Progressiivinen rock

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Proge” ohjaa tänne. Sana voi viitata myös progressiiviseen housemusiikkiin.
Yes-yhtye lavalla vuonna 1977

Progressiivinen rock, puhekielessä proge, on 1960- ja 1970-luvun taitteessa syntynyt rockin suuntaus. Käsite "taiderock" on varsinkin aiemmin mielletty progressiivisen rockin synonyymiksi. Progressiiviselle rockille on luonteenomaista musiikillinen kokeellisuus, joka ilmenee esimerkiksi epätavallisten instrumenttien, totutusta poikkeavien äänimaailmojen ja monimutkaisten kappalerakenteiden käytössä. Usein inspiraatio on haettu klassisesta musiikista, jazzista tai erilaisesta etnisestä musiikista.

Progressiivisen rockin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun jälkipuoliskolla psykedeelisen rockin edustajien kokeellisimmat levyt raivasivat tietä progressiiviselle rockille. 1960-luvun puolivälistä alkaen voidaan löytää monia esimerkkejä rockin muuttumisesta "taiteellisempaan" suuntaan. Popyhtyeet alkoivat pyrkiä pois parin hitin ympärille vaihtelevan tasoisesta materiaalista kootuista albumeista tai hittikokoelmista, joille oli koottu yhtyeen julkaisemia singlejä. Albumeista pyrittiin tekemään tasapainoisia ja tunnelmaltaan yhtenäisiä kokonaisuuksia, joihin yksittäiset laulut sijoittuisivat luontevasti. Tällaisia levyjä olivat esimerkiksi 1966 ilmestyneet The Beach Boysin Pet Sounds ja The Rolling Stonesin Aftermath. Näillä levyillä myös käytettiin popmusiikissa epätavallisia soittimia.

Frank Zappan tuotannossa oli kuultu rohkeasti kokeellisia sävellyksiä jo vuonna 1966 ilmestyneestä debyyttilevystä alkaen. The Beatlesin albumeista vuonna 1967 ilmestynyt Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band on usein nähty levynä, joka lopullisesti avasi portit kokeelliselle populaarimusiikille. Vuonna 1968 levytetty Jimi Hendrixin 13 minuuttia pitkä kappale "1983" voitaisiin jo tyylinsä puolesta laskea progressiivisen rockin lajiin. Myös The Moody Bluesin tuotannosta voidaan löytää selvästi progressiivisia piirteitä. Yhtye oli ensimmäisiä, jotka yhdistivät musiikkiinsa klassisen orkesterin albumilla Days Of Future Passed 1967. Procol Harum otti musiikkiinsa selviä klassisia vaikutteita. Albumit olivat taiteellisia kokonaisuuksia, vaikka ne eivät olleet teemallisia kokonaisuuksia kuten The Moody Bluesilla.

Ensimmäisenä lp-levynä, joka kokonaisuudessaan edustaa progressiivista rockia, on pidetty ainakin King Crimsonin debyyttialbumia In the Court of the Crimson King vuodelta 1969. King Crimsonin jälkeen saman aikakauden progressiivisia rockyhtyeitä olivat esimerkiksi Emerson, Lake & Palmer, Gentle Giant, Yes, Jethro Tull, Genesis ja Pink Floyd. Näiden brittiläisten yhtyeiden lisäksi merkittäviä olivat muiden muassa hollantilainen Focus ja yhdysvaltalainen Kansas. Myös eräät länsisaksalaiset progressiivisen rockin yhtyeet saivat kansainvälistä mainetta ja tunnustusta (ns. krautrock-suuntaus).

Vaikka progressiivinen rock nähdään nykyisin melko epäkaupallisena musiikillisena erityisalueena, jolla on oma pieni kuuntelijakuntansa, nousivat edellä lueteltujen yhtyeiden levyt usein albumilistojen kärkipäähän. Varsinkin Pink Floyd ja Genesis nousivat lopulta rockhistorian suosituimpien yhtyeiden joukkoon.

Myös Suomessa vaikutti 1970-luvulla monipuolinen progressiivisen rockin harrastus. Tunnetuimmat kotimaiset progeyhtyeet olivat Wigwam, Tasavallan Presidentti ja Tabula Rasa. Kaksi ensin mainittua herättivät jonkin verran huomiota Suomen ulkopuolellakin. Muita vähemmän tunnettuja suomalaisen progressiivisen rockmusiikin edustajia olivat muun muassa Haikara, Apollo, Magyar ja Kalevala. Toisaalta esimerkiksi Hectorin Herra Mirandos- albumilla on progressiivisia elementtejä albumin ollessa myös kaupallinen menestys.

Tyylin erityispiirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisessä progressiivisessa rockissa on käytetty soittimena muun muassa mellotronia.

Progressiiviselle rockille tyypillisiä ovat pitkät, rakenteeltaan monimutkaiset kappaleet. Koko vinyylilevyn puoliskon täyttävät, yli 20 minuuttia kestävät kappaleet, eivät 1970-luvun alkupuolella olleet lainkaan harvinaisia. Progeyhtyeiden keskuudessa yleisiä ovat olleet myös ns. konseptialbumit, joissa yksittäiset kappaleet muodostavat harkitun kokonaisuuden, useimmiten tarinan. Tunnettuja progressiivisia konseptialbumeja ovat muun muassa Camel-yhtyeen The Snow Goose (1975), Jethro Tullin Aqualung (1971) sekä Pink Floydin Animals (1977).

Mallia sävellyksille haettiin usein klassisen musiikin puolelta. Monimutkaisuus ei ole kuitenkaan edellytys progesävellykselle, vaan musiikin "edistyksellisyys" voi perustua muihinkin seikkoihin. Sanoituksissa progeyhtyeet harvoin tyytyvät rockille tyypillisiin aiheisiin. Usein sanoitusten tematiikka haetaan esimerkiksi mytologiasta, filosofiasta tai yhteiskunnallisista aiheista.

Progressiivisen rockin kokeellisuus ilmenee usein myös rockille epätavallisten soittimien käyttönä. Huilu oli varsin tavanomainen soitin progessa. 1970-luvun alussa vasta myyntin tulleita syntetisaattoreita käytettiin ensimmäisten joukossa juuri progeyhtyeissä.

Progressiivisen rockin kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikillisena ilmiönä progressiiviselle rockille läheistä sukua olivat monet 1970-luvun fuusiojazz-yhtyeet sekä käsitteenä hieman epämääräisen "new age" -musiikin syntyyn vaikuttaneet artistit, kuten Vangelis ja Mike Oldfield. Myös heavy metalissa esiintyi toisinaan progressiivisen rockin piirteitä (ja päinvastoin), mistä kanadalainen Rush on yksi esimerkki. Disko ja punk sen sijaan kuuluivat progressiivista rockia seuranneeseen musiikin yksinkertaistumiseen, joka oli progressiiviselle rockille vastakkainen tendenssi. 1970-luvun lopulla progressiivisesta rockista olikin tullut jo varsin epäsuosittua. Musiikkityyliä alettiin moittia tekotaiteelliseksi, mahtipontiseksi ja itsekeskeiseksi.

1990-luvulta lähtien "progen" arvostus on taas noussut. Nykyään progressiivisen rockin kaupallisesti menestyneimmät albumit luetaan useinkin koko populaarimusiikin historian keskeisimpien levyjen joukkoon. 1990-luvulla progressiivinen rock sai uutta suosiota Suomessakin muun muassa Kingston Wall -yhtyeen myötä. Uuteen virtaukseen kuuluvat myös Liekki, Uzva ja Ultramariini.

2000-luvulla progressiivista rockia ovat Suomessa edustaneet muun muassa Von Hertzen Brothers, Jeavestone ja Nurkostam. Yhdysvaltalainen Dream Theater on 1990-luvulta lähtien ollut kansainvälisesti merkittävä heavy metalin ja progressiivisen rockin yhdistäjä. Tyyli on nykyisin oma genrensä heavy metalissa.

Progressiivisen rockin historiallisesti merkittävimpiä ja tunnetuimpia edustajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkäikäisistä usean musiikkityylilajin yhtyeistä on mainittu kausi, jolloin ne ovat pääasiassa edustaneet progressiivista rockia.

Suomalaisia progressiivisen rockin edustajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joitakin progressiivista tyyliä ennakoineita albumeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkeimpiä progressiivisen rockin albumeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkeimpiä suomalaisen progressiivisen rockin albumeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Taru Oksanen: Suomalainen progressiivinen rock - Synty ja kehitys. Pop-Kirja, 2004.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rockin suuntauksia
aikuisrock | blues rock | brittipop | folk rock | funk rock | garage rock | glam rock | goottirock | grunge | hard rock | instrumentaalirock | j-rock | katurock | klassinen rock | kristillinen rock | metallimusiikki
pop rock | post-grunge | post-rock | progressiivinen rock | punk | psykedeelinen rock | psychobilly | rock and roll | rockabilly | southern rock | stadion rock | suomirock | taiderock | vaihtoehtorock