Olavi Virta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Olavi Virta
Olavi virta levytukku.jpg
Syntynyt 27. helmikuuta 1915
Sysmä
Kuollut 14. heinäkuuta 1972 (57 vuotta)
Tampere
Kotipaikka Sysmä
Aktiivisena 19391966
Tyylilajit tango
jazz
iskelmä
Laulukieli suomi
englanti
espanja
Ammatit muusikko, elokuvanäyttelijä
Soittimet laulu, kitara
Levy-yhtiöt Warner Music Finland

Oskari Olavi "Ola" Virta (vuoteen 1926 Ilmén, 27. helmikuuta 1915 Sysmä14. heinäkuuta 1972 Tampere) oli laulaja, näyttelijä ja Suomen eniten levyttäneitä artisteja. Hän levytti vuosina 19381966 601 laulua, joista tangoja on 136[1], monista on tullut suomalaisen iskelmämusiikin klassikoita.

Näihin lauluihin kuului erityisesti tangoja (esimerkiksi ”Punatukkaiselle tytölleni”, ”Ennen kuolemaa” ja ”Täysikuu”), sekä monipuolista iskelmämusiikkia (muun muassa ”Poika varjoisalta kujalta”, ”Hopeinen kuu”, ”Eva” ja ”Kultainen nuoruus”). Hän oli myös 1950-luvun alussa Kipparikvartetin 2. tenori. Hän sai myös uransa aikana kolme kultalevyä kappaleista ”Ennen kuolemaa”, ”Tulisuudelma” ja ”La Cumparsita”. Nämä kaikki olivat Kullervon (Tapio Lahtinen) suomeksi sanoittamia.

Koko laulu-uransa aikana Olavi Virta levytti myös omia versioitaan suomalaisista ikivihreistä sävelmistä (esimerkiksi ”Metsäkukkia”) sekä kansainvälisesti tunnetuista tangoista (esimerkiksi ”La Cumparsita”, ”Ennen kuolemaa” (Avant de mourir) ja ”Rakkautta ei se ollut” (Liebe war es nie). Joskus Olavi Virta levytti oman versionsa aikansa tunnetuimmista hiteistä, mikä saattoi olla kohtalokasta aloittelevalle laulajalle, sillä useimmiten kuuntelijat siirtyivät suosimaan Virran versiota.

Virran harvinaisin levytys on ”La Mer”, jota on löytynyt yksi ainoa savikiekko Sointu-levymerkillä ja se on julkaistu uudelleen Sointu CD-levysarjassa vuonna 1999.

Musiikillinen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Virran isä oli vuonna 1891 syntynyt sysmäläisen suutarin poika Juho Oskari Ilmén. Hänen äitinsä oli vuonna 1889 syntynyt, Karjalan kannaksen Koivistolta Helsinkiin muuttanut Ida Grusander. He solmivat avioliiton lokakuussa 1914 ja Olavi oli vanhempiensa ainoa lapsi. Sisällisodan jälkeen Juho Ilmén tuomittiin puoleksi vuodeksi vankeuteen, jonka hän vietti Hennalan vankileirillä. [2]

Olavin isoisä Oskari Ilmén oli aikoinaan esiintynyt muun muassa kuplettilaulajana. Isä Juho puolestaan soitti viulua ja äiti mandoliinia. [2] Olavi itse aloitti pianonsoiton 8-vuotiaana. Vanhempien erottua oli luovuttava pianosta, jolloin Olavi sai isänsä viulun ja soitti jossakin vaiheessa Sörnäisten seurakunnan kamariorkesterissa. 1930-luvulla hän pääsi opiskelemaan Dallapé-opistoon ja alkoi keikkailla oppilaista kootun orkesterin kanssa.[3] Tuolloin hän otti myös ensimmäiset laulutuntinsa kanttori Mauno Tammisen ja laulunopettaja Olavi Nybergin johdolla. Virta lauloi 1930-luvun puolivälin jälkeen armeija-aikanaan Karjalan Laulu -nimisessä mieskuorossa ja otti laulutunteja laulunopettaja Nikolai ”Ukko” Schmakoffin johdolla. Vuosina 1945-1946 hän sai laulunohjausta oopperalaulaja Thorild Brödermannilta.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930- ja 1940-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammattimuusikoksi Virta ryhtyi vuonna 1937 armeijasta palattuaan ja saatuaan paikan ”Rainbow”-orkesterista laulajana ja kitaristina.[3] Ensimmäiset levytyksensä ”Syysserenadi” ja ”Kun öinen kuu kulkee” Olavi Virta teki jo vuonna 1938 Tauno Marttisen Suomen soitin -orkesterin säestyksellä. Seuraavana vuonna Virta levyttikin jo useita kymmeniä kappaleita ”Bruno Laakko ja hänen orkesterinsa Lepakot” -salanimellä levyttäneen Dallapén solistina. Noista levytyksistä tunnetuimpia ovat esimerkiksi foksit ”Pihapihlaja” ja ”Teetä kahdelle” sekä jenkka ”Kuljin minä illalla koivikkotietä”.[3] Laulajanura kuitenkin keskeytyi sodan alettua. Virta piti rintamalla kitaraa mukana ja toimi samalla jonkinlaisena viihdyttäjänä, vaikka vastaanotto ei aina ollut paras mahdollinen. Vielä välirauhan aikana hän haaveili konserttilaulajan urasta ja suunnitteli jopa opintomatkaa Italiaan, joka jäi taloudellisista syistä toteuttamatta. Jatkosodan aikana Virta oli Kannaksen radiossa muun muassa kuuluttajan tehtävissä. Sodan jälkeen hän kehitti esiintymistaitojaan Suomen Filmiteollisuuden Filmikoulussa sekä revyyteatteri Punaisessa Myllyssä.

1940-luvun puolessavälissä Virta perusti kaksi musiikkiliikettä sekä painolaitoksen. Liikemiehen toimien ja Punaisen Myllyn roolien takia ei Virta 1940-luvun aikana levyttänyt kovin paljon. Vuonna 1946 hän solmi avioliiton, josta syntyi kolme lasta.[3] Samoihin aikoihin Olavi Virran levytysura lähti toden teolla käyntiin. Laulut ”Tähti ja meripoika” (1947) ja ”Sua lemmin kuin järjetön mä oisin” (1947), jotka olivat Virran löytöjä hänen matkaltaan Ruotsiin tuon vuoden syksyllä, ovat nousseet ikivihreän asemaan. Molempiin hän kirjoitti itse suomenkielisen tekstin.

1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla Virta levytti runsaasti, oli myyntilistojen kärjessä ja esiintyi usein radiossa. Tuona aikana hänen äänensä saavutti tunnistettavan muotonsa, kun hän ryhtyi omien sanojensa mukaan ”laulamaan täysijännitteisesti”. Aktiivisimmillaan Olavi Virran laulu-ura oli vuosina 1953-1954, jolloin hän vieraili harva se päivä levytysstudiossa. Tunnetuimpia levytyksiä 50-luvulta ovat muun muassa ”Täysikuu”, ”Mustasukkaisuutta”, ”Sinun silmiesi tähden”, ”Sokeripala”, ”Poika varjoiselta kujalta”, ”Mambo italiano” sekä Armi Kuuselan Miss Universum-kilpailun voiton kunniaksi sävelletty ”Armi” (säv. Erik Lindström), joka toimii edelleen Suomessa järjestettävien missikisojen tunnussävelmänä. Virta teki muutamia levytyksiä myös Harmony Sistersin (”Sinitaivas”, ”Syysunelmia”) ja Metro-tyttöjen (”La Cumparsita”, ”Alfonso”) kanssa. Eniten Virta lauloi Reino Helismaan, Kullervon (Tapio Lahtinen), Lauri Jauhiaisen ja Saukin (Sauvo Puhtila) sanoituksia. Hänen levytystensä sovittajina toimivat enimmäkseen Toivo Kärki, Matti Viljanen ja George de Godzinsky.

Niilo Saarikko antoi loka-marraskuun vaihteessa 1958 potkut Virralle Levytukun tuotantopäällikön toimesta, jossa hän oli toiminut keväästä 1955 lähtien, ja myös Veikko Tuomelle koska he olivat lyöneet vetoa siitä kumman versio kappaleesta Kwai-joen silta myy paremmin. Kummatkin versiot julkaistiin 5. syyskuuta peräkkäisillä levynumeroilla Philips-levymerkillä. Virta teki omat sanat ja lauloi valmiin filmissä käytetyn taustan päälle ja tulos oli kamala.[4]

Maaliskuussa 1959 Ilta-Sanomissa uutisoitiin Ilomantsissa 16.3.1959 tapahtuneesta skandaalista. Virta ja hänen orkesterinsa esiintyivät alkoholin vaikutuksen alaisena. Hanuristi Arvo Nyström vietiin aggressiivisen käyttäytymisen johdosta putkaan. Jo tuolloin alkoholisoitunut Virta oli tietysti myös vastuussa orkesterinsa kunnosta. Skandaali miltei katkaisi hänen uransa, ja häntä alettiin nimittää mediassa ja yleisön keskuudessa ”laulavaksi lihapullaksi”. Pian tämän jälkeen myös hänen perheensä hajosi. Samoihin aikoihin loppui myös Olavi Virran musiikkikauppojen liiketoiminta, josta lähinnä Irene Virta oli huolehtinut. Pääliike sijaitsi vuosina 1957-1959 Mannerheimintie 14:ssa (ei sama talo kuin nykyisin - paikalla sijainnut uusrenesanssityylinen ns. Huberin talo purettiin vuonna 1960 ja Helsingin Säästöpankki rakennutti tilalle nykyisen harmaan toimistorakennuksen, joka valmistui v. 1963). Näyteikkunan yläpuolella luki vihrein valokirjaimin OLAVI VIRTA. Virallisesti Oy Olavi Virta & Co Ab luovutettiin konkurssiin 28.1.1964, mutta konkurssi raukesi varojen puutteessa.

Olavivirta.jpg

1960-ja 1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virta nousi kuitenkin pian uudestaan huipulle solmittuaan levytyssopimuksen Scandia-yhtiön kanssa ja levyttäen mestarillisia tulkintoja muun muassa aiemmista levytyksistään. Pääosan levytettävistä kappaleista valitsi kapellimestari Jaakko Salo, joka laati myös suurimman osan sovituksista. Yksi suurimmista klassikoista, ”Hopeinen kuu”, levytettiin 1960. Vuonna 1962 Virta sai ensimmäisen sairauskohtauksensa, ja hänellä todettiin aikuisiän diabetes ja maksakirroosi. Samoihin aikoihin hän sai kahden kuukauden vankeusrangaistuksen rattijuopumuksesta. Tuomiota suorittaessaan tammikuussa 1963 Virta poikkesi levyttämässä tangot ”Kun ilta ehtii” ja ”Annabella”. Muita noina vuosina syntyneitä levytyksiä ovat esimerkiksi ”Sydänsuruja”, ”Vihreät niityt”, ”Kuinka saatoitkaan”, ”Leirinuotiolla”, ”Kultainen nuoruus”, ”Aamu Airistolla” ja ”Punaiset lehdet” sekä ”lopulliset” tulkinnat kappaleista ”Tähti ja meripoika”, ”Punatukkaiselle tytölleni” ja ”Yö kerran unhoa annoit”. Scandian toimitusjohtaja Harry Orvomaa sanoi irti Virran kanssa solmitun levytyssopimuksen vuonna 1965, minkä jälkeen Toivo Kärki houkutteli Virran tekemään vielä muutaman levytyksen Fazerille. Viimeinen levytys tehtiin 6. kesäkuuta 1966. Kappaleet olivat ”Nyt soita balalaikka” ja ”Sateinen ilta”. Nämä Olan viimeiset levytykset sovitti Arthur Fuhrmann.

Kuolema ja muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vakavan alkoholismin ja sokeritaudin aiheuttama terveyden heikkeneminen ei pilannut Virran ääntä. Pian viimeisen levytyksen jälkeen Virta kuitenkin sai halvauskohtauksen ja joutui yli vuodeksi sairaalaan. Tämän seurauksena hän joutui opettelemaan kaikkien laulujensa sanat uudelleen. Vielä 1960-luvun loppupuolella Toivo Kärki tarjosi Virralle mahdollisuutta uusiin levytyksiin, mitä tämän kunto ei enää kestänyt.

Virta oli asunut Tampereella vuodesta 1964 ja muutti vuonna 1967 sairaalasta päästyään Pispalaan, missä hän kuoli vain noin kuukausi sen jälkeen, kun hänelle oli ensimmäisenä suomalaisena viihdetaiteilijana myönnetty valtion taiteilijaeläke. Virta asui viimeiset vuotensa Hulda Simulan hoivissa, jonka luona hän myös kuoli 14. heinäkuuta 1972. Virran viimeisenä vieraana kuolemaa edeltävänä iltana oli laulaja Teuvo Valo, joka oli Virran hyvä ystävä 1950-luvun alusta asti. Virta oli pyytänyt Valoa jäämään luokseen yöksi, mutta Valo ei voinut jäädä. Aamulla maestro oli poissa. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle.

Muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Virran muistomerkki Elämän Virta (Aimo Taleva, 1984) on Tampereella rautatieaseman läheisessä Posteljooninpuistossa.[5]

Virran ja hänen musiikkinsa kannatusyhdistys Virtapiiri Ry paljastivat 22. huhtikuuta 2005 Olavi Virran muistomerkin kahvilaravintola Kirjassa Helsingin Kruununhaassa. Virta levytti siellä suuren osan 1950-luvun lauluistaan. Julkisivussa sisäänkäynnin kohdalla on muistolaatta, jonka on suunnitellut helsinkiläinen taiteilija Kari Lindström. Muistomerkin otti kaupungin puolesta vastaan apulaiskaupunginjohtaja Ilkka-Christian Björklund.

Virralle on tekeillä Kimmon Pyykön suunnittelema Hopeinen Kuu -muistomerkki myös hänen synnyinkuntaansa Sysmään. Patsaan on määrä valmistua vuonna 2015, sata vuotta Virran syntymästä.[6]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulla Virta oli tuomarina laulukilpailuissa, joihin Irwin Goodman (salanimellä Rock-Williams) osallistui Vexi Salmi lauluntekijänään. He kirosivat Olavi Virran alimpaan helvettiin ja totesivat, ettei Olavi Virran rocktietämyksessä ollut hurraamista.

Armi-sävellyksen Erik Lindström sävelsi omalle vaimolleen, mutta luovutti sen sitten Armin voiton kunniaksi sanoitettavaksi. Erik Lindström on itse haastattelussa näin maininnut.

1950-luvun lopulle saakka Virran levytykset ilmestyivät ns. savikiekkoina, sen jälkeen single- ja EP-levyinä. Levy-yhtiöt Finnlevy ja Scandia alkoivat koota Virran parhaita levytyksiä 1960-luvun lopulla LP-levyille ja C-kaseteille, joita ilmestyi 1980-luvulle saakka useita. Topi Sorsakoski lauloi valikoiman Virran iskelmiä ensimmäiselle albumilleen Hurmio vuonna 1985.

Hopeinen kuu kaikkien aikojen iskelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Virran tulkitsema italialaisperäinen ”Hopeinen kuu” (sovitus Jaakko Salo, tenorisaksofonisoolo Seppo Rannikko) valittiin ”Kaikkien aikojen iskelmäksi” Yle Radio Suomen vuonna 2006 järjestämässä yleisöäänestyksessä. "Hopeinen kuu" sai yli kaksikymmentä prosenttia annetuista äänistä.[7] Kappaleen menestys oli suurelta osin myös kehittyneen studiotekniikan ansiota (äänittäjä Aarre Elo). "Hopeinen kuu" ei koskaan saavuttanut missään muualla samanlaista suosiota kuin Suomessa. Italiassakin se oli vain laulu kymmenien samankaltaisten joukossa. [8] Myöhemmin "Hopeisen kuun" ovat levyttäneet monet muutkin suomalaiset laulajat, mm. Pasi Kaunisto, Reijo Taipale, Reijo Kallio, Topi Sorsakoski, Tapani Kansa, Kari Piironen ja Juice Leskinen.

Salanimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ovan Erwin
  • Paul Ilmén
  • Oskari Joki
  • Matti Lehto
  • Oskari
  • Salvador Rio
  • Pauli Ström
  • Kaarto Vasa
  • Kaarto Virtanen

Kokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Virta oli myös elokuvanäyttelijä. Hän näytteli seuraavissa filmeissä:

Olavi Virta dokumenttielokuvien esiintyjänä:

  • Iskelmäparaati 1939 (solisti yhtyeessä)
  • Olavi Virta 1972, ohj. Peter von Bagh
  • Olavi Virta 1987, ohj. Peter von Bagh

Ääninäyte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Radio Suomi, Yöradio, 6.9.2009
  2. a b Helsingin kaupunki/Pitäjämäki muistelee Viitattu 13.9.2012
  3. a b c d Hanna Pukkila-Toivonen: Oskari Olavi Virta. Kai Linnilä (toim.): Iloinen 1950-luku, Purkkaa, sotakorvauksia ja unelmia, 2003, s. 142–145. Tammi.
  4. Niemi, Tapio: Veikko Tuomen tarina, s. 190. Pilot-kustannus, 2005. ISBN 952-464-393-6.
  5. Elämän virta / Olavi Virran muistomerkki Tampere.fi. Viitattu 12.12.2013.
  6. Olavi Virta saa patsaan Sysmään ess.fi. 11.12.2013. Viitattu 12.12.2013.
  7. YLE: Kaikkien aikojen iskelmä
  8. Lasse Erola: Olavi Virta ja hänen maailmansa, s. 150.
  9. http://www.ts.fi/kulttuuri/535970/Olavi+Virran+tuotannosta+24+cdn+kokoelma

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Olavi Virta -sitaatteja.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bagh, Peter von & Koski, Markku & Aarnio, Pekka: Olavi Virta. 3. uudistettu painos. Legenda jo eläessään. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20343-2.
  • Erola, Lasse: Olavi Virta ja hänen maailmansa. Helsingissä: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6914-8.
  • Jyrki Hämäläinen: Tangokuningas Olavi Virta: mestari särkyneen toiveen kadulla (Otava, 2005) ISBN 951-1-19994-3 (sid.)
  • Niemi, Seija A.: Olavi Virta: Myytin synty. Turku: k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto, 2006. ISBN 951-29-3063-3.