Little Richard

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Little Richard
Little Richard in 2007.jpg
Little Richard vuonna 2007.
Syntynyt 5. joulukuuta 1932 (ikä 82)
Macon, Georgia
Aktiivisena 1951 –
Tyylilajit rock & roll, rhythm & blues, soul, gospel
Soittimet piano, koskettimet
Levy-yhtiöt RCA Victor, Peacock, Specialty, Gone, Atlantic, Bell, Brunswick, Coral, Critique, Elektra, End, Guest Star, Kent, Lost-Nite, Mainstream, Manticore, MCA, Mercury, Modern, Okeh, Reprise, Vee Jay, Warner Bros., WTG
MusicBrainz

Little Richard (oikealta nimeltään Richard Wayne Penniman, s. 5. joulukuuta 1932 Macon, Georgia, Yhdysvallat)[1] on yhdysvaltalainen rock and roll -laulaja, lauluntekijä ja pianisti. Hän on yksi rock and rollin varhaisia pioneereja ja musiikkityylin kulta-ajan suurimpia hahmoja 1950-luvulla. Häntä on kutsuttu rock and rollin arkkitehdiksi, ja monet merkittävät artistit ovat nimenneet hänet esikuvakseen ja innoittajakseen. Hänet tunnetaan energisestä laulu- ja pianonsoittotyylistään, riehakkaista lavaesiintymisistään ja koreista esiintymisasuistaan.

Little Richard levytti läpimurtohittinsä "Tutti Frutti" vuonna 1955. Hänen muita 1950-luvun hittejään olivat esimerkiksi "Long Tall Sally", "Lucille" ja "Jenny, Jenny". Vuonna 1957 Little Richard koki uskonnollisen herätyksen, minkä seurauksena hän lopetti syntisenä pitämänsä rock and rollin esittämisen viideksi vuodeksi. Hänen onnistui nousta uudelleen suosioon 1960-luvun lopulla, kunnes palasi saarnaajaksi taas muutaman vuoden ajaksi 1970-luvun lopulla. Hän on esiintynyt 2010-luvulle asti.

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard Wayne Penniman syntyi Maconissa Georgiassa 5. joulukuuta 1932. Hänestä piti tulla etunimeltään Ricardo, mutta virkailija kirjoitti syntymätodistukseen nimen Richard, joka pojan nimeksi jäikin. Richardin isä Charlie "Bud" Penniman oli muurari, joka omisti pienen kahvilabaarin ja myi laittomasti kotoaan pontikkaa. Richardin äiti Leva Mae oli mennyt naimisiin jo 14-vuotiaana ja sai Richardin 19-vuotiaana, 12-lapsisen sisaruskatraan kolmantena.[2]

Maconin musta kaupunginosa oli hyvin yhteisöllinen, mutta rotuerottelun vuoksi köyhä ja alempiarvoinen alue. Pennimanit asuivat alueen reunamilla, ja valkoisia lapsia kävi joskus heidän pihallaan leikkimässä Pennimanin lasten kanssa.[3]

Richard oli syntynyt toinen jalka toista lyhyempänä, mikä sai hänet kävelemään erikoisella tavalla ja teki hänestä pilkan kohteen. Richard oli lapsena sisaruksista kaikkein kurittomin, omien sanojensa mukaan "järjetön", ja isä antoi hänelle alituisesti piiskaa.[4] Kurittamalla isä purki myös pettymystään Richardiin, jonka kävelytavasta ja seuralaisista hän ei pitänyt[5].

Richardin perhe ja koko yhteisö olivat hyvin musikaalisia, ja kovaääninen Richard lauloi gospelia kotonaan ja kirkkolauluryhmänsä kanssa kirkossa ja ihmisten taloissa. Hänen perheellään oli lauluyhtye The Penniman Singers.[6] Richard kiersi naapurustoaan kymmenvuotiaana myös kansanparantajana, joka paransi sairaita koskettamalla heitä ja laulamalla heille gospelia. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli teatterin juomamyyjänä. Sitä tehdessään hän tutustui teatterissa esiintyneisiin kierteleviin laulajiin, jotka pyysivät joskus häntä esiintymään kanssaan lavalla. Richard opetteli lukiossa soittamaan saksofonia ja pääsi pian koulun orkesteriin.[7]

Richard leikki mielummin tyttöjen kuin poikien kanssa ja sanoo halunneensakin olla enemmän tyttö kuin poika. Hänen ensimmäinen ihastuksensa oli poika, mutta hänellä oli suhteita myös vanhempiin naisiin. Richardin naismainen käytös johti kiusaamiseen.[8]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Penniman lähti kotoa teini-ikäisenä ja liittyi "Tohtori Hudsonin kiertelevään käärmeöljyrevyyseen", sitten Georgiaa ja Floridaa kiertelevään B. Brownin orkesteriin ja myöhemmin Sugarfoot Sam from Alabam -yhtyeeseen laulusolistiksi[9]. Pennimanin maine kasvoi ja hän pääsi esiintymään Atlantan tunnettuihin klubeihin, kuten Bailey's 81 -teatteriin. Hänen esiintymistyyliinsä kuuluivat jo tuolloin raivoisa karjunta, meikkaus ja räikeät esiintymisasut, joista hänet myöhemminkin tunnettiin.[10]

Vuoden 1951 lokakuussa Penniman pääsi ensimmäisen kerran levyttämään. Hänen levytystään "Every Hour" alettiin parin viikon kuluttua soittaa radiossa, ja Pennimanin leppynyt isä pyöritti levyä ylpeänä oman baarinsa jukeboxissa omilla kolikoillaankin. Orastavan menestyksensä myötä Penniman alkoi saada entistä parempia työtarjouksia, ja hän opetteli myös soittamaan pianoa.[11] Pennimanin isä kuoli ampumavälikohtauksessa 1952, ja 19-vuotiaasta Richardista tuli perheen pääasiallinen elättäjä.[12]

Penniman perusti gospel-tyylisen yhtyeen The Tempo Toppers, jonka mukana hän lähti esiintymään New Orleansiin ja muualle Etelään. Tuona aikana hän omaksui edestä korkean kampauksensa ja sai paitsi lahjojensa, myös ulkonäkönsä ja tapojensa ansiosta lempinimen "Bluesin kuningas ja kuningatar". Vuonna 1953 The Tempo Toppers levytti Peacock-levy-yhtiölle, mutta levyt eivät myyneet erityisen hyvin.[13]

Penniman jätti The Tempo Toppersin ja perusti rhythm and bluesia soittavan The Upsetters -yhtyeen. Sen kanssa hän alkoi kierrellä ahkerasti hyviä palkkoita vastaan, sillä hän oli jo hyvin suosittu Etelävaltioissa. Kiertue-elämään hänet pakotti sekin, että hän ei enää saanut palata Maconiin jouduttuaan siellä putkaan epäsiveellisestä käyttäytymisestä.[14]

Suosion aika 1955–1957[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Little Richardin "Good Golly, Miss Molly" -single, joka julkaistiin vuonna 1958.

Vuonna 1955 Penniman pääsi levyttämään Specialty-yhtiölle New Orleansissa ja sai managerikseen Robert "Bumps" Blackwellin. Ensimmäiset levytykset Penniman ja hänen taustamuusikkonsa tekivät kaksiraitanauhurille pienessä huoneessa niin että Penniman säesti itseään pianolla ja rummut olivat huoneen ulkopuolella. Kaksipäiväisten sessioiden huippukohta oli Pennimanin viimeiseksi levyttämä keikkarallinsa "Tutti Frutti". Sen roisit sanat korvattiin levytystä varten siistimmillä, jotka kirjoitti teini-ikäinen Dorothy LaBostrie.[15]

"Tutti Frutti" nousi r&b-listoille, mutta valkoisten artistien kuten Pat Boonen ja Elvis Presleyn laimeammat versiot kappaleesta myivät sitäkin paremmin, sillä valkoiset radioasemat suosivat niitä Pennimanin alkuperäisen version sijaan.[16] "Tutti Fruttia" seurasi nopeasti sarja muita rock'n'roll-klassikoiksi muodostuneita singlejä, kuten "Long Tall Sally"/"Slippin' and Slidin'" ja "Rip It Up"/"Ready Teddy"; niistäkin valkoiset artistit tekivät nopeasti omat versionsa.[17]

Penniman oli saanut monen muun tuon ajan mustan artistin tavoin hyvin huonon sopimuksen Specialtyltä, mikä jäi vaivaamaan häntä vuosikymmeniksi: "Jos halusi levyttää, oli allekirjoitettava sopimus heidän sanelemillaan ehdoilla tai muuten mitään levyä ei tehty. Minä sain puoli senttiä jokaiselta myydyltä levyltä", Penniman kertoi elämäkerrassaan.[18] Hän kuitenkin vaurastui ahkeran keikkailun ansiosta, ja hän osti äidilleen ja muulle perheelleen ylellisen talon Hollywoodista nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari Joe Louisin naapurista.[19]

Penniman kertoo hullun imagonsa olleen osittain käytännön sanelema: "Olimme murtautumassa rotujen välisen muurin läpi. Valkoisten nuorten oli piilotettava kaikki levyni, koska he eivät uskaltaneet paljastaa vanhemmilleen, että heillä [oli] sellaista tavaraa. Päätimme että minun imagoni oli oltava hullu ja niin omalaatuinen, että aikuiset pitäisivät minua harmittomana tapauksena. Saatoin ilmestyä keikalle pukeutuneena Englannin kuningattareksi ja toiselle paavin varusteissa."[20]

Little Richardin konsertit olivatkin ennennäkemättömän riehakkaita ja seksuaalisesti latautuneita. Lähinnä valkoisista koostunut yleisö kirkui ja tytöt heittelivät pikkupöksyjään lavalle, millaista ei ollut ennen koettu. Konserttien jälkeen yhtye järjesti usein hotellillaan seksiorgioita, joihin Penniman itse osallistui usein mielellään myös katselijana. Näihin aikoihin hän tapasi myös nuoren Lee Angelin, josta tuli hänen tyttöystävänsä.[21]

Penniman vaati ja sai The Upsettersit taustabändikseen seuraaviin levytyksiin. Hän esiintyi rock-elokuvissa Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can't Help It) ja Uusi rock'n'roll (Don't Knock the Rock) ja jatkoi New Orleansissa hittien levyttämistä, kuten "Good Golly Miss Molly", "Lucille", "She's Got It" ja "Jenny Jenny".[22]

Raamattukoulu 1957–1962[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1957 ollessaan suosionsa huipulla Penniman koki uskonnollisen herätyksen. Hän koki jotkin Australian-kiertueen tapahtumat, kuten Sputnik 1:n ylilennon, Jumalan merkeiksi ja keskeytti kiertueensa äkillisesti palaten Yhdysvaltoihin. Hän yritti purkaa sopimuksensa Specialtyn kanssa ja aloitti pappisopinnot. Penniman kertoi yhdeksi vetäytymisensä syyksi kelvottoman levytyssopimuksensa, mutta hän oli aina ollut myös hengellinen: "Halusin työskennellä Jehovan hyväksi ja löytää mielenrauhan. Olin aina halunnut olla saarnaaja ja omistaa elämäni Jumalalle." Hän piti vielä jäähyväiskonsertin ystävänsä Alan Freedin vuoksi, ja jätti konserttilavat sen jälkeen.[23]

Penniman ryhtyi kiertämään maata saarnaajana kollegansa Joe Lutcherin kanssa, ja he kävivät useasti etenkin slummialueilla. Penniman opiskeli Alabaman Huntsvillessa seitsemännen päivän adventistien Oakwood Collegessa, jossa hän aiheutti kuitenkin toistuvasti paheksuntaa myöhästelyillään ja poissaoloillaan. Penniman ei itsekään nauttinut koulunkäynnistä, kuten ei nuorenakaan. Hän tapasi vuonna 1957 lukiosta juuri valmistuneen Ernestine Campbeliin ja meni kirkon painostuksesta tämän kanssa naimisiin vuonna 1959.[24]

Vuonna 1960 Penniman palasi musiikkialalle levyttämällä gospel-musiikkia. Levyn jälkeen hän lähti kiertueelle yhdessä Mahalia Jacksonin kanssa. Pennimanin paluu entiseen elämäntyyliinsä ja hänen homoseksuaaliset taipumuksensa aiheuttivat hänen ja Ernestinen avioeron vuonna 1961.[25]

Paluu rock'n'rolliin 1962–1976[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1962 promoottori Don Arden houkutteli Pennimanin kiertueelle Englantiin. Penniman oli siinä luulossa että kyseessä oli gospel-kiertue, mutta Arden markkinoi kiertuetta rock'n'roll-kiertueena, eikä Englannissa edes tunnettu Little Richardin gospel-levytyksiä. Mukana kiertueella oli myös Sam Cooke. Penniman aloitti ensimmäisen konsertin esittämällä gospelia, mutta Cooken esityksen jälkeen hän taipui jatkamaan siitä eteenpäin vanhoilla rock'n'roll-hiteillään. Penniman oli erinomaisessa vireessä ja kiertue aiheutti Englannissa ennennäkemätöntä hysteriaa ja julkisuutta. Useat aloittelevat englantilaiset laulajat kuten Paul McCartney, John Lennon ja Mick Jagger saivat näiden konserttien yhteydessä tutustua idoliinsa, ja The Beatles toimi Pennimanin lämmittelybändinä Liverpoolin The Cavern Clubissa. Yhtyeen ensimmäinen single "Love Me Do" ei kuitenkaan tehnyt Pennimaniin vaikutusta silloin.[26]

Penniman ja beatlesit lähtivät kahdeksi kuukaudeksi konsertoimaan Hampuriin, ja tuona aikana he tulivat hyvin läheisiksi. John Lennonista Penniman ei kuitenkaan koskaan pitänyt tämän ilkeän ja lapsellisen käytöksen vuoksi.[27] Kiertueen lopuksi Penniman esiintyi Britanniassa Granada Networkin tv-showssa, josta tuli niin suosittu että se uusittiin kahdesti.[28]

Vuonna 1964 Penniman julkaisi paluusinglensä "Bama Lama Bama Loo". Vaikka hän olikin levyyn itse tyytyväinen, se ei noussut Billboard-listalla kuin sijalle 82. Yhdysvaltain musiikkimaailma oli muuttunut, ja pelkästään valkoisilla yhtyeillä oli siihen aikaan listahittejä. Penniman jatkoi kuitenkin keikkailua, ja hänen kitaristikseen tuli nuori Jimi Hendrix (silloin nimellä Maurice James).[29] Paluualbumi Little Richard Is Back (And There's A Whole Lotta Shakin' Goin' On!) ei myöskään menestynyt. Penniman syytti huonosta myynnistä myös Etelän radioasemia painostavia saarnamiehiä, jotka eivät olleet antaneet anteeksi hänen luopumistaan papinvirasta. Hänen konserttinsa olivat 1960-luvulla myös entistä camp- ja gay-henkisempiä, mikä rajoitti hänen pääsyään televisioon Yhdysvalloissa.[30]

Käänne parempaan tapahtui vuonna 1968 kun Penniman sai kiinnityksen Las Vegasin Aladdin-hotelliin, mikä oli ennenkuulumatonta rock-esiintyjälle. Konserteista tuli suosittuja, ne johtivat uusiin kiinnityksiin, ja pian Penniman näkyi myös televisiossa ja esiintyi suurilla rock-festivaaleilla. Hän esiintyi tuolloin usein samoissa konserteissa toisten 50-luvun rokkarien Chuck Berryn ja Jerry Lee Lewisin kanssa. Pennimanin suosion elpyminen rock'n'rollin uuden tulemisen myötä johtui paitsi yleisön kaipuusta rockin perusasioihin, myös mustien esiintyjien hyväksymisestä.[31]

Takaisin kristityksi 1977–1984[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veljensä Tonyn kuoleman jälkeen Penniman päätti palata jälleen kristittyyn elämään vuonna 1977. Hän lähti entiseen tapaan saarnakiertueille ja levytti gospelia. Elämäkerrassaan, joka ilmestyi 1984, Penniman kertoi ettei enää halunnut palata rock'n'rollin pariin.[32]

Paluu maalliselle uralle 1984 jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard Penniman vuoden 1988 Oscar-gaalassa.

Vuosi 1984 oli Pennimanille masentavaa aikaa, sillä hänen suorapuheiset saarnansa eivät olleet suosittuja, ja myös hänen äitinsä kuoli. Elämäkerran ilmestyminen nosti hänet kuitenkin takaisin julkisuuden valokeilaan. Hän alkoi esiintyä talkshoweissa ja hänestä tehtiin televisiodokumentteja. Hän näytteli Miami Vicessä ja elokuvassa Beverly Hillsin pummi (1986). Hän äänitti uskonnollissävyisen rock'n'roll-albumin Englannissa ja julkaisi hyvin myyneen singlen "Great Gosh A'Mighty" vuonna 1986. [33]

Vuonna 1989 Penniman alkoi taas esittää myös vanhoja rock'n'roll-klassikkojaan ja ryhtyi jälleen kiertämään maailman konserttilavoja. Vuonna 1990 hän sai tähden Walk of Famelle, minkä jälkeen hän sai useita muitakin merkittäviä kunnianosoituksia.[34]

Penniman on jatkanut esiintymistä 2010-luvulle asti. Hän joutui vuonna 2009 lonkkaleikkaukseen, minkä jäljiltä hänen liikkumisensa on vaikeutunut.[35]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Penniman ei ole ollut naimisissa vuoden 1961 eronsa jälkeen. Hänellä ei ole omia lapsia mutta yksi adoptoitu poika, Danny Jones.[36]

Puuduttava kiertue-elämä ajoi 1970-luvulla siihen asti melko raittiin Pennimanin käyttämään runsaasti alkoholia ja kovia huumeita.[37] Hän onnistui jättämään päihteet vuonna 1977[38].

Penniman saarnasi 1980-luvulla parantuneensa homoseksuaalisuudestaan, jonka hän silloin vielä tuomitsi, mutta myönsi vuonna 1994 olevansa edelleen homo kuten aina[36][39]. Pennimanin seksuaaliset mieltymykset, joita hän joskus toteutti julkisilla paikoilla ja väärien ihmisten kanssa, aiheuttivat hänelle vaikeuksia niin koulukavereiden, poliisin kuin kirkkoneuvostonkin kanssa.[40][41][42][43]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Little Richardia on kutsuttu muun muassa rock'n'rollin arkkitehdiksi[44]. Lukemattomat huippuartistit ovat tunnustaneet Little Richardin esikuvakseen ja innoittajakseen. Elton John on sanonut ryhtyneensä pianistiksi nähtyään Little Richardin esiintyvän Englannissa, ja David Bowie on kertonut ryhtyneensä musiikkiuralle Little Richardin vuoksi[45]. Vuonna 2004 Rolling Stone -lehti nimesi Little Richardin kaikkien aikojen kahdeksanneksi suurimmaksi artistiksi.[46]

Little Richardista sanottua[47][muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Chuck Berry: "Little Richard on suuri alkuunpanija."
  • Smokey Robinson: "Rock'n'roll alkaa Little Richardista."
  • Elvis Presley (1968): "Musiikkisi on ollut innoittajani – sinä olet suurin."
  • James Brown: "Little Richard on esikuvani."
  • Elton John: "Little Richardin levyt olivat parhaita rock'n'roll-levytyksiä."
  • Jimi Hendrix (1966): "Haluan tehdä kitarallani sen, mitä Little Richard tekee äänellään."
  • Buddy Holly (1958): "Little Richard on rock'n'rollin villein esiintyjä, eikä hänen lava-aktiaan ole mahdollista panna paremmaksi."
  • Remu Aaltonen (1984): "Jos Little Richard ois ollu blondi, Elvistä ei ois ollu olemassakaan."[48]

Little Richard Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Little Richard on esiintynyt Suomessa Pori Jazzissa 21. heinäkuuta 1996, sekä 24. heinäkuuta 1997 Helsingin Hartwall-areenalla yhdessä Chuck Berryn ja Jerry Lee Lewisin kanssa yhteiskiertueella The Greatest Rock And Roll Show On Earth.[48]

Suomalaisista artisteista Little Richardin kappaleita ovat levyttäneet esimerkiksi Jussi & The Boys, Remu Aaltonen, Kirka ja Johnny Liebkind.[48]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • White, Charles: Tutti Frutti: Little Richardin ihmeellinen elämä. Johnny Kniga, 2003, ensimmäinen painos 1984. ISBN 978-951-0-32377-9. </ref>

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rolling Stone
  2. White, s. 19–20
  3. White, s. 36
  4. White, s. 19–24
  5. White, s. 39
  6. White, s. 30–33
  7. White, s. 34–35
  8. White, s. 25–27
  9. White, s. 39–42
  10. White, s. 39–44
  11. White, s. 45–49
  12. White, s. 45–53
  13. White, s. 54–56
  14. White, s. 58–61
  15. White, s. 65–72
  16. White, s. 81
  17. White, s. 81–84, 87
  18. White, s. 77–78
  19. White, s. 85–86
  20. White, s. 89–90
  21. White, s. 89–98
  22. White, s. 98–101, 106–110
  23. White, s. 116–124
  24. White, s. 125–124
  25. White, s. 130–135
  26. White, s. 136–146
  27. White, s. 146–147
  28. White, s. 151–152
  29. White, s. 154–158
  30. White, s. 161–168
  31. White, s. 168–186
  32. White, s. 228–240
  33. White, s. 255–261
  34. White, s. 263–265
  35. Joe Lynch: Little Richard Rocks Beale St. Music Fest Despite Broken Hip 7.5.2012. Fuse.tv. Viitattu 21.10.2012.
  36. a b Robert Chalmers: Legend: Little Richard 1.11.2010. GQ-Magazine. Viitattu 21.10.2012.
  37. White, s. 216, 225
  38. White, s. 228
  39. White, s. 245–249
  40. White, s. 25–27
  41. White, s. 61
  42. White, s. 134
  43. White, s. 130
  44. Little Richard Biography Rock and Roll Hall of Fame. Viitattu 21.10.2012.
  45. White, s. 269
  46. Little Richard Rolling Stone. Viitattu 21.10.2012.
  47. White, s. 268–271
  48. a b c White, s. 272–276 (kirj. Esa Kuloniemi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Little Richard.