Single

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Whitesnaken ”Here I Go Again” -single. 1980-luvun vinyylisinglet olivat usein pelkässä paperipussissa ilman varsinaista kansikuvaa.

Single (suom. yksi ainoa), arkikielessä myös ”sinkku”, on albumia lyhyempi äänite, jossa on yleensä yksi (tai harvoin kaksi) A-raitaa ja yksi tai useampi B-raita. Yleensä singlelevy saa nimensä A-raidalta, jonka arvellaan olevan erityisen menestyvä kappale. B-raidat voivat olla esimerkiksi remiksauksia tai live-esityksiä kyseisestä kappaleesta tai ennen julkaisemattomia kappaleita.

Vinyylilevyn aikaan single tarkoitti käännettävää, kaksipuolista äänilevyä, jossa toisella puolella oli A-raita ja toisella B-raita, mistä raitojen nimet ovat peräisin. Vinyylisinglelevy oli 12 tuuman LP-vinyylilevyä pienikokoisempi (viisi, seitsemän tai kymmenen tuumaa) ja se pyöri yleensä nopeudella 45 kierrosta minuutissa. Formaatin esitteli yhdysvaltalainen levy-yhtiö RCA vuonna 1949.[1]

Diskomusiikin aikaan 1970-luvulla levymarkkinoille tuli ensimmäistä kertaa 12 tuuman levylle prässättyjä LP-levyn kokoisia singlejä. ”Keksintö” syntyi vahingossa, kun Media Sound -yrityksen levyä masteroivalla Jose Roriguezilla ei juuri sillä hetkellä ollut pienempiä aihioita, mutta DJ Tom Moultonilla oli tarve saada Al Downingin kappale ”I’ll be Holding On” masteroitua asetaattilevylle. Pienimmät aseteetti-aihiot olivat 10 tuumaa, ja kappale kaiverrettiin sellaiselle. Moultonin mielestä levy näytti naurettavalta, kenties jopa vialliselta, koska suurin alue levystä oli pelkkää pintaa, vain levyn ulkoreunassa oli ääniraitoja. Moulton pyysi uutta kaiverrusta, jossa olisi suurempi raitaväli. Samalla Rodriguez nosti äänenvoimakkuutta 6 dB. Tuloksena oli parempi äänenlaatu. Seuraavaksi pari kokeili 12 tuuman aihiota, ja tulos oli vielä parempi. ”Vahingosta” tuli standardi.[2] 12 tuuman singlejen suosio kasvoi nopeasti, koska levylle mahtui huomattavasti pidempiä kappaleita. Nykyäänkin, digitaalisen musiikin aikakaudella, isot vinyylisinglelevyt ovat tärkeä julkaisuformaatti monessa genressä, eritoten elektronisessa musiikissa. Osasyy vinyylien säilymiseen on sillä, että monet DJ:t haluavat yhä käyttää niitä. Myös seitsemän tuuman singlejä painetaan, ja niillä on yhä suosiota rockmusiikin puolella.

Vinyylilevyjen kulta-aikana singleillä ja albumeilla (LP-levyt) oli usein eri musiikkikappaleet. Esimerkiksi vuonna 1967 ilmestyneellä Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -LP-levyllä ei ole samana vuonna ilmestyneen Penny Lane / Strawberry Fields Forever -singlen kumpaakaan kappaletta. Nykyään singlekappaleen, joka sisältyy myös albumille, on tarkoitus lähinnä tukea kyseisen albumin myyntiä. Singlen ansiosta kuluttajat voivat myös ostaa lempikappaleensa kokonaisen albumin asemasta.

CD-levyjen yleistyttyä 1980-luvulla CD-singlet olivat halkaisijaltaan pienempiä kuin CD-albumit (normaalikokoiset CD-levyt). Nykyiset CD-singlet ovat samankokoisia kuin CD-albumit (halkaisija 12 cm). Singlet erottaa albumeista usein kotelon perusteella, jonka paksuus on yleensä vain puolet normaalin CD-albumin muovikotelon paksuudesta. Toisinaan single voi olla pakattuna pelkkään pahvikoteloon.

Nykyisin kaupoissa myytäviä singlejä painetaan melko vähän. Levy-yhtiöt ovat suurimmaksi osaksi siirtyneet käyttämään ns. promosinglejä. Singlejä painetaan vähäinen määrä, ja niitä lähetetään esimerkiksi radioasemille.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jake NymanKovan päivän ilta – Rockin historiaa 45 kierrosta minuutissa. Toinen painos, s. 9. Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-7605-5.
  2. [1]