, pään kallistaminen sivulle ja verkkaan puhkeava hymy".[5] Linnanheimo itse oli tyytymätön siihen, että huomio kiinnitettiin usein ennen kaikkea hänen ulkonäköönsä.

Regina Heimo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1942 Linnanheimo teki kolmen viikon mittaisen Saksan-matkan suomalaisista näyttelijöistä ja ohjaajista koostuneen ryhmän kanssa. Matkaan kuului muun muassa ministeri Joseph Goebbelsin vastaanotto, ja vierailu sai runsaasti huomiota saksalaisessa lehdistössä. Linnanheimo jäi Saksaan koekuvauksiin muun seurueen palattua Suomeen. Ufan studioilla Berliinissä hän sai yllätyksekseen itse päättää, mitä näyttelisi koekuvauksessa. Hän valitsi kaksi kohtausta parhaillaan kuvattavasta elokuvasta Nacht ohne Abschied. Saksan tappion sodassa häämöttäessä kaatuivat suunnitelmat "Regina Heimosta", millä nimellä Linnanheimon oli määrä esiintyä Saksassa.[6]

Suomi-Filmissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1943 Linnanheimo siirtyi Risto Orkon johtamaan Suomi-Filmiin. Merkittävin syy oli Orkon tarjoama 10 000 markan kuukausipalkka, joka oli noin kaksinkertainen muiden naistähtien palkkoihin verrattuna. Samana vuonna myös Tauno Palo kiinnitettiin Suomi-Filmiin 25 000 markan kuukausipalkalla. Linnanheimo ja Palo jatkoivat yhteistyötään elokuvassa Herra ja ylhäisyys, jonka meksikolaismaisemat kuvattiin Suomen hiekkakuopilla ja hiekkarannoilla.

Kaikkiaan Linnanheimo näytteli Tauno Palon kanssa kymmenessä elokuvassa. Reginasta ja Taunosta ei kuitenkaan tullut samanlaista käsitettä kuin Ansasta ja Taunosta. Linnanheimoa on luonnehdittu etäisemmäksi kuin naapurintyttömäistä Ansa Ikosta. Linnanheimon roolihahmoihin rakastuneet miehet yleensä ajautuvat jonkinlaiseen kriisiin tai jopa tuhoon, kun taas Ikonen kuten Helena Karakin ovat pääasiassa onnellisten loppujen sankarittaria.

Helsingin suurpommitusten kohtalokkaina päivinä talvella 1944 kuvattiin Vaalan elokuva Linnaisten vihreä kamari, jossa Linnanheimo näytteli viileää aatelisneito Annaa. Hän lähti Munkkisaaren studioilta vähäpukeisena harhailemaan liekehtivään kaupunkiin ja vilustui niin pahoin, että joutui muutamaksi kuukaudeksi sairaalaan. Linnaisten vihreä kamari oli Linnanheimon viimeinen elokuvatyö Suomi-Filmille.

Taiteellinen täyskäännös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940-luvun puolivälissä Linnanheimo jätti Suomi-Filmin ja siirtyi Teuvo Tulion palvelukseen. Yhteistyö Tulion kanssa merkitsi luopumista kuukausipalkasta, mutta myös uusia haasteita. Tulion ja Linnanheimon tiivis yhteistyö kesti kymmenen vuotta aina Linnanheimon filmiuran loppuun asti. Tulio nosti esille Linnanheimon sensuellin ja viettelevän eroottisen puolen. Rakkauden risti valmistui keväällä 1946 ja toi valkokankaille aivan uudenlaisen Regina Linnanheimon. Hän luopui tavaramerkeiksi muotoutuneista maneereistaan ja flegmaattiseksikin sanotusta näyttelytyylistään. Tilalle tuli turmiollisten ja moniulotteisten naishahmojen tulkitsija. Tämän myöhäisemmän kauden merkittävissä elokuvissa hän esitti yleensä vieteltyä tai langennutta naista, patriarkaalisen suvaitsemattomuuden viatonta uhria, jolla oli vähän mahdollisuuksia palata kunniallisuuden pariin. Osa elokuvayleisöstä kuvitteli näyttelijät kulloistenkin roolihahmojensa kaltaisiksi. Niinpä Linnanheimon luultiin langenneen hyveellisestä neitsyestä paheelliseksi viettelijättäreksi. Hän sai postia, jossa hänen kuviteltua moraalittomuuttaan paheksuttiin. Niin ikään keväällä 1946 ensi-iltansa sai Levoton veri, jonka suora eroottisuus kuohutti moraalinvartijoita. Elokuvista tehtiin myös ruotsinkieliset versiot.[7]

Ms. Leenanhaymo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"En ole koskaan, en Lapissakaan, tuntenut itseäni niin perusteellisesti syväjäädytetyksi kuin noiden kuukausien aikana", Linnanheimo kuvaili Roylle eli lavastaja Tapio Vilpposelle Englannin-matkaansa.[8] Englanti hytisi ennätyskylmän talven kourissa vuonna 1947. Samaan aikaan toteutui Linnanheimon pitkään haaveilema matka Iso-Britannian saarivaltakuntaan. Hän halusi kohentaa englannin kielen taitoaan ja tutustua sikäläiseen elokuvantekoon. Suomi-Filmin Uutisaitta-lehden päätoimittaja Roy pyysi Linnanheimoa kirjoittamaan matkakirjeitä Lontoosta. Puolen vuoden oleskelu ulkomailla oli tuohon aikaan jotain erikoista, ja ihmisiä kiinnostivat filmitähden saarikuulumiset. Myös sikäläinen lehdistö huomioi Ms. Regina Leenanhaymon saapuneen Lontooseen. Linnanheimo ihastui suurkaupunkiin ja viehättyi saarelaisten elämänmenosta. Eagle Lionin studioilla hän näki uusimmat englantilaiset elokuvat. Kylmää talvea seurasi kuuma kesä, jonka aikana Linnanheimo matkusteli ympäri Etelä-Englantia.

Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Tämä ammatti on vienyt minut kosketuksiin sellaisten ihmisten ja tapahtumien kanssa, jotka ovat opettaneet minut katselemaan maailmaa laajemmasta näkökulmasta, ilman pikkumaisuutta ja turhantärkeyttä. Kun aloitin tämän elämäntaipaleeni, olin hyvin suuri ja itsevarma – elämäni on tehnyt minut hyvin, hyvin pieneksi ja nöyräksi.”

– Regina Linnanheimo[9]

Vuonna 1948 Linnanheimo avioitui ruotsalaisen sisustusarkkitehdin, kreivi Carl Robert Mörnerin (18961952) kanssa, joka oli häntä 19 vuotta vanhempi. Samana vuonna Linnanheimo poikkesi teatteritaiteen puolelle ja alkoi valmistella näyttämökiertuetta lankonsa Rauli Tuomen kanssa. Näytelmänä oli Jacinto Granin Kohtalo. Elokuvarintamalla Linnanheimo jatkoi Tulion kanssa tutulla linjalla. Iitin Mankalankoskella alettiin kuvata Hornankoski-nimistä kolmiodraamaa. Elokuva kertoo nuoren naisen kasvutarinan.

Vuonna 1949 aviopari Mörner teki kiertomatkan Euroopassa. Linnanheimoon vaikutti syvästi etenkin sisilialaisen Taorminan kauneus. Noihin aikoihin hänen suhteensa lehdistöön oli avoimempi kuin milloinkaan. Hän kirjoitti pakinoita Uutisaittaan ja toimi valokuvamallina. Hän jopa esitteli ulkomaisia vaatehankintojaan julkisuudessa. Uutisaitan Royn muutettua Brasiliaan hän huomasi, ettei muihin toimittajiin kannattanut luottaa ja sulkeutui lehdistöltä.

Avioliitto päättyi Carl Mörnerin kuolemaan kesällä 1952. Linnanheimon äiti Aksa Linnanheimo kuoli seuraavana vuonna. Leskeksi jäänyt Juho Linnanheimo muutti pysyvästi Pornaisiin, ja Regina Linnanheimo löysi uuden kodin Etu-Töölöstä.

1950-luvun alussa Linnanheimo valmisteli samanaikaisesti kahta elokuvakäsikirjoitusta. Toisen työnimi oli Eeva tarinan päähenkilön mukaan. Kesällä 1951 tarina toteutettiin elokuvaksi, joka sai nimekseen Rikollinen nainen. Käsikirjoituksessa Linnanheimo loi synkeän kuvan avioliitosta ja perinteisestä parisuhteesta. Hän kuvasi avioliiton naisen vankilaksi, mutta elokuvan feministinen tematiikka jäi vähälle huomiolle. Toinen käsikirjoitus työstettiin elokuvaksi vuonna 1956. Viimeiseksi jääneessä elokuvassaan Olet mennyt minun vereeni Linnanheimo loi vielä synkemmän kuvan parisuhteista.

Olympiakesänä 1952 kuvattiin toisinto Levottamasta verestä nimellä Mustasukkaisuus. Elokuvaa ei pidetty kovin onnistuneena. Linnanheimo ja Tulio tekivät sodan jälkeen yhdessä seitsemän elokuvaa. Kaikista kuvattiin myös ruotsinkieliset versiot. Kahdeksaskin elokuva oli työn alla. Linnanheimon kirjoittamaa tarinaa Lapista ehdittiin kuvata kaksi viikkoa Saanatunturilla, mutta työ jäi kesken.

Linnanheimon suosio elokuvayleisön parissa kääntyi laskuun hänen siirryttyään Suomi-Filmistä Tulion leipiin. Vuonna 1947 hän oli Elokuva-aitan yleisöäänestyksessä Ansa Ikosen jälkeen suosituin naisnäyttelijä. Vuonna 1949 Linnanheimo oli vielä kymmenen suosituimman joukossa, mutta seuraavana vuonna putosi listalta. 1950-luvun puolivälissä Linnanheimo lopetti elokuvatyöt ja vetäytyi julkisuudesta.

Kielenkääntäjänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvauran jälkeen Linnanheimo työskenteli kielenkääntäjänä. Hän viihtyi uudessa ammatissaan – yhdistyiväthän siinä hänen kaksi rakkauttaan: kielet ja elokuvat. Hän käänsi ulkomaisia elokuvia sekä suomeksi että ruotsiksi. 1960-luvun alussa hän toimi freelancerina ja vuodesta 1963 Yleisradion vakituisena kääntäjänä. Televisioruuduissa näkyi lähes joka ilta nimi Regina Mörner, mutta vain harva tiesi, kuka nimen takana oli. Hän suomensi muun muassa monia jaksoja sarjoista Ashtonin perhe, Lucy Show ja Wagon Train.

1960-luvulla Linnanheimo katsoi elämänsä julkisuuden henkilönä päättyneen uuden ammatin myötä. Koko uransa ajan häntä verhosi salaperäisyys, ja 1970-luvulla häntä kutsuttiin "mystiseksi kuin Greta Garbo". Joka kerta kun televisiossa esitettiin Linnanheimon kultakauden elokuvia, häneltä tivattiin haastatteluja. Lähes joka kerta hän kieltäytyi haastattelusta. "En jaksa käsittää miksi minusta ollaan yhä kiinnostuneita",[10] hän virkkoi vaatimattomasti.

Salaperäisyyden myötä Linnanheimoon alettiin liittää kaikenlaisia huhuja. Hänen väitettiin asuvan Töölössä erakkona suuressa asunnossa, jossa ei ollut lainkaan peilejä. Näin hän välttyisi näkemästä "vanhenevia kasvojaan". Todellisuudessa hänellä oli runsaasti peilejä, joista saattoi tarkistaa vaatteiden juuri oikean istuvuuden. Toinen huhu väitti hänen liikkuvan ulkona vain pimeällä kaulahuivi kasvoillaan, jottei häntä olisi tunnistettu. "Töölön erakon" ystäväpiiri oli sangen laaja – siihen lukeutuivat muun muassa Marjatta ja Mika Waltari –, hänen luokseen päädyttiin usein jatkoille juhlien jälkeen. Erityisen läheinen ystävä Linnanheimolle oli Yleisradioon vuonna 1966 kääntäjäksi tullut nuori Annikki Malinen (myöhemmin Annikki Suni).

Yksityisihmisenä Linnanheimo oli sisarensa mukaan "hyvin hiljainen ja vetäytyvä, jatkuvaa kärjessäoloa karttava, vähän erakkotyyppi." Jaana Nikula, Regina Linnanheimon elämäkerran Polttava katse kirjoittaja, luonnehti häntä huumorintajuiseksi ja terävä-älyiseksi, hyvin lukeneeksi ihmiseksi. Linnanheimo oli koko elämänsä myös hyvin muotitietoinen ja kiinnostunut pukeutumisesta; hänen elokuvissaan käyttämänsä roolivaatteet olivat jo sinänsä nähtävyyksiä, ja useasti hänen itsensä valitsemia.[11]

Vuonna 1972 Linnanheimo suomensi poliittisesti aran musikaalin Silkkisukat. Sen pelättiin loukkaavan Neuvostoliittoa, joten Yleisradio ei esittänyt sitä. Mainostelevisio kuitenkin esitti elokuvan. Sen seurauksena järjestettiin eduskuntakysely, Tehtaankadun lähetystössä nähtiin punaista ja ohjelmaneuvostossa käytiin kuumina.

Eläkevuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnanheimo jäi Yleisradion palveluksesta eläkkeelle loppuvuodesta 1980. Hän muutti Etu-Töölössä lyhyen matkan uuteen asuntoon Temppelikadulle. Myös Rakel Linnanheimo oli eläkkeellä ja sisarukset matkustelivat paljon. Molempien suosikkikohde oli Italia. Regina Linnanheimo oli kääntäjänvuosinaan hankkinut hyvän italian kielen taidon. Isänsä kuoleman jälkeen Linnanheimon sisarukset viettivät Pornaisten huvilalla kesiä kahdestaan.

Regina Linnanheimo kuoli tiistaina 24. tammikuuta 1995. Hän oli 79-vuotias. Hänet haudattiin Linnanheimojen sukuhautaan Pornaisiin lähelle Kotojärveä ja Linnanheimolle rakasta huvilaa.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Nikula, Jaana: Polttava katse, s. 192.
  2. Nikula, Jaana: Polttava katse, s. 49.
  3. http://www.elonet.fi/fi/elokuva/118019
  4. Suomen kansallisbiografia 6. ISBN 951-746-447-9
  5. Nikula, Jaana: Polttava katse, s. 132.
  6. Hollywood Dreams, 25.brinkster.com, viitattu 5.7.2012.
  7. Nikula, Jaana: Polttava katse, s. 136.
  8. Nikula, Jaana: Polttava katse, s. 139.
  9. Yle Arkisto - Regina Linnanheimon elämä
  10. Nikula, Jaana: Polttava katse, s. 224.
  11. Yle Arkisto - Regina Linnanheimon elämä

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]