Elektroninen musiikki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Elektroniseksi musiikiksi tai konemusiikiksi kutsutaan musiikkia, joka on tuotettu sähkökäyttöisin välinein ja laittein. Tällaisia välineitä ovat esimerkiksi syntetisaattorit, samplerit, rumpukoneet ja tietokone.

1990-luvulla tietokoneiden, niiden oheislaitteiden sekä ohjelmien kehittyessä ja halventuessa huimasti kuka tahansa pystyi helposti tuottamaan omaa musiikkia omalla tietokoneellaan. Vielä 1980-luvulla elektronista musiikkia tuotettiin lähinnä erikseen tätä tarkoitusta varten tehdyillä laitteilla.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Trautonium, 1928

Se mitä nykyisin monesti mielletään elektroniseksi musiikiksi, on ollut olemassa huomattavan lyhyen aikaa, vain noin kolmekymmentä vuotta. Kuitenkin elektronisen musiikin historia on pitkä: ensimmäinen laite, jolla on tuotettu elektronista musiikkia, tai lähinnä ääniä, on Teleharmonium. Laitteen rakensi Thaddeus Cahill vuonna 1897, ja se painoi noin seitsemän tonnia.

Theremin on elektroninen soitin, jonka kehitti venäläinen Léon Theremin vuonna 1919 vahingossa yrittäessään rakentaa radiota. Theremin on yksi harvoista soittimista, joita soitetaan ilman fyysistä kosketusta.[1]

1950-luvulta lähtien elektronisella musiikilla on ollut suuri merkitys taidemusiikin keskuudessa. Elektronimusiikin pioneereja olivat etenkin Pierre Schaeffer, Pierre Boulez ja Karlheinz Stockhausen. Wendy Carlosin 1968 julkaisema Switched-on Bach toi syntetisaattoreilla tehdyn musiikin ihmisten koteihin ja antoi vahvan näytön elektronisten laitteiden mahdollisuuksista musiikinteossa. Levyllä oli käytetty Moog-syntetisaattoria, joka oli kuuluisin varhaisista syntetisaattoreista. Moog oli muiden varhaisten syntetisaattoreiden tapaan yksiääninen. Sitä ohjattiin pianon koskettimia muistuttavalla koskettimistolla, mikä ei sekään ollut itsestäänselvyys 1960-luvun syntetisaattoreissa. Moogin koskettimisto oli tosin niin kankea, että Carlosin levyn nopeat kohdat oli pakko nauhoittaa ensin hidastettuna. Carloksen perässä seurasi japanilainen Isao Tomita, aloittaen vuoden 1974 levyllään Snowflakes are Dancing, joka sisälsi sovituksia Claude Debussyn musiikista.

Teknologian kehittyessä syntetisaattoreista tuli halvempia ja siirreltäviä, ja 1970-luvun kuluessa jotkut pop-musiikin yhtyeetkin käyttivät niitä musiikissaan. Proge-yhtye Emerson, Lake & Palmer oli ensimmäisiä syntetisaattoreita käyttäneitä yhtyeitä populaarimusiikissa. Pian myös kokeellisempaa jazzia tehneet artistit (kuten Hancock, Corea ja Hammer) alkoivat käyttää syntetisaattoreita.

Ensimmäiset varsinaista elektronista musiikkia edustaneet artistit ja yhtyeet kuten Kraftwerk, Brian Eno, Vangelis, Jean-Michel Jarre ja Tangerine Dream popularisoivat elektronisen musiikin lopullisesti 1970-luvun kuluessa. 1980-luvun alussa myös ”synapopista” oli jo tullut oma musiikinlajinsa. Synapopin tunnetuimpia edustajia 1980-luvun alussa olivat esimerkiksi Human League, Depeche Mode ja OMD. Syntetisaattorit olivat nyt arkipäiväinen ilmiö popmusiikissa. Myös elokuvateollisuus aloitti elektronisen musiikin laajamittaisen käytön tuotannoissaan – esimerkkinä 1971 ilmestynyt Kellopeliappelsiini, jossa oli Moogilla tehty soundtrack, sekä tieteiselokuvat Alien – kahdeksas matkustaja (1979) ja Blade Runner (1982), jotka luottivat tunnelman luomiseen elektronisen musiikin ja elektronisesti luotujen ääniefektien avulla.

1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alkupuolella elektronisen musiikin laitteet kehittyivät huimasti. Analogiset syntetisaattorit antoivat tietä digitaalisille syntetisaattoreille ja samplereille. Varhaiset samplerit, kuten syntetisaattoritkin, olivat kookkaita ja hinnakkaita – yritykset kuten Fairlight ja New England Digital myivät laitteita, joiden hinta saattoi nousta jopa 100 000 dollariin. 1980-luvun keskivaiheilla tämä kuitenkin muuttui matalahintaisten samplerien kehityksen vuoksi. 1970-luvun lopulta lähtien huomattava osa populaarimusiikista luotiin näiden laitteiden avulla.

Näiden musiikkilaitteiden luontainen kyky luoda sattumanvaraista, riitasointuista ja sähköistä kohinaa johti musiikin tyylilajiin, jota kutsutaan industrial-musiikiksi. Eräät artistit, kuten Nine Inch Nails ja KMFDM, omaksuivat konkreettisen musiikin (musique concrète) kokeilunhalun ja sovelsivat sitä luoden mekaanisia tanssirytmejä. Toiset taas ottivat tämän uuden äänisuuntauksen vastaan yhdistäen sitä pop-musiikkiin, luoden Electronic Body Musicin (EBM). Tämän suuntauksen pioneereja oli muun muassa belgialainen Front 242.

Detroitissa syntynyt tekno-musiikkisuuntaus ja Chicagon house-suuntaus saivat alkunsa 1980-luvun aikana, ja myöhemmin brittiläinen acid housen muodostuminen 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa ruokkivat elektronisen musiikin kehitystä ja hyväksyntää suuren yleisön joukossa, ja esittelivät yöklubeissa elektronisen tanssimusiikin. Elektronisen säveltämisen avulla on mahdollista luoda nopeampia ja tarkempia rytmejä kuin tavanomaisilla lyömäsoittimilla. Elektroninen tanssimusiikki sisältää monesti elektronisesti muokattuja ääniä, sampleja, tavanomaisista soittimista ja lauluäänistä.

Asianmukaisen laitteiston halpeneminen on tarkoittanut sitä, että nykyään huomattava osa populaarimusiikista tehdään elektronisesti.

Historia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnetuimpia suomalaisia elektronisen musiikin uranuurtajia ovat säveltäjä Osmo Lindeman ja äänituotannon pioneeri Erkki Kurenniemi, joka perusti Helsingin yliopistoon elektronisen musiikin studion.

1950–1960-luvulla myös Henrik Otto Donner, M. A. Numminen, Erkki Salmenhaara, Bengt Johansson ja Kari Rydman tekivät kokeiluja nauhureilla, mikrofoneilla ja itse valmistetuilla sähkökoneilla.[2] Tämä loi pohjaa myöhemmin tunnetuiksi tulleille äänitaiteen uusille tyylilajeille, kuten tietokonemusiikille, live-elektronisille esityksille, ääniveistoksille, sävelletyille ympäristöille, soiville objekteille, äänitoiminnalle ja teknomusiikille.[2]

Elektronisen musiikin tyylilajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuljuntausta, Petri: ON/OFF: Eetteriäänistä sähkömusiikkiin. Like, 2002.
  • Kuljuntausta, Petri: Äänen eXtreme. Like, 2006.
  • Lindeman, Osmo: Elektroninen musiikki. 1980.

Englanniksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bidder, Sean: Pump up the Volume: A History of House. 2001.
  • Bussman, Jane: Once in a Lifetime: The Crazy Days of Acid House and Afterwards. 1998.
  • Colin, Matthew: Altered State: The Story of Ecstasy Culture and Acid House. 1997.
  • Eshun, Kodwo: More Brilliant Than the Sun: Adventures in Sonic Fiction. 1998.
  • James, Martin: State of Bass: Jungle – The Story So Far. 1997.
  • Kempster, Chris (toim.): History of House. 1996.
  • Kuljuntausta, Petri: First Wave. Like, 2008.
  • Prendergast, Mark: The Ambient Century: From Mahler to Trance – The Evolution of Sound in the Electronic Age. 2000.
  • Reynolds, Simon: Energy Flash: A Journey Through Rave Music and Dance Culture. 1998.
  • Sicko, Dan: Techno Rebels: The Renegades of Electronic Funk. 1999.
  • Toop, David: Ocean of Sound: Aether Talk, Ambient Sound and Imaginary Worlds. 1996.

Saksaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Drees, Stefan (toim.): 40 Jahre elektroakustische Musik am Folkwang: Festschrift für Dirk Reith. Folkwang Studien, 10. Hildesheim: Georl Olms Verlag, 2012. ISSN 1861-3047. ISBN 978-3-487-14789-5.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kivimäki, Oona: "Theremin on soiva ufolaatikko." Helsingin Sanomat 2.11.2011, s. C 4.
  2. a b http://www.like.fi/kirja.php?detail_id=7287