Hannes Häyrinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hannes Häyrinen
Hannes Häyrinen vuonna 1939.
Hannes Häyrinen vuonna 1939.
Syntymäaika 25. huhtikuuta 1914
Syntymäpaikka Jyväskylä
Kuolinaika 21. joulukuuta 1991 (77 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Muut nimet Johan Erik Högdahl
Ammatti näyttelijä
Puoliso Liisa Nevalainen (1939–1987)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Hannes ”Hanski” Häyrinen, alk. Johan Erik Högdahl, (25. huhtikuuta 1914 Jyväskylä21. joulukuuta 1991 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja teatterinjohtaja.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hannes Häyrinen valmistui Suomen Näyttämöopistosta 1934 ja työskenteli seuraavat kolme vuotta vailla vakituista teatterikiinnitystä. Hän sai vuonna 1937 kiinnityksen Helsingin Kansanteatteriin, jossa hän työskenteli talvisodan puhkeamiseen asti. Häyrinen teki sopimuksen Suomi-Filmin kanssa 1938, ja seuraavien kolmen vuoden aikana hän teki tusinan verran elokuvia, joista suurehkoissa sivuosissa elokuvissa Hätävara ja Rikas tyttö. Ensimmäinen todellinen pääosa oli vuonna 1941 Ville Salmisen ensimmäisessä ohjaustyössä Viimeinen vieras.

Siirryttyään 1942 palkkariitojen jälkeen Suomen Filmiteollisuuteen Häyrinen alkoi saada myös päärooleja, ensimmäisenä elokuvassa Nuoria ihmisiä 1943, jonka muissa päätehtävissä olivat Kyllikki Forssell ja Olavi Virta. Muita mainitsemisen arvoisia rooleja 1940-luvulta olivat roolit muun muassa elokuvissa Synnitön lankeemus, Naimisiin päiväksi ja Nuoruus sumussa.

Vuonna 1945 Häyrinen siirtyi Suomen Työväenteatteriin ja 1947 edelleen Tampereen Työväen Teatteriin. 1951 Hanski otti vastaan johtajan paikan Kotkan kaupunginteatterissa, ja toimi tässä tehtävässä vuoteen 1955 asti. Tuona ajanjaksona Häyrinen teki melko vähän elokuvia, mutta yhden parhaimmistaan, Matti Kassilan ohjaaman Radio tekee murron vuonna 1951. Elokuva sai seuraavana vuonna vielä jatko-osan Radio tulee hulluksi.

1955 Häyrinen jätti teatterinjohtajan tehtävät ja siirtyi näyttelijäksi Lahden kaupunginteatteriin. Hän jättäytyi vapaaksi näyttelijäksi 1957. Pari vuotta hän sitten keskittyikin elokuviin niin näyttelijänä kuin ohjaajana kuin käsikirjoittajanakin. Näiden vuosien parasta satoa olivat roolit elokuvissa Syntipukki, Asessorin naishuolet, Paksunahka ja Kovaa peliä pohjolassa. Ensimmäinen ohjaustyö oli elokuva Iskelmäketju 1959.

Häyrinen esiintyi myös Yleisradion radio-ohjelmissa. Ehkä tunnetuin rooli oli Kankkulan kaivolla -hupailun juontajarooli vuosina 1958–1970. Hän esiintyi myös Antero Alpolan kanssa jouluaaton aattoiltaisin ohjelmassa Aatonaaton joululahjavalvojaiset useasti aina vuoteen 1990. Aatonaattona 1991 Häyrisen valmiiksi puhumat osuudet esitettiin taukoina, koska hän oli kuollut kaksi päivää aiemmin.

Vuonna 1959 Häyrinen palasi takaisin teatterinäyttelijäksi Helsingin Kaupunginteatteriin, mistä hän siirtyi 1975 Suomen Kansallisteatteriin, josta hän jäi eläkkeelle 1981. 1960-luvun puolella elokuvaroolit olivat olleet vain sivuosia, mutta hahmot kuitenkin mieleenpainuvia kuten Aarne Tarkaksen tyhmän poliisikaksikon Ripatti (tämän aisaparia, ylikonstaapeli Koukkua näytteli Uljas Kandolin). Hanskin viimeinen elokuvarooli oli Spede-elokuvassa Millipilleri 1966. Hän esiintyi kuitenkin vielä 1980-luvulla Jouko Turkan ohjaamassa televisioelokuvassa Seitsemän veljestä.

Television tulon myötä Häyrinen luonnollisesti siirtyi myös tämän uuden median pariin ja esiintyi muun muassa televisiosarjassa Kaverukset vuosina 1961–1963. Hän myös toimi sarjan ohjaajana. Hänen kenties tunnetuin televisiosarjansa Hanski pyöri valtakunnanverkossa vuosina 1967–1973. Myös tämän sarjan hän ohjasi; hänen vaimonsa Liisa Nevalainen toimi käsikirjoittajana ja hänen vastanäyttelijänään. Lisäksi Häyrinen sai Pro Finlandia -tunnustuksen vuonna 1965. Tv-sarjan talonmiehen vaimoa eli Helmi Orvokki Virtasta näytellyt Marita Nordberg muisteli kiitollisuudella noita aikoja, kuten myös talonmiestä esittänyt näyttelijä Mauno Blomqvist.kenen mukaan?

Häyrisestä käytettiin usein epiteettiä ”vanha vihainen mies”; nimitys on tiettävästi hänen itsensä keksimä ja vastapaino entisajan epiteetille ”nuori vihainen mies”, jolla tarkoitettiin eri mieltä yleisen mielipiteen kanssa olevia. Epiteetti kuvaa monien mielestä mainiosti Häyrisen omaleimaista huumorintajua.[1] Häyrisen harrastuksiin kuuluivat kirjallisuus ja filatelia.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Timo Martin, Pertti Niemi & Ilona Tainio: Suomen teatterit ja teatterintekijät, Tammi, 1974
  • Suomen kansallisfilmografia 2–6, VAPK, 1991
  1. Annala, Jukka: Toopelivisio. Helsinki: Teos, 2006. ISBN 951-851-066-0