James Brown

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
James Brown
Jamesbrown4.jpg
James Brown esiintymässä vuonna 2001.
Syntynyt 3. toukokuuta 1933
Barnwell, Etelä-Carolina, Yhdysvallat
Kuollut 25. joulukuuta 2006 (73 vuotta)
Atlanta, Georgia, Yhdysvallat
Kotipaikka Augusta, Georgia, Yhdysvallat
Aktiivisena 1956-2006
Tyylilajit R&B, funk, soul
Laulukieli englanti
Ammatit laulaja-lauluntekijä, tanssija, musiikkituottaja
Soittimet laulu
kitara
huuliharppu
basso
koskettimet
rummut
perkussiot
Levy-yhtiöt Federal
King
Try Me
Smash
People
Polydor
Scotti Bros.
Dade Records

James Brown (oikealta nimeltään James Joseph Brown, Jr., 3. toukokuuta 1933 Barnwell, Etelä-Carolina25. joulukuuta 2006 Atlanta, Georgia) oli yhdysvaltalainen afroamerikkalaisen populaarimusiikin parissa toimiva laulaja, yhtyejohtaja ja lauluntekijä. Häntä pidetään yhtenä vaikutusvaltaisimmista 1900-luvun populaarimusiikin edustajista.

James Brown aloitti uransa 1950-luvun lopussa tuon ajan rhythm and blues -musiikin nousevana tähtenä, ja hän nousi 1960-luvun alkupuolella soul-musiikin kärkihahmoksi muokaten soulia edelleen funkiksi. 1970-luvulla hän jatkoi funk-tyylin parissa luoden samalla pohjaa sitä seuranneelle hip hopille.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uran alkuajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brown syntyi vuonna 1933 16-vuotiaalle äidille ja 22-vuotiaalle isälle, jotka asuivat pienessä puuhökkelissä. Neljän tai viiden vuoden vanhana Brown muutti perheensä mukana Georgian Augustaan, jossa he asuivat parissa eri talossa jakaen paikan aina Brownin tätien kanssa. Vanhempien avioliitto oli vaikea ja äiti jätti perheensä muuttaen New Yorkiin. Brown vietti päiviä kuljeksien kaduilla, koulu jäi kesken seitsemännellä luokalla. Brown oli kiinnostunut musiikista ja esiintyi erilaisissa oman aikansa talent-kilpailuissa saavuttaen jonkin verran menestystä. Hän opetteli pianon, kitaran ja huuliharpun soittoa sekä erilaisia tansseja, joilla hän viihdytti sodan aikaan Camp Gordonin leirissä sotaan valmistautuneita joukkoja. Muusikko Louis Jordanin näkeminen filmillä antoi Brownille kenties ratkaiseva inspiraation hakeutua musiikkialalle.

16-vuotiaana Brown osallistui aseelliseen ryöstöön ja joutui Toccoan kaupungissa sijainneeseen nuorisovankilaan. Vankilatovereidensa kanssa Brown muodosti gospel-kvartetin ja jatkoi tällä linjalla myös vapauduttuaan vuonna 1952. Hän työskenteli esimerkiksi moottoritehtaalla ja koulun vahtimestarina. Tuohon aikaan Brown tapasi tärkeän yhteistyökumppaninsa Bobby Brownin, jonka yhtyeeseen James pääsi sen aiemman jäsenen jouduttua tapetuksi. Yhtyeen nimeksi vakiintui muutamien muutosten jälkeen Flames ja kun ryhmän maine alkoi kasvaa, vakiintui muoto Famous Flames. Vuonna 1955 yhtye onnistui tekemään vaikutuksen Little Richardiin, jota James piti idolinaan. Richard suositteli yhtyettä managerilleen Clint Brantleylle, jonka kautta päästiin tekemään ensimmäinen levy King Records -yhtiön alaisuudessa toimineelle Federal -merkille. Vuonna 1956 julkaistu "Please, Please, Please" nousi R&B -singlelistalla sijalle viisi ja ylsi miljoonamyyntiin.

Lisää hittejä ei kuitenkaan aluksi meinannut syntyä, eivätkä yhdeksän seuraavaa singleä tuoneet kummempaa menestystä. Vuonna 1958 alkuperäinen yhtye oli hajonnut ja uudistetusta ryhmästä käytettiin nyt nimeä James Brown and the Famous Flames. Manageriksi vaihtui Ben Bart. Lopulta lokakuussa 1958 Brown levytti seuraavan hittinsä, R&B-singlelistan ykköseksi seuraavana vuonna nousseen balladin, "Try Me". Lisää menestyneitä kappaleita seurasi (muun muassa "I'll Go Crazy" sekä "Think"), ja Brown siirrettiin King Recordsin päätalliin. Hän kuului 1960-luvun alussa jo rhythm and bluesin keskeisiin nimiin. Vuonna 1962 Brown äänitti live-levyn nimeltä Live at the Apollo. Levy-yhtiö ei meinannut antaa lupaa live-levyn tekemiseen, koska ei uskonut sen menestyvän, mutta Brown uskoi projektiin ja levystä tulikin suuri kaupallinen menestys. Samana vuonna hän sai ensimmäisen kerran singlen Billboardin top 40 single-listalle (erotuksena pelkkien mustien artistien R&B listasta). Tämä kappale oli cover-kappale "Night Train", jossa Brown itse soitti rumpuja ja laulamisen sijaan huuteli kiertueelleen osuneiden USA:n itä-rannikon kaupunkien nimiä. Seuraavana vuonna hän ylsi pop-listalla jo 20 parhaan joukkoon omalla versiollaan vanhasta kappaleesta "Prisoner of Love". Hän oli jo aiemmin alkanut levyttää tällaisia hyvin hidastempoisia balladeja, kuten "Lost Someone" ja "Baby, You're Right", jotka kohottivat hänen mainettaan laulajana.

Brown lavalla (2005)

Soulin kummisetä, funkin perustaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brown otti uuden soul -musiikkina tunnetun tyylin omakseen, ja häntä kutsutaan yhä usein "soulin kummisedäksi". Tämän ajan kuuluisimpia kappaleita olivat "Out of Sight" (1964), "It's a Man's, Man's, Man's World" (1964) sekä "I Got You (I Feel Good)" (1965). Toinen vuoden 1965 suuri hitti, "Papa's got a Brand New Bag", oli rytmiltään yhä intensiivisempi, ennakoiden afroamerikkalaisen musiikin tulevia suuntauksia. Tätä linjaa vei eteenpäin vuonna 1967 levytetty merkittävä single "Cold Sweat".

Brownin musiikki oli nyt etääntynyt jo kovasti tyypillisestä soulista. Kappaleet muodostuivat yhden tai kahden mutkikkaan riffin ympärille, ja yhtye keskittyi basistin ja rumpalin johdolla muodostamaan mahdollisimman intensiivisen rytmin. Lisäksi Brown oli omaksunut uudenlaisen laulutyylin, joka koostui pitkälle erilaisista huudahduksista, jotka tukivat musiikin perkussiivista painotusta. Brownin musiikki oli siis siirtymässä hyvää vauhtia kohti funkia. Live-esiintymisistään Brown teki omalaatuista show’ta, joissa hän ohjaili yhtyettään huudoilla ja esitteli yleisölle tanssiliikkeitä. Brownin lavashow't olivat yleisölle uudenlainen kokemus. Varsinkaan mustilta artisteilta ei oltu nähty ennen mitään vastaavaa. Brownin yhtyeessä soittivat tuohon aikaan monet R&B:n kärkinimet kuten pasunisti Fred Wesley, saksofonisti Maceo Parker ja kitaristi Jimmy Nolen.

1970-luvun funk-levytykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun lopussa Brownin vanha taustayhtye lähti matkoihinsa, ja tilalle tuli nuoria muusikoita, kuten Collinsin veljekset Bootsy (basso) ja Catfish (kitara). Uuden yhtyeen kanssa vuonna 1970 levytetyt singlet "Get Up (I Feel Like Being a) Sex Machine", "Super Bad" ja "Soul Power" muodostuivat funkin ehdottomiksi klassikoiksi. 1970-luvun alkupuoliskolla Brown teki yhtyeineen vielä lukuisia hittejä ollen funk -tyylin kenties tärkein edustaja. Siinä missä useimmat muut funk -artistit levyttivät myös paljon hitaita balladeja, ei Brown poikennut juuri hikisestä ja intensiivisestä tyylistään. Brownin musiikki ennakoi myös myöhempää hip hopia, kuten voi kuulla esimerkiksi vuonna 1974 julkaistuista singleistä "Payback" ja "Papa Don't Take No Mess".

Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brownin patsas pian hänen kuolemansa jälkeen

Brownia oli luonnehdittu "show-bisneksen koviten töitä paiskivaksi mieheksi" ("the hardest working man in show business"). Varsinkin 1970-luvun alkupuolella uusia singlejä ja albumeita ilmestyi hurjaa vauhtia. Mutta 1970-luvun puolivälin jälkeen Brownin 20 vuotta kestänyt luova kausi alkoi olla ohi, minkä hän myönsi itsekin. Vuoden 1976 Bodyheat -levyn kappaleet olivat hänen kolmen tyttärensä säveltämiä (mikä myöhemmin johti tekijänoikeuskiistoihin). Brown sai 1970-luvun puolivälin jälkeen vielä muutamia hittejä listojen kärkikymmenikköön (esimerkiksi kuuluisa "Living in America", 1985), mutta hän ei enää säveltänyt useimpia uusia kappaleitaan itse.

Viimeisten vuosikymmeniensä aikana Brown teki yhä useita levyjä sekä kiertueita, ja hänen tyylinsä säilyi intensiivistä funkia painottavana. Brown nousi lehtien otsikoihin myös esimerkiksi marijuanan hallussapidon, rahasotkujen ja ahdistelusyytösten takia. Hän esiintyi viimeisen kerran Suomessa vuoden 2006 marraskuussa. Seuraavana jouluaattona Brown joutui sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi ja menehtyi joulupäivänä 73-vuotiaana. Hänet piti haudata ennen vuodenvaihdetta, mutta suku ei ollut päästä yhteisymmärrykseen miten ja minne tähti haudataan. Helmikuun 2007 lopussa Brownin hautauksesta päästiin yksimielisyyteen, mutta hautapaikka päätettiin pitää salassa tähden lasten toivomuksesta.

Levytyksistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brownin keskeiset singlet on nykyään saatavilla esimerkiksi Star Time-nimisenä neljän CD:n laatikkona sekä tupla-CD:nä nimellä 50th Anniversary Collection. Brownin uralla täyspitkät studioalbumit eivät olleet niin keskeisessä osassa kuin useimmilla muilla tuon ajan artisteilla, mutta albumeitakin ilmestyi kymmenittäin, ja niistä kuuluisimpiin kuuluvat esimerkiksi Get On the Good Foot (1972), The Payback (1974) sekä Hell (1974).

Myöhemmin hip hopin tekijät ovat käyttäneet paljon Brownin levyistä nauhoitettuja sampleja. Epäillään että Brown olisi maailman samplatuin artisti. Brownin yhtyeen kurinalainen ja rytmikäs soitto sopii hyvin samplattavaksi.

Top ten -singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavat James Brownin singlet nousivat kärkikymmenikköön joko R&B- tai POP-singlelistalla

  • 1956: "Please, Please, Please" (R&B #5)
  • 1959: "Try Me" (R&B #1, US #48)
  • 1960: "Think" (R&B #7, US #33)
  • 1961: "Baby, You're Right" (R&B #2, US #49)
  • 1961: "Bewildered" (R&B #8, US #40)
  • 1961: "I Don't Mind" (R&B #4, US #47)
  • 1962: "Lost Someone" (R&B #2, US #48)
  • 1962: "Night Train" (R&B #5, US #35)
  • 1963: "Every Beat of My Heart" (US #99)
  • 1963: "Prisoner of Love" (R&B #6, US #18)
  • 1965: "Papa's Got a Brand New Bag" - Part I (R&B #1, US #8)
  • 1965: "I Got You (I Feel Good)" (R&B #1, US #3)
  • 1966: "Ain't That a Groove" Pts. 1 & 2 (R&B #6, US #42)
  • 1966: "Don't Be A Drop-Out" (R&B #4, US #50)
  • 1966: "It's A Man's Man's Man's World" (R&B #1, US #8)
  • 1966: "Sweet Little Baby Boy" - Part 1 (US #8)
  • 1967: "Cold Sweat" - Part 1 (R&B #1, US #7)
  • 1967: "Let Yourself Go" (R&B #5, US #46)
  • 1968: "I Can't Stand Myself (When You Touch Me)" (R&B #4, US #28)
  • 1968: "I Got The Feelin'" (R&B #1, US #6)
  • 1968: "Licking Stick - Licking Stick" - Part 1 (R&B #2, US #14)
  • 1968: "Say it Loud - I'm Black and I'm Proud" - Part 1 (R&B #1, US #10)
  • 1968: "There Was A Time" (R&B #3, US #36)
  • 1969: "Ain't It Funky Now" (R&B #3, US #24)
  • 1969: "Give It Up Or Turnit A Loose" (R&B #1, US #15)
  • 1969: "I Don't Want Nobody To Give Me Nothing (Open Up The Door, I'll Get It Myself)" (R&B #3, US #20)
  • 1969: "Let A Man Come In And Do The Popcorn" - Part One (R&B #2, US #21)
  • 1969: "Mother Popcorn (You Got To Have A Mother For Me)" Part 1(R&B #1, US #11)
  • 1970: "Get Up (I Feel Like Being a) Sex Machine" (Part 1)" (R&B #2, US #15)
  • 1970: "Santa Claus Is Definitely Here To Stay" (US #7)
  • 1970: "Super Bad" - Part 1 & Part 2 (R&B #1, US #13)
  • 1971: "Escape-ism" - Part 1 (R&B #6, US #35)
  • 1971: "Get Up, Get Into It, Get Involved" - Pt. 1 (R&B #4, US #34)
  • 1971: "Hot Pants (She Got To Use What She Got To Get What She Wants)" – Part 1 (R&B #1, US #15)
  • 1971: "I'm A Greedy Man" - Part I (R&B #7, US #35)
  • 1971: "Make It Funky" - Part 1 (R&B #1, US #22)
  • 1971: "Soul Power" - Pt. 1 (R&B #3, US #29)
  • 1972: "Get On The Good Foot" - Part 1 (R&B #1, US #18)
  • 1972: "King Heroin" (R&B #6, US #40)
  • 1972: "Talking Loud And Saying Nothing" - Part I (R&B #1, US #27)
  • 1973: "Down And Out In New York City" (R&B #13, US #50)
  • 1973: "I Got A Bag Of My Own" (R&B #3)
  • 1973: "Sexy, Sexy, Sexy" (R&B #6, US #50)
  • 1974: "Funky President" (People It's Bad)" (R&B #4, US #44)
  • 1974: "My Thang" (R&B #1, US #29)
  • 1974: "Papa Don't Take No Mess" - Part I (R&B #1, US #31)
  • 1974: "Stoned To The Bone" - Part 1 (R&B #4, US #58)
  • 1974: "The Payback" - Part I (R&B #1, US #26)
  • 1976: "Get Up Offa That Thing" (R&B #4, US #45)
  • 1985: "Living in America (R&B #10, US #4)
  • 1987: "How Do You Stop" (R&B #10)
  • 1988: "I'm Real" (R&B #2)
  • 1988: "Static, Pts. 1 & 2" (with Full Force) (R&B #5)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]