Avioero

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Avioero tarkoittaa avioliiton päättymistä ennen kummankaan puolison kuolemaa. Länsimaissa avioerojen määrät ovat kasvaneet huomattavasti 1900-luvulla. Oikeuselin päättää avioeron voimaantulosta.

Avioliitto voidaan purkaa tuomioistuimen päätöksellä. Asiaa käsiteltäessä tuomioistuin ei tutki, minkä vuoksi puolisot tai toinen puoliso vaatii avioeroa eikä myöskään puolisoiden välisiä henkilökohtaisia suhteita. Avioeron voi saada puolen vuoden harkinta-ajan jälkeen, tai heti jos puolisot ovat asuneet erillään viimeiset kaksi vuotta. Avioeroa koskeva asia pannaan käräjäoikeudessa vireille kirjallisella hakemuksella, jonka joko molemmat tai toinen puolisoista on tehnyt.

Avioeron yhteydessä voidaan käräjäoikeuden ratkaistavaksi saattaa myös seuraavat asiat:

  • Elatusapu lapselle tai puolisolle
  • Lapsen huolto ja tapaamisoikeus
  • Yhteiselämän lopettaminen ja se, kumpi puolisoista saa toistaiseksi jäädä asumaan perheen kotiin.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioeroja on otettu ainakin niin kauan kuin kirjoitettua historiaa on. Se saattaa olla yhtä vanha kuin avioliiton käsitekin. Ensimmäinen tunnettu kirjoitettu laki, Ur-Nammun laki, käsittelee muiden asioiden ohella avioeroa [1].

Avioerojen yleistyminen länsimaissa on sidottu laajempaan kulttuuriseen muutokseen, jota historioitsija Eric Hobsbawm nimittää kulttuurivallankumoukseksi. Perhemalli oli pitkään vastustanut radikaaleja muutoksia, mutta tämä pitkäaikainen rakennelma alkoi radikaalisti muuttua 1900-luvun jälkipuoliskolla. Muutos oli selkeimmin nähtävissä maissa, joissa oli aikaisemmin vallinnut tiukasti rajoittavat moraalikäsitykset, kuten katolisissa maissa. Esimerkiksi Belgiassa, Ranskassa ja Hollannissa avioerojen määrä kolminkertaistui vuosina 1970-1985. Italiassa avioerosta tuli laillinen vuonna 1970 ja kansanäänestys vahvisti oikeuden avioeroon vuonna 1974. Samanaikaisesti yksin asuvien määrä lisääntyi voimakkaasti länsimaissa, muodollisesti solmittujen avioliittojen määrä väheni ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä kasvoi. Traditionaalinen ydinperhemalli jäi nopeasti vähemmistöksi ja monissa länsimaisissa suurkaupungeissa yksinasuvat muodostivat jo noin puolet kaikista kotitalouksista 1980-luvulle mennessä. [2]

Hyvin harvassa kulttuurissa ei avioeroa ole missään muodossa.

Tilastoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin noin puolet suomalaisista aviopareista eroaa. Eroavien osuuden ohella avioerojen kokonaismäärä lisääntyy myös. Vuonna 2000 keskimääräinen eroon päättynyt avioliitto kesti 12 vuotta, kun vuonna 2005 se kesti enää 11 vuotta. 1960-luvulla solmituista avioliitoista eroon on päättynyt kolmasosa ja 1970-luvulla solmituista noin 40 prosenttia.[3]

Syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioeroriskiin vaikuttavat monet tekijät, joista vain 30 - 50 % on periytyviä. Tärkeimpiä tekijöitä on taipumus katsoa maailmaa kielteisesti ja kuulla toisten sanomiset arvosteluna. Myös impulsiivinen käytös, alkoholismi ja korkea testosteronitaso ovat riskitekijöitä. Koulutettujen ja hyvätuloisten liitoista erotaan harvemmin. [4]

Henkinen ja fyysinen etääntyminen, mustasukkaisuus ja uskottomuus voivat johtaa eroon. [5]

Erot ja onnellisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Se, että onnettomista liitoista erotaan useammin kuin ennen näyttäisi kasvattaneen avioliittojen onnellisuutta merkittävästi 1970-luvun jälkeen. Myös eroaminen huonosta suhteesta lisää ihmisen onnellisuutta, ero hyvästä suhteesta vähentää. Toisaalta suhteen onnellisuus on hyvin vahvasti yhteydessä seksin määrään ja tyydyttävyyteen. [5]

Meksikon malli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mexico Cityssä ehdotetaan otettavaksi käyttöön määräaikaista avioliittoa, joka vahvistettaisiin kahden vuoden kuluttua. Asiasta äänestetään vuoden 2011 loppuun mennessä.[6]

Lapset ja avioero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsen suhtautumiseen vanhempien eroon vaikuttaa mm. lapsen ikä, lapsen suhde vanhempiinsa sekä se, millainen tilanne perheessä on ollut ennen eroa. Lapsen selviytymiseen vaikuttaa erityisesti se, millä tavoin ero käytännössä toteutetaan. [7]

Tutkimuksen mukaan eroamisen tavalla on vaikutusta myös siihen, millaiseksi eron jälkeinen vanhemmuus muodostuu. Mitä nopeammin ja yllätyksellisemmin ero tapahtuu, sitä haasteellisemmaksi eron jälkeinen yhteinen vanhemmuus muodostuu. Jos taas vanhemmat onnistuvat suunnittelemaan yhdessä parisuhteen päättymistä, pystyvät he myös paremmin kantamaan vastuuta lapsen selviämisestä ja hyvinvoinnista eron jälkeen [8] Tutkimus julkaistiin osana lapsiperheiden eroon keskittyvää Lastensuojelun Keskusliiton Neuvo-projektia, jonka tavoitteena on lapsen aseman parantaminen erossa.

Lapsen hankkiminen aiheuttaa usein kriisin ja toisinaan avioeron. [5]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Washingtonin yliopisto: The Biblical Song of Songs, kurssimateriaali. Seattle, Washington, 2004.
  2. Eric Hobsbawm Äärimmäisyyksien aika, Vastapaino 2003, s.404-407
  3. Valtavaara, Marjo: "Puolet aviopareista eroaa, eroavien avioliitot kestävät keskimäärin 11 vuotta". Helsingin Sanomat, 3.6.2007. (luettu 3.6.2007)
  4. "Taas tuli ero", Helsingin Sanomat 15.11.2009, sivu D2
  5. a b c Perhebarometri 2009: Parisuhdeonnen avaimet ja esteet, Väestöliitto, Osmo Kontula, 23.11.2009
  6. http://www.hs.fi/ulkomaat/Mexicossa+esitet%C3%A4%C3%A4n+m%C3%A4%C3%A4r%C3%A4aikaisia+avioliittoja/a1305546224512
  7. Vanhemman opas
  8. "Eroamisen tapa vaikuttaa vanhemmuuteen ja lapsen selviämiseen"


Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ayalon, Ofra & Flasher, Adina: Ketjureaktio. Lapset ja avioero. Tampere: Vastapaino 1997. ISBN 951-768-014-7
  • Koskela, Riikka: Ero lapsiperheessä - miten tukea lasta ja vanhempia? Lastensuojelun Keskusliitto / Neuvo-projekti, Helsinki 2008
  • Kääriäinen, Aino: Ero haastaa vanhemmuuden, Lastensuojelun Keskusliitto / Neuvo-projekti, Helsinki 2008.
  • Vanhemman opas. Tietoa ja tukea lapsiperheiden eroon. Lastensuojelun Keskusliitto / Neuvo-projekti, Ylöjärvi 2009 (2. Painos)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]