Suuri skisma

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee alkukirkon hajaannusta. Katolisen kirkon hajaannusta vuosina 1378–1417 käsittelee artikkeli Suuri skisma (katolisuus).
Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Christian cross.svg

Historia
Jeesus Nasaretilainen
Apostolit
Apostoliset isät
Kirkkoisät
Ekumeeninen kirkolliskokous
Suuri skisma
Ristiretket
Uskonpuhdistus
Pietismi
Evankelikalismi
Karismaattisuus

Pyhä Kolminaisuus
Isä Jumala
Poika Kristus
Pyhä Henki

Kristillinen teologia
Kirkko
Pelastus
Armo
Sakramentti
Jumalanpalvelus
Armolahja
Kymmenen käskyä
Dogmi

Raamattu
Vanha testamentti
Uusi testamentti
Apokryfiset kirjat

Kristillisiä suuntauksia
Katolinen kirkko
Ortodoksinen kirkko
Protestantismi

n · k · m

Ekumeeninen patriarkka Mikael Kerularios
Paavi Leo IX

Suuri skisma oli teologinen ja poliittinen kiista, joka johti kristikunnan hajaannukseen ja katolisen ja ortodoksisen kirkon syntyyn Rooman ja itäisten patriarkaattien suhteiden katkettua.

Viimeinen yhteinen kirkolliskokous pidettiin vuonna 787. Sen jälkeen Nikean uskontunnustuksesta syntyi sanamuotokiista, ns. filioque-kiista. Lännen kirkko lisäsi uskontunnustukseen latinan kielisen sanan Filioque (suom. ja Pojasta), joka tarkoitti Pyhän Hengen lähtevän, ei vain Isästä, vaan myös Pojasta.[1] Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta

Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Rooman valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin jo 300-luvulla. Paavin merkitys kasvoi kuitenkin nopeasti lännen keisarikunnan synnyttyä uudelleen vuosituhannen vaihteessa.[1] Teologisessa ajattelussa oli eroja, lännen kirkossa alkoi 1000-luvun alusta vaikuttaa voimakkaasti Clunyn uudistusliike.

Leo IX:n legaatti kardinaali Humbertus ja Konstantinopolin patriarkka Mikael Kerularios julistivat toisensa kirkonkiroukseen eli pannaan 1054.[1] Välirikon välitön syy olivat paavin ja patriarkan riidat kirkollisista asioista Etelä-Italiassa. Vaikka alue kuului nimellisesti Bysantille, Leo IX oli johtanut sotaretkeä sinne asettuneita normanneja vastaan ja jäänyt näiden vangiksi 1053. Kirkkojen eron sinetöi lopullisesti neljäs ristiretki, jonka aikana ristiritarit valloittivat ja hävittivät Konstantinopolin kaupungin. Erityisesti kaupungin kirkkojen hävittäminen ja ryöstö aiheuttivat katkeruutta idän kristityissä.[1]

Ristiritarit valloittavat Konstantinopolin neljännen ristiretken yhteydessä.

Vaikka idän ja lännen kirkkojen välejä yritettiin sovitella useaan otteeseen keskiajalla, kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti, jolloin paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras I yhteispäätöksellä kumosivat ne[2].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Timo Muola: Miksi alunperin yhtenäinen kirkko jakaantui? Suomen Uskonnonopettajain liitto ry. Viitattu 23.6. 2009.
  2. Fahlbusch, Erwin & Bromiley, Geoffrey William: ”Excommunication”, The encyclopedia of Christianity. Wm. B. Eerdmans Publishing, 2001. ISBN 9004116958. Teos Google Booksissa (viitattu 16.6.2009). (englanniksi)
Tämä kristinuskoon liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.