Viulu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee soitinta. Viulu käsittelee elokuvaa.
Viulu edestä ja sivulta

Viulu on jousisoitinperheen korkeaäänisin soitin. Viulussa on neljä kieltä, jotka viritetään kvintin välein: g–d1–a1–e2 (matalaäänisimmästä kielestä korkeimpaan).

Alttoviulu on rakenteeltaan samanlainen kuin viulu, mutta kooltaan isompi ja viritykseltään matalampi; siinä korkein kieli on a1, ja matalin kieli on c.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viulu kehittyi tiettävästi alun perin 1500-luvulla Italiassa, kun muusikot alkoivat soittaa luuttua eräänlaisella jousella.

Tunnetuimmat italialaiset viulunvalmistajasuvut olivat Amati, Guarneri ja Stradivari.

Paganini vei viulun soittotekniikkaa uudelle tasolle muun muassa yläasemasoitossa, oktaavisoitossa ja vasemman käden pizzicatoissa.

Rakenne ja äänen syntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viulut rakennetaan noin 70:stä eri osasta, jotka liimataan yhteen. Tavallisesti kaikukopan kansi on kuusta sekä pohja ja muu runko vaahteraa. Otelauta on eebenpuuta. Soitettaessa koko viulun runko värähtelee korkeidenkin äänien kohdalla toisin kuin esimerkiksi kitarassa. Kansi on ohut, noin 2–4 mm, ja sen kaivertaminen ja lakkaus vaikuttavat oleellisesti viulun ääneen.

Viuluja on eri kokoisia. Viulun koko valitaan soittajan koon mukaan. Suurikokoisinta viulua kutsutaan kokoviuluksi. Se soveltuu aikuisille ja nuorille soittajille. Pienemmille soittajille rakennetaan pienempiä viuluja. Kokoviulun lisäksi on seuraavia kokoja: 1/32, 1/16, 1/10, 1/8, 1/4, 1/2 ja 3/4. Kokoluokkien suhteet eivät ole suoraan verrannollisia kokoviuluun.

Viulun jousi koostuu puuosasta ja jouhista, jotka perinteisesti on tehty hevosenhännästä mutta nykyään usein myös synteettisistä materiaaleista. Synteettiset jouhet tosin saattavat olla helposti katkeilevia eikä niillä välttämättä saa aikaan yhtä kaunista ääntä kuin hevosenhäntäjouhilla. Jouhiin hierotaan äänen purevuuden parantamiseksi hartsia.

Viulupedagogiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viulua pidetään yhtenä vaativimmista soittimista, ja harrastuksen suositeltava aloitusikä on 4-7 vuotta.lähde? Viulistille on erityisen tärkeää saada ammattitaitoista opetusta varhaisesta iästä saakka, koska soittimen hallinta ja sävelkorvan kehittäminen vaatii vuosien mittaista määrätietoista harjoittelemista. Myös oikeiden soittoasentojen vakiinnuttaminen alusta saakka on olennaista.

Viulunsoiton opetus on henkilökohtaista opetusta, jota voidaan tukea ryhmäopetuksella. Ryhmätunnit alkeisopetuksen tukena ovat yleistymässä musiikkiopistoissa, mutta eivät varsinaisesti kustannussyistä. Yhteissoiton alkeita on hyvä opetella jo soiton alkuvaiheessa, onhan viulu orkesterisoitin. Yksiääninen soitto ryhmässä kehittää myös sävelkorvaa ja rytmitajua.

Tarkka sävelkorva on viulistille välttämättömyys, mutta se ei useimmilla ihmisillä kehity hetkessä. Eräs tärkeimmistä periaatteista korvan kehittymiselle on ns. sisäinen kuuleminen: varsinaista soittamista edeltää mielikuva tai sisäinen kuulokuva sävelestä. Tällöin soittaja pystyy korjaamaan mahdolliset intonaatio- ja laatuongelmat nopeasti, jos soiva sävel ei vastaa sisäistä kuulokuvaa. Sisäisen kuulemisen periaate pätee, paitsi ulkoa soitettaessa, myös nuotteja lukiessa: nuottikuvan pitäisi herättää mielikuva soivasta sävelestä, eikä vain siihen liittyvästä vasemman käden otteesta.

Soittimen hallinnan opettelu on pitkä prosessi, jossa uudet tekniikat ja soittotavat on aina valmistettava huolellisesti. Opettajan täytyykin hallita vuosien mittainen toimintasuunnitelma, jota soveltaa oppilaaseen henkilökohtaisten taipumusten mukaisesti.

Koulukunnat ja metodiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viulunsoittoa on historian kuluessa opetettu mestari-oppipoika –periaatteella. Ensimmäinen viulunsoiton oppikirja on Leopold Mozartin kirjoittama Viulunsoiton taito. Merkittävä tekijä koulukuntien syntymisessä oli konservatoriolaitoksen syntyminen Ranskan vallankumouksen jälkeen. Syntyi ranskalais-belgialainen viulukoulu, jonka tärkeimpiä nimiä ovat Charles-Auguste de Beriot, Henri Vieuxtemps ja Eugène Ysaÿe.

1800-luku oli suurten virtuoosien aikaa, ja monet heistä olivat myös taitavia pedagogeja. Yksi merkittävimmistä on Berliinissä suurimman osan elämästään asunut Joseph Joachim (1831-1907). Joachim oppilaita oli muun muassa Leopold Auer, josta tuli myös tunnettu pedagogi. Auer opetti pitkään Pietarin konservatoriossa, ja hänen oppilaitaan on muun muassa Mischa Elman, Jascha Heifetz ja Nathan Milstein.

Ivan Galamian (1903-1981) on tärkeä moderniin viulukouluun vaikuttanut henkilö. Galamian opiskeli sekä Moskovassa että Pariisissa, ja päätti ryhtyä kokonaan opettajan uralle. Hänen opetuksessaan oli vaikutteita sekä venäläisestä että ranskalaisesta koulukunnasta. Galamian opetti vuodesta 1941 lähtien New Yorkin Julliard Schoolissa, ja hänen oppilaitaan ovat muun muassa Itzhak Perlman ja Pinchas Zukerman.

Viulupedagogiikka imee vaikutteita vielä tälläkin hetkellä japanilaisen Shinichi Suzukin 50-luvulla kehittämä metodista (Suzuki-metodi, lahjakkuuskasvatus-ohjelma, talent education). Suzuki-metodi on erityisesti varhaisen iän (3-6 v.) opetukseen panostava systeemi, jossa on keskeistä soittaminen korvakuulolta äidinkielen oppimisen tapaan. Metodiin kuuluu vanhempien olennainen rooli kotiharjoittelun ohjauksessa ja ns. äänitteiden intensiivinen kuuntelu, jotta tuleva ohjelmisto olisi tuttua etukäteen.

Soittotekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasen käsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemman käden sormien ilmeisin tehtävä on säätää äänenkorkeutta painamalla kieli otelautaa vasten ja siten lyhentää soivan kielen pituutta. Vasemmalla kädellä myös aikaansaadaan vibrato, jolla on suuri merkitys eri sointivärien luomisessa.

Asemat ja asemanvaihdot Etusormen paikka otelaudalla määrää käytettävän aseman. Sormet asetellaan otelaudalle tavallisesti koko- tai puolisävelaskeleen päähän toisistaan. Asemanvaihdokset ovat viulunsoiton suurimpia haasteita, koska niitä ei normaalisti haluta kuultavan soivassa kuulokuvassa.

Kaksoisotteet Viululla voidaan soittaa useampia ääniä samanaikaisesti. Kaksoisotteiden soittaminen on varsin vaativa asia intonaation ja soiton sujuvuuden vuoksi, mutta tekniikka ei ole uusi: jo barokkimusiikissa on viululle sävellettyjä moniäänisiä fuugia.

Vibrato Vibrato synnytetään liikuttamalla sormenpäätä edestakaisin kielellä. Vibraton tiheyttä ja laajuutta vaihtelemalla ”väritetään” musiikillista tekstiä ja luodaan ääneen intensiteettiä. Etenkin romanttista musiikkia soitettaessa vibraton osuus ilmaisussa ja sointiväreissä on äärimmäisen tärkeä. Täysin ilman vibratoa soittaminen on yhdenlainen efekti - paitsi ns. vanhassa musiikissa, jonka autenttiseen tulkintaan kuuluu vibraton säästeliäs käyttö.

Glissando Glissandossa sormea liikutetaan portaattomasti kieltä pitkin. Glissandoja käytetään monella tapaa asemanvaihtojen yhteydessä, jotta luotaisiin laulullisempi kuulokuva. Glissandoja käytetään myös efektinä (etenkin uudessa musiikissa), jolla on usein groteski ja huomiota herättävä vaikutus.

Vasemman käden pizzicato Vasemman käden pizzicato on erikoistekniikka, jossa kieltä näppäillään vasemman käden eri sormilla. Vasemman käden pizzicatoa kehitti etenkin Niccolo Paganini, jonka kappaleissa on hyvinkin nopeita pizzicatojuoksutuksia.

Oikea käsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viulua soitetaan hankaamalla kieliä jousella. Jousitekniikka on keskeisin asia toteutettaessa dynaamisia eroja, sointivärejä, eri soittotapoja ja karaktäärejä.

Dynamiikka ja sointivärit Sointiväreihin ja dynaamisiin eroihin vaikuttaa kontaktipiste kieleen, kieleen kohdistuva paine ja jousen liikkumisnopeus. Siirtämällä kontaktipistettä otelautaan päin ääni muuttuu huilumaisemmaksi, puhaltavammaksi. Vastaavasti lähellä tallaa soitettaessa ääni muuttuu kirkkaammaksi ja metallisemmaksi. Jousen paineella ja nopeudella luodaan dynaamisia eroja, mutta nekin vaikuttavat osaltaan sointiväriin. Nyrkkisääntönä: Mitä lähempänä tallaa soitetaan, sitä hitaampaa jousenkuljetusta ja raskaampaa jousenpainoa käytetään.

Jousilajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkä jousi Jousta kuljetetaan kannasta kärkeen (vetojousi) ja kärjestä kantaan (työntöjousi) yleensä hitaasti ja tasaisella jousenpainolla. Jousenvaihdot yritetään useimmiten saada kuulumattomiksi.

Détaché Peräkkäisiä veto- ja työntöjousia nopeaan tahtiin vain osaa jousen pituudesta käyttäen.

Martelé Peräkkäisiä veto- ja työntöjousia, joissa äänet erotellaan selvästi toisistaan pysäyttämällä jousi välissä.

Legato Useampien peräkkäisten äänien soittaminen yhdensuuntaisella jousella.

Portato Useamman peräkkäisen äänen soittaminen samalla jousella, mutta äänet erotellaan toisistaan jousen nopeutta ja painetta säätelemällä.

Spiccato “Hyppivä jousi”, soitetaan edestakaisia jousia kuin détachéssa, mutta jousi hyppää ilmaan kieleltä äänten välissä.

Ricochet Useamman äänen soittaminen samansuuntaisella jousella niin, että jousi pomppaa kieleltä äänten välissä.

Tremolo Hyvin nopeasti ja epärytmisesti soitettavaa detacheta, jonka tuloksena ääni kuulostaa “väreilevältä”.

Col legno Soittaminen jousen puuosalla.

Sul tasto Soittaminen otelaudan päällä, kaukana tallasta.

Sul ponticello Soittaminen hyvin lähellä tallaa, niin että ääni kuulostaa särkyvän.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta viulu.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]