The Kinks

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
The Kinks
(1963–1996, 2008– )
The Kinks vuosina 1970–1976: Dave Davies, John Gosling, John Dalton, Mick Avory, Ray Davies
The Kinks vuosina 1970–1976: Dave Davies, John Gosling, John Dalton, Mick Avory, Ray Davies
Tiedot
Tyylisuunta: rockmusiikki
Kotipaikka: Englanti Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli: englanti
Jäsenet
Viimeisin kokoonpano:  
Ray Davies laulu, kitara
Dave Davies kitara, laulu
Jim Rodford basso
Ian Gibbons kosketinsoittimet
Bob Henrit rummut

The Kinks on brittiläinen rockyhtye, jonka veljekset Ray ja Dave Davies perustivat 1960-luvun alussa. The Kinks oli 1960-luvun menestyneimpiä ja merkittävimpiä yhtyeitä. Sen tunnetuimpia hittejä ovat muun muassa "You Really Got Me", "Sunny Afternoon", "Waterloo Sunset" ja "Lola". Yhtye on vaikuttanut voimakkaasti rockin kehitykseen.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Yhtyeen vaiheet

Kesällä 1963 koossa oli yhtye, jossa oli veljesten lisäksi Rayn koulukaveri, basisti Pete Quaife ja rumpalina Mickey Willet. Yhtye oli ensinimeltään The Ravens. Shel Talmy järjesti heille 1964 levytyssopimuksen Pye Recordsin kanssa ja rumpali Willet vaihtui Mick Avoryyn.

Kaksi ensimmäistä singleä; "Long Tall Sally" ja "You Still Want Me" eivät saavuttaneet menestystä. The Kinksin ensimmäiseksi hitiksi muodostui Britanniassa listaykköseksi noussut "You Really Got Me" (1964), jonka säröinen ja raskas kitarasoundi herätti suurta huomiota. Heavy metalin kehityksen katsotaan joskus alkaneen tästä kappaleesta. Myös yhtyeen monet seuraavista singlehiteistä olivat tyyliltään samantyylisiä, kuten "All Day and All of the Night", "Tired of Waiting for You", "Till the End of the Day" ja "Where Have All the Good Times Gone". Näille kappaleille oli tyypillistä yksinkertaiseen, useimmiten kahteen sointuun perustuva kitarariffi.

The Kinksin musiikki siirtyi kuitenkin vähitellen rauhallisempaan suuntaan. Ray Daviesin leipälajiksi muodostuivat ironiset tai nostalgiset laulut, jotka kuvasivat tarkkanäköisesti brittiläistä elämäntapaa ja sen muutoksia. Musiikillisten tuokiokuvien kohteiksi soveltuivat yhtä lailla yläluokkainen rappio ("Sunny Afternoon"), vuokrakasarmien ankeus ("Dead End Street") kuin erilaiset välähdykset 1960-luvun svengaavasta Lontoosta ("Dandy", "Waterloo Sunset"). "Dedicated Follower of Fashion" puolestaan nimenomaan herjasi svengaavaa elämänmenoa ja nuoria muotitietoisia ihmisiä.[1]

Vuoden 1966 paikkeilla Davies alkoi kiinnostua yhä enemmän albumikokonaisuuksista hittisinglejen sijaan. Kyseisen vuoden Face to Face-albumia pidetäänkin toisinaan eräänä historian ensimmäisistä konseptialbumeista. Myös vuoden 1967 Something Else by The Kinks sai osakseen suurta arvostusta. Daviesin kasvava kiinnostus teemallisiin albumeihin aiheutti ongelmia yhtyeen ja levy-yhtiö Pye Recordsin välillä, koska Pye oli kiinnostunut nimenomaan singlehiteistä albumien sijaan. Yhtiö ei näin ollen esimerkiksi panostanut paljoakaan Kinksin albumien markkinointiin.[2]

Yhtyeen soolokitaristi Dave Davies julkaisi vuonna 1967 ensimmäisen soolosinglensä "Death of a Clown", joka oli kirjoitettu yhdessä Ray Daviesin kanssa. Kappale muodostui hitiksi Britanniassa, jossa se nousi listan sijalle 3. Dave Davies harkitsi myös kokonaisen sooloalbumin tekoa, mutta luopui ajatuksesta seuraavien singlejen epäonnistuttua kaupallisesti.[3]

Vuonna 1968 ilmestynyt kehuttu LP-levy The Kinks Are the Village Green Preservation Society kuvasi nostalgiseen sävyyn brittiläistä maaseutua. Huolimatta erinomaisista arvosteluista, albumi epäonnistui kaupallisesti. Samalla välit levy-yhtiö Pye Recordsiin olivat käyneet entistä huonommiksi, eikä asiaa parantanut se että koko vuoden aikana brittilistalla nähtiin vain yksi Kinks-hitti; "Days".[4] Albumin julkaisun jälkeen tapahtui myös ensimmäinen muutos kokoonpanossa, kun basisti Pete Quaifen korvasi John Dalton.

Seuraavana vuonna 1969 julkaistu Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire) puolestaan kertoi keskiluokkaisen perheen traagis-humoristisen tarinan 1800-luvun lopulta maailmansotien kautta 1960-luvun kulttuurisiin mullistuksiin asti. Myös tämä albumi oli arvostelumenestys ja sitä verrattiin The Who-yhtyeen samana vuonna julkaisemaan Tommy-rockoopperaan. Arthur myös jäi paljolti levy-yhtiön huonosta markkinoinnista johtuen pahasti Tommyn varjoon.[5]

Vuonna 1970 ilmestyi yhtyeen suuri kansainvälinen hittisingle "Lola", joka lienee rockhistorian ensimmäisiä ja tunnetuimpia transsukupuolisuuden kuvauksia. Kappale oli joutua radiossa soittokieltoon siinä mainitun Coca-Cola -tuotemerkin vuoksi, mutta kappaleen kirjoittaja Ray Davies muutti singleversiossa sanan muotoon "cherry-cola". Myös "Apeman" oli suuri hitti. Molemmat kappaleet sisältyivät samana vuonna julkaistulle Lola versus Powerman and the Moneygoround, Part One-albumille. Kyseinen albumi julkaistiin aikana, jolloin Kinks oli jo lähtemässä Pye Recordsilta. Albumi sisältää Ray Daviesin turhautuneita tunteita omasta asemastaan äänilevyteollisuudessa ja pelkästään rahaa ajattelevien managerien ja myyntimiesten maailmassa.[6]

1971 ilmestyi yhtyeen viimeinen Pye Recordsille tehty albumi; Percy, joka oli soundtrack samannimiseen elokuvaan. Yhtye siirtyi RCA Recordsille ja ensimmäinen sen julkaisema studioalbumi Muswell Hillbillies ilmestyi vielä vuoden 1971 puolella. Samana vuonna The Kinks esiintyi Suomessa, Turun Ruisrock-festivaaleilla.

1970-luvun puolivälissä yhtye julkaisi useita hyviä arvosteluita saaneita albumeja, joista kuitenkaan yksikään ei ollut varsinainen myyntimenestys. Näihin kuuluivat muun muassa Preservation Act 1 (1973) ja Preservation Act 2 (1974) -albumit, joissa yhtye oli palannut The Kinks Are the Village Green...-albumin aiheisiin; perinteiden säilyttämiseen, maaseudun ihannointiin ja kapitalismin syyttämiseen luonnon ja vanhan kulttuurin tuhoamisesta.[7] Preservation-albumien julkaisuihin ajoittui myös Kinksin kaupallinen aallonpohja.

1976 yhtye siirtyi Arista Recordsille ja samalla Davies luopui teemallisten konseptialbumien työstämisestä. Vuosikymmenen lopulla julkaistut albumit Sleepwalker (#21), Misfits (#40) ja Low Budget (#11) menestyivät kaikki Yhdysvalloissa vähintään kohtuullisesti.

The Kinks jatkoi uraansa suosionsa säilyttäen 1990-luvulle saakka. Ray Daviesin lauluilla oli suuri vaikutus sellaisiin myöhempiin suosikkiyhtyeisiin kuin The Jam ja Blur.

Ray Davies julkaisi ensimmäisen soololevynsä vuoden 2006 alussa.

Vuoden 2008 lopulla Ray Davies ilmoitti yhtyeen paluusta ja mahdollisesta uudesta albumista ja kiertueesta.

[muokkaa] Käännösversioita

Suomenkielisiä käännösversioita yhtyeen kappaleista ovat muun muassa Pertsa Reposen kääntämä ja Johnny Liebkindin esittämä "Iltapäivää" (Sunny Afternoon), sama kappale sai Tuula Valkaman käännöksenä ja Robinin esittämänä nimen "Iltapäivän aurinko", Kai Hyttisen esittämä "Pieleen" (Dead End Street), Marjut Fabritiuksen esittämä "Kaipuu" (Village Green), Juice Leskisen "Paperitähdet" (Celluloid Heroes), Kontran "Jerry Cotton" (Jack the Idiot Dunce), Pate Mustajärven "Lola" (Lola) sekä Jussi Hakulisen kääntämä ja Yön esittämä "Se oli aikaa" (Till the End of the Day). Moog Konttinen levytti suomeksi koko Soap Opera -albumin, joka sai suomenkieliseksi nimekseen Saippuaooppera.

[muokkaa] Diskografia

[muokkaa] Studioalbumit

[muokkaa] Live-albumit

[muokkaa] Kokoelmia

[muokkaa] EP-levyt

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ Nyman, Jake: Rocktieto 2, s. 142. Pirkkala: Lehtijussi Oy, 1979. ISBN 951-639-000-5.
  2. ↑ Nyman, Jake: Rocktieto 2, s. 142. Pirkkala: Lehtijussi Oy, 1979. ISBN 951-639-000-5.
  3. ↑ Nyman, Jake: Rocktieto 2, s. 142. Pirkkala: Lehtijussi Oy, 1979. ISBN 951-639-000-5.
  4. ↑ Nyman, Jake: Rocktieto 2, s. 143. Pirkkala: Lehtijussi Oy, 1979. ISBN 951-639-000-5.
  5. ↑ Nyman, Jake: Rocktieto 2, s. 143. Pirkkala: Lehtijussi Oy, 1979. ISBN 951-639-000-5.
  6. ↑ Nyman, Jake: Rocktieto 2, s. 143. Pirkkala: Lehtijussi Oy, 1979. ISBN 951-639-000-5.
  7. ↑ Nyman, Jake: Rocktieto 2, s. 144. Pirkkala: Lehtijussi Oy, 1979. ISBN 951-639-000-5.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/The_Kinks
Henkilökohtaiset työkalut