Joel Rinne

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Joel Rinne
Joel Rinne 1930-luvun alussa
Joel Rinne 1930-luvun alussa
Syntymäaika 6. kesäkuuta 1897
Syntymäpaikka Asikkala
Aktiivisena 1916–1981
Kuolinaika 5. joulukuuta 1981 (84 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Oikea nimi Toivo Joel Rinne
Muut nimet Jopi Rinne
Ammatti näyttelijä
Merkittävät roolit Komisario Palmu
Komisario Palmu -elokuvissa
Cyrano de Bergerac
Tartuffe
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Parhaan miespääosan Jussi
1944 Kirkastettu sydän
1963 Tähdet kertovat, komisario Palmu[1]

Toivo Joel ”Jopi” Rinne (6. kesäkuuta 1897 Asikkala3. joulukuuta 1981 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Hän oli kiinnitettynä Suomen Kansallisteatteriin 1928–1972. Hänen taiteellinen alansa ulottui antiikin murhenäytelmien sankareista koomisiin rooleihin. Puhenäyttämön ohella Rinne näytteli elokuvissa ja radiossa. Erityisen hyvin hänet tunnetaan roolistaan komisario Palmuna.[2] Rinne sai akateemikon arvonimen vuonna 1972.

”Joel Rinne oli kauan näyttämöidemme hauskin ja älykkäin veijari. Notkeaan liikunnallisuuteen hän yhdisti nopeaiskuisen repliikin: hän oli hämäläinen parhaimmillaan.”

Arvi Kivimaa analysoi Joel Rinteen näyttelijäntyötä vuonna 1967[3]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joel Rinne syntyi helluntaina kello 4.00.[4] Hänen vanhempansa Maria Sofia Karlsson ja Johan Oskar Gröndahl omistivat pienehkön Laurilan tilan Kalkkisten kylässä Asikkalassa. Maria Sofia oli kotoisin Sysmästä, Johan Oskar puolestaan Hartolasta, jonne hänen isänsä oli aikoinaan muuttanut Helsingistä.[5] Pariskunta oli avioitunut 1883. Johan Oskar oli ammatiltaan kauppias.[6] Hän oli myös innokas näyttelijä raittiusseurassa. Perheeseen syntyi peräti neljätoista lasta, joista useat olivat kuolleet jo ennen Joelin syntymää. Einarin, Jalmarin ja Joelin lisäksi sisarusparvesta näyttelijän ammatin valitsi Kalle, joka kuoli hieman yli kaksikymmenvuotiaana. Perheen kuopus Veikko-Mooses teki merkittävän uran voimistelunopettajana. Hän toimi myös urheiluvalmentajana Suomessa ja ulkomailla Pakistania myöten. Veljeksistä vanhin, Ernst, kuoli kahdeksantoistavuotiaana; samana päivänä kuin veljeksistä nuorin, Martti, joka oli vuoden ikäinen.[7]

Gröndahlin perhe muutti Kalkkisten kylästä Lahteen 1910-luvun alussa, minne Johan Oskar Gröndahl perusti kaksi kauppaa. Teini-ikäinen Joel oli avustajana kaupungissa vierailleiden kiertueteattereiden esityksissä. Hän oli mukana muun muassa Aino Haverisen johtamassa operetissa Aavikon lapsia. Erityisen voimakkaan vaikutuksen nuoreen Joeliin teki romanttinen kaunotar Tekla Tummento.[8]

Näyttelijäksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joel Rinne hakeutui veljensä Jalmari Rinteen esimerkin innoittamana Suomen Kansallisteatterin oppilaskouluun vuonna 1916. Kouluajan debyyttiroolinsa hän teki näytelmässä Daniel Hjort ja toimi avustajatehtävissä lukuisissa Kansallisteatterin näytännöissä, kuten Holbergin Jeppe Niilonpojassa, Molièren Saiturissa ja Ibsenin Peer Gyntissä. Kaksivuotisen koulun jälkeen vuorossa oli asepalvelus, jota hän suoritti Kainuun rajavartiostossa. Saatuaan siirron Helsinkiin ensimmäisen divisioonan esikuntaan, hän siirtyi näyttelijäksi Elli Tompurin vasta perustamaan teatteriin, Vapaalle Näyttämölle. Teatteri kaatui pian taloudellisiin vaikeuksiin.[2] Vuoden aikana Rinne esiintyi muun muassa näytelmissä Ei sitä voi koskaan tietää, Nuoruus, Keinumorsian ja Salome.

Syksyllä 1920 Rinne siirtyi Kansan Näyttämölle, jonka pääpaino oli opereteissa, salonkinäytelmissä ja komedioissa. Teatterin näyttelijäkaartiin kuuluivat muun muassa Aku Käyhkö, Annie Mörk, Eino Jurkka, Aku Korhonen, Paavo Raitio, Pirkko Raitio ja Arvi Tuomi. Kansan Näyttämön kaudellaan Rinne näytteli muun muassa musiikkikomediassa Permantopaikka, joka oli yleisömenestys. Vuonna 1923 Viipurin Näyttämö houkutteli hänet kaksinkertaisella palkalla riveihinsä. Samanaikaisesti teatteriin tuli myös Uuno Laakso, josta tuli Rinteen läheinen ja pitkäaikainen työtoveri vuosiksi Kansallisteatterissakin. Viipurin kautta kesti kolme vuotta, jona aikana Rinne näytteli muun muassa kappaleissa Fauni, Synti ja Romeo ja Julia.

Syksyllä 1926 Rinne palasi Helsinkiin Kansan Näyttämölle. Siellä hän esiintyi muun muassa näytelmissä Seitsemän veljestä, Pohjalla ja Edmund Kean, joista jälkimmäinen oli samalla Rinteen kymmenvuotistaiteilijajuhlakappale.

Vuonna 1928 oli vuorossa kiinnitys Suomen Kansallisteatteriin, josta tuli Rinteen pysyvä työpaikka vuoteen 1972 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle.[2] Alkuun Rinteen roolit Kansallisteatterissa olivat veijarirooleja muun muassa Ferdys Pistoran kääntymyksessä ja Dominossa. Figaron häiden nimiroolin jälkeen hänen roolityyppinsä alkoivat laajeta. Bertolt Brechtin Kerjäläisoopperassa vuonna 1930 Rinne tulkitsi ensimmäisen suomenkielisen Macheathin.[2] 1930-luvulla Rinne näytteli esimerkiksi kappaleissa Miten haluatte, Villisorsa, Kustaa Eerikinpoika, Lea, Rajuilma, Akhnaton, Kypsyyskoe ja Volpone. Vuonna 1935 hän sai taiteellisen voiton klassisen protagonistin tulkinnastaan näytelmässä Homburgin prinssi Friedrich.[2]

Elokuviin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rinne oli jo vuodesta 1921 alkaen kokeillut muutaman kerran elokuvanäyttelemistä, ja vuonna 1923 hänellä oli merkittävä rooli elokuvassa Rautakylän vanha parooni. Suuri läpimurto tapahtui kuitenkin 1928 Erkki Karun ohjaamassa elokuvassa Nuori luotsi, jossa Rinteellä oli päärooli. Samana vuonna hän näytteli pääosan myös toisessa elokuvassa Miekan terällä. Pian tämän jälkeen Rinne lähti stipendimatkalle Berliiniin ja Pariisiin Uuno Laakson kanssa, perehtyen paikalliseen teatterielämään. Matkalla Rinne näki myös elämänsä ensimmäisen äänielokuvan, Al Jolsonin tähdittämän yhdysvaltalaisen Jazzlaulajan (1928). Vuonna 1931 Rinne teki ensimmäisen äänielokuvaroolinsa elokuvassa Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, joka ei tosin ollut vielä puhdas äänielokuva, vaan musiikilla ja äänitehosteilla varusteltu mykkäfilmi.

Vielä 1930-luvun alkupuolella Rinne esiintyi elokuvissa vain satunnaisesti eikä ollut vakuuttunut valkokankaan merkityksestä; hän pitikin teatteria tärkeimpänä työkenttänään elämänsä loppuun saakka. Vuonna 1931 valmistui elokuva Rovastin häämatkat ja seuraavana vuonna Olenko minä tullut haaremiin!, jossa hänen vastanäyttelijänään oli Birgit Kronström ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Seuraava elokuva oli vuonna 1934 valmistunut Minä ja ministeri taas kerran Kronströmin kanssa, ja Meidän poikamme ilmassa vielä samaisena vuonna. Risto Orkon vuonna 1936 ohjaama salakuljetusseikkailu VMV 6 oli suurmenestys, joka käynnisti Rinteen uralla varsinaisen elokuvatehtailun. Jatkossa elokuvia syntyikin vähintään kaksi joka vuosi – parhaimmillaan jopa neljä. 1930-luvun lopulla syntyi filmatisointeja teatteriklassikoista, kuten Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä.

Kersantti Jopi ja Kuollut Mies[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan syttyessä Rinne ei vielä joutunut nostomiehenä rintamalle, joten hän jatkoi niin teatterityötä kuin elokuvasuorituksiakin. Jatkosodan alkaessa käsky kuitenkin kävi jo ”täysikasvuisillekin”. Kersantti Rinne palveli Kannaksella viihdytysjoukoissa ja kiersi viihdyttämässä rintamamiehiä Einari Ketolan, Eino Katajavuoren, Vili Vesterisen ja Unto Salmisen kanssa. Viisikko pääsi esiintymään jopa itselleen ”Ukko-Pekalle”´eli presidentti P. E. Svinhufvudille ja hänen seurueeseensa kuuluneille kenraaleille. Naisnäyttelijöiden puutteessa Rinne pääsi osoittamaan muuntautumiskykyään tulkitsemalla Eevan roolin Aleksis Kiven Kihlauksessa.[2] Viihdytyskiertueiden välillä Rinne jatkoi työtään myös teatterissa ja elokuvissa .

Vuonna 1942 Ilmari Unho ohjasi Suomi-Filmin ensimmäisen Simo Penttilä -filmatisoinnin, jännitysseikkailun Kuollut Mies rakastuu, jossa Rinne näytteli pääosan, eversti Sarmon roolin ja Reino Valkama oli everstin aisaparina kapteeni Vehmerinä. Naispääosassa nähtiin Hilkka Helinä. Kuollut Mies sai jatkoa vuonna 1944 elokuvassa Kuollut mies vihastuu ja vielä 1952 elokuvassa Kuollut mies kummittelee, joissa Reino Valkama toimi edelleen everstin oikeana kätenä. Rinne piti itse Kuolleita Miehiä omina elokuvasuosikkeinaan myöhempien Palmu-elokuvien ohella. Muita Penttilä-filmatisointeja olivat Kolmastoista koputus ja Valkoisen neilikan velho, joissa Rinteen seikkailija-taikurin aisaparina esiintyi jälleen Valkama. Vuonna 1943 syntyi Ilmari Unhon ohjaamana elokuva Kirkastettu sydän, jonka miespääosasta Rinne nappasi ensimmäisen Jussi-palkintonsa.

Rauhan palattua työ Kansallisteatterissa jatkui reippain ottein. 1940-luvun näytöskappaleita olivat muun muassa Antonius ja Kleopatra, Ihmisvihaaja, Ministerin rakastettu, Erik XIV ja Nummisuutarit. 1950-luvulla Rinteen suurimpia töitä olivat muun muassa Cyrano de Bergerac ja Nukkekoti sekä muutamat Tšehov-tulkinnat. Etenkin de Bergerac sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton vuonna 1958, jolloin esitys sai ensi-iltansa.

Rinne palkittiin vuonna 1953 Pro Finlandia -mitalilla.

Komisario Palmu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla Rinne rupesi hidastamaan tahtiaan elokuvien parissa. Vuosikymmenen puolivälissä syntyi keskimäärin enää vain yksi elokuva vuodessa, muun muassa Muuan sulhasmies, jossa Joel Rinne ja Hannes Häyrinen näyttelevät irtolaisina elävää aatelismiestä ja hänen lakeijaansa. Vuonna 1957 valmistuneen "Niskavuori taistelee" -elokuvan jälkeen Rinne piti muutaman kesän taukoa elokuvista.

Vuonna 1960 Matti Kassila palasi Suomen Filmiteollisuuteen ohjaajaksi ja ryhtyi tekemään elokuvaa Mika Waltarin komisario Palmusta. Kassilan mielestä Suomessa oli vain kolme näyttelijää, joilla oli edellytykset Palmun hahmon tulkitsemiseen: Aku Korhonen, Tauno Palo ja Joel Rinne. Korhonen oli kuitenkin jo vanha ja vakavasti sairas. Palon riippakivenä olivat puolestaan hänen lukuisat romanttiset miessankariroolinsa, jotka eivät olisi tehneet hänestä uskottavaa Palmua. Näin ollen Rinne sai roolin. Elokuvan muissa keskeisissä rooleissa olivat Leo Jokela ja Matti Ranin.

Komisario Palmun erehdyksestä tuli vuoden suurmenestys, joka poiki seuraavana vuonna jatkoa elokuvassa Kaasua, komisario Palmu!. Vuonna 1962 tehtiin kolmas Palmu-elokuva Tähdet kertovat, komisario Palmu. Rinne sai roolityöstään toisen miespääosa-Jussinsa. Seuraavana vuonna oli tarkoitus tehdä sarjalle jatkoa, mutta näyttelijöiden lakko romutti suunnitelmat. Neljäs Palmu-elokuva, Vodkaa, komisario Palmu, tehtiin vasta vuonna 1969, mutta ei enää Mika Waltarin tekstien pohjalta. Elokuva ei saavuttanut samanlaista suosiota kuin kolme edellistä Palmua, ja jäi siten sarjan viimeiseksi filmatisoinniksi. Kolme viimeistä Palmu-elokuvaa olivat Fennada-Filmin tuottamia.

Mannerheim[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joel Rinne Caesarina Suomen Kansallisteatterin näytelmässä Caesar ja Kleopatra vuonna 1963. Kleopatraa näyttelee Liisa Tuomi.

1960-luvulla Rinteen suuret teatteriroolit jatkuivat muun muassa näytelmissä Marat, Caesar ja Kleopatra ja Kuka pelkää Virginia Woolfia. Näytelmässä Tartuffe (1960) Rinne ilmensi jälleen joustavuuttaan ja Altonan vangeissa (1962) hän yhdisti niukan ilmaisun älylliseen tarkkuuteen von Gerlachia näytellessään.[2]

Vuoden 1966 Päämajassa Rinne tulkitsi C. G. E. Mannerheimia. Rooli sai ylistystä kriitikoilta ja oli kassamenestys – näytelmä esitettiin toistasataa kertaa Kansallisteatterissa. Vuonna 1970 näytelmä filmattiin Matti Kassilan ohjaamana. Rinteen vastanäyttelijänä päämajoitusmestarin roolissa oli Jussi Jurkka, vuonna 1968 tehtävään oli aiottu Olavi Ahosta. Päämaja jäi Rinteen viimeiseksi elokuvatyöksi. Televisioteatterille, MTV-Teatterille ja Kansallisteatterille hän teki roolitöitä viimeisiin vuosiinsa saakka.

”Joel Rinne kuuluu niihin taiteilijoihin, joille antelias luonto on jakanut runsaasti kumminlahjoja hauskan ulkomuodon, sopusuhtaisen ja miehekkään vartalon, miellyttävän ja sointuisan orgaanin sekä selkeän älyn. Mutta hän ei kuulu niihin, jotka jättäytyvät yksinomaan luontaisten lahjojensa varaan ja heittävät loput hyvän onnensa huomaan.”

Erkki Kivijärvi Helsingin Sanomissa vuonna 1926[9]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rinne, Joel: Jopin kirja, Tammi, 1967
  • Martin, Timo, Niemi, Pertti & Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät. Tammi, 1974
  • Suomen kansallisfilmografia 1-7: VAPK, 1992
  • Mäkelä, Mauno: Kerrankin hyvä kotimainen. WSOY, 1996.
  • Kassila, Matti: Käsikirjoitus ja ohjaus Matti Kassila. WSOY, 2004.
  • Koski, Pirkko: Näyttelijänä Suomessa, ©Pirkko Koski, Suomen näyttelijäliitto ja WSOY 2013, ISBN 978-951-0-39549-3

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Elonet
  2. a b c d e f g Näyttelijänä Suomessa, s. 248
  3. Jopin kirja, s. 187
  4. Jopin kirja, s. 20
  5. Jopin kirja, s. 10
  6. Jopin kirja, s. 8
  7. Jopin kirja, s. 13
  8. Jopin kirja, s. 23 ja 24
  9. Jopin kirja, s. 171

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]