Helena Kara

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Helena Kara
Syntymäaika 16. elokuuta 1916
Syntymäpaikka Salo
Aktiivisena 1937–1952
Kuolinaika 26. helmikuuta 2002 (85 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Oikea nimi Aini Helena Dahl
Ammatti näyttelijä
Puoliso Hannu Leminen (1940–1997†)
Merkittävät roolit Auli Ranta
(Valkoiset ruusut)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Helena Kara (alk. Aini Helena Dahl; 16. elokuuta 1916 Salo26. helmikuuta 2002 Helsinki) oli suomalainen elokuvanäyttelijätär. Kara oli yksi toisen maailmansodan ajan suosituimmista elokuvatähdistä Suomessa. Hän kuului Lea Joutsenon ja Regina Linnanheimon ohella niihin suomalaisiin vanhan elokuvan näyttelijöihin, joilta puuttui teatteritausta.[1] Karan tunnetuimpiin tulkintoihin kuuluu pääosa melodraamassa Valkoiset ruusut.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helena Kara syntyi Salossa nelilapsiseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat ratamestari Otto Dahl ja Aina Josefina Dahl (o.s.Forsberg).[2] Vuonna 1927 lapset, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, muuttivat sukunimensä Karaksi. Helena Kara kirjoitti ylioppilaaksi Turun Suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1936. Hän harkitsi voimistelunopettajan uraa. Kesällä 1937 hänen isoveljensä Yrjö Kara kuoli armeijan lento-onnettomuudessa Utissa. Helena työskenteli tuolloin Turun Kino-Palatsissa lipunmyyjänä. Siellä hän tapasi Suomi-Filmin johtaja Risto Orkon, joka pyysi häntä tulemaan Helsinkiin koekuvauksiin. Pian Kara näytteli sivuosan apteekkineitinä ensimmäisessä elokuvassaan, Orvo Saarikiven ohjaamassa Miehen kylkiluussa (1937). Elokuvalukemisto luonnehti häntä: "Kaino ja hiljainen kuin metsäkukka".[3]

Filmitähden ura oli monen suomalaistytön haave, mutta heidän vanhempansa suhtautuivat moiseen karsaasti. Karan mukaan hänen vanhempansa eivät täysin ymmärtäneet tyttärensä ratkaisua vielä elokuvauran urettuakaan, mutta eivät suoralta kädeltä tuominneetkaan sitä. Hänen Aina-äitinsä kuitenkin muutti pian Helsinkiin huolehtimaan tyttärestään.[4]

Suomi-Filmin vuodet 1937–1942[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kara esiteltiin julkisuudessa itsenäisenä ja nokkelana "poikamiestyttönä". Tärkeimpiä olivat hänen persoonallisuutensa ja ulkonäkönsä, näyttelijän taitoihin ei uran alkuvaiheessa kiinnitetty huomiota, hänen neitseellisyyttään alalla ei salailtu. Hän oli kaupunkikomedioiden moderni nainen kauniiden ja varakkaiden ihmisten huolettomasta maailmasta. Karan imago sopi mainiosti Suomi-Filmin linjaan, jossa se halusi erottua maaseutukuvauksiin keskittyneestä Suomen Filmiteollisuudesta. Ensimmäisten elokuviensa mainoskuvissa Kara esiintyi kuitenkin nukkemaisena ja passiivisena naisena suhteessa miespuolisiin vastanäyttelijöihinsä, mikä oli ristiriidassa hänen modernin naisen imagonsa kanssa.[5] Helena Karan toinen elokuvatyö oli pikainen näyttäytyminen, esiintyminen Risto Orkon Jääkärin morsiamessa (1938) kahvilakohtauksen avustajana. Hänen nimeään ei mainita elokuvan esiintyjätiedoissa. Samana vuonna hän näytteli ensimmäisen pääosansa Orvo Saarikiven komediassa Poikamiesten holhokki.

Karan toinen pääosa oli niin ikään Saarikiven komediassa Hätävara (1939). Sen jälkeen hän siirtyi dramaattisempien roolien suuntaan, ennakkona suunnanmuutoksesta oli senaattorin tyttären rooli Orkon elokuvassa Aktivistit (1939). Karan roolisuoritus oli sivuosa, jota ei juuri kommentoitu elokuvalehdissä. Sen sijaan Aktivistien markkinoinnissa hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan hyödynnettiin. Toimittaja Olavi Linnus kirjoitti muutama vuosi myöhemmin Karan suorituksesta Aktivisteissa, että hän oli löytänyt taiteelliseen kypsymiseen johtavan linjan. Hän oli "itsenäinen taiteilija, persoonalliset keinot tavoittanut". Kara oli kohonnut lupauksen asteelta tasolle, jossa voi edellyttää lupausten täyttymistä.[6]

Kara kuului Tuulikki Paanasen ja Sirkka Sarin ohella Suomi-Filmin ensimmäisiin kuukausipalkkaisiin näyttelijöihin. Heillä ei ollut teatteritaustaa, joten he olivat riippuvaisia elokuvayhtiöstään. Heitä pidettiin yhtiölle "helppoina sijoituksina" verrattuna teatterinäyttelijöihin, joilla oli mahdollisuus siirtyä toiseen tuotantoyhtiöön tai perääntyä tyystin elokuvateollisuudesta teatterin suojiin. Lehdissä kolmikkoa Kara, Sari ja Paananen kuvattiin usein yhdessä. Luotiin kuva, että he ovat ystäviä myös yksityiselämässään. Jonkin aikaa Kara ja Sari asuivatkin yhteisessä asunnossa.[7] Suosittu poikamiestyttökolmikko hajosi ennen 1940-luvun vaihdetta. Sari kuoli tapaturmaisesti kesällä 1939 ja saman vuoden marraskuussa, talvisodan kynnyksellä, amerikansuomalainen Paananen muutti Yhdysvaltoihin.

Helena Kara avioitui Suomi-Filmin studiopäällikön ja päälavastajan Hannu Lemisen kanssa 10. helmikuuta 1940.[2] Pariskunnalle syntyi kolme lasta: Esa (1941–1964), Marjut (1949) ja Jari. Kersantti Esa Leminen sai surmansa lento-onnettomuudessa Päijänteen Ristiselällä 1. huhtikuuta 1964.[8]

Kara ja Leminen tekivät yhdessä kaikkiaan 12 elokuvaa. Avioitumisensa jälkeen Kara näytteli vain kolme kertaa muiden ohjaajien tekemissä elokuvissa. Näitä olivat Toivo Särkän elokuvat Sylvi (1944) ja Anja, tule kotiin (1944) sekä Edvin Laineen Tapahtui kaukana (1950).

Keväällä 1941 Kara äänestettiin Suomi-Filmin Uutisaitassa yhtiön naisnäyttelijöistä "kauneimmaksi ja miellyttävimmäksi". Samaan aikaan alettiin tuoda esiin hänen taiteellista muuntautumiskykyään; haluttiin korostaa että hän kykeni muuhunkin kuin esittämään omaa itseään valkokankaalla. Lehdistö loi kuitenkin kauneudesta Helena Karan tuotemerkin, hänen ulkonäkönsä oli lähes yhtä merkittävä osa elokuvaa kuin hänen taiteellinen suoriutumisensakin.[9]

SF:n vuodet 1942–1947[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1942 Kara siirtyi Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen, jonne hänen puolisonsa oli siirtynyt niin ikään Suomi-Filmistä kesällä 1940. Pariskunnan yhteistyö elokuvan parissa alkoi. He työstivät usein elokuviaan jo valmisteluvaiheessa yhdessä: Kara etsi hyviä aiheita ja käsikirjoituksia ja Leminen saattoi ne elokuviksi. Karan ja Lemisen ensimmäinen yhteinen elokuva näyttelijänä ja ohjaajana oli Puck (1942), joka perustuu Gunnar Widegrenin romaaniin. Toinen yhteiselokuva Tuomari Martta (1943) tuomitsee naisten osallistumisen työelämään. Kara piti Martan osaa itselleen vieraana, sillä Martalle työura oli lasta tärkeämpi.[10] Myöhemmin Kara vastasi kysymykseen "naisen paikasta" yhteiskunnassa: "Ei se ainakaan hellan ja nyrkin välissä ole. Ihmisen täytyy saada lukea, menestyä ja pitää oma ammattinsa."[11]

Lehdistössä Karaa alettiin esittää vastuullisena aviopuolisona ja perheenäitinä. Sota-aika edellytti elokuvatähdiltä mallikansalaisuutta. Perhearvoja korostettiin. Kara kertoi esimerkiksi käymistään kursseista ja poseerasi univormupukuisen puolisonsa rinnalla.[12] Karan ja Lemisen perhe oli ensimmäisiä suomalaisia taiteilijaperheitä, joiden elämää seurattiin säännöllisesti lehdistössä. Enää Helena Karaa ei esitetty lehtiartikkeleissa yksin, vaan kolmilapsisen perheensä seurassa.[13]

SF-Uutiset kirjoitti numerossa 3/1943: "Talon emäntä ehättää meitä jo eteiseen vastaan saapuessamme sovitulle käynnille taiteilijapari Leminen-Karan kotiin. Tämä säteilevän kaunis, viehättävä nuori nainen tuottaa meille tahtomattaan heti ensimmäiseksi erään pettymyksen: saamme nimittäin kuulla, että perheen molemmat miespuoliset jäsenet ovat tällä hetkellä tavoittamattomissa."[14]

Lokakuussa 1942 Saksan Filmikamari kutsui suomalaisen elokuvavaltuuskunnan vierailulle Saksaan. Matkaa johti Suomen Filmiliiton asiamies Yrjö Rannikko. Mukana oli viisi suomalaisen elokuvan tähtinäyttelijää: Lea Joutseno, Helena Kara, Regina Linnanheimo, Irma Seikkula ja Leif Wager sekä kolme ohjaajaa: Wilho Ilmari, Hannu Leminen ja Ilmari Unho. Matka toteutettiin 10.24. marraskuuta 1942. Sen kohteina olivat elokuvastudiot Berliinissä, Münchenissä ja Wienissä.[15]

Valkoiset ruusut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karan ja Lemisen parhaimpana elokuvana pidetään suurmenestyksen saanutta melodraamaa Valkoiset ruusut (1943), joka perustuu Stefan Zweigin vuonna 1922 julkaistuun novelliin Brief einer Unbekannten. Elokuvassa Kara näyttelee nuorta Auli-tyttöä, joka rakastuu Tauno Palon näyttelemään kirjailija Arvo Helavaltaan. Auli omistaa elämänsä miehelle, vaikkei tämä vastaakaan hänen tunteisiinsa. Roolissaan Kara tulkitsee Aulia useissa ikävaiheissa: teinityttönä, nuorena naisena ja keski-ikäisenä naisena. Valkoisia ruusuja on luonnehdittu identiteettitarinaksi, joka sisältää myös selviytymisstrategioita, kuten vuonna 1945 valmistunut Lemisen elokuva Vain sinulle.[16] Kara piti Aulin osaa filmiuransa päätyönä.[11]

Vuodet 1947–1952[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1947 Helena Kara siirtyi puolisonsa mukana Adams-Filmiin. Vuonna 1912 perustettu tuotantoyhtiö aloitti keväällä 1947 uudelleen kymmenisen vuotta jäissä olleen elokuvatuotantonsa.[17] Kara näytteli kolmessa Adamsin elokuvassa. Ensimmäinen oli Tuhottu nuoruus (1947). Sen kaupallinen menestys oli huono. Huomattavasti paremmin menestyivät elokuvat Soita minulle, Helena! (1948) ja Rosvo-Roope (1949).[18]

Keväällä 1950 Adams-Filmin tuotanto-osasto yhdistyi vuonna 1942 perustetun Fenno-Filmin vastaavan osaston kanssa uudeksi Fennada-Filmi Oy:ksi.[17] Karan ainoaksi rooliksi Fennadalle jäi nimiosa Jussi Kukkosen romaaniin perustuvassa elokuvassa Ratavartijan kaunis Inkeri (1950), jossa hän näytteli Leif Wageria vastaan. Pääosaa tarjottiin ensin Ansa Ikoselle, mutta hän kieltäytyi elokuvaan kuuluneen saunajakson takia.[19]

Uransa loppupuolella Kara oli mukana vielä kahdessa Suomen Filmiteollisuuden tuotannossa: Hedelmätön puu (1947) ja Tapahtui kaukana (1950). Hänen tähtensä alkoi kuitenkin himmetä. 1950-luvun vaihteessa Kara totesi, ettei hän enää näyttänyt nuorelta tytöltä.[20] Keski-ikäisille naisille oli vaikea saada rooleja ajan suomalaisissa elokuvissa. Lisäksi uusi sukupolvi alkoi tehdä tuloaan valkokankaalle. Aika oli muuttunut niin, ettei enää ollut paria suurta tähteä ylitse muiden, vaan elokuvateollisuus kehitti useita pienempiä tähtiä. Karan viimeiseksi elokuvaksi jäi Leilan osa Suomi-Filmin tuottamassa komediassa Hän tuli ikkunasta (1952). Sen jälkeen hän vetäytyi elokuva-alalta ja julkisuudesta. Kun viimeisen elokuvan filmaus aloitettiin, Kara tokaisi: "Hän tuli ikkunasta - ja Kara lähti ovesta."[11]

Ongelmaelokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1947 Helena Kara näytteli kahdessa niin sanotussa "probleemielokuvassa", Hedelmätön puu ja Tuhottu nuoruus. Molemmat ohjasi hänen puolisonsa. Ongelmaelokuvien aiheena oli jokin ajankohtainen, arkaluontoinen ongelma tai epäkohta.[21] Tuhotun nuoruuden teema on abortti. Kara tulkitsee Kirstiä, joka tulee raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Samoin käy elokuvan toiselle naiselle, Adelelle. Kumpikin haluaa keskeyttää raskauden. Adele kuolee abortin yhteydessä. Kirsti peruuttaa abortin viime hetkellä ja pelastuu. Elokuvassa painotetaan, että Kirstille käy lopulta hyvin sen vuoksi, että hän tulee "isosta, ehjästä ja onnellisesta perheestä". Lopussa hänet palkitaan kunnon miehellä.[22]

Hedelmättömässä puussa aiheena on lapsettomuus. Kara näyttelee Helenaa, joka menee naimisiin Rauli Tuomen esittämän Erkin kanssa. Liitto alkaa rakoilla miehestä johtuvan lapsettomuuden takia. Opiskellessaan Helsingissä Helena tapaa Joel Rinteen näyttelemän Taunon, joka saattaa hänet raskaaksi. Lopussa hän joutuu valitsemaan Erkin tai Taunon.

Elokuvauran loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karan itsensä mukaan ratkaiseva tekijä elokuva-alasta luopumiseen oli onnettomuus, jossa eräs tuttavan koira puri häntä kasvoihin, niin että niihin jäi pitkäaikainen, näkyvä arpi. Hän ei enää halunnut elokuviin. Vielä 1953 Karasta oli artikkeleita elokuvalehdissä, sen jälkeen hän kieltäytyi vuosikymmenien ajan kaikesta julkisuudesta.[23]

Filmitähti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helena Kara kuului harvoihin suomalaisnäyttelijöihin, jotka tekivät pitkän uran elokuvissa ilman yhteyksiä teatteriin. Kun hän aloitteli uraansa, näyttelijäpiireissä pidettiin nimenomaan teatterinäyttelemistä ammattilaisuuden mittana. Karaa ei koskaan kosiskeltu teatterilavoille, eikä hän toisaalta itse ollut liiemmin kiinnostunut teatterimaailmasta. Vaikka hän ei aikalaiskollegoiden silmissä saanut arvostusta "oikeana näyttelijänä", hän ei siitä juuri piitannut.[24] Teatterimaneerien puuttuminen oli hyväksi valkokankaalla. Leif Wager luonnehti Karan puhetapaa: "Nopea, luonnollinen, ilman teatraalisia korostuksia... siis todella filmillinen."[11]

Filmitähteys 1940-luvulla oli Karan mukaan "nimikirjoitusten antamista, valokuvien antamista ja punaisia mattoja, tervapatoja ensi-illoissa". Hän ei mennyt edes vastapäiseen maitokauppaan, ilman että oli meikannut ripsensä ja punannut huulensa. Kara kuvaili tyypillistä filmitähden päivää niin työntäyteiseksi, että kun hän lähti aamulla töihin, lapset nukkuivat, eikä hän nähnyt heidän silmiään. Kun hän illalla tuli kotiin, lapset olivat jo menneet vuoteeseen. Pitkään aikaan hän ei tiennyt lastensa silmien väriä.[11] Kara oli ihmisenä temperamenttinen, mikä aiheutti hankaluuksia, sillä filmitähden roolissaan hänen piti hillitä itsensä. Hän viihtyi hyvin omissa oloissaan.[11]

Karalta kysyttiin televisiodokumentissa 1990-luvulla, mitä hänelle jäi elokuvaurastaan. Hän vastasi: "Ei siitä loppujen lopuksi mitään suurenmoista jäänyt..."[11]

Helena Karaa kuvattiin usein pehmentävän linssin läpi. Ohjaaja Leminen ja kuvaaja Felix Forsman löysivät Pariisista verkkosoftin, jonka läpi kuvattaessa silmään syntyy erityinen valopilkku. Tämä "Kara-softiksikin" kutsuttu menetelmä pehmensi myös ympäristön, jolloin elokuva sai hieman hämyisen yleistunnelman.[11]

Eläkevuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eläkevuosinaan Kara puolisoineen asui talvet Portugalin Algarvessa ja kesät Klaukkalassa Valkjärven äärellä. 1992 pariskunta muutti Turkuun Linnankadulle. Vuonna 1996 Kara suostui Yleisradion televisiodokumenttin Silmän lumo. Seuraavana vuonna hän oli viimeisen kerran julkisuudessa Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla, jonka päävieras hän oli. Samana vuonna Kara jäi leskeksi. Hän muutti alkuvuodesta 1998 Helsingin Munkkiniemeen Saga-Seniorikeskukseen, jossa hän kuoli 85-vuotiaana helmikuussa 2002.[23]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Valkoiset ruusut, s. 32
  2. a b Valkoiset ruusut, s. 23
  3. Valkoiset ruusut, s. 37
  4. Valkoiset ruusut, s. 35
  5. Valkoiset ruusut, s. 36 ja 37
  6. Valkoiset ruusut, s. 44
  7. Valkoiset ruusut, s. 39 ja 40
  8. Valkoiset ruusut, s. 30
  9. Valkoiset ruusut, s. 46 ja 47
  10. Valkoiset ruusut, s. 53
  11. a b c d e f g h Televisiodokumentti "Silmän lumo", Yleisradio 1996
  12. Valkoiset ruusut, s. 50 ja 51
  13. Valkoiset ruusut, s. 56
  14. Valkoiset ruusut, s. 50
  15. Valkoiset ruusut, s. 319
  16. Suomen kansallisfilmografia 3, s. 214
  17. a b Valkoiset ruusut, s. 26
  18. Valkoiset ruusut, s. 59 ja 60
  19. Suomen kansallisfilmografia 4, s. 292
  20. Valkoiset ruusut, s. 61
  21. Valkoiset ruusut, s. 113 ja 114
  22. Valkoiset ruusut, s. 122 ja 123
  23. a b Valkoiset ruusut, s. 62
  24. Valkoiset ruusut, s. 54

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]