Inkvisitio

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jan Hus poltetaan roviolla, kuva käsikirjoituksessa vuodelta 1485.

Inkvisitio oli katolisen kirkon laitos, joka toimi sen määrittelemää harhaoppisuutta vastaan.[1] Inkvisitio syntyi vuonna 1184, ja siitä muodostui kirkon pysyvä harhaoppisuutta vastustava laitos.[2]

Inkvisition synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pedro Berruguete, Pyhä Dominicus johtaa autodafeeta, 1475.

Kun kristinusko nousi valtionuskonnoksi, harhaoppiset pakotettiin karkotuksen uhalla oikeaan uskontoon. Kirkkoisä Augustinus opetti, että kirkko voi pakottaa harhaoppiset kirkon jäseniksi.[3]

Keskiajalla kehittyi pysyvä järjestelmä harhaoppeja vastaan. Inkvisitio oli vastaus voimistuvaan kataariharhaoppiin (albigenssit) Etelä-Ranskassa.[2]

Paavi Gregorius IX loi 1231 paavillisen inkvisitiolaitoksen. Inkvisitio saattoi kiduttaa harhaoppisuudesta epäiltyjä. Kidutuksessa voitiin käyttää muun muassa niin sanottua strappadoa[1]. Virallisesti lasten ja vanhusten kidutus oli kiellettyä, mutta kieltoa ei aina noudatettu[4]. Verenvuodatus tai kuulustellun tappaminen oli kielletty. Koska harhaoppisuus oli myös maallisen oikeuden vastaista, inkvisitio saattoi kuitenkin luovuttaa epäillyn maalliselle tuomioistuimelle kidutettavaksi. Myös inkvisition langettaman kuolemantuomion täytäntöönpano oli maallisen hallinnon vastuulla[1]. Tällä tavalla kirkko tavallaan välttyi kantamasta vastuuta tapahtumasta[4]. Inkvisition oikeuskäytännössä syytetyllä oli vain vähäiset mahdollisuudet puolustautua. Tavallisesti tuomari ja syyttäjä olivat sama henkilö.[3]

Espanjan ja Portugalin valloitusten myötä inkvisitio vietiin myös Amerikan mantereelle[3].

Espanjan inkvisitio uudella ajalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gerald Brandstötter, valdolaisten polttamisen muistomerkki, 1997.
Pääartikkeli: Espanjan inkvisitio

Espanjassa inkvisition toiminta oli tehokkainta[4]. Tunnetuin inkvisiittori oli dominikaanipriori Tomás de Torquemada.[2]

Rooman inkvisitio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavi Paavali III perusti 1542 vakituisen elimen, jonka tarkoitus oli puolustaa uskon eheyttä ja tutkia ja kieltää virheelliset opinkappaleet. Tämä elin, Sacrae Congregationis Sancti Officii, ryhtyi paikallisten inkvisitioiden valvojaksi.[3]

Galileo Galilei perui väitteensä Maan kiertämisestä Aurinkoa 22. kesäkuuta 1633, inkvisition kuulustelun jälkeen[5]. Galilei sai ankarat nuhteet. Tuomio sisälsi määräykset, ettei aurinkoa saanut sanoa tähdeksi ja että auringon kiertäminen oli esitettävä oletuksena eikä tosiasiana. Galilei teki muutokset ja kirja poistettiin indeksistä. Uusittua painosta ei julkaistu, koska yksikään kustantaja ei suostunut julkaisemaan sitä.[5]

Nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italialainen Pierluigi Canovi on sanonut ennallistaneensa arkistotyön tuloksena pari sataa erilaista inkvisition käyttämää kidutuskojetta. Hänen inkvisitionäyttelynsä kiersi 2000-luvulla useissa Euroopan maissa.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Inkvisitio – mainettaan parempi Noituus, taikuus ja noitavainot Suomessa. Viitattu 10.12.2010.
  2. a b c Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 4, Hob–Kak. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1977. ISBN 951-0-07243-5.
  3. a b c d Suomalainen tietosanakirja 3, hil–kanan. Espoo: Weilin + Göös, 1990. ISBN 951-35-4647-0.
  4. a b c d MTV3-STT: Keskiaikaiset kidutuskoneet esillä Pietarin inkvisitionäyttelyssä 14.7.2006. MTV3. Viitattu 10.12.2010.
  5. a b Prause, Gerhard: ”Galilei ei ollut tieteen marttyyri”, Historian harhaluuloja ja totena esitettyjä taruja. (Niemand hat Kolumbus ausgelacht: Populäre Irrtümer der Geschichte richtiggestellt, 1969.) Suomentanut Antti Nuuttila. Porvoo Helsinki: WSOY, 1969.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ginzburg, Carl: Juusto ja madot: 1500-luvun myllärin maailmankuva. (Il formaggio e i vermi: Il cosmo di un mugnaio del ’500, 1976.) Suomentanut Aulikki Vuola. Esipuhe: Matti Peltonen. Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-025-1.