The Rolling Stones

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
The Rolling Stones
The Rolling Stones
Rolling Stones vuonna 1965.
Rolling Stones vuonna 1965.
Tiedot
Toiminnassa: 1962
Tyylilaji: rock
blues rock
rock and roll
rhythm and blues
Kotipaikka: Englannin lippu Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli: englanti
Sivusto: RollingStones.com
Jäsenet
Mick Jagger laulu, lyömäsoittimet, huuliharppu
Keith Richards kitara
Charlie Watts rummut
Ron Wood kitara
Entiset jäsenet
Bill Wyman basso (1963–1993)
Mick Taylor kitara (1969–1974)
Brian Jones mm. kitara, kosketinsoittimet, huuliharppu (1962–1969)
Ian Stewart kosketinsoittimet (1962–1963)
Dick Taylor basso (1962)
Levy-yhtiöt
Decca Records  
Rolling Stones Records  
Virgin Records  

The Rolling Stones on englantilainen rockyhtye, jolla on ollut 1960-luvulta lähtien vahva vaikutus länsimaiseen populaarimusiikkiin ja -kulttuuriin. Yhtyeen nimi on peräisin blues-artisti Muddy Watersin kappaleesta ”Rollin' Stone”. Nimestä on arkikielessä käytetty monenlaisia lyhennyksiä ja muunnelmia, joista suomen kielessä yleisin lienee ”Rollarit”.

The Rolling Stonesin musiikin perusta on rhythm and bluesissa, joskin yhtye on uransa eri vaiheissa hyödyntänyt muitakin vaikutteita. Niin ”svengaava Lontoo”, beatnikit, Bob Dylanin protestilaulut, poptaide, underground-liike, Jamaikan reggae, punkin alakulttuuri kuin videon ja digitalisoinnin kaltaiset tekniset innovaatiotkin ovat antaneet inspiraatiota The Rolling Stonesille, mutta myös saaneet siltä itse. Yhtyeen albumeja on myyty maailmanlaajuisesti yli 200 miljoonaa kappaletta.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Rolling Stonesin jäsenet varttuivat 1950-luvulla, jolloin amerikkalainen pop ja blues alkoivat tulla tunnetuksi Englannissa. Solisti Michael Philip Jagger ja kitaristi Keith Richards olivat kasvaneet Dartfordissa, ja tienneet toistensa olemassaolosta lapsuudesta asti. He ystävystyivät lokakuussa 1960 Dartfordista Lontooseen matkalla olleessa paikallisjunassa, kun Richards huomasi Jaggerin mukanaan kuljettamat Muddy Watersin ja Chuck Berryn levyt.[1]

Lontoossa Jagger ja Richards alkoivat tehdä tutustumismatkoja läntisessä Lontoossa sijaitsevaan Ealing-klubiin, josta he löysivät kitaristi Brian Jonesin ja rumpali Charlie Wattsin, jotka soittivat Alexis Kornerin Blues Incorporated -yhtyeessä.[1] Brian Jones liittyi perustamaan Jaggerin ja Richardsin kanssa rhythm and blues -musiikkia soittavaa uutta yhtyettä, joka nimettiin The Rollin' Stonesiksi Muddy Watersin samannimisen kappaleen mukaan.[2]

Alkuajat: 1962–1964[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Rollin' Stonesin maine kasvoi ensi vaiheessa Lontoon klubeilla. Ensimmäinen esiintyminen tapahtui legendaarisella The Marquee -klubilla 12. heinäkuuta 1962. He tienasivat useita tunteja kestäneestä rhythm and bluesin soitosta 20 puntaa. Tässä vaiheessa yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat vielä kosketinsoittaja Ian ”Stu” Stewart, myöhemmin The Kinks -yhtyeessä vaikuttanut rumpali Mick Avory sekä basisti Dick Taylor.[2]

Brian Jonesin vanha yhtyekaveri, rumpali Charlie Watts liittyi The Rollin' Stonesiin tammikuussa 1963. Tätä ennen hän oli kieltäytynyt yhtyeen tarjouksista lähes vuoden ajan, ja tuolloin rumpaleina olivat vuorotelleet Mick Avoryn lisäksi Ginger Baker ja Tony Chapman.[2] Pian basistiksi yhtyeeseen liittyi Bill Wyman. Huhtikuussa yhtyeen manageriksi ryhtyi 19-vuotias Andrew Loog Oldham, joka muutti Rollin' Stonesin imagon aggressiivisemmaksi, tarkoituksenaan luoda vastakohta The Beatlesin siistille olemukselle.[3] Hän myös käski yhtyettä lisäämään nimeensä G-kirjaimen, jolloin nimi muuttui lopulliseen muotoonsa The Rolling Stones. Viikko sen jälkeen, kun Oldham oli ryhtynyt manageriksi, oli hän hankkinut yhtyeelle levytyssopimuksen Decca Recordsilta, joka etsi kuumeisesti korvaavaa yhtyettä hylkäämänsä The Beatlesin tilalle.[2] Kesäkuussa 1963 julkaistiin Rolling Stonesin ensimmäinen single, Chuck Berry-coverCome On”, joka nousi brittilistalla sijalle 21. Yhtye itse oli tuotokseensa pettynyt, koska äänitys ei sisältänyt heidän keikoillaan vallinnutta tunnelmaa.[4] Singlen julkaisun aikoihin manageri Oldham siirsi kosketinsoittaja Ian Stewartin pois virallisen jäsenen paikalta, koska ei pitänyt tämän ulkonäköä yhtyeeseen sopivana.[4] Stewart kuitenkin avusti yhtyettä studio- ja kiertuemuusikkona aina kuolemaansa, vuoteen 1985 asti. Marraskuussa listalle nousi uusi single, Lennon/McCartneyn Rolling Stonesille tekemä "I Wanna Be Your Man" (listasijoitus Britanniassa 12.).[5] The Beatles julkaisi kappaleesta oman versionsa With The Beatles -albumilla Rolling Stonesin version jälkeen.

”Teidät kaikki pitäisi panna kunnon kylpyyn ja sen jälkeen teiltä pitäisi leikata se kauhea tukka. En ole popmusiikkia vastaan jos sitä laulaa joku Cliff Richardin kaltainen mukava ja siisti poika, mutta te olette häpeäpilkku. Teidän iljettävä ulkonäkönne tulee varmaan turmelemaan teini-ikäisiä koko maassa...”

– Palautetta The Rolling Stonesin ensimmäisistä TV-esiintymisistä.[6]

Rolling Stonesin ensimmäinen merkittävä Britannian-kiertue, Group Scene '64, alkoi 6. tammikuuta 1964. Yhtye lämmitteli The Ronettes -tyttöyhtyettä.[7] Tammikuussa yhtye myös äänitti seuraavan singlensä, ”Not Fade Away”. Se oli alun perin Buddy Hollyn tuotantoa, johon Keith Richards kehitti Bo Diddley -tyylisen sovituksen. Levytyksessä yhtye ajautui keskinäiseen tappeluun ja juhli alkoholin kera paikalle ilmaantuneen poplaulaja Gene Pitneyn syntymäpäiviä. Levy-yhtiö Decca ei ollut aikaansaannokseen tyytyväinen, mutta ”Not Fade Away” nousi Britanniassa listan sijalle 3. Siitä muodostui myös Rolling Stonesin ensimmäinen listahitti Yhdysvalloissa sen noustua sijalle 48.[8] Huhtikuussa julkaistiin debyyttialbumi The Rolling Stones, joka sisälsi pääasiassa cover-versioita yhdysvaltalaisista rhythm and blues- ja rock and roll -kappaleista, joihin lukeutuivat muun muassa ”Route 66” ja ”I'm a King Bee”. Albumi oli briteissä valtava menestys sen noustua listaykköseksi 12 viikon ajaksi, ja Yhdysvalloissa albumi julkaistiin kuukausi myöhemmin nimellä England's Newest Hitmakers.[9]

1. kesäkuuta 1964 The Rolling Stones saapui Yhdysvaltoihin aloittaakseen ensimmäisen Amerikan-kiertueensa. Yhtyeen singlet eivät olleet olleet ”uudella mantereella” suuria menestyksiä; niistä yksikään ei ollut onnistunut murtautumaan Billboardin top 20:een.[10] Koska yhtyeellä ei ollut maassa suuria hittejä, joutui se aloittamaan ensimmäisen Amerikan-kiertueensa periaatteessa tyhjän päältä. Toisin kuin vuoden alussa maassa vieraillut The Beatles, The Rolling Stonesista ei muodostunut median lemmikkejä, ja yhtye aiheutti pitkillä hiuksillaan ja ”lähes uskomattomalla likaisuudellaan” suoranaista paheksuntaa erityisesti vanhemman polven ihmisissä. Yhtye sai jatkuvasti kuunnella herjoja ja kehotuksia parturiin menemisestä. Rolling Stonesin ensiesiintyminen Yhdysvaltain televisiossa tapahtui Ed Sullivan Show'ssa, jossa yhtyeen esitys toi ohjelmalle tuhansia valituskirjeitä.[11] Rolling Stonesin esiintyessä puolestaan Dean Martinin isännöimässä tv-ohjelmassa Hollywood Palace, Martin totesi ”Eivät heidän hiuksensa niin pitkät ole. Heillä on vain tavallista matalampi otsa ja tuuheat kulmakarvat.” Myös konserteissa suosio oli ailahtelevaa ja usein yhtyeelle buuattiin.[12]

Lohtua ankeuteen toi tieto, että yhtye oli saavuttanut ensimmäisen top 10 -hittinsä Yhdysvalloissa; ”Time Is on My Side” nousi Billboard-listan sijalle 6.[10] Kyseessä oli jälleen cover-versio, jonka esikuvana toimi soul-laulajatar Irma Thomasin versio, joka oli alun perin ilmestynyt hänen singlensä b-puolena vuoden alussa. Legendan mukaan Rolling Stonesin version saavuttama menestys olisi katkeroittanut Thomasin niin pahasti, ettei tämä suostunut esittämään kappaletta vuosiin.[13] Lisäksi kiertueen alkamisen aikoihin oli ilmestynyt ”It's All Over Now” – cover The Valentinos -yhtyeen kappaleesta – jolla yhtye nousi ensi kerran Britannian singlelistan ykköseksi.[14] Myöhemmin kesällä, Yhdysvaltain-kiertueen jo päätyttyä, yhtyeen debyyttialbumi nousi Yhdysvalloissa sijalle 11.[12]

Katastrofaalisesta Yhdysvaltain-visiististä huolimatta vuosi päättyi kuitenkin hyvissä merkeissä, kun lainakappale ”Little Red Rooster” nousi brittilistan ykköseksi, ja ”Heart of Stone” ylsi Yhdysvalloissa top 20:een.[11]

Läpimurrosta psykedeelisiin kokeiluihin: 1965–1967[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Rolling Stones 1965. Kuvassa näkyvissä Bill Wyman, Brian Jones ja Mick Jagger.

Heti vuoden 1965 tammikuussa The Rolling Stones teki ensimmäisen vierailunsa Australiaan, ja samassa kuussa julkaistiin myös yhtyeen toinen albumi, The Rolling Stones No. 2, joka esikoisalbumin tavoin nousi Britannian listaykköseksi – kymmenen viikon ajaksi. Albumia ei julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa, missä jo vuoden 1964 puolella oli julkaistu sen paikallinen versio, samalla kansikuvalla varustettu 12 X 5. Kyseiset kansikuvat edistivät Rolling Stonesin uhkaavaa imagoa, ja The Rolling Stones No. 2:n kansiteksteissä kehotettiin ryöstämään rahat kyseisen levyn ostamiseksi. Musiikillisesti levy edusti edelleen rhythm and blues -musiikkia, joista kolme oli omia kappaleita. Menestys jatkui hittisinglen ”The Last Time” muodossa, josta tuli yhtyeen kolmas Britannian ykköshitti sekä ensimmäinen, jonka yhtye (Jagger ja Richards) oli itse kirjoittanut.[15] Maaliskuussa julkaistiin yhtyeen kolmas albumi Yhdysvalloissa, The Rolling Stones, Now!. Sen materiaali koostui kappaleista, jotka olivat jääneet edellisalbumi 12 X 5:ltä pois sekä muutamista raidoista, jotka tulivat ilmestymään Britanniassa seuraavalla albumilla Out of Our Heads.[16]

Toukokuussa 1965 ilmestynyt single ”(I Can’t Get No) Satisfaction” nousi Yhdysvalloissa listan kärkeen, mikä nosti Rolling Stonesin lopullisesti suosioon myös Atlantin takana. Britanniassa single ilmestyi vasta elokuussa, koska sen pelättiin heikentävän Got Live If You Want It! -EP:n myyntiä. Kappale esitteli myös soundillisesti uudistuneen yhtyeen, ja Brian Jones pelkäsi yhtyeen olevan hylkäämässä R&B-musiikin.[17] ”Satisfaction” oli valtava menestys ja vuoteen 1966 mennessä sitä oli myyty 4,5 miljoonaa kappaletta, vaikkakin laulun sanoitusta pidettiin riettaana ja avoimen seksuaalisena, mikä herätti myös suuttumusta. Kappale sisältyi myös Out of Our Heads -albumin Amerikan-painokselle, mikä auttoi sen nousemaan listaykköseksi.[18] Syksyllä ilmestynyt ”Get Off of My Cloud” -single nousi edeltäjänsä tavoin listaykköseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.[19] Kasvavan suosion myötä yhtye aloitti lokakuussa jo neljännen Amerikan-kiertueensa. Marraskuussa vain Yhdysvalloissa ilmestynyt albumi December’s Children (And Everybody’s) oli sekalainen kokoelma siellä ennenjulkaisemattomista kappaleista vuosilta 1963–1965.[20]

Singlen ”19th Nervous Breakdown” myötä katkesi Rolling Stonesin viiden perättäisin Britannian ykkössinglen putki. Kappale oli kolme viikkoa perättäin listan kakkosena, mutta jäi joka kerta Nancy Sinatran kappaleen ”These Boots Are Made for Walkin'” taakse. Kappale oli kakkonen myös Yhdysvalloissa.[21] Laulun kyyninen teksti ivasi keski- ja yläluokan ihmisiä.[22] Maaliskuussa 1966 ilmestyi Yhdysvalloissa yhtyeen ensimmäinen virallinen kokoelma-albumi, Big Hits (High Tide and Green Grass). Britanniassa se julkaistiin kahdeksan kuukautta myöhemmin eri sisällöllä ja kannella. Taiteellisen läpimurtonsa Rolling Stones teki maaliskuussa Britanniassa ilmestyneellä studioalbumilla Aftermath, jota on pidetty yhtyeen varhaisena mestariteoksena. Brian Jones oli luopunut kitaransoitosta, mutta käytti levyllä sen sijaan muun muassa dulcimeria, sitaria ja vibrafonia. Ensimmäistä kertaa Rolling Stones -levyn kaikki kappaleet olivat Jagger/Richards -käsialaa lainakappaleiden sijaan, ja Aftermath nosti heidät John Lennonin ja Paul McCartneyn ohella 1960-luvun merkittävimmiksi lauluntekijöiksi.[23] Klassikkokappaleita levyllä ovat ”Mother’s Little Helper”, ”Under My Thumb”, ”Lady Jane” ja ”Out of Time”. Lisäksi Aftermathin sessioissa äänitettiin kappale ”Paint It, Black”, joka palautti Rolling Stonesin listaykköskantaan sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa.[24] Yhtyeen siihen mennessä huomattavin laulu sisältyi myös Aftermath-albumin Yhdysvaltain-painokselle, minkä avittamana kyseinen levykin saavutti listan kakkospaikan.[25]

Brian Jonesin (1942–1969) instrumenttilisäykset olivat tärkeässä osassa Aftermath- ja Between the Buttons -albumeilla.

”Paint It, Blackia” seurannut single ”Have You Seen Your Mother, Baby, Standing in the Shadow?” kärsi huonosta miksauksesta, mutta nousi Isossa-Britanniassa sijalle viisi.[26] Kohua puolestaan herätti sen kansikuva, jossa yhtyeen jäsenet olivat pukeutuneet naispuolisiksi natseiksi. Kappaleen säröinen kitarasoundi oli Jimi Hendrixin ispiroima, ja laulun aihe oli pop-kappaleissa suurin mahdollinen tabu; insesti.[24] Seuraava single, vuoden 1967 alkupuolella julkaistu ”Let’s Spend the Night Together”, aiheutti jälleen kohun sanoituksillaan. Kappaletta pidettiin Yhdysvalloissa liian seksuaalisesti vihjailevana, minkä vuoksi valtion radioasemat soittivat sen b-puolta, balladi ”Ruby Tuesdayta”, joka nousi listaykköseksi myyden yli miljoona kappaletta.[26] Sekä ”Let's Spend the Night Together” että ”Ruby Tuesday” sisältyivät Between the Buttons -albumin Amerikan-painokselle. Between the Buttonsilla Rolling Stones pyrki korkeatasoiseen ilmaisuun, ja albumin oli tarkoitus vetää vertoja ajan mestariteoksille, kuten Bob Dylanin Blonde on Blondelle ja The Beatlesin Revolverille. Levy on yksi yhtyeen vaihtelevimmista, ja sen takia sekä fanien että kriitikoiden arvostama.[27] Vuoden 1967 alkupuolella The Rolling Stonesin albumeja arvioitiin myydyn Ison-Britannian ulkopuolella 47 miljoonan punnan edestä.[28]

The Rolling Stonesin vuotta 1967 varjosti suuri huumekohu. Poliisi oli saanut vihjeen News of the World -lehden artikkelista, jossa Mick Jaggerin kerrottiin käyttävän huumausaineita. Todellisuudessa lehti oli sekoittanut Jaggerin Brian Jonesiin, ja Jagger oli ryhtynyt oikeustoimiin lehteä vastaan. Keith Richardsin asuntoon suoritettiin kuitenkin helmikuun 12. päivä ratsia, jossa juhlia viettämässä olleet Richards ja Jagger pidätettiin huumeiden hallussapidon vuoksi.[29] Toukokuussa, samana päivänä kun Richardsille ja Jaggerille luettiin syytteet, myös Brian Jones pidätettiin kannabiksen ja kokaiinin hallussapidosta asunnossaan. Jonesin psyyke oli heikkenemässä muutenkin; hänestä oli tullut vainoharhainen ja hän oli menettämässä otettaan elämäänsä sekä yhtyeeseensä. Asiaa ei parantanut tyttöystävä Anita Pallenbergin menettäminen yhtyekaveri Keith Richardsille.[30]

Kesäkuisessa oikeudenkäynnissä Jaggeria syytettiin neljän laittoman ja vaaralliseksi luokiteltavan lääketabletin hallussapidosta, Keith Richardsia puolestaan kannabiksen polton sallimisesta kotonaan. Jagger tuomittiin välittömästi kolmeksi kuukaudeksi ja Richards vuodeksi vankilaan. Myös Jones sai vankeusrangaistuksen, mutta heidät kaikki vapautettiin seuraavana päivänä hovioikeuden päätöksellä 5 000 punnan takuita vastaan.[31] The Rolling Stones halusi kiittää sitä tukeneita ihmisiä ja julkaisi kappaleen ”We Love You” (listasijoitus Britanniassa 8.), jossa olivat mukana laulamassa taustalaulua myös The Beatles -yhtyeen John Lennon ja Paul McCartney.[32]

Näihin aikoihin yhtyeen välit sen manageriin ja tuottajaan Andrew Loog Oldhamiin alkoivat viiletä. Oldham oli perustanut oman Immediate-levymerkkinsä, eikä hänellä ollut enää yhtä paljon aikaa suunnitella yhtyeen toimintaa ja häntä pidettiin myös osasyyllisenä sen ongelmiin. Oldham myös tietoisesti pysytteli huumekohusta sivussa, mikä kiristi välit äärimmilleen. Lopulta syyskuussa 1967 uudeksi manageriksi valittiin Allen Klein, joka oli jo jonkin aikaa hoitanut yhtyeen asioita Yhdysvalloissa.[31] Vuoden lopulla ilmestyi vielä psykedeelisvaikutteinen albumi Their Satanic Majesties Request, joka oli varutettu kolmiulotteisella kannella. Levy ei saanut hyviä arvosteluja, vaan sitä pidettiin yliampuvana ja yrityksenä hyötyä The Beatlesin tuoreesta Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumin menestyksestä. Albumin lopputulokseen vaikutti negatiivisesti se seikka, että se oli äänitetty pätkittäin kesän oikeudenkäyntien lomassa. Levy oli myös ainoa, jolla oli basisti Bill Wymanin kirjoittama laulu; In Another Land, jonka hän myös lauloi.[33]

Takaisin juurille ja kultakausi: 1968–1972[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1968 ilmestynyt hittisingle ”Jumpin' Jack Flash” merkitsi psykedeliakokeilujen jälkeen yhtyeen paluuta sen rhythm and blues -juurille.[31] Tarttuvaan riffiin perustuva kappale meni Britanniassa listaykköseksi, ja se toimi Pariisin opiskelijamellakoiden tunnuslauluna.[34] Paluuta juurille edusti myös vuoden lopulla ilmestynyt albumi Beggars Banquet, jonka alkuperäistä, WC:tä kuvaavaa kansikuvaa levy-yhtiö Decca ei hyväksynyt. Siitä syystä albumi julkaistiin alun perin pelkistetyllä valkoisella kannella varustettuna, mikä toi syytöksiä The Beatlesin matkimisesta, jonka samoihin aikoihin julkaistu Valkoinen tupla omasi samantyyppisen kannen.[35] Albumille sisältyy klassikkokappale ”Sympathy for the Devil”, lisäksi Yhdysvalloissa julkaistiin singlenä albumille lukeutunut ”Street Fighting Man”, joka kuitenkin joutui soittokieltoon radiossa.[36] Kappale yllytti mellakoimaan yhteiskunnallisen mullistuksen aikaansaamiseksi. Beggars Banquetin katsotaan aloittavan yhtyeen 1970-luvun alkuun jatkuvan klassikkoalbumien sarjan.[35]

11.–12. joulukuuta 1968 yhtye kuvasi The Rock and Roll Circus -tv-spesiaalin, jossa esiintyivät The Rolling Stonesin lisäksi John Lennon ja Yoko Ono, Eric Clapton, Jethro Tull, Marianne Faithfull ja The Who. The Rolling Stones kuitenkin hyllytti esityksen ja se julkaistiin vasta lokakuussa 1996.[37] Syynä on pidetty sitä, että Rolling Stonesin mielestä The Who olisi varastanut show’n.[38]

Brian Jonesin huumeidenkäyttö oli yhä runsasta ja hän oli heikossa kunnossa myös psyykkisesti. Psykiatrit totesivat hänen olevan samanaikaisesti masentunut ja ahdistunut.[39] Vuosien saatossa hänen vainoharhaisuutensa ja itsekeskeisyytensä olivat ottaneet hänessä vallan.[38] Jones ei enää kyennyt osallistumaan yhtyeen aktiviteetteihin täysipainoisesti ja Amerikan-kiertuetta jouduttiin siirtämään, koska Jonesille ei suostuttu myöntämään Yhdysvalloista edes väliaikaista työlupaa tämän huumerikosten vuoksi. Lopulta Jones erotettiin yhtyeestä nimenomaan siksi, että yhtye pääsisi kiertueelle, mutta myös hänen pahentunut huumeongelmansa vaikutti asiaan.[40] Asiasta ilmoittivat Jonesille henkilökohtaisesti solisti Mick Jagger, kitaristi Keith Richards ja rumpali Charlie Watts.[41]

»Mick, Charlie ja minä ajoimme tapaamaan häntä hänen talolleen. Tuntui kuin olisimme olleet menossa hautajaisiin. Olimme kaikki hyvin hiljaisia. [...] Sitten menimme puhumaan Brianille. Se oli tavallaan outoa, koska hän tiesi, että me olimme tulossa. Me sanoimme hänelle ”Miltä tämä tuntuu sinusta? Me aiomme lähteä kiertueelle ja sinä et ole missään kunnossa tullaksesi mukaan. Me aiomme jatkaa, oletko mukana vai et?” Me tarjosimme hänelle mahdollisuuden pysyä bändissä, mutta me tiesimme, että se oli tarjous, josta hän kieltäytyisi. Hän ei ollut tulossa takaisin, se oli ennalta selvää. Kyse oli vain siitä miten hän suhtautuisi asiaan. Se oli tavallaan surullista, koska Brian puhui suunnitelmista, joita hänellä oli. [...] Hän aikoi lähteä kiertueelle Jimi Hendrixin kanssa; hänellä oli miljoonia suunnitelmia. Me kysyimme häneltä oliko hän kunnossa. [...] Mutta hän vain puhui suunnitelmistaan, joten me toivotimme hänelle hyvää jatkoa.»
(Keith Richards, yhtyeen kitaristi.[42])

Muutamaa päivää myöhemmin The Rolling Stones ilmoitti valinneensa Jonesin tilalle uudeksi kitaristiksi Mick Taylorin, virtuoosin, joka oli aiemmin soittanut John Mayall's Bluesbreakersissä.[43][38] Yhtye pehmensi asian todellista laitaa, ja väitti, että Jones olisi lähtenyt yhtyeestä vapaaehtoisesti tyytymättömänä yhtyeen musiikilliseen suuntaan.[38]

3. heinäkuuta 1969, kesken Let It Bleed -albumin äänitysten, tuli tieto Brian Jonesin kuolemasta. Hän oli hukkunut uima-altaaseen vain 27-vuotiaana. Virallinen kuolinsyy oli onnettomuus; hukkuminen alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena. On kuitenkin liikkunut huhuja, joiden mukaan Jones olisi murhattu huumekauppiaiden toimesta. Jonesilla oli nimittäin kuollessaan noin 200 000 punnan velat. Kaksi päivää myöhemmin yhtye järjesti Lontoon Hyde Parkissa Jonesin kunniaksi ilmaisen muistokonsertin, jossa oli paikalla 250 000 katsojaa.[44] Kyseinen tunnin mittainen esiintyminen oli Rolling Stonesin ensimmäinen kokonainen konsertti kahteen vuoteen.[45]

Mick Taylor toimi The Rolling Stonesin toisena kitaristina vuosina 1969–74.

Jonesin hautajaiset järjestettiin hänen kotikaupungissa Cheltenhamissa 10. heinäkuuta 1969.[46][47] The Rolling Stonesin jäsenistä paikalla olivat Richards, Watts sekä basisti Bill Wyman.[47] Päivä Jonesin hautajaisten jälkeen julkaistiin yhtyeen uusi single, country-vivahteinen[48]Honky Tonk Women”, joka on toistaiseksi jäänyt The Rolling Stonesin viimeiseksi Isossa-Britanniassa listaykköseksi nousseeksi kappaleeksi.[49] Se oli myös ensimmäinen äänite, jolla uusi kitaristi Taylor soitti Rolling Stonesin riveissä.[50]

Let It Bleed ilmestyi joulukuussa 1969. Mestariteokseksi kehuttu albumi sisälsi edellilevy Beggars Banquetin tapaan country-vaikutteita. Mick Jaggerin on sanonut kyseessä olevan ”maailmanlopun levy”, ja sen synkkää ja rauhatonta tunnelmaa edesauttoi Brian Jonesin niukka studiopanos. Albumin klassikkokappaleita ovat avausraita ”Gimme Shelter” sekä ”You Can't Always Get What You Want”, jossa oli mukana Lontoon Bach-kuoro.[48]

Rolling Stonesin ensimmäinen vuosikymmen päättyi surullisenkuuluisaan konserttiin. Yhtye esiintyi joulukuussa ilmaiseksi noin 50 kilometriä Oaklandista sijaitsevassa Livermore Valleyssa olevalla Altamont Raceway Parkissa järjestetyillä festivaaleilla. Tapahtumasta tuli katastrofi, sillä järjestysmiehiksi värvätyt Hell's Angels -motoristit ottivat väkivaltaisesti yhteen yleisön kanssa. Tapahtumasta on hyvin ristiriitaisia kuvauksia: toisen version mukaan motoristit aloittivat väkivallan, toisen mukaan yleisö oli yrittänyt lavalle koko konsertin ajan ja alkanut lopulta heitellä motoristeja ja heidän pyöriään pulloilla. Väkivalta kiihtyi ”Sympathy for the Devil” -kappaleen aikana, ja ”Under My Thumbin” soidessa järjestysmies puukotti 18-vuotiaan Meredith Hunterin kuoliaaksi. Hunterilla oli puukotushetkellä tuliase esillä; eri lähteet antavat ristiriitaista tietoa siitä, oliko hän ennen puukotusta uhannut esiintyjiä tai ampunut motoristeja kohti. Yhden Helvetin Enkelien jäsenen väitetään haavoittuneen. Hunterin puukotuksesta syytetty Alan Passaro vapautettiin syytteistä itsepuolustukseen vedoten. Tapahtumien vuoksi ”Under My Thumb” poistettiin yhtyeen konserttiohjelmistosta vuosien ajaksi.[51]

Vuonna Rolling Stonesin levytyssopimus Decca Recordsin kanssa päättyi riitaisissa merkeissä. Yhtye oli yhtiölle velkaa vielä yhden singlen, joten yhtye antoi julkaistavaksi kappaleen ”Cocksucker Blues”, jonka Decca hyllytti kelvottomana. Kitaristi Keith Richards totesi vielä lehdistölle; ”Mieluummin vaikka mafia kuin Decca”.[52] Samana vuonna yhtye teki ensimmäisen Euroopan-kiertueensa kolmeen vuoteen,[53] ja sen ollessa käynnissä ilmestyi livealbumi Get Yer Ya-Ya's Out!, joka koostui pääasiassa kahdesta New Yorkin Madison Square Gardenissa tehdyistä vuoden 1969 äänityksistä.[54]

Rolling Stones vuonna 1971.

Vuoden 1971 aikana jokainen yhtyeen jäsen muutti verotussyistä Ranskaan. Keith Richards asui Nellcôtessa huvilassa, johon hän legendan mukaan varasti sähköt viereisestä rautatiestä.[54] Saman vuoden huhtikuussa perustettiin oma Rolling Stones Records -levymerkki. Pian Rolling Stones julkaisi singlen ”Brown Sugar”, jonka sanoitus kertoi orjan väkisinmakaamisesta, heroiinista ja sadomasokismista. Epäkorrektiudestaan huolimatta kappaleesta tuli Yhdysvalloissa listaykkönen ja Britanniassa listakakkonen, ja muutenkin yksi yhtyeen kuuluisimmista kappaleista.[55] Viikko ”Brown Sugarin” ilmestymisestä julkaistiin Sticky Fingers -albumi, jolla kitaristi Mick Taylor oli ensimmäistä kertaa täysipäiväisesti mukana. Yhtyeen soundi oli hieman muuttunut, ja esimerkiksi saksofoni oli levyllä aiempaa enemmän esillä. Albumi oli välitön menestys ja tämän avulla Rolling Stones lunasti paikkansa rock-eliitissä koko vuosikymmeneksi.[56] ”Brown Sugarin” lisäksi albumin kuuluisimpiin kappaleisiin lukeutuu balladi ”Wild Horses”, joka oli Mick Jaggerin vetoomus entiseen tyttöystäväänsä Marianne Faithfulliin ja yritys saada tämä takaisin.[57]

Toukokuussa 1972 ilmestyi yhtyeen mahdollisesti parhaana levynä pidettävä tupla-albumi Exile on Main St.. Sillisalaattimainen teos sisälsi niin hitaita blueseja, nopeita kappaleita, kuin täysin akustisia raitojakin.[58] Keith Richardsin heroiiniongelmat heijastuivat levyn työstöön, ja esimerkiksi menestystä saavuttaneessa singlekappaleessa ”Tumbling Dice” kitaraa soittaa hänen sijaansa Mick Jagger.[59] Levyn julkaisemisen jälkeen alkoi suuri Pohjois-Amerikan kattava STP-kiertue, jolla sekä stadionit että yhtyeen lavarakennelmat alkoivat saada suurempia mittasuhteita. Yhtye ei kuitenkaan ollut huumeidenkäytöstä johtuen kiertueella parhaassa vedossa.[58] Kiertueella kuvattiin Robert Frankin ohjaama dokumenttielokuva Cocksucker Blues, jonka esittämisen yhtye kuitenkin kielsi, koska elokuvassa esiintyvä seksuaalinen kanssakäyminen sekä huumeidenkäyttö ja mahdolliset muut laittomuudet olisivat saattaneet tuoda sille esiintymiskiellon Yhdysvaltoihin. Elokuva on kuitenkin nykyisin saatavilla laittomana piraattikopiona.[60]

Kultakauden jälkeen: 1973–1981[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvostelijoiden mukaan The Rolling Stones alkoi 1970-luvun puolivälissä kulkea musiikillista alamäkeä. Vuonna 1973 ilmestynyt studioalbumi Goats Head Soup ei muutamaa kappaletta lukuun ottamatta ole saavuttanut yhtä korkeaa arvostusta kuin sitä edeltäneet albumit.[61] Goats Head Soupille sisältyi ”Angie”, josta muodostui yhtyeen ensimmäinen listaykkössingle Yhdysvalloissa viiteen vuoteen. Albumin kiertue sujui vaikeissa merkeissä; Keith Richards oli heroiiniriippuvuutensa kanssa pohjalla, ja myös Mick Taylor oli aloittanut heroiinin käytön. Lopulta Richards meni Sveitsissä suodatushoitoon, jossa heroiini poistettiin hänen verenkierrostaan.[62] Yhtye suunnitteli livealbumin tekoa, mistä syystä lokakuun 17. päivän Brysselin konsertissa tehtiin äänityksiä. Juridisista syistä albumin työstö kuitenkin lopetettiin.[63]

Uusi kitaristi Ron Wood ja Mick Jagger vuonna 1975.

Vuoden 1974 It's Only Rock 'n' Roll koostui pääasiassa kokoelmasta riffejä ilman laulua sekä keskeneräisistä ideoista. Mukana oli myös ska-vaikutteita. Keith Richardsin huumeongelmasta johtuen yhtyeen johtaminen oli käytännössä siirtynyt Mick Jaggerin harteille. Jagger ei päästänyt yhtyettä albumia promotoineelle kiertueelle, mistä Richards ei pitänyt.[64] Marraskuussa, vain kuukausi uuden albumin julkaisun jälkeen, kitaristi Mick Taylor lähti yhtyeestä. Soittamisesta Rolling Stonesissa oli koitunut hänelle rasite, ja hän halusi siirtyä soolouralle. Taylor, joka oli liittynyt yhtyeeseen terveysintoilijana, lähti siitä heroiinikoukussa.[65] Maaliskuussa 1975 yhtyeeseen liittyi Taylorin tilalle Ron Wood. Aluksi hänen pestinsä oli väliaikainen, ja Woodin oli tarkoitus vain auttaa tulevalla Amerikan-kiertueella. Wood ei ollut soittajana Taylorin veroinen, mutta sopi yhtyeeseen persoonana.[66]

Huhtikuussa 1976 ilmestynyt albumi Black and Blue sisälsi Mick Jaggerin osalta funk- ja disko-vaikutteita, ja Keith Richardsin kiinnostus jamaikalaiseen musiikkiin puolestaan toi levylle reggae-vivahteita. Albumin hitiksi muodostui samanaikaisesti levyn kanssa julkaistu single ”Fool to Cry”. Kuuluisa kriitikko Lester Bangs totesi arvostelussaan Black and Bluen olevan ”ensimmäinen merkityksetön Stones-albumi”.[67] Levyn ilmestymisen jälkeen Rolling Stones lähti ailahtelevasti sujuneelle Euroopan-kiertueelle. Yhtye eli näihin aikoihin yhtä uransa rappeutuneimmista vaiheista, ja helmikuussa 1977 Keith Richards pidätettiin Torontossa ja häntä vastaan suoritettiin oikeudenkäynti huumeiden välittämisestä. Richardsille kuitenkin langetettiin vain määräys järjestää hyväntekeväisyyskonsertti Kanadan sokeiden hyväksi.[68] Nämä tapahtumat kuitenkin herättivät Richardsin ja hän päätti hoitaa itsensä kuiville huumeista.[69]

Syyskuussa 1977 tuli markkinoille vuosien 1975–77 välillä äänitetty konserttitallenne Love You Live, joka nousi top 10:een sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Kyseessä oli viimeinen Rolling Stones Recordsin julkaisema äänite. Vuoden 1978 toukokuussa ilmestynyt diskovaikutteinen single ”Miss You” toi yhtyeelle takaisin kaupallista jalansijaa – siitä tuli Rolling Stonesin viimeinen listaykkönen Yhdysvalloissa.[70] Kappale sisältyi seuraavassa kuussa julkaistulle Some Girls -albumille, joka modernisoi yhtyeen soundia. Levyllä oli vaikutteita diskon lisäksi toisesta ajankohtaisesta tyylistä, punkista. Albumi elvyttikin yhtyeen heikkenevän aseman.[71] Toinen albumin kuuluisa kappale on tunnepitoinen ”Beast of Burden”, joka kertoo Keith Richardsin kamppailusta heroiinia vastaan.[72] Näihin aikoihin myös Ron Woodista oli tullut yhtyeen kokopäiväinen jäsen. Rolling Stones lähti Yhdysvaltain-kiertueelle, jolla yhtye vaikutti väsyneeltä. Keith Richards oli kuitenkin päässyt eroon heroiinista, ja hän muun muassa paransi välejään basisti Bill Wymanin kanssa, jonka kanssa Richards oli ollut riidoissa viimeiset kymmenen vuotta.[71]

Rumpali Charlie Watts vuonna 1981.

Kesällä 1980 ilmestynyt Emotional Rescue työstettiin aikana, jolloin Keith Richards ja Mick Jagger eivät olleet parhaissa mahdollisissa väleissä, sillä Richardsia ärsytti Jaggerin johtoasema yhtyeessä. Levy oli pienoinen pettymys, vaikka siitä tulikin Rolling Stonesin ensimmäinen listaykköseksi päässyt albumi Britanniassa sitten vuoden 1973 Goats Head Soupin. Emotional Rescue koostui pääasiassa edellisalbumi Some Girlsin materiaalin uudelleenlämmittelystä.[73] Levyn nimikappale ”Emotional Rescue” oli top 10 -hitti niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin.[74] Elokuussa 1981 ilmestyi seuraava studioalbumi; kyseinen Tattoo You oli koostettu pääasiassa vanhoista, erityisesti Goats Head Soup -albumin aikaisista ylijäämäkappaleista. Some Girls -levyn sessioista peräisin ollut ”Start Me Up” oli suuri hitti Atlantin molemmin puolin,[74] ja sen vauhdittamana Tattoo Yousta tuli Rolling Stonesin viimeinen listaykkösalbumi Yhdysvalloissa.[75]

”Kolmas maailmansota”: 1982–1988[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapauduttuaan heroiinista, kitaristi Keith Richards pyrki saamaan itselleen enemmän valtaa yhtyeen sisällä. Koko 1980-lukua sävyttikin niin sanottu ”Kolmas maailmansota”, Richardsin ja solisti Mick Jaggerin riita. Jaggeria puolestaan alkoivat kiinnostaa itse Rolling Stonesin sijaan yhä enemmän omat soolotuotokset.[76]

Kesällä 1982 ilmestyi Tattoo You -albumin Yhdysvaltain-kiertueelta koostettu livealbumi "Still Life" (American Concert 1981), joka menestyi hyvin, mutta ei saanut kriitikoiden arvioita puolelleen. Elokuussa 1983 The Rolling Stones solmi 28 miljoonan punnan levytyssopimuksen CBS Recordsin kanssa. Sopimus edellyytti neljä albumia, yhden Mick Jaggerin sooloalbumin sekä oikeuksia yhtyeen tuotantoon takautuvasti vuoteen 1971 asti.[77]

Undercover-albumin (1983) työstö tapahtui kireässä ilmapiirissä. Mick Jagger halusi yhtyeen seuraavan ajan trendejä, kun taas Keith Richards kannatti pysymistä perinteisessä rock and rollissa. Nämä musiikilliset erimielisyydet olivat omiaan aloittamaan heidän koko vuosikymmenen kestäneen vihanpidon. Undercoveria on pidetty Rolling Stonesin viimeisenä julkaisuna, jolla yhtye yritti millään tavoin uusiutua tai edistyä. Levyllä on muun muassa kappale ”Undercover of the Night”, jonka väkivaltainen musiikkivideo herätti kohua. Jagger pyrki videon avulla esittelemään yhtyeen MTV-sukupolvelle.[78]

Vuonna 1984 Mick Jagger julkaisi sooloalbuminsa She's the Boss ensimmäisenä ”Stones-levynä” CBS-yhtiöllä, mikä sai Keith Richardsin lopullisesti raivon valtaan. Richards uhkasi viiltää Jaggerin kurkun auki, mikäli tämä tekisi kiertueen jonkin muun yhtyeen kuin Rolling Stonesin kanssa. Miehet kävivät myös katkerien kommenttien sävyttämää sanasotaa lehdistössä.[79] Esimerkkinä yhtyeen tilasta käy se, että Jagger esiintyi ilman Rolling Stonesia vuoden 1985 Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertisssa. Saman vuoden joulukuussa yhtyeen perustajajäsen Ian Stewart kuoli sydänkohtaukseen 47-vuotiaana.[80]

Vuoden 1986 studioalbumi Dirty Workin aikaan Richardsin ja Jaggerin riita oli pahimmillaan. Jagger teki levyn työstön aikana selväksi, että oli kiinnostuneempi oman soololevynsä myynnistä. Dirty Workin oli tarkoitus olla yhtyeen paluu rockjuurille, mutta se on saanut leiman huonoimpana Rolling Stones -albumina. Levyn kuuluisin kappale on Bob & Earl -cover ”Harlem Shuffle”, joka nousi listan viidenneksi Yhdysvalloissa.[81] Vuonna 1988 Keith Richards joutui lopulta vallitsevassa pattitilanteessa julkaisemaan ensimmäisen sooloalbuminsa, Talk Is Cheap, joka sai ylistävää palautetta Rolling Stones -fanien keskuudessa.[82]

Kimallekaksosten paluu ja Bill Wymanin eroaminen: 1989–1999[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keith Richards lensi tammikuussa 1989 Mick Jaggerin luokse Barbadokselle sopimaan heidän riitaansa. Tämä onnistui ja kaksikko ryhtyi heti kirjoittamaan uutta materiaalia.[82] Kuusi päivää heidän yhteenpalaamisensa jälkeen, 18. tammikuuta, yhtye valittiin New Yorkissa Rock and Roll Hall of Fameen. Huolimatta siitä, että yhtye ei soittanut tapahtumassa, kyseessä oli kuitenkin Rolling Stonesin ensimmäinen yhteinen esiintyminen melkein kolmeen vuoteen, vaikkakin basisti Bill Wyman kieltäytyi kutsusta saapua paikalle.[83] Saman vuoden elokuussa ilmestyi comeback-albumi Steel Wheels, josta tuli Yhdysvalloissa listaykkönen ja Britanniassa listakakkonen. Rumpali Charlie Watts toimi sillanrakentajana, ja otti tehtäväkseen ratkoa kaikki mahdollisesti riitaan johtavat erimielisyydet. Albumin kappaleista kuuluisin on single ”Mixed Emotions”, jonka Jagger ja Richards olivat työstäneet Barbadoksella neuvotellessaan. Kappale floppasi Britanniassa, mutta nousi Yhdysvalloissa listavitoseksi.[84] Steel Wheelsiä seuranneella valtavalla kiertueella Rolling Stones esiintyi muun muassa ensimmäistä kertaa Japanissa.[85] Kyseisten Steel Wheels- ja Urban Jungle -kiertueiden äänitetystä materiaalista koostettiin livealbumi Flashpoint, joka lisäksi sisälsi kaksi uutta studioraitaa; ”Highwire” ja ”Sex Drive”. Kyseessä oli myös yhtyeen viimeinen CBS:lle tehty levy, ja Rolling Stones – Bill Wymania lukuun ottamatta – solmi marraskuussa 1991 sopimuksen Virgin Recordsin kanssa.[86]

Huhut Bill Wymanin erosta yhtyeestä olivat alkaneet vuonna 1991, ja lopulta tammikuussa 1993 hän vahvisti tiedon London Tonight -tv-ohjelman suorassa lähetyksessä. Uudeksi basistiksi valittiin rumpali Charlie Wattsin toimesta Darryl Jones, josta ei kuitenkaan tähänkään päivään mennessä ole tullut yhtyeen virallista jäsentä.[87] Rolling Stonesin ensimmäinen Virgin Recordsille levytetty albumi, Voodoo Lounge, ilmestyi kesällä 1994. Levystä tuli yhtyeen ensimmäinen Britannian listaykköseksi noussut pitkäsoitto sitten vuoden 1980 ja Emotional Rescue -albumin. Voodoo Lounge edusti edellisalbumi Steel Wheelsin tavoin riisuttua rockia, mutta sen tunnelma oli raaempi ja autenttisempi.[88] Albumin kiertue oli historian ensimmäinen sposoroitu kiertue, ja se tuotti 140 miljoonaa dollaria. Marraskuussa 1994 yhtyeen Dallasin konsertti lähetettiin suorana internetissä.[89] Myös tältä kiertueelta koostettiin livelevy; Stripped sisälsi kappaleita nimensä mukaisesti pieniltä, ”riisutuilta” klubikeikoilta. Monet kriitikot pitivät albumia Rolling Stonesin parhaana livetaltiointina.[90]

Bridges to Babylon -albumi, jota on pidetty yhtyeen parhaana tuotoksena sitten vuoden 1978 Some Girlsin, julkaistiin syyskuussa 1997. Levyn nauhoitusten jälkeen yhtye ei ollut keskenään puheväleissä.[90] Albumin kiertue kesti yli vuoden, ja joka ilta yhtyeen fanit saivat internetissä valita yhden klassikkokappaleen soitettavaksi settilistassa.[91] Bridges to Babylon -kiertueelta koostettiin vuoden 1998 lopulla ilmestynyt livealbumi No Security, joka sisälsi kappaleita, joita ei oltu aiemmin soitettu konserteissa. Levystä muodostui kaupallinen floppi; sijoitus oli Britanniassa 67 ja Yhdysvalloissakin vaatimaton 34.[92] Vuonna 1999 järjestettiin pienimuotoinen No Security -kiertue, ja yhtye päätti vuosituhannen järjestämällä Euroopassa yksitoista lykkääntynyttä Bridges to Babylon -kiertueen konserttiaan. Bridges to Babylon -kiertue tuotti lopulta yhteensä 300 miljoonaa dollaria.[93]

Kivet jatkavat vierimistään: 2000–2012[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosituhannen alku sujui Rolling Stonesilta hiljaisissa merkeissä, kunnes syyskuussa 2002 ilmestyi yhtyeen kaikkien aikojen kattavin kokoelma-albumi, Forty Licks. Kahden CD:n julkaisu sisälsi kuuluisimpia kappaleita niin 1960-luvun Decca-vuosilta kuin myöhemmältäkin ajalta. Jo samassa kuussa alkoi vuoteen 2003 kestänyt Forty Licks -kiertue, jonka aikana yhtye esiintyi niin suurilla stadioneilla ja areenoilla kuin pienillä klubeillakin. Kiertue oli yleisesti edellisiä pienimuotoisempi, eikä esimerkiksi esiintymislavoja oltu kuormitettu erikoisefeketin. Konserttien settilistat vaihtelivat radikaalisti, ja mukana oli yllätysnumeroita. Kiertue jätti jälkeensä Live Licks -albumin sekä Four Flicks -DVD-boksin.[94]

Rolling Stones Shine a Light -elokuvan ensi-illassa 2008.

Solisti Mick Jagger aateloitiin ritariksi joulukuussa 2003, mitä Keith Richards halveksui.[95] Rumpali Charlie Wattsilla puolestaan todettiin kurkkusyöpä kesällä 2004, josta hän kuitenkin vuoden 2005 helmikuuhun mennessä oli täysin toipunut.[96]

Kahdeksan vuoden tauko studioalbumeissa päättyi syyskuussa 2005, kun yhtyeen perusrock-juurille palauttanut A Bigger Bang ilmestyi. Se sai yleisesti hyvät arvostelut, ja nousi listakakkoseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Single ”Streets of Love” menestyi yhtyeen kotimaassa kohtalaisesti, ja Yhdysvaltain äärioikeistolaisia parjannut kappale ”Sweet Neo Con” osoitti Rolling Stonesin yhä kykenevän provosointiin.[97] A Bigger Bang -kiertue oli alkanut jo kuukausi ennen itse albumin julkaisua Phoenixista,[98], ja helmikuussa yhtye soitti historian suurimman konserttinsa Rio de Janeirossa Brasiliassa. Kyseisessä Copacabanan ilmaiskonsertissa oli arvioiden mukaan paikalla jopa puolitoista miljoonaa ihmistä.[99] Kiertueella Rolling Stones esiintyi myös ensimmäistä kertaa Kiinassa. Sensuuri astui peliin, eikä yhtyeen annettu soittaa kappaleita ”Brown Sugar”, ”Honky Tonk Women”, ”Beast of Burden” ja ”Let's Spend the Night Together”. Kiertue keskeytyi toukokuussa 2006, kun Keith Richards putosi puusta kiertueen tauolla Fidžillä, ja hän joutui aivoihin muodostuneen verihyytymän vuoksi leikkaukseen Uuten-Seelantiin.[100] Richardsin toivuttua kiertue jatkui Euroopassa koko vuoden 2007.[101]

4. huhtikuuta 2008 sai ensi-iltansa Martin Scorsesen ohjaama dokumentaarinen konserttielokuva Shine a Light, joka oli kuvattu kahdessa konsertissa New Yorkin Beacon Theatressa vuoden 2006 lopulla.[102] Kyseisissä konserteissa Rolling Stonesin kanssa lavalle astuivat myös Buddy Guy, Christina Aguilera ja The White Stripesin Jack White. Yhtyeen jäsenet olivat tyytyväisiä lopputulokseen, ja esimerkiksi rumpali Charlie Wattsin mielestä elokuva oli yksinkertainen, muttei kuitenkaan tylsä.[103]

Alun perin vuonna 1972 ilmestyneestä Exile on Main St. -albumista julkaistiin laajennettu uusintaversio vuonna 2010. Se nousi Britanniassa listaykköseksi heti avausviikollaan.[104] Yhdysvalloissa se ylsi listan kakkoseksi.[105]

The Rolling Stones 50 vuotta & juhlamaailmankiertue 2012–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jagger ja Richards Lontoon Hyde Parkissa heinäkuussa 2013.

Vuonna 2012 The Rolling Stones täytti 50 vuotta. Stonesista julkaistiin saman vuoden lokakuussa dokumentti-elokuva, jonka ensi illassa olivat kaikki yhtyeen nykyiset jäsenet, sekä pitkäaikainen, entinen basisti yhtyeessä vuodesta 1963 vuoteen 1993 soittanut Bill Wyman. Wyman näyttäytyi tuolloin julkisesti Rolling Stonesin jäsenten kanssa ensi kertaa yhdessä liki 20 vuoteen. Stonesilta myös julkaistiin uusi kokoelma-albumi GRRR!, joka sisälsi yhtyeen suurimpia hittejä vuosien varrelta, sekä myös kaksi uutta kappaletta. "One More Shot" sekä "Doom and Gloom", joista ensimmäinen oli Keith Richardsin säveltämä ja jälkimmäinen puolestaan Mick Jaggerin sävellys. Kappaleista "Doom and Gloom" menestyi paremmin, siitä tehtiin musiikkivideo ja se myös nousi useille musiikkilistoille ympäri maailman.

Rolling Stones paljasti juhlistavansa 50-vuotista taivaltaan musiikin huipulla soittamalla vuonna 2012 kaksi konserttia Britanniassa ja kolme Yhdysvalloissa, jonka jälkeen se lähtisi 50-vuotis maailmankiertueelle.lähde?

25. marraskuuta 2012 The Rolling Stones esiintyi Lontoon O2-areenalla, soittaen täyspitkän konsertin ensi kertaa sitten vuoden 2007. He pitivät toisen konsertin 29. marraskuuta. Settilistassa oli harvinaisuuksia, kuten Paul McCartneyn ja John Lennonin tekemä ”I Wanna Be Your Man”, jota ei oltu esitetty livenä sitten vuoden 1964, sekä uusi vuonna 2012 julkaistu, kaupallisestikin hyvin menestynyt single ”Doom and Gloom”. Bill Wyman esiintyi Stonesin mukana kappaleissa ”It’s Only Rock ’n’ Roll (But I Like It)” ja ”Honky Tonk Women”. Konsertin keskivaiheilla kitaristi Keith Richards esitti kappaleen Happy. Setin 16. kappale oli Midnight Rambler, jonka soitti yhdessä Stonesin kanssa sen entinen kitaristi Mick Taylor. Konsertissa kuultiin myös Stonesin suurimpia, menestyneimpiä ja rakastetuimpia hittejä Satisfaction, The Last Time, Get Off of My Cloud, Paint It, Black, Sympathy for the Devil, Brown Sugar, sekä konsertin päättänyt You Can´t Always Get What You Want.[106]

Mick Taylor, joka oli Rolling Stonesin kitaristi vuosina 1969–1974, soittaa yhtyeen vuonna 2013 alkavan kiertueen jokaisessa konsertissa.[107]

Kesällä 2013, The Rolling Stonesin juhlamaailmankiertue alkoi.

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoonpanot
(1963–1969)
(1969–1974)
(1975–1993)
(1993–)

The Rolling Stonesin johtohahmot ovat laulaja Sir Mick Jagger ja kitaristi Keith Richards, jotka ovat säveltäneet ja sanoittaneet valtaosan yhtyeen lauluista. Kaksikkoa kutsutaan toisinaan nimellä Glimmer Twins. Yhtyeen esivaiheen parilla ensimmäisellä keikalla rumpuja soitti Mick Avory, joka sittemmin liittyi yhtyeeseen The Kinks. Lopulliseksi rumpaliksi liittyi tammikuussa 1963 Charlie Watts.[2] Lähes koko 1960-luvun toista kitaraa soitti yhtyeen perustaja Brian Jones. Hieman ennen tämän kuolemaa hänet korvasi Mick Taylor. Nykyinen kitaristi on The Facesissa aiemmin soittanut Ron Wood. Bassoa soitti Bill Wyman vuoteen 1993 asti.[36] Nykyisin yhtye käyttää kiertuebasisti Darryl Jonesia, joka ei ole sen virallinen jäsen.

Nykyiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konsertteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vuonna 1969 yhtye esiintyi Lontoon Hyde Park -puistossa ilmaiskonsertissa edesmenneen jäsenensä Brian Jonesin muistoksi. Paikalle saapui arviolta puoli miljoonaa ihmistä.
  • 1975 yhtye esitti "Brown Sugarin" liikkeessä olevan kuorma-auton lavalla New Yorkissa.
  • Vuoden 2006 helmikuussa Rolling Stones soitti yhden kaikkien aikojen suurimmista ilmaiskonserteista Copacabanan rannalla Rio de Janeirossa. Konserttia oli viranomaisten mukaan saapunut seuraamaan noin 1,2 miljoonaa ihmistä Brasiliasta ja muualta maailmasta.
  • Yhtyeen tavaksi on tullut esiintyä yllätysesiintyjänä esimerkiksi pubissa tai klubilla suurten kiertueidensa aloitukseksi. Näin se muistelee alkuaikojaan pienen piirin klubiesiintyjänä.

Konsertit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Rolling Stones esiintyi Porissa Yyterin hiekkarannalla vuonna 1965 ja Helsingissä Olympiastadionilla 2.9.1970 ollen ensimmäinen siellä koskaan esiintynyt yhtye[108]. Seuraavan kerran yhtye vieraili Suomessa Voodoo Lounge -kiertueen yhteydessä 6. kesäkuuta 1995 täydellä Olympiastadionilla. Bridges to Babylon -kiertueen yhteydessä yhtye esiintyi 5. elokuuta 1998 Olympiastadionilla 48 000 katsojan edessä. Yhtyeen viimeisimmät Suomen vierailut toteutuivat Forty Licks -kiertueen myötä 16. heinäkuuta 2003 sekä A Bigger Bang -kiertueen yhteydessä 1. elokuuta 2007. Myös nämä konsertit soitettiin Helsingin Olympiastadionilla.

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelma-albumeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Nimi Sijoitus Britannian singlelistalla Sijoitus Yhdysvaltain singlelistalla
1963 Come On / I Want to Be Loved 21 -
1963 Poison Ivy / Fortune Teller - -
1963 I Wanna Be Your Man / Stoned 12 -
1964 Not Fade Away / Little by Little 3 48
1964 It's All Over Now / Good Times, Bad Times 1 26
1964 Tell Me (You're Coming Back) / I Just Wanna Make Love To You - -
1964 Time Is on My Side / Congratulations - 6
1964 Little Red Rooster / Off the Hook 1 -
1965 Heart of Stone / What a Shame - 19
1965 The Last Time / Play with Fire 1 9
1965 (I Can't Get No) Satisfaction / Spider And The Fly 1 1
1965 Get Off of My Cloud / The Singer Not the Song 1 1
1965 As Tears Go By / Gotta Get Away - 6
1966 19th Nervous Breakdown / As Tears Go By 3 2
1966 Paint It, Black / Long Long While 1 1
1966 Mother's Little Helper - 8
1966 Lady Jane - 24
1966 Have You Seen Your Mother, Baby, Standing in the Shadow? 5 9
1967 Let's Spend the Night Together / Ruby Tuesday 3 1
1967 We Love You / Dandelion 8 14
1967 She's a Rainbow - 25
1968 Jumpin' Jack Flash / Child Of The Moon 1 3
1969 Honky Tonk Women / You Can't Always Get What You Want 1 1
1971 Brown Sugar / Bitch / Let It Rock 2 1
1969 Street Fighting Man 21 48
1971 Wild Horses - 28
1972 Tumbling Dice / Sweet Black Angel 5 7
1972 Happy - 22
1973 Angie / Silver Train 5 1
1974 It's Only Rock 'n' Roll / Through The Lonely Nights 10 16
1976 Fool To Cry / Crazy Mama 6 10
1978 Miss You / Far Away Eyes 3 1
1978 Beast Of Burden / When The Whip Comes Down - 8
1978 Shattered / Everything's Turning To Gold - 31
1979 Respectable / When The Whip Comes Down 23 -
1980 Emotional Rescue / Down In The Hole 9 3
1980 She's So Cold / Send It To Me 33 26
1981 Start Me Up / No Use In Crying 7 2
1981 Waiting On A Friend / Little T & A 50 13
1982 Hang Fire - 20
1982 Going To A Go-Go / Beast Of Burden 26 25
1983 Undercover Of The Night / All The Way Down 11 9
1984 She Was Hot / Think I'm Going Mad 42 44
1986 Harlem Shuffle / Had It With You 13 5
1986 One Hit To The Body / Fight - 28
1989 Mixed Emotions / Fancyman Blues 36 5
1989 Rock And A Hard Place 63 23
1990 Almost Hear You Sigh / Wish I'd Never Met You 31 50
1991 Terrifying / Rock And A Hard Place - -
1991 Highwire / 2000 Light Years From Home (live) 29 57
1991 Ruby Tuesday (live) 59 -
1994 Love Is Strong / The Storm 14 91
1994 You Got Me Rocking / Jump On Top Of Me 23 113
1994 Out of Tears / I'm Gonna Drive 36 60
1995 I Go Wild 29 -
1995 Like A Rolling Stone / Black Limousine (live) / All Down The Line (live) / 2000 Light Years From Home (live) 12 109
1995 Wild Horses / Live With Me (live) / Tumbling Dice (live) / Gimme Shelter (live) -- -
1997 Anybody Seen My Baby 22 -
1998 Saint of Me / Gimme Shelter (live) / Anyway You Look At It 26 94
1998 Out of Control 51 -
2002 Don't Stop 36 -
2003 Sympathy for the Devil 14 97
2005 Streets of Love / Rough Justice 15 -

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Norman, Philip: Rolling Stones. (The Stones: The acclaimed biography, 2002). Suom. Anu Kamunen. Helsinki: Jalava, 2003. ISBN 951-887-300-3.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Draper, Jason: The Rolling Stones – koko ura. Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-492-106-0.
  • Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: The Rolling Stones omin sanoin. (According to the Rolling Stones, 2003). Suom. Matilda ja Otto Talvio. Helsinki: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7049-9.
  • Nyman, Jake: Onnenpäivät 2. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  • Nyman, Jake: Kovan päivän ilta. Jyväskylä: Ajatuskirjat, 2009. ISBN 978-951-20-7605-5.
  • Sandford, Christopher: Keith Richards – Satisfaction. Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy, 2004. ISBN 952-471-407-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 11
  2. a b c d e Draper 2007, The Rolling Stones, s. 12
  3. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 15
  4. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 12
  5. UK Top 40 Hit Database everyhit.com. Viitattu 6.2.2010. (englanniksi)
  6. Nyman, Jake: Onnenpäivät, s. 252. Hämeenlinna: Karisto Oy, 1990. ISBN 951-9287-25-6.
  7. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 14
  8. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 20
  9. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 23
  10. a b The Rolling Stones - Billboard Singles allmusic.com. Viitattu 21.4.2010. (englanniksi)
  11. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 27
  12. a b Nyman 2009, s.147-150.
  13. Nyman 2009, s.163.
  14. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 25
  15. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 28
  16. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 31
  17. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 33
  18. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 34
  19. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 36
  20. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 38
  21. Nyman 1995, Onnenpäivät 2, s. 33
  22. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 41
  23. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 44
  24. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 47
  25. Aftermath – The Rolling Stones allmusic.com. Viitattu 11.11.2010. (englanniksi)
  26. a b Nyman 1995, Onnenpäivät 2, s. 77
  27. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 52
  28. Nyman 1995, Onnenpäivät 2, s. 78
  29. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 57
  30. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 58
  31. a b c Nyman 1995, Onnenpäivät 2, s. 145
  32. Nyman 1995, Onnenpäivät 2, s. 146
  33. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 64
  34. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 69
  35. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 72
  36. a b Jagger et al. 2006, Omin sanoin, s. 335
  37. Jagger et al. 2006, Omin sanoin, s. 328
  38. a b c d Draper 2007, The Rolling Stones, s. 74
  39. Nyman 1995, Onnenpäivät 2, s. 212
  40. Nyman 1995, Onnenpäivät 2, s. 212
  41. Jagger et al. 2006, Omin sanoin, s. 129
  42. Jagger et al. 2006, Omin sanoin, s. 129
  43. Nyman 1995, Onnenpäivät 2, s. 212
  44. Nyman 1995, Onnenpäivät 2, s. 213
  45. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 77
  46. Nyman 1995, Onnenpäivät 2, s. 213
  47. a b Jagger et al. 2006, Omin sanoin, s. 329
  48. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 79
  49. UK Top 40 Hit Database everyhit.com. Viitattu 9.5.2009. (englanniksi)
  50. Nyman 1995, s.213.
  51. Seuraava lähde esittää tapahtumista kuvauksen, jonka mukaan Hunterin puukotus ja muu väkivalta olivat yleisön oman aggressiivisuuden provosoimia: Sonny Bargerin elämä ja The Hell´s Angels Motorcycle Club, 2008. ISBN 978-952-5800-00-5
  52. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 84
  53. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 86
  54. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 89
  55. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 91
  56. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 93
  57. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 95
  58. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 99
  59. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 96
  60. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 101
  61. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 106
  62. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 108
  63. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 110
  64. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 113
  65. Sandford 2004, s.184.
  66. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 114
  67. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 118
  68. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 121
  69. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 123
  70. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 125
  71. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 127
  72. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 128
  73. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 131
  74. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 134
  75. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 137
  76. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 139
  77. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 140
  78. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 143
  79. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 147
  80. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 148
  81. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 150
  82. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 152
  83. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 154
  84. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 156
  85. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 160
  86. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 165
  87. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 166
  88. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 168
  89. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 171
  90. a b Draper 2007, The Rolling Stones, s. 172
  91. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 175
  92. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 176
  93. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 179
  94. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 183
  95. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 188
  96. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 189
  97. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 194
  98. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 191
  99. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 193
  100. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 195
  101. Draper 2007, The Rolling Stones, s. 197
  102. Shine a Light Reviews, Ratings, Credits, and More at Metacritic metacritic.com. Viitattu 9.11.2010. (englanniksi)
  103. The Rolling Stones Shine A Light by IORR iorr.org. Viitattu 9.11.2010. (englanniksi)
  104. The Rolling Stones - Exile on Main Street chartstats.com. Viitattu 10.11.2010. (englanniksi)
  105. Caulfield, Keith: 'Glee' Stops the Show at No. 1, Stones Come in Second On Billboard 200 26.5.2010. Billboard. Viitattu 10.11.2010. (englanniksi)
  106. Eric Clapton, Florence Welch, Bill Wyman and Mick Taylor Join The Rolling Stones Onstage 30.11.2012. Jambands.com. Viitattu 8.12.2012. (englanniksi)
  107. Rolling Stones announce 2013 tour; Mick Taylor is a guest on all concert dates Examiner. Viitattu 6.4.2013.
  108. Mikael Huhtamäki: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta The Rolling Stones.