Joel Rinne

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Joel Rinne
Joel Rinne 1930-luvun alussa
Joel Rinne 1930-luvun alussa
Syntymäaika 6. kesäkuuta 1897
Syntymäpaikka Asikkala
Aktiivisena 1916–1981
Kuolinaika 5. joulukuuta 1981 (84 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Oikea nimi Toivo Joel Rinne
Muut nimet Jopi Rinne
Ammatti näyttelijä
Merkittävät roolit Komisario Palmu
Komisario Palmu -elokuvissa
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Parhaan miespääosan Jussi
1944 Kirkastettu sydän
1963 Tähdet kertovat, komisario Palmu

Toivo Joel ”Jopi” Rinne (6. kesäkuuta 1897 Asikkala3. joulukuuta 1981 Helsinki) oli suomalainen teatteri- ja elokuvanäyttelijä, joka tunnetaan erityisesti komisario Palmu -rooleistaan. Hän sai akateemikon arvonimen vuonna 1972.

Näyttelijäksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joel Rinne hakeutui veljensä Jalmari Rinteen esimerkin innoittamana Suomen Kansallisteatterin oppilaskouluun vuonna 1916. Kouluajan debyyttiroolinsa hän teki näytelmässä Daniel Hjort ja toimi avustajatehtävissä lukuisissa Kansallisteatterin näytännöissä, kuten Holbergin Jeppe Niilonpojassa, Molièren Saiturissa ja Ibsenin Peer Gyntissä. Kaksivuotisen koulun jälkeen vuorossa oli asepalvelus, jota suorittamassa Rinne oli Kainuun rajavartiostossa. Saatuaan siirron Helsinkiin ensimmäisen divisioonan esikuntaan, hän siirtyi näyttelijäksi Elli Tompurin vasta perustamaan teatteriin, Vapaalle Näyttämölle. Teatteri kärsi kuitenkin taloudellisista vaikeuksista ja lopetti seuraavana vuonna. Vuoden aikana Rinne ehti esiintyä muun muassa näytelmissä Ei sitä voi koskaan tietää, Nuoruus, Keinumorsian ja Salome.

Syksyllä 1920 Rinne siirtyi Kansan Näyttämölle, jonka pääpaino oli opereteissa, salonkinäytelmissä ja komedioissa. Teatterin näyttelijäkaartiin kuului sellaisia suurnimiä kuin Aku Käyhkö, Annie Mörk, Eino Jurkka, Aku Korhonen, Paavo Raitio, Pirkko Raitio ja Arvi Tuomi. Kansan Näyttämön kaudellaan Rinne näytteli muun muassa musiikkikomedia Permantopaikassa, joka oli yleisömenestys. Vuonna 1923 Viipurin Näyttämö houkutteli hänet kaksinkertaisella palkalla teatteriinsa. Samanaikaisesti teatteriin tuli myös Uuno Laakso, josta tuli Rinteen läheinen ja pitkäaikainen työtoveri vuosiksi Kansallisteatterissakin. Viipurin kautta kesti kolme vuotta, jona aikana Rinteen meriittilistalle kirjautuivat muun muassa sellaiset näytöskappaleet kuin Fauni, Synti ja Romeo ja Julia.

Syksyllä 1926 Rinne palasi Helsinkiin Kansan Näyttämölle. Siellä hän esiintyi muun muassa näytelmissä Seitsemän veljestä, Pohjalla ja Edmund Kean, joista jälkimmäinen oli samalla Rinteen kymmenvuotistaiteilijajuhlakappale. Vuonna 1928 oli vuorossa kiinnitys Suomen Kansallisteatteriin, josta tulikin Rinteen pysyvä koti vuoteen 1972 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle. Alkuun Rinteen roolit Kansallisteatterissa olivat veijarirooleja muun muassa Ferdys Pistoran kääntymyksessä ja Dominossa, mutta Figaron häiden nimiroolin jälkeen roolityypit alkoivat laajeta. 1930-luvulla Rinne esiintyi esimerkiksi sellaisissa näytelmissä kuin Miten haluatte, Villisorsa, Kustaa Eerikinpoika, Lea, Rajuilma, Akhnaton, Kypsyyskoe ja Volpone.

Elokuviin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rinne oli jo vuodesta 1921 alkaen kokeillut muutaman kerran elokuvanäyttelemistä, ja esiintyi 1923 isossa roolissa elokuvassa Rautakylän vanha parooni. Suuri läpimurto tapahtui kuitenkin 1928 Erkki Karun ohjaamassa elokuvassa Nuori luotsi, jossa Rinteellä oli päärooli. Samana vuonna hän näytteli pääosan myös toisessa elokuvassa Miekan terällä. Pian tämän jälkeen Rinne lähti stipendimatkalle Berliiniin ja Pariisiin Uuno Laakson kanssa, perehtyen paikalliseen teatterielämään. Matkalla Rinne näki myös elämänsä ensimmäisen äänielokuvan, Al Jolsonin tähdittämän yhdysvaltalaisen Jazzlaulajan (1928). Vuonna 1931 Rinne teki ensimmäisen äänielokuvaroolinsa elokuvassa Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, joka ei tosin ollut vielä puhdas äänielokuva, vaan musiikilla ja äänitehosteilla varusteltu mykkäfilmi.

Vielä 1930-luvun alkupuolella Rinne esiintyi elokuvissa vain satunnaisesti eikä ollut vakuuttunut valkokankaan merkityksestä; hän pitikin teatteria tärkeimpänä työkenttänä elämänsä loppuun saakka. Vuonna 1931 valmistui elokuva Rovastin häämatkat ja seuraavana vuonna Olenko minä tullut haaremiin!, jossa hänen vastanäyttelijänään oli Birgit Kronström ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Seuraava elokuva oli vuonna 1934 valmistunut Minä ja ministeri taas kerran Kronströmin kanssa, ja Meidän poikamme ilmassa vielä samaisena vuonna. Risto Orkon vuonna 1936 ohjaama salakuljetusseikkailu VMV 6 oli suurmenestys, joka käynnisti Rinteen uralla varsinaisen elokuvatehtailun. Jatkossa elokuvia syntyikin vähintään kaksi joka vuosi – parhaimmillaan jopa neljä. 1930-luvun lopulla syntyi filmatisointeja teatteriklassikoista, kuten Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä.

Kersantti Jopi ja Kuollut Mies[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan syttyessä Rinne ei vielä joutunut nostomiehenä rintamalle, joten hän jatkoi niin teatterityötä kuin elokuvasuorituksiakin. Jatkosodan alkaessa käsky kuitenkin kävi jo ”täysikasvuisillekin”. Kersantti Rinne palveli Kannaksella viihdytysjoukoissa ja kiersi viihdyttämässä rintamamiehiä Einari Ketolan, Eino Katajavuoren, Vili Vesterisen ja Unto Salmisen kanssa. Viisikko pääsi esiintymään jopa itse ”Ukko-Pekalle”, entiselle presidentti P. E. Svinhufvudille ja hänen seurueeseensa kuuluneille kenraaleille. Rinne jatkoi myös työskentelemistä teatterissa ja elokuvissa viihdytyskiertueiden välillä.

Vuonna 1942 Ilmari Unho ohjasi Suomi-Filmin ensimmäisen Simo Penttilä -filmatisoinnin, jännitysseikkailun Kuollut Mies rakastuu, jossa Rinne näytteli pääosan, eversti Sarmon roolin ja Reino Valkama oli everstin aisaparina kapteeni Vehmerinä. Naispääosassa nähtiin Hilkka Helinä. Kuollut Mies sai jatkoa vuonna 1944 elokuvassa Kuollut mies vihastuu ja vielä 1952 elokuvassa Kuollut mies kummittelee, joissa Reino Valkama toimi edelleen everstin oikeana kätenä. Rinne piti itse Kuolleita Miehiä omina elokuvasuosikkeinaan myöhempien Palmu-elokuvien ohella. Muita Penttilä-filmatisointeja olivat Kolmastoista koputus ja Valkoisen neilikan velho, joissa Rinteen seikkailija-taikurin aisaparina esiintyi jälleen Valkama. Vuonna 1943 syntyi Ilmari Unhon ohjauksessa elokuva Kirkastettu sydän, jonka miespääosasta Rinne nappasi ensimmäisen Jussi-palkintonsa.

Rauhan palattua työ Kansallisteatterissa jatkui reippain ottein. 1940-luvun näytöskappaleita olivat muun muassa "Antonius ja Kleopatra", "Ihmisvihaaja", "Ministerin rakastettu", "Erik XIV" ja "Nummisuutarit". 1950-luvun puolella Rinteen suurimpia töitä olivat muun muassa "Cyrano de Bergerac" ja "Nukkekoti" ja muutamat Tšehov-tulkinnat, joista varsinkin de Bergerac sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton vuonna 1958, jolloin esitys nähtiin ensi-illassa. Hänet palkittiin vuonna 1953 Pro Finlandia -mitalilla.

Komisario Palmu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla Rinne rupesi hidastamaan tahtia elokuvien parissa. Vuosikymmenen puolivälissä syntyi keskimäärin enää vain yksi elokuva vuodessa, muun muassa "Muuan sulhasmies", jossa Jopi ja Hannes Häyrinen näyttelevät irtolaisina elävää aatelismiestä ja hänen lakeijaansa. 1957 tehdyn "Niskavuori taistelee" -elokuvan jälkeen Rinne piti muutaman kesän taukoa elokuvista.

Vuonna 1960 Matti Kassila palasi Suomen Filmiteollisuuteen ohjaajaksi ja ryhtyi tekemään elokuvaa Mika Waltarin komisario Palmusta. Kassilan mielestä Suomessa oli vain kolme näyttelijää, joilla oli edellytykset Palmun hahmon esittämiseen: Aku Korhonen, Tauno Palo ja Joel Rinne. Korhonen oli kuitenkin jo vanha ja vakavasti sairas. Palon riippakivenä olivat puolestaan hänen lukuisat romanttiset miessankariroolinsa, jotka eivät olisi tehneet hänestä uskottavaa Palmua. Näin ollen Rinne sai roolin. Elokuvan muissa keskeisissä rooleissa olivat Leo Jokela ja Matti Ranin. Komisario Palmun erehdyksestä tuli vuoden suurmenestys, joka poiki seuraavana vuonna jatkoa elokuvassa Kaasua, komisario Palmu!. 1962 tehtiin kolmas Palmu-elokuva Tähdet kertovat, komisario Palmu. Roolisuoritus toi Rinteelle hänen toisen miespääosa-Jussinsa. Vielä seuraavana vuonna oli tarkoitus tehdä sarjalle jatkoa, mutta näyttelijöiden lakko romutti suunnitelmat. Neljäs Palmu-elokuva, Vodkaa, komisario Palmu, tehtiin vasta vuonna 1969, mutta ei enää Mika Waltarin tekstien pohjalta. Tämä ei saavuttanut samanlaista suosiota kuin kolme edellistä Palmua, ja jäi näin tämän sarjan viimeiseksi filmatisoinniksi. Kolme viimeistä Palmu-elokuvaa olivat Fennada-Filmin tuottamia.

Mannerheim[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joel Rinne Caesarina Suomen kansallisteatterin näytelmässä Caesar ja Kleopatra vuonna 1963. Kleopatraa esittää Liisa Tuomi.

60-luvulla suuret teatteriroolit jatkuivat muun muassa näytelmissä kuin "Marat", "Caesar ja Kleopatra", "Altoonan vangit", "Kuka pelkää Virginia Woolfia" ja vuoden 1966 "Päämajassa", jossa Rinne esitti C. G. E. Mannerheimia. Rooli toi ylistystä kriitikoilta ja oli kassamenestys – näytelmä esitettiin toistasataa kertaa Kansallisteatterissa. Vuonna 1970 näytelmä filmattiin Matti Kassilan ohjauksessa. Rinteen vastanäyttelijänä päämajoitusmestarin roolissa toimi Jussi Jurkka, vuonna 1968 tehtävään oli aiottu Olavi Ahosta. Elokuva jäi Rinteen viimeiseksi filmirooliksi. Televisioteatterille, MTV-Teatterille ja Kansallisteatterille hän teki roolitöitä viimeisiin vuosiinsa saakka.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Joel Rinne: Jopin kirja, Tammi, 1967
  • Matti Kassila: Käsikirjoitus ja ohjaus Matti Kassila. WSOY, 2004.
  • Mauno Mäkelä: Kerrankin hyvä kotimainen. WSOY, 1996.
  • Timo Martin, Pertti Niemi & Ilona Tainio: Suomen teatterit ja teatterintekijät. Tammi, 1974.
  • Suomen kansallisfilmografia 1-7: VAPK, 1992

Pekka ja Pätkä mestarimaalareina (1959) (Muotokuvana vankilanjohtajan seinällä)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]