Gospel

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo hengellisestä populaarimusiikista. Kristillisestä musiikista yleisesti kertoo artikkeli hengellinen musiikki.
Gospel
Alkuperä hymni, negrospirituaali
Alkuperämaa Yhdysvallat
Kehittymisen
ajankohta
1900-luvun alku
Tyypillisiä
soittimia
laulu, Hammond-urut, torvi, sähkökitara, sähköbasso, rummut
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia
rhythm and blues, country gospel, nykyajan kristillinen musiikki (mm. kristillinen rock)

Gospel on rytmimusiikkia, jolla ilmaistaan henkilökohtaista tai yhteisön kristillistä uskoa. Gospelmusiikin luominen, esitys, merkitys ja määritelmä vaihtelevat kulttuurista ja yhteiskunnasta riippuen. Gospelia sävelletään ja esitetään eri tarkoituksiin, mukaan lukien esteettistä mielihyvää varten, uskonnollisiin tai seremoniallisiin tarkoituksiin ja viihteeksi. Yleisin aihe on ylistää, palvoa tai kiittää Jumalaa, Kristusta tai Pyhää Henkeä.

Termi tarkoitti alun perin lähinnä Yhdysvaltojen mustan väestön esittämää rytmikästä, kristillistä kuoromusiikkia. Perinteinen gospel on bluesin ja jazzin ohella osa sitä musiikin traditiota, josta moderni populaarimusiikki syntyi 1950-luvulla. Allmusic jakaa gospelin kolmeen luokkaan: afroamerikkalaiseen gospeliin, country gospeliin ja siitä 1970-luvulla syntyneeseen nykyajan kristilliseen musiikkiin. Se oli 1980–1990-luvuilla gospelin suosituin laji, koska se kuulosti valtavirran popmusiikilta varustettuna uskonnollisilla sanoituksilla.[1]

Sana gospel tarkoittaa englannin kielessä evankeliumia eli ilosanomaa. Sittemmin gospel-termin merkitys suomen kielessä on eriytynyt tarkoittamaan kaikkea kristillistä uskoa tunnustavaa rytmimusiikkia, jonka sanoitukset vaihtelevat vahvasti Raamatun sanomaan pohjautuvasta julistuksesta uskovan ihmisen arkisiin kokemuksiin. Näin ollen, moderni gospelmusiikki ei rajoitu nykymerkityksessään tiettyyn musiikkityyliin, vaan sen edustajia löytyy niin virsistä, dance-musiikista, rockista, punkista kuin kristillisestä metallimusiikista.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisen gospelmusiikin juuret ulottuvat 1800-luvun Yhdysvaltoihin mustan väestön keskuuteen. Mustilta orjilta oli kielletty omien uskontojen harjoittaminen ja valkoisen valtaväestön uskonnon, kristinuskon, omaksuminen oli helpompaa, kun siihen liitettiin mustan väestön tapoja joihin he olivat tottuneet. Periafrikkalaisia tapoja olivat muun muassa laulu, estoton ilon ilmaiseminen ja tanssi.

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjan Suomen musiikin historia: Kirkkomusiikki (2004) määritelmän mukaan "Uudentyyppistä, ennen kaikkea rytmiä korostavaa 'nuorten hengellistä musiikkia' on usein kutsuttu gospelmusiikiksi. Sen katsotaan pohjautuvan USA:n 1800-luvun negrospirituaaleihin, siis kansanmusiikkiin. Tietoisesti sävellettyjä uusia lauluja taas on kutsuttu gospel-lauluiksi, koska niitä sepitettiin evankeliumin levittämistä ajatellen. Gospelmusiikkiin ovat vaikuttaneet myös myöhempi afroamerikkalainen musiikki, jazz ja kansanmusiikki ja myös musikaalit, iskelmät ja yhteiskunnalliset protestilaulut ja rockmusiikki. Uudet laulut kotiutuivat 1950-luvulla Eurooppaan, erityisesti Englantiin ja Saksaan. Niitä liitettiin 1960-luvulla ilmestyneisiin luterilaisten kirkkojen virsikirjojen lisäyksiin ja erillisjulkaisuihin."[3]

Vuonna 1963 Helsingissä Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa Walter Blankenburg, saksalainen teologi ja kirkkomusiikin tutkija, esitteli uusia hengellisen musiikin suuntauksia. Hän soitti näytteeksi osan saksalaisen Martin Schneiderin "Danke"-kappaleesta, jonka myöhemmin Lauttasaaren seurakunnan nuorisopastori Juhani Forsberg suomensi "Kiitos"-nimellä. Kappaleesta tuli suosittu, ja Forsberg perusti lauluyhtyeen Gutzeit-Singers (Hyvän Ajan laulajat), jota on pidetty Suomen ensimmäisenä uuden hengellisen nuorisomusiikin yhtyeenä. Yhteiskunnalliset painotukset olivat tyypillisiä uusissa lauluissa, joita esittivät erityisesti teologian opiskelijat, trubaduurien tapaan kitaralla säestäen. Aikalainen esimerkki on muiden muassa Sataset-yhtyeen kanssa esiintynyt Heikki Laitinen, joka toimi myöhemmin Sibelius-Akatemian kansanmusiikin professorina. Uusi nuorten musiikki levisi nuorisotyön piirissä jäädäkseen, vaikka ilmiötä oli pidetty ohimenevänä perinteitä vaalivien tahojen parissa. 1970-luvulla syntyneitä yhtyeitä olivat myös Dominicones (itse asiassa 1967-73), Scopus, Treklangen, Kipinät, Sinapinsiemen, Saviastiat ja Logos-trio. Suosituimpia lauluja koottiin Nuorten seurakunnan veisukirjaan, josta julkaistiin lukuisia painoksia vuosien varrella. Oli yleistä, että kanttorit vierastivat uutta nuorten musiikkia, mutta silti eri puolilla Suomea perustettiin heidän johtamiaan nuorisokuoroja, ja Kuusankosken kanttori Tapani Rautasuo on mainittu yhtenä uranuurtajana.[4]

Yksi suomalaisen modernin gospelmusiikin ja samalla kristillisen nuorisokulttuurin alullepanijoista on vuonna 1966 perustettu Pro Fide -yhtye. 1960- ja 1970-luvuilla monet kauhistelivat ja tuomitsivat musiikin sen rytmikkyyden ja tyylilajin perusteella. Kirkkomusiikki-kirjan mukaan Pro Fiden kaltaiset rockmusiikin alueella toimivat gospelyhtyeet ovat usein syntyneet kääntymiskokemusta ja henkilökohtaista uskonratkaisua korostavien piirien ympärille.[5] Laulujen julistavuus oli tyypillistä yhtyeelle, ja Pro Fide toimi huomattavissa määrin Suomen Raamattuopiston evankelioimis- ja nuorisotyössä. Yhtye on edelleen olemassa 40 vuoden taipaleen jälkeen. Kaksi huomattavaa uranuurtajaa ovat olleet Jaakko Löytty (s. 1955) ja Pekka Simojoki (s. 1958). Afrikkalaisen musiikin vaikutteet olivat tyypillisiä molemmille. Löytylle myönnettiin 1987 Kirkon musiikkipalkinto, ja häntä "on pidetty uutena Lönnrotina, joka liikkuu niin teksteissään kuin sävelmissään maailmanlaajuisesti aiheesta toiseen." Simojoki sävelsi useita menestyksiksi nousseita messuja, joissa yhdistyi suomalainen kansanmusiikki, afroamerikkalainen musiikki sekä rock ja jazz, ja hän kritisoi suomalaista jumalanpalvelusta, josta hänen mielestään oli tullut "liian hieno".[6] 1980-luvulla tutuiksi tulleita suomalaisia kristillisen musiikin vaikuttajia olivat muiden muassa The Road, Exit ja Gospel Power. Nuorten musiikin ympärille alettiin järjestää erilaisia festivaaleja, ja niistä ovat erityisesti vastanneet Kansan Raamattuseura, Luterilainen Evankeliumiyhdistys ja gospelyhdistykset.[5]

Suomi-gospelin määritelmästä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanninkielisissä maissa gospel musiikkiterminä viittaa juuri spirituaaleihin ja mustaan gospeliin. Suomessa taas puhutaan käsitteestä "Suomi-gospel", koska termi on joidenkin määritelmien mukaan laajempi. Kahden maan kansalaiset – Suomi-gospelin historiaa (2005) -kirjan mukaan termin laajuus Suomessa johtuu siitä, että "gospel on sanana niin iskostunut yleiseen tajuntaan".[7] Suomi-gospelin historiaa kuvaa myös, että "Suomi-gospel on hengellistä nuorisomusiikkia", mutta että se on määritelmänä "aikansa elänyt", sillä "määritelmään on tullut mukaan rytmilliset hengelliset laulut, joiden yleisön ikäjakauma vaihtelee lapsista vanhuksiin." Suomi-gospelista on myös puhuttu kirjassa "kristillisenä rytmimusiikkina". Samoin kirjassa kerrotaan, että "Koska Suomessa kuulee harvoin afroamerikkalaisia spirituaaleja, Suomi-gospel otti vaikutteensa 1960-luvun popin ja rockin vallankumouksesta." The Beatlesin ja Rolling Stonesin kaltaiset yhtyeet vaikuttivat erityisesti 1960-luvun Suomi-gospel-yhtyeisiin. Termi pois lukee hengellisen aikuismusiikin, klassisen laulun, soitinmusiikin ja kirkkosäveltaiteen, josta puhutaan myös hartaana musiikkina. Yhdysvalloissa Suomi-gospelia vastaa käsite CCM, Contemporary Christian Music (nykyajan kristillinen musiikki, tai hengellinen populaarimusiikki[8]).[2]

Gospelmusiikki nuorisotyössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gospelmusiikilla on oma roolinsa seurakuntien nuorisotyössä. Kysymyksessä hengellisen populaarimusiikin merkityksestä on viitattu Lutherin ajatuksiin, että laulettu evankeliumi on tehokkaampaa kuin puhuttu. Luther uskoi, että musiikki on Jumalan lahja eikä ihmisen aikaansaannos, itsessään hyvää, ja että musiikissa oleva paha on todellinen paha. Lutherin mukaan hyvä musiikki on Jumalasta ja huono Saatanasta. Tummaa valoa -yhtyeen eräs muusikko uskoi olevan tärkeää, että rippikouluikäiselle nuorelle esitellään hengellistä populaarimusiikkia ja rikotaan stereotypia hengellisen musiikin yksipuolisuudesta, huonosta laadusta ja epäuskottavuudesta. Diakonia-ammattikorkeakoulun opinnäytetyössä vuodelta 2003 hengellisen musiikin uskotaan olevan tärkeä osa nuoren hengellistä kasvua ja säilyttävän tämän roolin elämänvarrella, vaikka musiikin muotokieli muuttuisi. Tietyt gospelmuusikot ja nuorisotyöntekijät uskovat, että "nuorille on puhuttava nuorten omalla kielellä" – virsien koetaan olevan nuorille liian vaikeita eikä muotokielellään puhuttelevan heitä. Vastaavia näkökulmia on perusteltu lisäksi nykyajan asiantuntijoiden näkemyksillä musiikin luonteesta. Esimerkiksi musiikkiterapeutti Heidi Ahonen kirjoittaa kirjassaan Musiikki – Sanaton kieli (1997), että musiikilla neurologisfysiologisia ja psykologisia vaikutuksia ihmisiin – musiikki stimuloi ihmistä yhtä aikaa fyysisesti että psyykkisesti.[8]

Gospel-genren erityispiirteitä ja ilmiöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Florence Joy gospelkonsertissa Schenefeldissä, Saksassa 2006.

Gospelmusiikkia ei yleensä löydä tavallisista musiikkia myyvistä myymälöistä, sillä sen markkinaosuus on melko pieni. Osin siksi sille on tullut salaperäinen leima, mutta useimmiten etsivä kuitenkin löytää hyllyjen välistä tunnetuimpien yhtyeiden levyjä.

Kristillisessä nuorisokulttuurissa on joitakin erityispiirteitä populaarikulttuuriin nähden. Populaarikulttuuriin yleisesti liitettyä päihteiden käyttöä ei juurikaan esiinny. Toisinaan tilaisuuksissa on mahdollisuus myös sielunhoitoon (lyhytaikaista keskusteluapua), jossa nuoret voivat keskustella ja jakaa ongelmiaan muiden uskovaisten kanssa.

Maata näkyvissä -festareiden, joka on Pohjoismaiden suurin kristillinen nuorille suunnattu tapahtuma (vuosittain yli 11 000 osallistujaa), merkittävänä osana on gospel-musiikki. Muita vuosittain järjestettäviä kristillisiä musiikkitapahtumia ovat muun muassa VappuGospel, Ristirock, Joensuun Gospel-festivaalit, Oulugospel ja Evankeliset Musiikkimessut.

Uskotaan, että aloittelevien gospelartistien- ja yhtyeiden on helpompaa saada keikkoja kuin alkuvaiheessa toimivien sekulaariyhtyeiden, kunhan musiikki on vain julistavaa. Tämä on eräs syy siihen, että osa gospelyhtyeistä jättää kristillisen missionsa saatuaan tarpeeksi suosiota sekulaarikentillä. Toinen näkökulma taas on, että mikään yhtye ei halua kristillistä leimaa otsaansa, ellei tosissaan ole asian takana. Radiosoittoa saaneista nimistä gospel-taustaa on muun muassa Anssi Kelalla, Juha Tapiolla ja Zen Cafén Samuli Putrolla.[9] Aikoinaan metallivaikutteisessa Yhdeksäs hetki -gospelyhtyeessä soittanyt Kela on todennut kristillisissä piireissä soittamisesta: "Se oli älyttömän arvokasta aikaa, muusikon urani peruskoulu, joka antoi valmiudet siihen, mitä nyt teen. Gospel-puolella soittotaitoa katsottiin läpi sormien, mikä maallisella puolella ei olisi ollut mahdollista."[10]

2000-luvulla suomalaisten gospelmusiikin tarjonnan on arvosteltu kärsivän heikommasta tarjonnasta verrattuna 1990-lukuun. Suomi-gospelin musiikillisen tason vaivat nostettiin esille vuoden 2007 SM-Gospel-kilpailussa, josta tapahtuman kotisivu kertoo: "Tuomarit olivat ymmällään koko kisan tasosta. [Yhtyeiden] kotisivuilla olleet musiikkinäytteet antoivat odottaa enemmän. Kotiläksyksi tuli lisää soittotehtäviä ja erityisesti live-esiintymisen skarppaaminen."[11] Fleim-lehden haastattelussa 2009 entinen Rod of Moses -jäsen ja nykyisin soolouralla toimiva Rände Ranneli toteaa: "90-luvulla oli paljon tosi freshejä bändejä: Dust eater dogsia, Jumping chinaa, Jacks of all tradesia, Terapiaa, bass'n Heleniä jne. Tuntuu, että silloin tehtiin myös paljon enemmän ja innostavampia tapahtumia. Nykyään vain tietyt bändit pääsevät pinnalle, eivätkä uudet bändit saa riittävästi tilaa. Tiedän monta bändiä, joilla on kristillinen tausta, mutta kun ne eivät saa mahdollisuutta kristilliseltä puolelta, niin ne vaihtavat maalliselle puolelle."[12] Arvostellessaan, ettei kristillisen yhtyeen tulisi tyytyä musiikilliseen keskinkertaisuuteen vain siksi, että kristillisissä piireissä anteeksiannetaan soittotaidon puutteet helpommin, hän käyttää esimerkkiä:

{{Sitaatti|Aikanaan Stryper oli Metallican kanssa samalla keikalla. Ne sanoi, että kun on kristillinen bändi niin pitää olla vielä parempi [tekemään musiikkia] kuin muut, jotta saa respektiä. Musiikillisesti ei auta, että tuntee Jeesuksen. Sama oli Larry Normanilla. Se veti sillat molemmille puolille. Jäbät veti älyttömän tiukkoja biisejä ja taitavasti. Ei ne yhtäkkiä huomannu, että että hei, mä oon saanu lahjan soittaa kitaraa tai hei, mä osaan laulaa. Musiikin tekeminen on kovaa työtä.|Rände Rannali Fleim-lehden haastattelussa.[12]

On myös huomattavaa, että gospel-käsitteen ja -lajin erityispiirteisyyden takia osa artisteista ei halua itseään kutsuttavan gospelmuusikoiksi. Tämä johtuu toisinaan siitä, että osa musiikintekijöistä arvioi gospel-leiman vähentävän mahdollisuuksia menestyä levytys- ja konserttirintamalla. Tästä asetelmasta johtuen on olemassa gospelyhtyeitä, jotka kuitenkin kieltävät olevansa "gospelyhtye", vaikka esiintyvät enemmän tai vähemmän säännöllisesti gospeltapahtumissa. Mikko Goes to Heaven -yhtyeen Mikko Nikula on arvellut eräässä lehtijutussa: "Valtavirrassa oleellista on viihteellisyys, eikä siellä voida käsitellä kauhean vakavia asioita. Ihmissuhteet ovat se aihe, joista siellä voidaan tehdä sydäntäsärkeviä lauluja. Hengelliset aiheet ovat vieraita jossain baari- tai klubiympäristössä."[9] Bass’n Helen -yhtyeen Harri Heleniuksen mukaan baareissa, klubeissa ja ravintoloissa gospelyhtyettä ei välttämättä haluta esiintymään käytännön syistä: "Siellä ongelmalliseksi osoittautui se, kun paikan tavoite [on] myydä mahdollisimman paljon viinaa ja esiintymään tulee bändi, jonka taustat ovat sellaiset, että bändi ei mahdollisesti tue tätä pyrkimystä."[13]

Vaikka moderni gospelmusiikki onkin pitkään ollut marginaalimusiikkia, on suomalainen gospelmusiikki saanut jalansijaa myös albumilistoilla. Esimerkiksi forssalaisen HB:n 2006 ilmestynyt toinen pitkäsoitto Enne oli neljä viikkoa Suomen virallisella albumilistalla, nousten sijalle 27. Vuonna 2007 Exit-yhtyeen Sateen kohinaa nousi ilmestymisviikollaan aina albumilistan sijalle 6 ja vuoden 2008 syksyllä suomalaisen gospelkentän suosituimpiin yhtyeisiin kuuluva The Rain -yhtyeen Yhtä kuin voitto -albumi kipusi ilmestymisviikollaan virallisen albumilistan sijalle 2. Osa gospelmuusikoista, erityisesti vanhemman polven edustajista, suhtautuvat epäilyksellä gospelin kaupallistamiseen ja eivät näe ongelmana sitä, että isot radioasemat karttavat gospelmusiikkia. Esimerkiksi pitkän linjan gospelmuusikko Jaakko Löytty sanoi mielipiteenään Music & Mission -lehden helmikuun numerossa 2005: "On oikeastaan hyvä, että gospel kulkee marginaalissa. Uskonnon ja viihteellisyyden sekoittaminen on älyttömän vaarallista. Se ei palvele uskontoa eikä viihdettä."[14]

Gospel populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Controversies of the Music Industry -kirjan mukaan gospelmusiikki on kiistanalaista, koska "joillekin hartaille kristityille CCM ja gospel ovat vain yksi keino muiden joukossa 'sielujen voittamisessa Kristukselle'. Jopa kunnianarvoisa kristitty evankelista Billy Graham käyttää kristillisiä rock- ja rap-yhtyeitä kuten Jars of Clayta ja dc Talkia kiertueillaan."[15]

Populaarikulttuurissa gospelmusiikkia on arvosteltu sen tavasta riippua valtavirran musiikkisuuntauksista. Soundi-lehden toimitussihteeri Tero Alanko kirjoitti vuonna 2005 mielipiteenään: "Gospelmusiikki on minulle vain hupaisa anekdootti. Se on surkea kompromissi – musiikkia, joka imitoi rockin muotoa, mutta josta puuttuu sen henki... Rock on taidemuoto, jossa voi laulaa melkein mistä tahansa. Rockissa ei kuitenkaan voi laulaa uskonnosta, ainakaan siihen sävyyn kuin gospelmusiikissa tehdään. Rock'n roll korostaa yksilöllisyyttä ja muista erottumista. Uskonto tukahduttaa ne. Kummasta lähtökohdasta syntyy kiinnostavampaa taidetta? Tietenkin siitä, kumpi antaa tekijälleen enemmän mahdollisuuksia."[16]

Gospelmuusikko Pekka Simojoki on todennut Iisalmen Sanomien artikkelissa 2008, että gospelin laajasta valikoimasta huolimatta suomalaiset ovat hengellisen musiikin kanssa varuillaan: "Se on äärimmäisen intimiteetin asioita. Ei gospelia kuule Novalla. Suomalaisilla on tietynlailla traumaattinen kulttuuri ja siksi gospel-musiikinkin kuunteleminen on arka asia. [Toisin kuin Yhdysvalloissa...] Täällä taas radiossa voidaan puhua melkein mistä tahansa muusta, paitsi Jeesuksesta. Gospel-musiikista saatetaan todeta, että älyttömän hyvää musaa muuten, paitsi väärät sanat."[17] Kysyttäessä, miksi yhdysvaltalainen listayhtye voi lieveteksteissään kiittää Jumalaa leimautumatta kristilliseksi yhtyeeksi mutta suomalainen ei, gospelista pro gradu -tutkielmaa tekevä Mikko Nikula arvioi: "Se on kulttuurinen juttu, asenneilmasto on meillä jyrkempi kuin vaikkapa Amerikassa, mutta ehkä tilanne on vähän muuttumassa Suomessakin. Joku Samuli Edelmann esimerkiksi teki virsilevyn, joka myi hirveästi."[9]

Perinteisiä afroamerikkalaisia gospel-kappaleita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • "John the Revelator"
  • "Nobody knows the trouble I've seen" (suom. "Kukaan ei tunne murheitani")
  • "On the other side" (suom. "Paremmalle rannalle")
  • "Swing Low, Sweet Chariot"
  • "When the saints go marchin' in"
  • "Amazing grace"
  • "How Great Thou Art"

Valikoima gospelmusiikkia vuodelta 1943[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oh Jonah!

Esittänyt Golden Jubilee Quartet

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

My Lord Is Writin'

Esittänyt Cochran Field Singers

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Death is an Awful Thing

Esittänyt Middle Georgia Singers

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

We are Americans, Praise the Lord

Esittänyt Bertha Houston seurakuntineen

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Death Come a-Knockin'

Esittänyt The Four Brothers

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

John the Revelator

Esittänyt Spiritual Four Quartet: Edward Bond,
Cleve Parker, James Bond ja Elwood Gaines

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset – Suomi-gospelin historiaa. Helsinki: Suomen lähetysseura, 2005. ISBN 951-624-328-2.
  • Pajamo, Reijo & Tuppurainen, Erkki: Suomen musiikin historia – Kirkkomusiikki. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27707-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Gospel. Allmusic.
  2. a b Könönen 2005, s. 9.
  3. Pajamo & Tuppurainen 2004, s. 579.
  4. Pajamo & Tuppurainen 2004, s. 579–581.
  5. a b Pajamo & Tuppurainen 2004, s. 581.
  6. Pajamo & Tuppurainen 2004, s. 582–584.
  7. Könönen 2005, s. 8.
  8. a b Ahonen, Veikko: Pelastusta rumpuni soi: Suomalainen hengellinen populaarimusiikki vuonna 2003 (pdf) (Diakonia-ammattikorkeakoulun opinnäytetyö) 2003. Viitattu 4. maaliskuuta 2010.
  9. a b c Hackman, Iikka: Gospel-musiikki lähenee valtavirtaa. Keskisuomalainen, 16.5.2008.
  10. Könönen 2005, s. 105.
  11. http://www.aikagospel.fi/arkisto/sm-gospel_2007/
  12. a b Siukonen, Antti: Rände: Haluan, että sanoituksissani haiskahtaa katu (Internet Archive) Fleim. 2.1.2009. Viitattu 17.4.2014.
  13. Hackman, Iikka: Jeesus-bändin leima ei lähde helposti. Keskisuomalainen, 19.5.2008.
  14. Rusama, Heikki: Jaakko Löytty – Suomigospelin ikoni. Music & Mission. Helmikuu 2005.
  15. Barnet, Richard D. & Burriss, Larry L.: Controversies of the Music Industry, s. 94. Greenwood Press, 2001. ISBN 9780313310942. Katkelmia teoksesta Google Books -palvelussa. (englanniksi)
  16. Könönen 2005, s. 171.
  17. Malmberg, Sara: Gospelin kanssaolaan varuillaan. Iisalmen Sanomat, 30.8.2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]